Taudinkuvana depressio

[heketsu88]

@Sistis Ehkä olet ambivertti. Kyllä minäkin olen puheliaampi tutussa ja pienessä porukassa, mutta isoissa porukoissa koen energiavarani väheneminen ja siksi tarvitsen yksinoloa energiani/akkujeni latautumiseen.

 

[Sistis]

@Sistis Ehkä olet ambivertti. Kyllä minäkin olen puheliaampi tutussa ja pienessä porukassa, mutta isoissa porukoissa koen energiavarani väheneminen ja siksi tarvitsen yksinoloa energiani/akkujeni latautumiseen.

Se on oma "diagnoosini", mutta muistelen täällä kerrotun, ettei sellaista olisi olemassa.

 

[heketsu88]

Se on oma "diagnoosini", mutta muistelen täällä kerrotun, ettei sellaista olisi olemassa.

Jatkoajan keskustelupalstan "asiantuntijapiireihin" ei ole aina luottamista.

 

[Sistis]

Jatkoajan keskustelupalstan "asiantuntijapiireihin" ei ole aina luottamista.

Näin se on. Itselläni on se ajatus, että kun on itse tyytyväinen elämäänsä, se riittää. Ja se, että onko introvertti, ekstrovertti, ambivertti tai vaikka Mortti tai Vertti, on sivuseikka tuossa kohtaa.

 

[Sanainen arkku]

No nyt tuli vihdoinkin eteen samantyylisten henkisten vaikeuksien kanssa painiva lajitoveri. Minullakin alamäki alkoi viime keväänä rajun järkytyksen vuoksi, joka liittyi äitiini. Äiti kun on aina ollut malliesimerkki ja se parempi vanhempi. Isäni on alkoholisti, tosin ei sinänsä todellakaan raskaimmasta päästä kun ei ole väkivaltainen mutta kuitenkin vitun ärsyttävä ja raivostuttava kännissä.

Tuo sinun koko tekstisi on lähes oikeasti identtinen millaisen minä voisin kirjoittaa jos vain osaisin. Ongelmani ovat samat. Minunkin on pakko olla kaikesta kontrollissa, esim. koitan aina kontrolloida ikäviä pakkoajatuksia koittamalla perustella itselleni miksi ne ovat vääriä ja käyttämällä välillä kaiken enegiani niiden "kontrolloimiseen". Heittomerkit siksi, koska ikinä noiden ajatusten kontrolloiminen ei minulta ylläri pylläri onnistu. Varsinkin tekstistäsi pisti silmiini tuo kohta jossa sanoit "tuntuu että elämä on jotenkin sekaista ja usvaista" tuollainen olo minulla on pääsääntöisesti ollut nyt n. puoltoista vuotta ja se että en ole hakenut vielä mitään apua tähän ahdistaa aivan vitun paljon ja saa minut sellaisen epätoivon valtaan, jossa ainut ajatus on itsensä tappaminen. Tässä sitten taas noidankehä voimistuu, kun yritän näitäkin ajatuksia taltuttaa argumentoimalla niiden kanssa.

Minulla on myös ongelmana sosiaaliset taidot. Oikeastaan kaikkien muiden kuin oman perheen seurassa en pysty olemaan täysin oma itseni. Kotona olen hauska ja nokkela, sekä varsin iloinen ja sosiaalinen. Sitten kun astun kotiovesta ulos, niin melkein unohdan millainen olen oikeasti, sillä olen niin kauan kuin muistan pitänyt aina jotain roolia päällä muiden ihmisten, myös kavereideni seurassa. En oikein osaakaan enää heittää läppää ja muutenkin olo on kokoajan kiusallinen ja muutenkin epämiellyttävä. Eli käytännössähän mulla ei ole yhtään oikeaa ystävää koska en pysty olemaan kenenkään heidän kanssaan täysin oma itseni ja tämä masentaa minua yhä enemmän ja alan ajattelemaan tätäkin asiaa todella liioittelevasti ja masentavasti.

Keväällä alkoi pikkuhiljaa herääminen autopilotistani, joka oli maustettu henkisellä tuskalla, joka taas rakentui epätoivosta, masentuneisuudesta, ahdistuneisuudesta, välillä tunteettomuudesta ja aivosumusta. Kesällä koin olevani välillä todella onnellinen ja välillä jopa kavereideni kanssa uskallin olla enemmän vapaammin kuin koskaan aiemmin. Nyt kun lukio alkoi, niin romahdin jälleen alaspäin itsevarmuuden- ja luottamuksen osalta ja sosiaalisten tilanteiden tutut tunnetilat palasivat, kiusallisuus, alemmuudentunne, epävarmuus, jne...

Nyt taas rupeaa aivot tökkimään ja ajatusten muotoileminen hyväksi tekstiksi alkaa olla vitun hidasta ja vaivalloista niin lopetan tähän. Turhauttaa, kun tuntuu että jäi taas liikaa asioita sanomatta. Tunnen kuinka taas negatiivisuuden noidankehä ottaa valtaa minusta. En halua enää vajota. En vain saa apua haettua, vaikka hyvin tiedänkin ja itselleni koitan vakuutella että se auttaisi eikä se olisi todellakaan edelleenkään liian myöhäistä. Vielä pari päivää sitten ajatus siitä tuntui helpolta ja itseasiassa myös nytten, mutta minä tiedän että jos huomenna ajattelisin asiaa uudelleen, niin se tuntuisi taas ihan mahdottomalta. En osaa avata itseäni kenellekkään. VITTU. Enkä edes luuserina uskaltaisi. Minulle on tullut tutuksi selviytymiskeinoksi pienten hetkien helpotukset, jolloin olen yhtäkkiä hyvin iloinen ja toiveikas ja varma paremman tulevaisuuden suhteen.

Pitäisi vaan jälleen kerran olla liikoja välittämästä näistä, mutta en vain pysty. Sama nyt nuiden sosiaalisten taitojen kanssa joista onkin nyt tullut minulle uusi pakkoajattelun kohde.

Sä olet tehnyt duunin tän tekstin kanssa. Mene terkkarille tai johonkin lääkärille ja näytä sille tuo. Ei tarvitse osata puhua ja olla lukossa.

Elämän ei tarvitse olla paskaa. Tsemppiä.

 

[Sanainen arkku]

Onko se masennusta vai epäsosiaalisuutta kun ei muiden asiat oikein kiinnosta eikä osaa keskustella oikein mistään? Johtaako masennus epäsosiaalisuuteen vai toisinpäin? Mulla on kaikki asiat käytännössä (liiankin) hyvin: on työpaikka, on rakastava tyttöystävä sekä perhe, on koti jossa viihdyn, on lemmikkejä, on harrastuksia, on suosikkibändikin jonka kuuntelu saa aina paremmalle mielelle. Silti tuntuu että elämä on useimmiten sumua eikä oikein osaa nauttia siitä. Tuntuu kuin päässä olisi joku lukko josta on avain kadonnut. Tyttöystävä kyselee päivittäin miten on päivä mennyt mutta mä en kysy siltä, enkä kysy oikee mitää muutakaan vaikka kyllä mä sitä tosi paljon rakastan. Tällä viikolla se sitten sanoi taas aika suoraan tuosta asiasta ja se painaa mieltä vaikka tiedän itsekin että haluan olla sosiaalisempi mutta en vaan pysty. En pahemmin juttele perheenkään kanssa, äitiin tulee oltua yhteydessä vain jos sillä on ruokaa tai sauna päällä. Parasta kaveriani en nää muutakuin viikonloppuna juodessa. Töiden jälkeen tulee yleensä nukuttua vähintään 2 tuntia koska ei ole mitää muutakaan. Lisäksi on yksi hyvä kaveri joka juttelee ja haluaisi nähdä mutta mä en tee yleensä aloitetta koskaan ja näkeminen ahdistaa vaikka on ihan tuttu tyyppi ja ollaan ennenkin nähty, on siis noin 400km välimatkaa mutta käy silloin tällöin serkullaan lähempänä jolloin olisi mahdollista nähdä mutta en vaan saa aikaiseksi koska ahdistaa se etten osaakaan keskustella. Joskus onnistuu mutta sekin vaatii alkoholia. Muutaman juoman ottaneena tulee yleensä rento fiilis ja silloin olen kyllä erittäin sosiaalinen kenelle tahansa mutta selvinpäin on tosi hankalaa ja se harmittaa useasti. Ei ole mitään itsetuhoisuutta ollut mutta sitä vaipuu jotenkin sellaiseen synkkyyteen aina kun huomaa ja tajuaa miten vaikea ihminen on itse muille. Oon käynyt psykologilla muutaman kerran ihan lähiaikoina mutta ei siitä oikein ollut apua, tuntuu että nää jutut täytyy vaan itse ratkoa ja korjata eikä kukaan muu voi siinä auttaa.

Jos täältä kuitenkin löytyy samojen ongelmien kanssa olevia ja mahdollisesti näistä parantuneita niin saa antaa vinkkejä.

En paini samojen ongelmien kanssa, mutta pistin tekstistäsi merkille, että alkoholilla on sinulle väliä. Onko liikaakin?
Mitä, jos olisit puoli vuotta ilman? Suosittelen joka tapauksessa.

 

[PatrickKane95]

En paini samojen ongelmien kanssa, mutta pistin tekstistäsi merkille, että alkoholilla on sinulle väliä. Onko liikaakin?
Mitä, jos olisit puoli vuotta ilman? Suosittelen joka tapauksessa.

On väliä, mitä sitä kieltämään. Mutta en ole sitä mieltä että liikaa koska käytän mielestäni aika kohtuudella ja harvoin vedän itseäni aivan humalaan asti, teräviin en oikeastaan koske ollenkaan paitsi jossain bileissä suuremalla porukalla. Onhan se alkoholi silloin tällöin tietynlainen pakokeino pahaan oloon mutta pystyn halutessani olemaan myös ilman.

 

[Päätykiekko]

Kirjoitin tänne monta vuotta sitten viestin tai viestejä ja avasin silloin tilannettani. Lyhyesti olen kärsinyt masennuksesta varmaan tuolta 2011 vuodesta lähtien ja kokoajan tilanne on itselläni pahentunut. Tällä hetkellä tilanne on se että olen määräaikaisesti työkyvytön ja sitä kautta kuntoutustuella. Jotenkin tuntuu hullulta ettei kykene tekemään töitä, mutta itselleni se on ollut jo pari vuotta täysin mahdoton asia. Ikää itselläni on vasta 34 vuotta, joten aikaa tässä tietysti on.

Tahtoo vain tuntua siltä että aika menee tosi nopeaa ja minä en siinä ajan kuluessa ole kuntoutunut ollenkaan tai riittävästi. Itselläni pari vuotta sitten diagnosoitiin myös epävakaa persoonallisuushäiriö ja nyt se on sitten tämän vuoden puolella muuttunut epäilyksi että olisi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö kyseessä. Aika lähellä ilmeisesti ollaan kaksisuuntaista, mutta kaikki oireet ei sovi siihen kuitenkaan.

Parit työkokeilut olen käynyt epäonnistumassa tässä vuoden sisään ja se vetänyt tietysti mielialan alas ja on vaikea hyväksyä ettei itsestä oikein ole mihinkään. Halua on paljon, mutta todellisuus on vain karu. Fakta on sekin jos ei edes työkokeilusta selviä, niin oikeaan työelämään paluu on todella pitkän ajan päässä. Väistämättä itselläni on käynyt mielessä olisiko helpoin olla pysyvästi eläkkeellä, vaikka ikää onkin se 34 vuotta. Tuntuu vähän turhalta hakata päätä seinään, epäonnistua, taas yrittää väkisin, epäonnistua ja sitten toipua pitkään epäonnistumisista.

Tällä hetkellä itselläni on todella heikko vaihe menossa ja nukun päivästä sen 10-12 tuntia ja joskus vielä päiväunet päälle. Mikään ei oikein kiinnosta ja kaikki asiat tuntuu vain hyvin harmaalta. On vaikea motivoitua tai keskittyä mihinkään. Tuntuu että olen liian väsynyt edes itkeen tai päästämään tunteita ulos. Elämä vähän niinkuin menee vain ja minä tulen juuri ja juuri mukana. Kuolemaa olen ajatellut paljon ja välillä tuntuu että pois pääseminen olisi se helpoin vaihtoehto. En tunne tällä hetkellä itseäni kovin tärkeäksi yhteiskunnalle ja että toisin oman panokseni pöytään. Se satuttaa ja hävettää ihan äärettömän paljon.

Aina tietysti on toivoa ja toivpn että mielenterveysongelmani helpottaa, mutta tällä hetkellä mennään pahasti väärään suuntaan ja se hirvittää ja pelottaa. Missä olen vuoden päästä tai kahden? Kykenenkö toimimaan vai menenkö entistä huonompaan suuntaan? Katoaako elämästä viimeiserkin ihmissuhteet vai erakoidunko vieläkin enemmän? Paljon on pelättävää tulevaisuudessa ja myös huomisessa päivässä. Mutta tälläistä se on kun on voimat lopussa ja mieli hyvinkin synkkä.

Minun puolestani paljon tsemppiä kaikille jotka kärsii mielenterveysongelmista ja niiden kanssa kamppailee.

 

[Hippi Hiiri]

@Päätykiekko rankkaa luettavaa. Pari toivottavasti toivon sanaa:

34 on vielä nuori. Sinulla on vielä oikeasti hyvän työuran mahdollisuus. Tämän hetken ykkösprioriteetti on saada pää kuntoon - kuinka hyvää hoitoa saat? Onko mahdollista hakea apua muualtakin / x:ttä mielipidettä, miten eteenpäin? Onko sinulla mitään turvaverkkoja (vanhemmat, sisarukset, ystävät)? Lähtisin pommittamaan tässä vaiheessa joka sylinterillä avunhuutoa, että näin ei voi jatkua ja tarvitsen apua.

Kun olet avun saanut ja toipuminen on hyvässä vauhdissa, sitten miettimään, mitä haluaisit tehdä ja opintojen kautta töihin. Itse en lähtisi siinä työnhakuvaiheessa peittelemään enkä selittelemään mitään, vaan kylmästi ilmoitus, että työhistoriaa puuttuu ja paljon, koska olin vakavasti masentunut. Nyt homma futaa ja haluan töihin. Tuolle löytyy ymmärrystä, etenkin jos sinulla on siellä esim. asiallisesti suoritettuja opintoja sitä tukemassa. Jos työnhaku tuntuu kiviseinältä tuossa vaiheessa, laita minulle yksityisviesti, niin voin sparrailla ja tarjota omat kontaktini käyttöösi.

Tsemppiä ja pysy toivon syrjässä kiinni!

 

[Päätykiekko]

@Päätykiekko rankkaa luettavaa. Pari toivottavasti toivon sanaa:

34 on vielä nuori. Sinulla on vielä oikeasti hyvän työuran mahdollisuus. Tämän hetken ykkösprioriteetti on saada pää kuntoon - kuinka hyvää hoitoa saat? Onko mahdollista hakea apua muualtakin / x:ttä mielipidettä, miten eteenpäin? Onko sinulla mitään turvaverkkoja (vanhemmat, sisarukset, ystävät)? Lähtisin pommittamaan tässä vaiheessa joka sylinterillä avunhuutoa, että näin ei voi jatkua ja tarvitsen apua.

Kun olet avun saanut ja toipuminen on hyvässä vauhdissa, sitten miettimään, mitä haluaisit tehdä ja opintojen kautta töihin. Itse en lähtisi siinä työnhakuvaiheessa peittelemään enkä selittelemään mitään, vaan kylmästi ilmoitus, että työhistoriaa puuttuu ja paljon, koska olin vakavasti masentunut. Nyt homma futaa ja haluan töihin. Tuolle löytyy ymmärrystä, etenkin jos sinulla on siellä esim. asiallisesti suoritettuja opintoja sitä tukemassa. Jos työnhaku tuntuu kiviseinältä tuossa vaiheessa, laita minulle yksityisviesti, niin voin sparrailla ja tarjota omat kontaktini käyttöösi.

Tsemppiä ja pysy toivon syrjässä kiinni!

Kiitos paljon rohkaisevista sanoista. Ehkä sitä itse näkee tällä hetkellä tilanteensa vähän liiankin synkkänä, mutta pakko totuutta on katsoa kuitenkin silmiin tällä hetkellä. Onneksi muutama läheinen on kehen voi tukeutua ja julkisella puolella pääsen silloin tällöin keskustelemaan asioista. Psykoterapiaan pääsy on vähän hankalaa ja jonot on ihan älyttömät. Laitoin aika monelle viestiä, mutta vastaus oli joka kerta kielteinen ja se tietenkin veti mielen aika matalaksi.

Tällä hetkellä tietysti tärkein olisi saada pää oikeasti kuntoon ja päästä sitten sitä kautta jollain tavalla tavalliseen arkeen kiinni. Toki moni asia jarruuttaa omia tavoitteita. Itseluottamuksen puute on yksi isoimmista, kun tuntee itsenä paljon muita huonommaksi. Itse toivon eniten että jossain vaiheessa pääsen normaaliin arkeen kiinni, töihin ja sitä kautta suunnittelemaan elämää. Itselle totta tosiaan kelpaisi se normaali tylsä arki ja sitä kautta normaalit asiat. Tällä hetkellä elämä on aika turhaa ja se syö miestä. Onneksi en pulloon ole tarttunut, sillä se vasta asioita veisikin huonompaan suuntaan. Onneksi perheessä on esimerkki siitäkin miten alkoholilla voi kaiken sotkea. Eli pulloon en varmasti tule tarttumaan, oli tilanne kuinka huono tahansa.

Onneksi minulla on jonkunlainen koulutus ja työhistoriakin eli sinällään se antaa vähän toivoa. Toki viime vuosian on ollut aika rikkonainen työhistoria ja olen joutunut itse irtisanoutumaan työpaikoista kun vointi on mennyt niin huonoon suuntaan ja jaksaminen vain on loppunut. Se tietysti näyttää CV:ssä huonolta ja olet oikeassa siinä että rehellisyys työhaastatteluissa on paras mahdollinen lääke. Turha asioita on niissä tehdä vaikeaksi.

Paljon tässä on matkaa ja nyt eniten pelottaa kuinka kauan jaksaa näiden mielenterveysongelmien kanssa, kun ne vain pahentuu vuosi vuodelta ja mitä jos totta tosiaan jossain vaiheessa ei pysty enään itsestään huolehtimaan. Se vasta pelottava asia onkin, mutta ehkä sitä ei kannata liikaa miettiä. Nyt pitää vain yrittää selvitä joka päivä aamusta iltaan ja tehdä asioita mitkä edes vähän saa mielialaa ylemmäksi. Toki se ei ole helppoa kun niitä asioita on kovin vähän ja niistä ei oikein saa mitään irti. Pienin askelin kohti parempaa huomista. Ehkä jossain vaiheessa kovan työn kautta palaset loksahtaa kohdilleen.

 

[Artyukhin]

@Päätykiekko laitahan yv:tä :)

 

[peksa]

@Päätykiekko tsemppiä sinnepäin ja heitä näille tyypeille viestiä. Itse pystyn samaistuun kyllä sun tuskaan moniltakin osin. Kyllä tässä kuilun reunalla mäkin taiteilen pelkona putoaminen ja tuho. Mun oma elämä näyttää pääosin ookoolta ulkopuolelle mutta se on täysin perseellään sisäpuolelta.

Sulla vielä 34 vuotiaana hyvät mahkut saada asias järjestykseen avulla ja ystävillä sekä oikeiden ihmisten seurassa olemisella. Tartu niihin. Kumpa itse olisin tehnyt muutama vuosi sitten samoin.

Masennuksen olen saanut minimiin mutta kaikki muut asiat sitten onkin kärsiny siitä ja menny vituralleen pahasti ja siitä ei ole pitkä matka uuteen tuhoon. Kyllä täälläkin sinnitellään ainakin muutama kuukausi vielä. Sitä ei tiedä missä ens keväänä asuu :(

 

[xps]

Laitahan tännekin yv:tä tulemaan @Päätykiekko jos siltä tuntuu . Samaa ikäluokkaa ollaan about ja masennuksen ja addiktioiden kanssa paininut lähes koko aikuiselämän. '19 keväällä olin kuukauden koomassa ja siitä selvittyä sain elämäniloni takaisin pariksi vuodeksi ja tunsin että kaikella on joku tarkoitus. Viime aikoina kuitenkin luisunut taas kohti vanhoja tapoja valitettavasti, ihmissuhde -ongelmat päällimmäisenä syynä

 

[Sue]

Siivet on tervassa, raskaammat kuin vuosiin. Se on paljon.

Katselin eilen kuvaa, jossa utelias, ihan hiljan kuoriutunut untuvikko asteli pehmein räpylöin hiekalla, siivet hiukan koholla tasapainon vuoksi. Se oli niin iloinen, tarmokas, vilkas. Kuva antoi toivoa ja iloa itsellekin. Ei kaikki olekaan synkkää.

Halaus jokaiselle, joka kulkee samoja polkuja. Meitä on monta.

 

[Con Tsales]

Siivet on tervassa, raskaammat kuin vuosiin. Se on paljon.

Katselin eilen kuvaa, jossa utelias, ihan hiljan kuoriutunut untuvikko asteli pehmein räpylöin hiekalla, siivet hiukan koholla tasapainon vuoksi. Se oli niin iloinen, tarmokas, vilkas. Kuva antoi toivoa ja iloa itsellekin. Ei kaikki olekaan synkkää.

Halaus jokaiselle, joka kulkee samoja polkuja. Meitä on monta.

Kyllähän me putsataan ne siivet tervasta. Juostaan ja iloitaan hiekalla. Noustaan uljaaseen lentoon ja nautitaan elämän ihanuudesta. Kaikkea hyvää sinulle tulevaisuuteen. Elämä voittaa,aina.

 

[peksa]

Toivottavasti @Päätykiekko viikonloppu on menny hyvin ja kenties saanu jotain jelppiä veljiltä @Artyukhin ja @xps .... Itellä valitettavasti on omien ongelmieni kanssa painimista joten en ole silloin paras mahdollinen hyöty sun juttuihin. Mutta kyl tässä jaksaa itse kukin seuraavaan päivään. Saas nähdä koska pääsee saunoon seuraavan kerran :////

 

[D.Santon]

Avataanpas hieman sanaista arkkuani. Mulle on aina ollut vaikeaa puhua asioistani kellekään, joten terapeuttien sijaan on kai helpompaa avautua anonyymisti lätkäpalstalla.

Jostain 16-17- vuodesta alkoi kaikki, kun opiskeluissa jäi ulos kaikista sosiaalisista piireistä, tahtomattani. Halusin olla osana kaikkea, mutta kaikki ne lapsuusajan traumat (ja avioero) romuttivat kaiken itseluottamuksen. Ei vain osannut olla osana mitään. Ulkopuolisena opiskeluaikaan tietysti kaikki vanha nousi pintaan, ja keskenhän se jäi. Kaikki.


Mielenterveys veti vain alas jatkuvasti, mutta jääräpäisyyttäni en mennyt hoitoon. Kärsin jatkuvasti, mutta halusin läheiset pitää erillään ongelmistani. Itsemurha-ajatukset nakuttivat päässäni jatkuvasti.

Kunnes ei enää. Vuoden-20 keväällä päätin, että kaiken tämän paskan jälkeen, minä en periksi anna.

Nyt on (semi) vakituinen työ, sekä olen löytänyt hienon naisystävän rinnalleni.

Älkää antako periksi. Mä meinasin, ja nyt sentään elämä on (hiukan) väläyttänyt hymyään.

 

[JoMe84]

Päivitellään itekin tilannetta. Sairauspäivärahalla ollaan edelleen maaliskuulle asti. Lääkitys on aika vahva, kun aamuisin täytyy ottaa Mirtazapinia 45 mg, Ketipinoria 100 mg ym. Jokainen päivä on puoliunessa taistelua, ettei mene unirytmi täysin sekaisin. Välillä onkin tullut unta jopa 16 tuntia vuorokaudessa.

Nyt kuitenkin olen löytänyt harrastuksia. Olen saanut tehtyä vajaan vuoden sisään jo 6 kappaletta, jotka olen julkaissut Youtubessa. Yhdellä biisillä jo yli 1 k katsojia. Lisäksi löytyy 4 muuta biisiä, joita en ole julkaissut.
Lisäksi harrastuksiin on tullut kuvien muokkaamiset. Ei siis mitään kasvokuvien muokkaamisia, vaan erilaisten kuvien taustojen muokkaamisia ym. Jotenkin tuntuu, että vihdoin on jotain tekemistä ja ehkä elämä lopulta voittaa? :)

 

[peksa]

Pitäs päästä saunaan rentoutuun mutta ei oo mahdollisuutta kun vaihtoehtona olla loppuviikko syömättä. Höh.....

 

[Pulakki]

Onko se masennusta vai epäsosiaalisuutta kun ei muiden asiat oikein kiinnosta eikä osaa keskustella oikein mistään? Johtaako masennus epäsosiaalisuuteen vai toisinpäin? Mulla on kaikki asiat käytännössä (liiankin) hyvin: on työpaikka, on rakastava tyttöystävä sekä perhe, on koti jossa viihdyn, on lemmikkejä, on harrastuksia, on suosikkibändikin jonka kuuntelu saa aina paremmalle mielelle. Silti tuntuu että elämä on useimmiten sumua eikä oikein osaa nauttia siitä. Tuntuu kuin päässä olisi joku lukko josta on avain kadonnut. Tyttöystävä kyselee päivittäin miten on päivä mennyt mutta mä en kysy siltä, enkä kysy oikee mitää muutakaan vaikka kyllä mä sitä tosi paljon rakastan. Tällä viikolla se sitten sanoi taas aika suoraan tuosta asiasta ja se painaa mieltä vaikka tiedän itsekin että haluan olla sosiaalisempi mutta en vaan pysty. En pahemmin juttele perheenkään kanssa, äitiin tulee oltua yhteydessä vain jos sillä on ruokaa tai sauna päällä. Parasta kaveriani en nää muutakuin viikonloppuna juodessa. Töiden jälkeen tulee yleensä nukuttua vähintään 2 tuntia koska ei ole mitää muutakaan. Lisäksi on yksi hyvä kaveri joka juttelee ja haluaisi nähdä mutta mä en tee yleensä aloitetta koskaan ja näkeminen ahdistaa vaikka on ihan tuttu tyyppi ja ollaan ennenkin nähty, on siis noin 400km välimatkaa mutta käy silloin tällöin serkullaan lähempänä jolloin olisi mahdollista nähdä mutta en vaan saa aikaiseksi koska ahdistaa se etten osaakaan keskustella. Joskus onnistuu mutta sekin vaatii alkoholia. Muutaman juoman ottaneena tulee yleensä rento fiilis ja silloin olen kyllä erittäin sosiaalinen kenelle tahansa mutta selvinpäin on tosi hankalaa ja se harmittaa useasti. Ei ole mitään itsetuhoisuutta ollut mutta sitä vaipuu jotenkin sellaiseen synkkyyteen aina kun huomaa ja tajuaa miten vaikea ihminen on itse muille. Oon käynyt psykologilla muutaman kerran ihan lähiaikoina mutta ei siitä oikein ollut apua, tuntuu että nää jutut täytyy vaan itse ratkoa ja korjata eikä kukaan muu voi siinä auttaa.

Jos täältä kuitenkin löytyy samojen ongelmien kanssa olevia ja mahdollisesti näistä parantuneita niin saa antaa vinkkejä.

Tämä on juuri se tilanne missä itse olen. On työpaikka, vuosi sitten ostettu uusi eka omistusasunto, kivat naapurit, hyvä auto (autoihmiselle tärkeää), rakastava avopuoliso. Kuitenkin kaikki tämä tuntuu yhdentekevältä. Mistään ei osaa iloita, eikä toisaalta tuntea surua (esim. mummoni yhtäkkiset sairaudet).


Työpaikan vaihto 6kk sitten enkä saa uudesta työstä kiinni millään. Jälkeenpäin olen ajatellut että työpaikan vaihto taisi olla vain "avunhuuto". Kaiken uuden oppiminen on todella vaikeaa, mikä on uutta (ja täten myös vaikea käsitellä) minulle. Koskaan en ole suuria vastoinkäymisiä kohdannut, kaikki on mennyt vähän "liiankin hyvin".

Viime vkl syvemmän pohdiskelun jälkeen kun olin yksin kotona ajattelin nyt asialle täytyy alkaa tekemään jotain. En halua heittää hukkaan parhaita ikävuosiani. Keskustelu esimiehen kanssa, tämän jälkeen käynti työterveyslääkärillä ja nyt on aika varattuna psykologille. En odota, että hän heittää avaimet käteen että käytä noita niin alkaa ajatukset paraneen. Mutta jos saisin prosessin käyntiin ja sitä kautta suunnan parempaan oloon. Esimiehelle kiitos, että hän on todella ymmärtäväinen ja haluaa aidosti auttaa.

Kiitos @PatrickKane95 tekstistäsi!

Ps. tekstistä taisi tulla aika sekamelska.

 

[Steril]

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, avaudunko tähän ketjuun mutta en ole oikein kehdannut tai aina vain tullut mietittyä, kyllä tämä tästä. Välillä saan muuta ajateltavaa, välillä en. Nyt kuitenkin on pakko.

Minulla ei ole koskaan diagnosoitu masennusta, mutta tämä ketju on luultavasti sopivin tähän aiheeseen. En ainakaan mistään löytänyt parempaa. Ikää on kohta täydet 22 vuotta ja tuntuu että elämäni on jotenkin täydellisessä umpisolmussa tai umpikujassa. Opiskelupaikka on, mutta opinnot ovat takunneet kolmatta vuotta, ja en ole edes varma onko alani se oikea, jota haluan opiskella. Usein se tuntuu vaikealta pakkopullalta, mutta ei ole oikein muitakaan vaihtoehtoja, se on niin kivinen tie edes saada ylipäätään paikka jossa opiskella. Yliopistoon kun ollaan päästy niin koitetaan sinnitellä. Kaksi vuotta sitten kun kotiuduin armeijasta kesken lukuvuoden, aloitin opiskelut "kesken kaiken" enkä päässyt mukaan mihinkään alkurientoihin, missä kontaktit muihin kanssaopiskelijoihin luotiin. En saanut lopulta yhtään kaveria tai edes hyvänpäiväntuttua yliopistolta, ja sitten tuli vielä korona ja katkaisi kaiken. Olen täysin piirien ulkopuolella tällä hetkellä, ja en tiedä mistä edes aloittaisin sen suhteen. Vanhoihin kavereihinkin yhteydenpito on koko ajan vähentynyt ja vähentynyt, kun kaikkien elämä on vienyt eri suuntiin. Arkeni on siis nykyään todella yksinäistä. Ja opiskelupiireistä kun tässä elämänvaiheessa se suurin osa niistä kontakteista muodostuu.

Luonteeltani olen kuitenkin ainakin ollut sosiaalinen ja ystävällinen kun minuun tarkemmin tutustuu, joten tämä on tehnyt henkisesti todella kipeää. Pahinta tässä on mielestäni se, että tuntuu kuin sosiaaliset taidotkin olisivat rapistumassa koko ajan enemmän ja enemmän. Voi mennä viikkokausia, etten puhu kenenkään perheeni tai lähisukulaiseni ulkopuolisen kanssa. Tai pääse puhumaan. Muutenkin elämä on sellaista hyvin masentavaa "päiväni murmelina"- arkea päivästä toiseen. Asun vielä porukoiden luona, mikä on itsessään jo jotenkin todella noloa ja nöyryyttävää. Puolituttuja ja naapureita nähdessä tunnen tahtomattani joka kerta häpeää, ja jotenkin sitä pitää itseään luuserina ja epäonnistuneena kun tuntuu että kaikilla muilla samanikäisillä on jo oma seurustelukumppani, työpaikka ja asunto. Lienee sanomattakin selvää, että kokemusta vastakkaisesta sukupolvestakaan ei vielä ole, mikä ei ainakaan hävetä yhtään sen vähempää. Rahakin on vähissä, lähtisin kyllä omilleni heti kun mahdollista mutta minkäs teet kun sitä ei taivaalta sada? Edes ajokorttia ei ole, koska rahaa vaatii sekin. Ja sekin rajoittaa elämää, enkä tiedä opinko edes ajamaan. Kun on itsetunto maassa, niin jotenkin tuntee itsensä huonoksi kaikessa. Ja se itsetunto on romahtanut ihan parissa vuodessa sosiaalisten taitojen mukana, tai tuntuu siltä.

Jo pitkän aikaa on tuntunut siltä, että elämässäni ei tapahdu mitään sellaista jonka vuoksi siitä nauttisi. Eikä mikään oikeastaan enää edes kiinnosta samalla tavalla kuin joskus ennen. Sellainen normaali nuoren ihmisen elämä on täysin tipotiessään. Päällisin puolin (toistaiseksi) kaikki on hyvin, olen fyysisesti terve enkä käytä päihteitä suuressa määrin, mutta sisältä voin aika pahoin ja ahdistus valtaa mielen ihan päivittäin. Uniinkin nämä asiat tulee kummittelemaan harva se yö. En edes muista milloin viimeksi olisin ollut aidosti onnellinen ja iloinen nykyhetkestä. Ehkä hetkellisesti kesällä, kun vietin parin hyvän ystäväni kanssa viikonlopun tien päällä. Mitään itsetuhoisia ajatuksia ei ole ollut, mutta kyllä välillä aina miettii onko missään ylipäätään mitään järkeä.

En halua kerjätä sääliä tai myötätuntoa, vaan rehellisesti purkaa tätä ahdistusta sanoiksi ja avautua tilanteestani. Jotenkin se syrjäytymisen kierre on hyvää vauhtia käynnissä, ja haluan, oikeasti haluan tilanteelleni muutosta. Ajatuskin siitä että olisin tässä samassa tilanteessa vielä esim. vuoden päästä on todella sietämätön. Jotenkin sellainen sisäinen valo ja kipinä olisi jostain löydettävä, ja sitä kautta aloitettava jonkinlainen henkinen remontti. Kuitenkin vuodet vierii ja nuoruus kuluu jatkuvasti, aikaa ei ole liikaa. Tällainen elämä ei ole sitä, jota haluan elää.

Kiitos jokaiselle, joka jaksoi tämän tekstin alusta loppuun lukea. Jos joku haluaa laittaa vaikka yksityisviestiä, niin keskustelen mielelläni. Ja tsemppiä kaikille joiden elämä tuntuu mustalta välillä.

 

[Glove]

Mitäpä tuohon sanoisi @Steril ? Auttaisin jos osaisin. Omakin tilanne on mitä on, niin ei minusta siihen ole.

 

[Steril]

Mitäpä tuohon sanoisi @Steril ? Auttaisin jos osaisin. Omakin tilanne on mitä on, niin ei minusta siihen ole.

En voi sitä sinulta tai keneltä muultakaan täällä vaatia. Kiitos kuitenkin myötätunnosta ja Tsemppiä myös sinulle.

 

[Steril]

Vielä sen verran, että kun @Rekka Pinne ja @PatrickKane95 luin kirjoituksenne, niin monet asiat kuin omalta näppäimistöltä, siis nuo sosiaalisiin taitoihin liittyvät etenkin. En ymmärrä, vielä armeija-aikoihin pari vuotta sitten olin ihan jopa suht supliikki myös vähän tuntemattomampien ihmisten seurassa. Itsevarmuuteni oli kasvanut, ja nyt tuntuu että kaikki itsevarmuus jonka olin saanut kerättyä, on rapissut taivaan tuuliin. Ja tuo on myös tuttu tunne, että kun vaikka johonkin vanhaan tuttuun tai puolituttuun törmää, niin tuntuu että ei tiedä edes mistä osaa puhua ja haluaa välttää koko mahdollisen keskustelun. Olen varmaan useammankin kerran antanut itsestäni todella tylyn ja ylimielisen kuvan, vaikka tarkoitus ei todellakaan ole olla sellainen, päinvastoin. Kun ei ole sosiaalisissa tilanteissa tarpeeksi, tuntuu että vajoaa ihan omaan taajuuteen, pois muiden ihmisten aaltopituuksilta. Sitä on hetken aina helpottunut kun tällaisen tilanteen välttää, mutta pienen tovin kuluttua olo on kaksin kerroin huonompi kun sen tilanteen tajuaa.

 

[Hippi Hiiri]

@Steril ota rutiineiksi tehdä seuraavat asiat:

• Joku tietty määrä opintoja per päivä tai viikko. Ihan sama, kuinka hyvältä fitiltä ala nyt tuntuu. Ota ne paperit kunnialla ulos. Sitä kautta pääset kunnon töihin ja omaan kämppään.
• Uuden sosiaalisen harrastuksen aloittaminen ja siellä itsensä pakottaminen puhumaan ihmisille. Erakoituminen on valtaosallle ihmisistä tuhon tie. Katkaise sinne johtava kierre.

Voin luvata, että naista tulee ennemmin tai myöhemmin, kun ensiksi alat pitämään itsestäsi ja tulevaisuudestasi huolta. Sinä uskot tämän vasta kymmenen vuoden päästä, mutta sanon nyt silti.