Taudinkuvana depressio

[Morgoth]

Kuunnelkaa niitä, jotka suunsa aukaisevat. Se voi olla merkki jostain todellisesta pulmasta, jonka yksilö tiedostaa ja haluaa ongelman ratkaista. Ne ovat vaarallisimpia, jotka eivät puhu. Uskaltaisin väittää, että näin se menee.

Olen samaa mieltä omakohtaisilla kokemuksella (II tyypin bipo). Mikäli haluan puhua niin silloin haluan apua ja olen valmis sitä vastaanottamaan. Se vaihe, kun ei enää puhu enteilee pahaa ja sitähän on ulkopuolisen on kenties vaikea havaita, koska kaikki näyttää kenties olevan ulkoisesti ihan hyvin.

Itselläni oli useamman vuoden oireeton kausi, mutta hypomanian kautta ollaan syöksytty pohjalle ja olo on tällä hetkellä aivan helvetillinen. Ei ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään sykli menossa ja pelin henki tiedossa, mutta ei se olo helpota ja varsinkin, kun asioita tuli taas sotkettua melkoisesti joista kärsitään vielä useita vuosia masennusjakson jälkeenkin.

Pitäisi hakeutua psykiatrille rukkailemaan lääkitystä tilanteeseen sopivaksi ennen kuin mennään aivan liian syviin vesiin. Toisaalta tuntuu että aivan sama miten tässä käy taas lopulta. Ei tästä taudista ikinä eroon pääse.

 

[Rekka Pinne]

Mitenhän sitä saisi itsensä raahattua ammattiavun piiriin? Tai edes avautumaan jollekkin tästä ahdistuksesta ja tuskasta. Olen aika varma, että sairastan masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä.

Tätä on nyt jatkunut jo viime maaliskuusta asti ja olen vain selviytynyt siitä asti joka päivä. Välillä kuitenkin olen ihan iloinen, joten se saa minut epäilemään että liekö sitten on masennusta, mutta toisaalta muuten meno on todella negatiivista ja sumuista. Ja siis olen kunnolla iloinen valehtelematta kerran 1-2 kuukaudessa, joka lisää ahdistusta jas toivottomuutta vain entisestään. Kaikki asiat ärsyttävät ja vituttavat ja samaan aikaan ei tunnu oikeen miltään. Tuntuu, että tässä on liikaa negatiivisia asioita yhdelle päälle, jonka takia ei saa oikeen mistään yksittäisestä negatiivisesta ajatuksesta kiinni. Tämä myöskin luonnollisesti lisää tuskaa ja pahaa oloa. Tuntuu, että olen liiankin tietoinen kaikista näistä asioista, mutta samaan aikaan tuntuu että ei saa mistään ajatuksesta otetta ja pysty keskittymään mihinkään asiaan kunnolla. Vähän niinkuin laahustaisi suossa paksun sumun kera.

Kaikki siis lähti keväällä, kun vanhempani keskustelivat yhtenä aamuna keittiössä, jonka satuin siis kuulemaan vahingossa. En nyt halua kertoa, että mitä oli tapahtunut, mutta siis olin sen jälkeen äidilleni hyvin vihainen ja pettynyt. Tuska otti vallan, koska tuntui etten voinut antaa hänelle mitenkään anteeksi tekemäänsä vahinkoa, mutta samalla koitin väkisin taistella itseäni vastaan, että antaisin hänelle anteeksi. Asia ei käytännössä minulle siis edes kuulunut millään tavalla, koska se oli vanhempieni keskinäinen ongelma. Tuon ajatteleminen ei siltikään laannuttanut sisälläni olevaa vihaa ja tuskaa, jota vastaan taistelin väkisin, koska kai sisimmässäni halusin kuitenkin antaa äidilleni anteeksi.

Eli siis tämä nykyinen ongelmani johtuu siis ns. mieleni defensseistä, joista en voi vieläkään luopua, koska pelkään, että vajoaisin totaaliseen kuiluun. Kuitenkin niiden takia olen muuttunut kuitenkin vähän niinkuin tällaiseksi puolirobotiksi. Tiedostan ongelmani ja oikeastaan hahmotan sen aika hyvin, mutta silti en pysty kuin harvoin irtautumaan tästä paskassa vellomisesta. Yritän siis järjellä perustella itselleni, että asiat eivät todellakaan ole niin huonosti ja että reaktioni ovat vain reaktioita, eivät oikeita mielipiteiä. Itsetuhoisia ajatuksiakin on, mutta niissä on sama homma, eli taistelen niitä vastaan samoilla keinoilla. Nyt kun tästäolen kirjoittanut niin kappas vain, olo on jopa ollut normaali!

Huh helpotti tosiaan avautua tästä vihdoinkin. Tiedostan mitä pitäisi tehdä, mutta ahdistus ja siitä johtuva sumuisuus estävät tekemästä peliliikkeitä.

 

[Vanha Len]

Parahin @Rekka Pinne, onko mahdollista, että jutskaisit tästä asiasta suoraan äitisi kanssa? Nimittäin tukahdetut tunteet aiheuttavat niitä mielenterveysongelmia sitten myöhemmin. Ja hei, jos sait henkistä voimaa jo tästä avautumisesta Jatkoaikaan, niin aivan pirun hienoa. Kerro vaan avoimesti tänne paha mielesi, anna oksennuksen lentää. Kyllä täältä apua saa edes jotenkin. Nopeammin, kuin ns ammattilaisilta.

 

[godspeed]

@Rekka Pinne

En tiedä minkä ikäinen olet, mutta ilmeisen nuori, kun vielä kotosalla asustelet. Koin jo pikkupoikana itse ns eroahdistusta, jota kyökkipsykologina sinulla aistin. Olin tosin niin pieni, että aivoni eivät muista kaikkea, mutta siitä ei kohdallasi ole kyse, koska olet jo tarpeeksi kypsä näitä asioita miettimään, sillä on sellaista isännän otetta omiin tunteisiin. Et käytännössä tarvitse puolustusmekanismeja, koska olet vain padonnut joitain asioita liian kauan ja niistä on tullut väliaikainen keko, joka romahduttaa. En suinkaan vähättele masennusoireitasi, koska ne kulkevat käsi kädessä nimenomaan pahan ahdistuksen kanssa, mutta ne on kuitenkin mahdollista erottaa toisistaan. Voi olla alakuloinen, mutta tavallaan helpottunut, mutta voi myös olla iloinen, mutta kovasti ahdistunut. Variaatioita on niin paljon kuin on sairaan piirteitä osoittaviakin.

Tällöin kertomasi kirjoittamisen tuottama helpotus voi suoraan liittyä siihen, että masennus helpottaa, ja tilalle jää ahdistus, vaikka saat asiasi jollain tavalla korviesi välissä käsitellä. Kuten tuolla ylempänä @Vanha Len kertoo, niin monesti sairauden oireet lieventyvät, jos asioista saa keskustella. Se on hyvin yksinkertaista ja nopein keino saada mieltä raikastavaa mielihyvää. Siinä tulee ihmeellisiä vau-tunteita, että olipa mahtavaa kirjoittaa ja sanoa. On innostavaa olla, kun on saanut kertoa. Se on täysin normaalia, ja se on suuri askel eteenpäin. Mielialaa pitää huoltaa ja sitä pitää mekaanikon ottein koettaa räplätä, sen sinä olet tehnyt. Hyvän viestin kirjoitit.

(Minulla itselläni on ollut vaikeaa ahdistusta viime ajat ilman suoranaista masennusta, mutta en vertaa sinuun vaan koitin hieman avata myös näkökulmaani)

 

[Rekka Pinne]

@Vanha Len ja @godspeed kiitos vastauksistanne!

Mulla on oikeastaan useampiakin tällaisia padottuja ahdistavia ja negatiivisa tunteita ja olen myös nyt tässä syksyn aikana huomannut ja tajunnut, että viimeiset kolme vuotta olen ylläpitänyt sellaista tasaista tunnetilaa. Sellainen kokoaikainen lievä tyytyväisyys ilman isompia tunteita ja tämän oivaltaminen on ollut samaan aikaan hemmetin ahdistavaa ja helpottavaa. Tämä tasainen mentaliteetti selitää esim. sen, miksi minulla ei ole ollut oikeastaan mitään isompia tavoitteita ja intohimon kohteita elämässäni moneen vuoteen. Toki nyt tämä vuosi ollaan menty sellaisessa tasaisessa negatiivisuudessa. Aion nyt kuitenkin avata hieman mistä kaikki on lähtenyt.

2017 keväällä sain päähäni alkaa pelkäämään, että minulla olisi aivokasvain. Tämä lopulta parin viikon aikaan kärjistyi siihen, että oikeasti luulin näkeväni kaksoiskuvia. Tämä kaikki oli siis kuviteltua, mutta niihin aikoihin oikeasti olin lähes varma että tulisin kuolemaan ja itkin varmaan joka päivä. No lopulta tuo ratkesi siihen, kun otettiin yhteyttä koulupsykologiin. Silloin tuolta pelolta hävisi ikäänkuin pohja ja merkitys. Mutta ongelmat eivät suinkaan olleet vielä ohitse. Olin vielä tuolloin sen verran nuori, että en tajunnut sitä, että nuo pelot olivat lähteneet aina omasta päästäni ja siitä, että yliajattelen ja suurentelen asioita päässäni aika helposti, ilman että siis kertoisin niistä kenellekkään. Aloin tuon aivokasvaimen jälkeen jostain syystä ajattelemaan, että ihmisillä olisi jotain minua vastaan (?), kuitenkin sitten psykologin kautta tajusin, että hei nää on vaan mun pään sisäisiä ajatuksia ilman todellisuutta. Kuitenkin ajatukset edelleen vaivasivat, mutta ne alkoivat jo hieman väistymään. Sitten yksi ilta mietin, että "eihän mulle ole oikeasti mitään hätää enään". Tämän jälkeen kuin salama kirkaalta taivaalta iski ajatus: "en halua parantua näistä ajatuksista." Tuon ajatuksen mukana tuli sellainen viiltävä ahdistus, koska se oli mielestäni aivan älytön ja sairas ajatus. Samaan aikaan tuntui, että en haluaisi oikeasti "parantua" niistä ajatuksista ja sitä vastaan lähdin sitten taistelemaan. Lopulta ajattelin vain, että parempi yrittää unohtaa tuo ajatus ja sen jälkeen se sitten jäikin taka-alalle. Mutta tuosta hetkestä lähtien olen näitten ahdistavien ajatusten ja luulojen kanssa alkanut väkisin taistelemaan, koska en haluaisi oikeasti olla sitä mieltä.

Nyt kun taas pääkoppaa hieman tässä selvittää, niin tajuaa että en osaa oikein käsitellä siis jotain just tämmösiä oikeasti ahdistavia ja satuttavia asioita, vaan pyrin juurikin patoamaan niitä tunteita, koska ne tuntuvat liian isoilta. En kuitenkaan sanoisi, että olisin ollut masentunut ennen kevättä ja tekisi mieli sanoa, että olen kuitenkin tietoisesti onnistunut myös tänä vuonna estämään varsinaisen masentumisen, eli koen että suurin ongelmani on vain ahdistus, sillä nää mun masennusajatukset eivät kuitenkaan lopulta perustu oikeisiin tuntemuksiin, mutta kuitenkin ahdistus saa aikaan sen, että ne tuntuvat todellisilta.

Sekavaa tekstiä, mutta eiköhän tuosta ota jotain tolkkua kun oikein tarkasti lukee.

 

[godspeed]

@Rekka Pinne

Sinulla on jotain piirteitä paranoidisuudesta ja selviä pakkoajatuksia. Tässä vaiheessa teroitan, etten ole mikään ammattilainen vaan pelkkä kanssaveli. Ota se huomioon.

Noita tommoisia aluksi mainittuja ahdistusajatuksia tulee kun sairaus yrittää tunkea aivoihisi, ja koet, että sinussa on jotain perustavanlaatuista vikaa. Et tiedä mistä on kyse, mutta aivosi tekee vastareaktion. Se on ihan tervettä. Assosioit sen "vian" sitten aivoihin, jotka luonnollisesti tietysti sisältää myös kaikille omaperäisen tunnekeskuksen. Aivot ovat sinulle itsetietoisella tavalla tärkeä väline ja haluat niitä hyödyntää elämässäsi. Olet fiksu ja tunteella elävä ihminen. Tulkitset itseäsi ja elämääsi älyllä.

Ahdistukseen sinällään liittyy vahvasti halu paeta, lähteä pois. Tai sitten sellainen tietoisuus kaiken tylsyydestä ja paikallaan olemisesta. Mikään ei etene, vaan ajatukset pyörivät kehää. Sellaisen tunteen vallassa etsii reittejä lähteä vallitsevasta tilanteesta, ja silloin helposti kokee, että on muuten selkeä näkymä mielessä mennä muualle, mutta tunteiden purku kääntyy sisäänpäin. Kuitenkin kun kerrot asioista, niin saat puhdistautua. Kyllä tästä on sinulle apua kun saat kokemuksen, että ihmiset sinua kuuntelevat. Masennuskin on aina voitettavissa. Sinulla on juuri nyt oikea aika puuttua konkreettisesti asiaan, ja kerrot näistä jutuista muillekin kuin meille. Sitä suosittelisin. Ihan pyydät vaan, että vaikka äitisi kuuntelisi. Luulen, että kaikki on oikeastaan ihan jees.

 

[Rekka Pinne]

@Rekka Pinne

Sinulla on jotain piirteitä paranoidisuudesta ja selviä pakkoajatuksia. Tässä vaiheessa teroitan, etten ole mikään ammattilainen vaan pelkkä kanssaveli. Ota se huomioon.

Noita tommoisia aluksi mainittuja ahdistusajatuksia tulee kun sairaus yrittää tunkea aivoihisi, ja koet, että sinussa on jotain perustavanlaatuista vikaa. Et tiedä mistä on kyse, mutta aivosi tekee vastareaktion. Se on ihan tervettä. Assosioit sen "vian" sitten aivoihin, jotka luonnollisesti tietysti sisältää myös kaikille omaperäisen tunnekeskuksen. Aivot ovat sinulle itsetietoisella tavalla tärkeä väline ja haluat niitä hyödyntää elämässäsi. Olet fiksu ja tunteella elävä ihminen. Tulkitset itseäsi ja elämääsi älyllä.

Ahdistukseen sinällään liittyy vahvasti halu paeta, lähteä pois. Tai sitten sellainen tietoisuus kaiken tylsyydestä ja paikallaan olemisesta. Mikään ei etene, vaan ajatukset pyörivät kehää. Sellaisen tunteen vallassa etsii reittejä lähteä vallitsevasta tilanteesta, ja silloin helposti kokee, että on muuten selkeä näkymä mielessä mennä muualle, mutta tunteiden purku kääntyy sisäänpäin. Kuitenkin kun kerrot asioista, niin saat puhdistautua. Kyllä tästä on sinulle apua kun saat kokemuksen, että ihmiset sinua kuuntelevat. Masennuskin on aina voitettavissa. Sinulla on juuri nyt oikea aika puuttua konkreettisesti asiaan, ja kerrot näistä jutuista muillekin kuin meille. Sitä suosittelisin. Ihan pyydät vaan, että vaikka äitisi kuuntelisi. Luulen, että kaikki on oikeastaan ihan jees.

Vaikka oletkin pelkkä kanssaveli, niin aika oikeita termejä ja ns. diagnooseja osaat antaa. Pakkoajatuksiahan nämä todellakin ovat, mutta todentuntuisia nästä tekee juurikin tuo paranoidisuus. Eli siis minä välillä ihan oikeasti uskon näihin ahdistaviin ajatuksiini ja tottakai sen takia ne sitten tuntuvat entistä ahdistavemmilta. Onneksi kuitenkin taustalla on aina edes se pieni järjen ääni, jolla pystyy aina hieman rauhoittelemaan. Eli siis tiedän, että kyse ei ole mistään psykoottisuudesta, koska pystyn vielä kuitenkin erottamaan todellisuuden kuvitelmista.

Tällä hetkellä ns. harha-ajatuksia ovat juurikin ne masennusajatukset ja nimenomaan sellaiset synkät ja lannistavat ajatukset. Ne aiheuttavat kaikista suurimman tuskan ja ahdistuksen. Siltikin ne ovat onnistuneet aika paljon vaikuttamaan minuun, koska en ole vielä tässäkään vaiheessa avautunut asiasta ja se vielä lisää ahdistusta ja tuskaa entisestään, vaikka tiedän että ajatukseni eivät perustu oikeisiin tuntemuksiin.

Kuitenkin se mikä minut vakuuttaa, siitä että olen luultavasti lähes kokonaan kuvitellut suurimman osan näistä oireistani on se, että jos esim. oikein keskityn johonkin tai jos onnistun pitämään hauskaa, niin sitten olen myös aidosti iloinen eikä mulla ole näitä tuntemuksia ja ajatuksia. Lisäksi tähän tuo lisöperusteita se, että kun aikaisemmin kerroin siitä, että olin varma että sairastan aivokasvainta, niin silloinkin saaatoin unohtaa sen ahdistuksen ja kuvitelmat, jos esim. keskusteli jostakin kiinnostavasta aiheesta jonkun kanssa. Lisäksi silloin keväällä kyllä juttelin äidilleni näistä tuntemuksista ja silloin helpotti jo ihan vain se että pystyin edes jotain sanomaan hänelle, eli mulel tuli silloin sellainen anteeksiantotunne, kun vain pääsin hänelle juttelemaan.

 

[godspeed]

@Rekka Pinne

"Oikeita" juttuja on sinällään helppo heittää, koska persoonistamme huolimatta me toistamme samoja käyttäytymismalleja silloinkin, kun mieli sanoo toisin mitä tulee terveelliseen ajatteluun. Tuolloin tosin sairaudenomaisuus voi vaikuttaa mieleen niin, että se heittää häränpyllyä, mutta sisältää kuitenkin pohjimmaisen totuuden. Sinulla on jonkinlaista epävakautta ajatuksissasi, mukaanlukien tietysti kaikki aiemmatkin kirjoituksesi. Tämä on hyvä tunnistaa, ja sen teet jo itsekin.

Sinulla on oletettavasti sellaista väkinäistä tuskaa, joka varmaankin aiheutuu turhautuneisuudesta. Ymmärrän todella hyvin, että kaikki oikeastaan on hyvin ja elo luonnistuu ilman suuria vaikeuksia, mutta sitten kuitenkin jatkuva epäonnistumisen tunne voi olla ongelma, ellet sitten ajattele, että ratkaisua ei ole mihinkään ajatukseen tai tekoon. Se on todellisuudessa hieman väärin, koska ratkaisuja on monenlaisia. En ala syöttämään sinulle keinoina mitään perusahdistukseen määrättyjä nyrkkeilysäkin hakkaamisia tai kylmien jääpalojen puristelemisia käsissäsi, koska vaikutat kuitenkin sosiaaliselta ihmiseltä. Minusta sinä vain kaipaat vaan yhtä älykästä seuraa kuin itse olet.

 

[Rekka Pinne]

@Rekka Pinne

"Oikeita" juttuja on sinällään helppo heittää, koska persoonistamme huolimatta me toistamme samoja käyttäytymismalleja silloinkin, kun mieli sanoo toisin mitä tulee terveelliseen ajatteluun. Tuolloin tosin sairaudenomaisuus voi vaikuttaa mieleen niin, että se heittää häränpyllyä, mutta sisältää kuitenkin pohjimmaisen totuuden. Sinulla on jonkinlaista epävakautta ajatuksissasi, mukaanlukien tietysti kaikki aiemmatkin kirjoituksesi. Tämä on hyvä tunnistaa, ja sen teet jo itsekin.

Sinulla on oletettavasti sellaista väkinäistä tuskaa, joka varmaankin aiheutuu turhautuneisuudesta. Ymmärrän todella hyvin, että kaikki oikeastaan on hyvin ja elo luonnistuu ilman suuria vaikeuksia, mutta sitten kuitenkin jatkuva epäonnistumisen tunne voi olla ongelma, ellet sitten ajattele, että ratkaisua ei ole mihinkään ajatukseen tai tekoon. Se on todellisuudessa hieman väärin, koska ratkaisuja on monenlaisia. En ala syöttämään sinulle keinoina mitään perusahdistukseen määrättyjä nyrkkeilysäkin hakkaamisia tai kylmien jääpalojen puristelemisia käsissäsi, koska vaikutat kuitenkin sosiaaliselta ihmiseltä. Minusta sinä vain kaipaat vaan yhtä älykästä seuraa kuin itse olet.

Joo musta tuntuu vähän siltä, että mun mieli keksiii vähän niinkuin väkisin aina jotain ongelmia, jota en ihan itsekkään älyä. Mutta selitän sen tällä kuvittelemisella. Mulla on kyllä oikeasti aika hyvä mielikuvitus ja siitä on myös todella paljon hyötyä, mutta sitten toisaalta varjopuolena on nämä ahdistavat ajatukset. Ja siis olet tuossakin ihan täysin oikeassa, että ajatukseni ovat aika epävakaita. Ne eivät ole sillain oikein järkeviä ja totuudenmukaisia aina. Mutta tuo kuvitteleminen on oikeastaan osa mun persoonallisuutta, koska tosiaan välillä kuvitelmani tuntuvat todenmukaisilta ja kuitenkin hyödynnän mielikuvitustani päivittäin. Enkä pysty sillä tavalla niinku olla hyödyntämättä sitä kunnolla.

Nimenomaan. Kaikki on käytännössä hyvin ja nyt kun tässä on illalla päässyt avautumaan, niin nyt nää mun ongelmat ovatkin tuntuneet aivan turhilta ja pieniltä. Mutta kyllähän tämä turhauttaa, kun kuitenkin tuntuu, että valuu aina takaisin siihen sumuun ja ahdistukseen. Toisaalta sitten tiedän, että mulla ei ole niin isoja ongelmia, kuin miltä ne tuntuu. Ja yritänkin tähän tunteeseen vaan sanoa itselleni, että keinoja on kyllä vielä.

Se mua kuitenkin ihmetyttää, että mistä sellainen vahva tunne tulee yhtäkkiä, joka kuitenkin ahdistaa samaala. Esim. Just se, et en halua "parantua" niistä ajatuksista. Se tunne tuntui ihan todelliselta, mutta ei se voi olla todellista, koska enhän minä muuten yrittäisi muuttaa mieltäni asiasta. Tuntuu, että vähän jopa pelkään nuita vahvoja tunteita ja oikeastaan sellaista tunnetta vastaan olen tässä tämänkin vuoden taistellut.

 

[godspeed]

@Rekka Pinne

Mikään ongelma ei ole liian pieni. Eikä varsinkaan turha. Vaikka ne joskus pelaavat yhteen. Konteksti pitää ymmärtää, ihmisen tilanne pitää ymmärtää.

Sinä olet luova ihminen ja sinä käytät sitä juurikin hyödyksesi. Olen tavannut ummet ja lammet kaikenlaista stooria selittäviä ihmisiä, jotka ovat olleet täysin vapaita mielenterveysongelmista, eivätkä he ole sen kummempia sen suhteen, kuinka ovat mieltään käyttäneet ties missä askareessa. On siis askare henkistä tai fyysistä millaista tahansa, niin sinulla on avaimet osoittaa muille vahvuutesi. Keskity oman itseesi ennemmin kuin että alat vertaamaan itseäsi muihin, se ei kannata. Sanon silti näin, että ei kannata myöskään tuudittautua liikaa siihen, että kaikki on "hyvin", jos kaikki ei tosiasiassa ole. Pitää osata tuoda esiin ongelmakohdat ja olla rehellinen sille tyypille, joka sinua auttaa. Minä olen nettituttu, mutta kuuntelen kyllä mielelläni, sillä se on vertaistukea, jota ei aina saa. Jotkut elää elämänsä, eivätkä saa sitä koskaan.

Ahdistus on vaikea pala. Sen kanssa voi tosin oppia olemaan. Joillakin se on sitä, että rintaa puristaa ja on pala kurkussa, ja joillakin alkaa oksettaa. Joillain aivoissa sumenee. Näitä oireita on monia, eikä niihin ole mitään muuta ratkaisua kuin se, että etsi jokin yksittäinen selkeä asia, johon turvautua. Minä vedän huipatessakin nykyään paksusti chiliä, jotta pää aukeaa. Suosittelen jotain vastaavaa.

 

[godspeed]

Anteeksi kaikki illan tuotanto. Painun petiin.

 

[godspeed]

Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta ei ole. Nytkin on kaikki ihan mainiosti. Ja joulu on tulossa. Kaikki kuviot ruoista saunalöylyihin asti valmiiksi mietitty ja vieraat ja vierailut tiedossa. Mutta sitten kun tuntuu vaan aivan perseeltä. Ei tämä ole mitään tavallista stressiäkään, vaikka sen sietokyky on huono.

Sairaus nostaa päätään tuolla ahdistuksellakin, tai sitten se on juuri tuosta ahdistuneisuushäiriöstä kiinni, vaikkei sitä ole diagnosoitukaan. Oireet ovat vaan kuitenkin muutakin kuin tavallista puristusta rinnassa, sillä ne ovat raastavaa rauhattomuutta ja nyt välillä jopa silmäkulma kostuu tässä ajatellessa että miksi tuntuu tältä. Muistan silloin ennen masennusdiagnooseja, että ihmetteli vaan itselleen kotonaan yksinään, että miksi tuntuu tältä. Kaikki on vaan absurdia tuskaa.

Aiemmin mainitsin, etten syötä kellekään mitään typeriä ahdistuksenpurkukeinoja kuten jääpalojen puristelemistä käsissä, mutta tosiaan sitä huomaa sitten käyttämässä niitäkin keinoja, vetäessään epätoivoissaan sitä chiliä naamaan lusikkakaupalla, että polte ja muu fyysinen suoranainen kipukin vie edes hetkeksi sen henkisen tuskan mennessään. Edes vartin tai puoli tuntia ajatukset ovat muualla.

Muistan 10 vuotta sitten kun viiltelin. Tai se oli jonkinlainen vaikean elämäntilanteen muodostama yritys vaihtaa hiippakuntaa, mutta se typistyi kymmenien viiltojen esitykseen ilman yleisöä. Huono tapa, monesti aivot vaan puskee suonet täyteen mielihyvähormoneita ennen kuin olet ehtinyt leikkaamaan mitään akuuttia hoitoa vaativaa. Ei siis kannata sekään.

Jos joku nyt pelkää, niin en ole tekemässä itselleni mitään. Avovaimo on toisessa huoneessa koneella ja aika tietämätön näistä tuntemuksista, mutta en viitsi turhaan huolestuttaa. Hän kyllä tajuaisi jos kertoisin, mutta saan olla enemmän itsekseni rauhassa kun en kerro. Paitsi tänne saa vuodattaa niin pitkälle asti, että lukijaa alkaa jo nolottamaan. No ei siinä.

Hyvää joulua ja hyvää uutta vuotta kaikille!

 

[Sanainen arkku]

@godspeed
Sä olet kyllä taitava kuvaamaan kokemuksia joita ei soisi kenellekään.
Elämän mielekkyyden polku on kovin kapea. Kun ilo ihan kaikesta sammuu ja "suojaava" kyynisyys kasvaa tukahduttavaksi taakaksi, on ainoa keino pysyä väkisin liikkeellä jottei syyllisyyden tunne kävisi liian isoksi lisätaakaksi.


Kaamos koskee myös risukasoja.

 

[obi-wan]

@godspeed , pitää esittää kysymys

Onko ulospäin näkyvä toiminta sellaista "muistan ja tiedän millaista on normaali, toimin siis niin"?

Se on yksi "parhaista" keinoista suojella muita. Tai ainakin niin sen mieli jotenkin kääntää.

Jos joku nyt pelkää, niin en ole tekemässä itselleni mitään. Avovaimo on toisessa huoneessa koneella ja aika tietämätön näistä tuntemuksista, mutta en viitsi turhaan huolestuttaa. Hän kyllä tajuaisi jos kertoisin, mutta saan olla enemmän itsekseni rauhassa kun en kerro. Paitsi tänne saa vuodattaa niin pitkälle asti, että lukijaa alkaa jo nolottamaan. No ei siinä.

Jaettu murhe on oikeasti vain kaksinkertainen murhe.

Paitsi että ei ole. Mutta silti se on

 

[godspeed]

@Sanainen arkku

Joo, no onhan tässä tullut jo pitkät tovit harjoiteltua. Pitäisi osata nytkin ajatella, että kuolemantuomiota ei ole vielä langetettu, vaikka siltä kovasti tuntuukin.

@obi-wan

Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla normaalilla. Minäkin olen joskus ollut ns terve, ja muistan hyvin millaista se oli ja miten ajattelin. Enää siihen ei ole paluuta. Ja nykyisin kun on oikein pahassa hapessa, niin voi tuntua ihan täysin eri persoonalta, eikä sitä ole helppoa peitellä. Mutta tosiasiassa monesti sitä sulautuu massaan ja vain joku läheinen voi huomata jotain merkkejä. Muija yleensä näkee jo naamasta, että jotain on pielessä.

Kyllä minä näistä oloistani, etunenässä ahdistuksesta, muijallekin tarkemmin kerron mutta en viitsi nyt juuri tänä ajankohtana kaikkia hiertäviä asioita tuoda esille. Sen aika tulee vielä.

 

[godspeed]

Kun kerran jääkiekkopalstalla ollaan, niin tietysti seuraava (jopa vaikeasti) masentuneita tai sellaisista oireista kärsiviä koskeva vinkkini koskee sitäkin, mutta myös paljon muuta sellaista, joissa pelitaktiset ja taidolliset asiat ovat ehdottomasti pinnalla. Jääkiekko on tosin nykyään itselleni aivan liian monimutkaista katsottavaa, jotta pystyisin sitä analyyttisesti seuraamaan edes sillä omalla tavallisella tasollani, joten turvaudun aika laajalla skaalalla muunlaisiin haasteisiin.

Pääasiassa itse katselen paljon youtubesta esimerkiksi kädenvääntöä, holdem-pokeria, kilpa/haastesyömistä ynnä muuta sellaista ns tyhmää suorittamista, jota katsoessa ei voi kuitenkaan välttyä aivojen rasittamiselta. Kyllä, nämäkin hoopoilut voivat olla myös todella fiksuja lajeja, ja vaatia sekä kovaa henkistä että fyysistä kapasiteettia. Monesti taktiikat näissäkin ovat tärkein yksittäinen asia, sillä vaikkapa kädenväännössä se isoin kaveri ei ole aina vahvin. Eikä isoin mies voita automaattisesti kaikkia syömishaasteita. Iso mies voi olla vain iso mies vailla kärkiosaamista. Älykäs mies, kuten supermatemaatikko, voi olla surkea pokerissa. Jne.

Avainsana tässä viestissäni on varsinkin vaikeasta keskittymiskyvyttömyydestä kärsiville (kuten itselleni) juuri tuo korvien välisen aineen kevytmuotoinen ja helposti luonnistuva rasittaminen, joka tässä yhteydessä hieman paradoksaalisesti saattaa rauhoittaa aivoja, ja saa katsojan/kuuntelijan kuljettamaan mielessään hyvin päämäärätietoisia ajatuksia. Sellaisia ajatuksia, jotka pakottavat tarkentamaan huomiota tietyllä tavalla tietynlaisiin asioihin. Ei ole liikaa liikkuvia osia, eivätkä silmät heilu puolelta toiselle. Tällöin fokus pysyy itse aiheessa, ja ikään kuin mielessäsi suoritat vaikkapa samaa fyysistä missiota kuin mitä seuraamasi kilpasyöjä. Tunnet olevasi läsnä päässäsi. Ei tarvitse olla nälkä samaistuakseen vaikeuksiin. Ja niin poispäin. Nämä ajatukset ja niiden aiheuttamat tunnetilat ovat meille kaikille mielialaongelmaisille todella tärkeitä, sillä ilman suuntaa on se ja sama käyttääkö liikenteessä kompassia vai ei. Pieni puuha virkistää ja purkaa aina, joten miksei tekisi sitä päässään kerran siellä ne suurimmat viat piilevät.

Pitää koettaa katsoa eteenpäin, ja vaikka mainitsin vain joitain "tyhmiä" seurattavia juttuja, niin mikään mielialaa parantava ei ole tyhmää. Ei tarvitse etsiä sitä youtubesta, jos kykenee itse aktiivisesti osallistumaan johonkin, vaikkapa pokeriin, johon ainakin takavuosina löytyi aina kavereita. Erilaista urheiluksi luokiteltavaa on siis paljon perinteikkäidenkin fyysisten lajien ulkopuolella, ja väittäisinkin, että mitä "tyhmempi" tai "epäurheilullisempi" laji, sitä enemmän aivot toimivat tasaisen tappavasti rauhallisemmilla kierroksilla puskien eteenpäin. Sellaiset lajit ruokkivat tarpeellisia primitiivisiä vaistoja, jotka tässä äärimmäisen älykkäiden kermaperseiden yhteiskunnassa tallotaan kylmästi alleen. Jääkiekollakin on se maine, että dorkat pelaa, vaikka kaikki meistä tiedämme, ettei siellä voi pelata kuka tahansa. Onko jääkiekko sitten itsessään dorkaa vai ei, se varmaan on meidän kaikkien tiedossa :)

Okei, jos pointtini katosi jossain välissä, niin ällös huoliko, ei se sieltä jatkossakaan löydy. Eikä mielestäni ole mitään for dummies -tyylistä kamaa. Ihan tosissani tätä kirjoitin. Kiitos.

 

[Glove]

Okei, jos pointtini katosi jossain välissä, niin ällös huoliko, ei se sieltä jatkossakaan löydy. Eikä mielestäni ole mitään for dummies -tyylistä kamaa. Ihan tosissani tätä kirjoitin. Kiitos.

Joo en minäkään sitä pointtia koskaan löytänyt. Mutta eteenpäin sanoi mummo lumessa. Kai tämä joskus menee johonkin suuntaan.

 

[godspeed]

Joo en minäkään sitä pointtia koskaan löytänyt. Mutta eteenpäin sanoi mummo lumessa. Kai tämä joskus menee johonkin suuntaan.

Yksinkertainen on elämässä kaunista. Niin ne "normaalitkin" elävät.

 

[Glove]

Yksinkertainen on elämässä kaunista. Niin ne "normaalitkin" elävät.

En tiedä voiko tämä enää yksinkertaisemmaksi mennä. Kenties.

 

[godspeed]

En tiedä voiko tämä enää yksinkertaisemmaksi mennä. Kenties.

Olenko jotenkin tyhmä vai haastatko sinä vain riitaa? En tiedä.

 

[Glove]

Olenko jotenkin tyhmä vai haastatko sinä vain riitaa? En tiedä.

En minä ole riidanhaastajatyyppiä. Eli en, en haasta riitaa enkä semmoista haluakaan. Kiitos ja anteeksi.

 

[godspeed]

No eniveis, tässä tutkailen mahdollisuuksia kirjoittaa jotain juttua internetin ihmemaailmaan, siis muuallekin kuin jatkikseen. Mutta se on tällaista aina innokasta yrittämistä, jossa virheet vain tulevat jatkuvasti eteen. Ovat ne sitten näkemyksellisiä tai kirjoituksellisia, niin en pääse niitä pakoon. Terapeuttista se kirjoittaminen kuitenkin tavallaan on, vaikka siinä asettaa itsensä arvostelun ja vittuilun kohteeksi. Siinä pitää toisaalta vain ajatella niin, ettei se ole minun vikani, jos jollekulle ei uppoa, vaikka yrittäisi mitä näkökulmaa tahansa. Suurin osa ei ilmaise ärsyyntymistään, mutta joihinkin kolahtaa niin että näppäimistö venyy ja paukkuu. On muuten hämmentävä prosentti kuinka moni ilmaisee omaa pahaa oloaan niiden oikeidenkin toimittajien juttuihin. No, se siitä, no worries.

 

[godspeed]

Niin ja olen sen verran epävakaa mieleltäni, että on pakko kirjoittaa tämä: @Glove kirjoitti mielestäni kuin vittuillen pitäen minua pilkkanaan. Nimimerkillä on ollut samaa asennetta muualla aiemminkin, niin oli helppo tehdä tämä mahdollinen virhetulkinta. Tähän aiheeseen ei ole minusta kenelläkään sanomista, jos yhtään vihjaa olevansa "huuliveikko", ja se on tasan tarkkaan ainoa anti. Älkää tehkö sitä virhettä, ellei läppä ole täysin selkeä.

 

[JYP#44]

Tilannepäivitys. Koin pari kuukautta sitten elämäni ensimmäisen burnoutin, josta kirjoitin ennen saikun hakemista tähänkin ketjuun. Siitä selvittiin hyvin, saikulta saatiin virtaa ja samalla työnantajan kanssa käytiin oma toimenkuva läpi ja kevennettiin työtaakkaa aika isolla leikkurilla. Hyvin meni, ei ahdista, väsytä tai ole muitakaan negatiivisia tuntemuksia enää yhtään.

Sen sijaan nyt ollaan menty aika lailla toiseen ääripäähän. En nimittäin jaksa/viitsi tehdä yhtään mitään. Päivät menee selatessa nettiä ja telkkaria. Työlistalla olisi monta todella yksinkertaista tehtävää, mutta siirrän niitä päivillä, jopa viikoilla eteenpäin. Ihan sama vaikka ne olisi viidessä minuutissa hoidettu pois.

En tiedä voiko tässä kohti puhua mistään masennuksesta, koska en koe tästä edes pahaa omatuntoa tai muutakaan. Sellainen hällä väliä -asenne on nyt oikeastaan käynnissä kaikkeen toimintaan ja edistymisvauhti vaikuttaa etanamaiselta. Fiilis on kuitenkin hyvä ja rentoutunut, voisi kuvailla myös ylimieliseksi. Tosi outo tunne. Vähän kuin olisi humalassa 24/7. Syksyllä vanne kiristi päätä, mutta nyt ei vannetta näy mailla halmeilla. Ehkä pitäisi.

Burniksen yhteydessä aloitin säännllisen liikkumisen ja paransin ruokavaliotani. Sokerit, herkut ja kofeiini vähenivät, jonka kuvittelisi aiheuttavan päinvastaista vaikutusta.

 

[JoMe84]

Jaa, jospa tuota lyhyen päivityksen itekin raapustais. Joulu meni ihan ok. Läheisimpien kanssa, joita ovat siis käytännössä oma perhe. Sukulaiset on kummitätejä lukuunottamatta vittuillu mulle koko iän, enkä syytä oikein edes tiedä. Mitään siteitä ei ole mihinkään. Ei serkkuihin, eikä muihinkaan. Isoäiti pahin vittuilija, joka olisi periaatteessa ihan ajomatkan päässä, mutta ei sinne ole mitään järkeä mennä tuhoamaan loppujakaan itsetunnon rippeitä. Jos niitä ylipäätään on enää edes olemassakaan. Muu suku asuu missä sattuu, mutta jos ei edes facebookin kaveripyyntöjä hyväksytä, niin antaa olla.

Paniikkihäiriön diagnoosi muuttui hiljattain vaikea-asteiseksi, sekä samoin masennus on nykyään "vaikea". Tuohon vielä se ahdistuneisuushäiriö, josta koko tämä saatanan kierre lähti liikkeelle aikoinaan. Rankka koulukiusaus, vaikea ero ym ym, niin tässä sitä ollaan.

Kaupassakäyntejä tulee about 2 kuukaudessa ja samaan syssyyn pitää saada se nuo apteekkikäynnit hoidettua, jotta saa dosetin täytettyä ääriään myöten täyteen. Saatanan insuliinihoitoinen diabetes vielä kun yhdistetään tähän kombinatioon, niin vaikeaa on välillä jaksaa edes piikittää sitä insuliinia. Tuntuu joinakin päivinä että antaa olla.
Sängystä jos jaksaa käydä kusella tai jotain edes syömässä välillä, ettei sokerit tipu alle neljän niin suoritus jo sinänsä sekin.

Sairauslomaa jatkettu maaliskuulle ja sitten pyörimään taas uusi jakso sairauspäivärahaa. Yks vuosi tuossa jo menikin ja nyt pakon edessä työmarkkinatuella.
Uusin diagnoosi oli vielä AD/HD, enkä yhtään ihmettele, koska luetun ymmärtäminenkin tuottaa toisinaan haasteita.

Että joo. Pitäis kai sanoa, että "kyllä tästä vielä noustaan", mutta mitenköhän helvetissä... Mielialatyöryhmässä käyty etänä viisi kertaa. Juurikaan muuta apua ei ole ollut, paitsi se, että lääkäri kirjoitti imovanea, että sais joskus edes vähän unta.

Tsemppiä muillekin jotka olette samojen asioiden äärellä.