Ei sitä oikein aina osaa kirjoittaa näistä jutuista niiden vaatimalla tasolla. Kliseisiä asioitahan nämä lopulta kuitenkin on, kun esimerkiksi voi olla vaikka kaikki materia hallussa koko maailmasta, mutta jos korvien välissä heittää tarpeeksi, niin ei sillä materilla tee yhtikäs mitään. Ollaan me niin vahvasti henkisiä olentoja ja jos se viedään pois, niin on aika vähän tehtävissä.
Ymmärrän siis
@nummenkallio pointtisi, mutta "hyökkäsin" hieman väärältä puolen asiaa. Jokainen on oman itsensä paras lääkäri, mutta on hyvin tavallista ja ymmärrettävää, ettei aina näe itseään ulkoapäin. Sellainen kyky voi olla jopa mahdoton olla, tai itse ainakin tunnistan sairauden oireet ja muut vasta vähän ajan päästä. Itse tilanteessa voi olla aika kovastikin pihalla.
Mitä tulee sellaiseen yleiseen mielialaan, niin jotkut meistä ovat herkkiä ja ns syntymämasentuneita. Mentaliteetti hoitaa asioita on "erikoinen". Me huolehdimme ja ressaamme todella paljon myös sellaisista pienistä asioista, joilla ei ole kokonaisuuden kannalta välttämättä ratkaisevia merkityksiä. Edesmennyt kaverini esimerkiksi mietti jokaisen hiekanjyvän tarkoitusta maailmankaikkeudessa, ja niitä jyviähän riittää. Vähemmästäkin sekoaa. En viittaa sinuun, että sinä miettisit jotain turhuuksia, mutta kaikille tekee aina hyvää välillä muistuttaa itseään mikä on tärkeää ja mikä ei.
Niin ja piti sanoa, että kaikille on sellainen oma hyvinvoinnin taso, eikä niitä voi yksiyhteen verrata mitenkään. Toinen voi olla onnellinen uusista kengistä ja toinen vasta uudesta huvijahdista. Onko kumpikaan ilonaihe väärin tai suhteellista, niin siitä en tiedä. Itse olen aika askeettinen, enkä tarvitse paljoa. Koetan vaalia mielenterveyttäni, vaikka se periaatteessa on toki jo mennyt aikoja sitten, eikä parannuskeinoja ole, mutta jotenkin sitä vain kaivaa aina sen syyn selviytyä päivästä toiseen. Toisenlaisessa tilanteessa olisin ollut varmaan jo köydenjatkona, sillä niin monia erilaisia risteyksiä on tullut koluttua läpi. Itsemurha siis on jokapäiväinen asia minun elämässäni, eikä ole päivää jolloin en sitä miettisi.
Koitan ehkä eniten oppia elämään hetkessä. Okei, se kuulostaa kuin jostain onnenkeksistä repäistyltä latteudelta, mutta kun stressi iskee kovaa päälle, eikä keskittymiskyky riitä kuin kauppareissun tekemiseen, ja siihenkin nipin napin, niin sellainen kyky rauhoittua ja pysäyttää mieli on erittäin tärkeä. Lääkitys minulle on elintärkeä. Jos mikään muu ei pidä minua elämän syrjässä kiinni, niin tuo lääkearsenaali. Onko se sitten tavallaan keinotekoista elämää, niin vaikea sanoa, mutta ehkä tämä kaikki on näin huomattavasti siedettävämpää. Eilen tapahtui kuitenkin jotain niin positiivista, että ehkä oli pientä hypon poikastakin vireillä, ja se vaikutti tekstin sävyyn.
Eli siis nummenkallio, ymmärrän kyllä varmaan jollain tasolla mitä olet kokenut omien kokemusteni pohjalta, eikä tarkoitukseni ollut loukata sinua, mutta minä vain näen punaista aina kun joku kehoittaa masennusketjussa parannuskeinona tai jonain vastaavana lähtemään lenkille. Sen voi ymmärtää niin helposti aivan väärin, kuten kenties tein.