Häpeävänä ja sosiaaliselle paineelle herkkänä hulluna olen pannut merkille, että samaan aikaan kun häpeä mielenterveysongelmien ympäriltä on vähitellen hälvennyt ja avun hakemisesta puhutaan avoimemmin, on mielenterveysongelmat alettu esittää fyysisten sairauksien kaltaisina ongelmina, jotka vain hoidetaan pois häiritsemästä.
Tämä ei kuitenkaan ole todellisuutta kuin joidenkin kohdalla. Merkittävä osa oireilevista ihmisistä oireilee läpi elämänsä. Välissä voi olla parempia vaiheita, mutta esimerkiksi masennus saattaa olla läpi elämän mukana kulkeva seuralainen, joka aina välillä tuikkii esiin. Sama koskee kaaoslapsuuden aiheuttamaa turvattomuutta ja siihen liittyviä ongelmia vakavimmista mielenterveysongelmista puhumattakaan.
Ongelmien hoitamisen vaikeus tai tuloksettomuus on syy sille, miksi mielenterveysongelmien hoidon rahoitus on rajusti alimitoitettu. Rahalla pystytään parantamaan ihmisten elämänlaatua, mutta sillä ei pystytä luomaan kuin rajallisesti tuottavia kansalaisia, minkä vuoksi ongelmaiset hylätään oman onnensa varaan.
Aikaisemmin hävettiin mielenterveysongelmia. Nyt taas suorastaan ihaillaan sitä, että ihminen tunnustaa ongelmansa ja hakee niihin apua. Meille on syntynyt suoranainen terapiakulttuuri, jolle on oma kielikin. Samalla on kuitenkin syntynyt uusi häpeä, joka liittyy siihen, että ongelmat eivät ratkea. Kun ihminen ei saa apua hoidoista ja tuntee kuitenkin tarvitsevansa henkistä tukea arkeensa, hän jää hyvin yksin. Kulttuurissamme arvostetaan aktiivista yrittämistä ja tuloksellisuutta. Tämä arvostus heijastuu myös suhtautumisessa mielenterveysongelmiin.
Kuulun itse häpeäviin yksin jääneisiin. Minulla ei ole vihaa vaatia, vaan kokemukseni on, että olen epäonnistunut sekä ihmisenä että potilaana. Kaipaisin jatkuvaa inhimillistä tukea, mutta ensiksikin häpeän vaatia sitä, ja toiseksi sitä ei ole tarjolla, mihin oma reaktioni on itsetuhoisuus. Muutakaan ratkaisua pääni ei tuota.
Psykologi ja psykoterapeutti Linda Tavio kirjoittaa minusta osuvasti mielenterveystyön tausta-ajatuksista, jotka pikemminkin jättävät ihmisen selviytymään tyhjänä kuorena kuin tukevat hänen yhteyttä omaan itseensä ja yhteisöön.
Minusta olisi armollista tarjota eutanasia kaikille halukkaille. Se olisi inhimillinen ratkaisu ihmisille, jotka kokevat, ettei askel enää kanna.
Olen huolissani terveydenhoidon tilasta ja suunnasta. Työskenneltyäni kymmenisen vuotta mielenterveyden hoidossa psykologina ja nyt psykoterapeuttina olen havainnut seuraavaa.
www.lindatavio.com