Taudinkuvana depressio

[maken veivi jr.]

Ei ollut lääkkeitä ym. Miten he ovat pärjänneet? Esim ukkini veli oli aika "ressukka" yksin asui keskellä ei mitään. Saatto olla diagnooseja pitkä lista.

Omaa lapsuutta kun miettii niin Kuopiossa oli X määrä kylähulluja, jotka koko kaupunki tiesi. Jälkikäteen ajateltuna nämä kaikki olivat mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä joiden hoito oli retuperällä.

Näitä ”kylähulluja” oli varmasti ihan joka kaupungissa ja jatkoajassa on heistä ketjukin.

 

[Byvajet]

Häpeävänä ja sosiaaliselle paineelle herkkänä hulluna olen pannut merkille, että samaan aikaan kun häpeä mielenterveysongelmien ympäriltä on vähitellen hälvennyt ja avun hakemisesta puhutaan avoimemmin, on mielenterveysongelmat alettu esittää fyysisten sairauksien kaltaisina ongelmina, jotka vain hoidetaan pois häiritsemästä.

Tämä ei kuitenkaan ole todellisuutta kuin joidenkin kohdalla. Merkittävä osa oireilevista ihmisistä oireilee läpi elämänsä. Välissä voi olla parempia vaiheita, mutta esimerkiksi masennus saattaa olla läpi elämän mukana kulkeva seuralainen, joka aina välillä tuikkii esiin. Sama koskee kaaoslapsuuden aiheuttamaa turvattomuutta ja siihen liittyviä ongelmia vakavimmista mielenterveysongelmista puhumattakaan.

Ongelmien hoitamisen vaikeus tai tuloksettomuus on syy sille, miksi mielenterveysongelmien hoidon rahoitus on rajusti alimitoitettu. Rahalla pystytään parantamaan ihmisten elämänlaatua, mutta sillä ei pystytä luomaan kuin rajallisesti tuottavia kansalaisia, minkä vuoksi ongelmaiset hylätään oman onnensa varaan.

Aikaisemmin hävettiin mielenterveysongelmia. Nyt taas suorastaan ihaillaan sitä, että ihminen tunnustaa ongelmansa ja hakee niihin apua. Meille on syntynyt suoranainen terapiakulttuuri, jolle on oma kielikin. Samalla on kuitenkin syntynyt uusi häpeä, joka liittyy siihen, että ongelmat eivät ratkea. Kun ihminen ei saa apua hoidoista ja tuntee kuitenkin tarvitsevansa henkistä tukea arkeensa, hän jää hyvin yksin. Kulttuurissamme arvostetaan aktiivista yrittämistä ja tuloksellisuutta. Tämä arvostus heijastuu myös suhtautumisessa mielenterveysongelmiin.

Kuulun itse häpeäviin yksin jääneisiin. Minulla ei ole vihaa vaatia, vaan kokemukseni on, että olen epäonnistunut sekä ihmisenä että potilaana. Kaipaisin jatkuvaa inhimillistä tukea, mutta ensiksikin häpeän vaatia sitä, ja toiseksi sitä ei ole tarjolla, mihin oma reaktioni on itsetuhoisuus. Muutakaan ratkaisua pääni ei tuota.

Psykologi ja psykoterapeutti Linda Tavio kirjoittaa minusta osuvasti mielenterveystyön tausta-ajatuksista, jotka pikemminkin jättävät ihmisen selviytymään tyhjänä kuorena kuin tukevat hänen yhteyttä omaan itseensä ja yhteisöön.

Minusta olisi armollista tarjota eutanasia kaikille halukkaille. Se olisi inhimillinen ratkaisu ihmisille, jotka kokevat, ettei askel enää kanna.

Terveydenhuolto: älä unohda ihmistä! — Psykoterapeutti Linda Tavio

Olen huolissani terveydenhoidon tilasta ja suunnasta. Työskenneltyäni kymmenisen vuotta mielenterveyden hoidossa psykologina ja nyt psykoterapeuttina olen havainnut seuraavaa.

www.lindatavio.com

 

[halogeeni]

Kirjoitetaan nyt tänne jos se jotakin auttaisi oloon ja jos ei auta niin ei tästä haittaakaan ole. Parin kuukauden tauko kirjoittelusta olon vuoksi ja silloinkin vaan turhaan Kierrätyskeskuksen foorumipeliin. Suoraan asiaan; ikää mulla on vähän yli 40 ja oon kärsinyt masennusjaksoista läpi elämäni. Ensimmäisen kerran 17-vuotiaana ja se kesti muistaakseni 4-5 kuukautta, jälkikäteen en ymmärrä kuinka sain lukion 2. luokan suoritettua. Sitten niitä on tullut säännöllisesti, mutta jotenkin toimintakyky on säilynyt ja sain opiskelut suoritettua ja työurakin ilman pitkiä katkoja v. -23 saakka. Parhaimmillaan toki meni pitkään melko hyvin ikävuosina 28-40, vain lyhyeksi jääneitä masennusjaksoja jotka menivät itsestään ohi tai sitten lääkemuutokset auttoivat nopeasti.

Kunnes tuli vuosi -23 jolloin masennusta kesti 10kk ja töistä olin pois 4kk. Esimies vähän painosti lopulta töihin ja äärettömän raskasta oli. Monia lääkekokeiluja tehtiin kunnes ihmeellisesti auttoi paluu alkuperäiseen lääkitykseen 10kk jälkeen vaikka sillä menin aluksi huonoon kuntoon. Masennuksen uskon olevan mulla pitkälti geneettistä kun moni sukulainen kärsii samoista ongelmista. Asiat sinänsä olleet itsellä yleensä hyvin, mutta silti huonoja jaksoja tullut. Enkä keksi mitä olisin voinut tehdä suuremmin toisin. Edellisen jakson jälkeen meni n. vuosi hyvin kunnes viime loka-marraskuussa vointi heikkeni ja olen ollut siitä asti sairauslomalla. Lääkitysmuutoksia on nyt tehty jo useampi ilman tulosta. Normaalisti liikun paljon, mutta nyt se vähäinenkään liikunta ei ole oloa edes hetkeksi kohentanut. Aina olen masennusjaksoista parantunut, mutta nyt pelkään jääväni tähän tilaan kun niin monia lääkityskokeiluja elämäni aikana tehty eikä kokeilemattomia lääkkeitä ole kuin alle n. 10 enää.

Terapiasta en usko hyötyväni kun asiat sinänsä hyvin eikä mitään yksittäistä asiaa mistä keskustella tai esim. traumoja ole. Toki voi olla, että alkuperäiseen lääkitykseen lopulta palaaminen auttaa nytkin, vaikka sillä menin taas huonoon kuntoon. Haluan kuitenkin ensin kokeilla uusia lääkkeitä kun vähän jopa pelottaa, että alkuperäinen lääkitys ei auttaisikaan enää ja sitten tuntuisi ettei mitään ole tehtävissä. Sähköhoitoakin aikanaan kokeiltiin ilman tulosta. Osastolla en ole ollut kuitenkaan koskaan kun jotenkin pärjännyt kotona.

Asun yksin ja normaalit kotityöt tuntuvat nyt äärettömän raskaalta ja pitkitän kaikkea mahdollista. Päivät menee pitkälti sohvalla ja ruokahalu on huono, valmisruokia tulee syötyä. Itsetuhoisia ajatuksia on välillä, mutta en itselleni ikinä mitään tekisi, en uskaltaisi enkä haluaisi sitä kärsimystä läheisille.

Sportin pelien aikana huomaan olon olevan edes vähän parempi ja saan ajatuksia olostani hetkeksi muualle. Voitot ovat tuoneet pienen pientä mielihyvää, mutta tappiot ovat yhdentekeviä toisin kuin hyvässä voinnissa. Hallilla käyn silloin kun vointi on hyvä, nyt en ole jaksanut ja tv:stä tullut katsottua. Odotan kuitenkin jo pe ja la idänkiertueen pelejä, että olisi taas hetkeksi muuta mietittävää. Toivottavasti joskus saan taas hyvän ja ihan tavallisen olon takaisin pysyvämmin jota osaa arvostaa. Nyt tuntuu melko toivottomalta ja on pelko ettei enää parane. Tulipa tästä pitkä kirjoitus.

 

[Breeze Harbour]

@halogeeni enpä ikinä osannut arvata että tämän pitemmän poissaolosi syynä olikin masennus.

Omallakin kohdalla masennushistoriaa löytyy; ensimmäinen masennusjakso sijoittui joulun aikaan 2006 kun olin vasta 13-vuotias. Teininä kärsinkin tasaisin väliajoin masennusjaksoista ilman että mulla oli silloin mitään vakituista lääkitystä.

Pahin mielenterveyden romahtaminen tapahtui kuitenkin kesällä 2015, kun pitkään jatkunut masentuneusuus ja ahdistuneisuus pakkoajatuksineen johtivat psykoosiin, sulkutilaan, ja siitä noin viikoksi Auroraan osastolle.

Tuon jälkeen toinen mielenterveydellisesti haastava jakso oli 2019-2020, kun koitin useasti omin päin lopettaa psykoosilääkitystäni, vaikka noin ei koskaan tulisi toimia. Aina pitäisi puhua lääkärin kanssa ennen lääkityksen lopettamista.

Lopputulemana olin kahtena vuonna putkeen vuodenvaihteessa mieli maassa, psykoottiset oireet palailemassa ja ajatukset kuolemassa. Tuo 2020 joulu oli semmoista helvettiä, että kun mulle sen jälkeen määrättiin sama psykoosilääke mitä olin aiemmin syönyt, päätin silloin että nyt oikeasti syön sitä säntillisesti vähintään sen 5v ennen kuin edes harkitsen että kokeilisin elää lääkkeittä. Ja jos vuoden päästä tulee semmoinen fiilis että voisin yrittää, niin ehdottomasti vain lääkärin luvalla ja sillonkin olis hyvä alkuun olla jokin seurantajakso.

Mutta siis masennuksesta olen itsekin kärsinyt useasti elämäni aikana joten empatiani ovat puolellasi. Lähetän sulle etänä halauksen täältä Suomen toiselta puolelta. Toivottavasti aurinko paistaa sinne Vaasaan vielä pian. Ja hienoa että uskalsit avautua!

 

[maken veivi jr.]

Terapiasta en usko hyötyväni kun asiat sinänsä hyvin eikä mitään yksittäistä asiaa mistä keskustella tai esim. traumoja ole. Toki voi olla, että alkuperäiseen lääkitykseen lopulta palaaminen auttaa nytkin, vaikka sillä menin taas huonoon kuntoon.

Itse olen hyötynyt terapiassa eniten siitä, että terapeutin kanssa on käyty läpi miksi käyttäydyn tietyissä tilanteissa kuten käyttäydyn ja mietitty mistä se johtuu. Sitten kun sitä omaa käyttäytymistapaa oppii ymmärtämään ja JOS se käytösmalli on sellainen, joka pahentaa oireitani, niin sitä voi yrittää muuttaa toisenlaiseksi.

Lopulta sitä kuitenkin toimii ja reagoi asioihin varsin autopilotilla sen kummemmin miettimättä miksi vaikka reagoin konfliktitilanteessa aina samalla tapaa.

Kävin aikanaan vuoden verran Kelan kustantamassa kuntoutuspsykoterapiassa, jossa enemmän käytiin läpi vanhoja asioita ja näin joka kertaa seuraavan yön painajaisia vanhoista asioista, eikä tuo terapia oikein vienyt minua eteenpäin.

Ylivoimaisesti olen hyötynyt eniten terapiasta, jossa mietitään omaa käytöstä ja katsotaan tulevaan eikä taaksepäin. Se on vaan hirveän pitkälti kiinni siitä, että sinulla terapeutilla kohtaa kemiat ja sen terapeutin tyyli sopii sinulle.

Jos on mahdollista päästä esim. työterveyspsykologille muutama käynti, niin ei siinä hirveästi menetä. Enkä halua mitenkään neuvoa ja sanoa miten jokaisen pitää sairauttaan hoitaa mutta itsellä on ollut positiivisia kokemuksia vaikka silloin kun masennus on päällä, niin tuntuu usein siltä, että "ei mikään kuitenkaan auta".

 

[peksa]

Itse olen hyötynyt terapiassa eniten siitä, että terapeutin kanssa on käyty läpi miksi käyttäydyn tietyissä tilanteissa kuten käyttäydyn ja mietitty mistä se johtuu. Sitten kun sitä omaa käyttäytymistapaa oppii ymmärtämään ja JOS se käytösmalli on sellainen, joka pahentaa oireitani, niin sitä voi yrittää muuttaa toisenlaiseksi.

Lopulta sitä kuitenkin toimii ja reagoi asioihin varsin autopilotilla sen kummemmin miettimättä miksi vaikka reagoin konfliktitilanteessa aina samalla tapaa.

Kävin aikanaan vuoden verran Kelan kustantamassa kuntoutuspsykoterapiassa, jossa enemmän käytiin läpi vanhoja asioita ja näin joka kertaa seuraavan yön painajaisia vanhoista asioista, eikä tuo terapia oikein vienyt minua eteenpäin.

Ylivoimaisesti olen hyötynyt eniten terapiasta, jossa mietitään omaa käytöstä ja katsotaan tulevaan eikä taaksepäin. Se on vaan hirveän pitkälti kiinni siitä, että sinulla terapeutilla kohtaa kemiat ja sen terapeutin tyyli sopii sinulle.

Jos on mahdollista päästä esim. työterveyspsykologille muutama käynti, niin ei siinä hirveästi menetä. Enkä halua mitenkään neuvoa ja sanoa miten jokaisen pitää sairauttaan hoitaa mutta itsellä on ollut positiivisia kokemuksia vaikka silloin kun masennus on päällä, niin tuntuu usein siltä, että "ei mikään kuitenkaan auta".

Kuuppatohtoreista on se apu että niistä jää käyntijälki. Yleensä paras apu on jos on joku tavallinen hyvä kaveri joka ymmärtää ja kuuntelee ja on tarvittaessa läsnä. Esim jollekin on iso juttu että saa kaverin esim kiekkopeliin eikä tartte yksin mennä.

 

[Rekka Pinne]

Ei nyt varsinaisesti liity masennukseen, mutta mielenterveyden häiriöihin kylläkin. Elikkäs ollu tässä nyt joulukuun puolesta välistä asti aika vaikeaa. Minulle on tyypillistä, että aika-ajoin koen vaikeita ahdistusjaksoja erinäisten ajatusobsessioiden vuoksi. Nuorempana kohteena oli esimerkiksi pelko aivokasvaimesta, nykyään kohteena voi olla vaikkapa oma seksuaalisuus tai itsetuhoiset ajatukset, joita sitten ylianalysoin ja pelkään. Tästä sitten aiheutuu ahdistusta ja paniikkioireilua. Olen kyllä toki huomannut myös masennusoireilua, mutta ne ovat tulleet tämän pään jumittumisen seurauksena ja tuo ahdistus sekä ajatuskehät nyt se pahin ja kaiken juuri.

Tänään sitten lääkärisetä tuossa soitteli ja pisti Escitalopram actavis -nimistä lääkettä reseptille, niin ajattelin vain kysäistä että onko täällä jollakin kokemusta tuosta kyseisestä lääkkeestä? Kiitoksia jo etukäteen.

 

[Ollakseni]

Tänään sitten lääkärisetä tuossa soitteli ja pisti Escitalopram actavis -nimistä lääkettä reseptille, niin ajattelin vain kysäistä että onko täällä jollakin kokemusta tuosta kyseisestä lääkkeestä? Kiitoksia jo etukäteen.

Itsellä se tasasi olotilaa ja sitten oltiin aika tasaisen harmaana. Tuli sitä vuosia syötyä ja ei nyt mitään ihmeempiä sivuvaikutuksia tullut. Kannattaa lukea ne ohjeet hyvin läpi ja pahat sivuvaikutukset jäivät itselläni lähinnä siihen alkuvaiheeseen.

 

[nihilisti]

Terapiasta en usko hyötyväni kun asiat sinänsä hyvin eikä mitään yksittäistä asiaa mistä keskustella tai esim. traumoja ole.

Satuin ketjua lueskelemaan ja ajattelin lainauksen herättämiä ajatuksia kommentoida yleisellä tasolla. Tämä ei siis (välttämättä) kosketa sinun tilannettasi.

Koitan pitää tämän suht lyhyenä ja ytimekkäänä niin että olennainen kuitenkin välittyisi, jos tästä jollekin masennuksen tai muiden mt-ongelmien kanssa kamppailevalle sattuisi vaikka jotain apua olemaan. Tässä joutuu toki myös yksinkertaistamaan asioita, jotka ovat oikeassa elämässä monimutkaisempia ja kun kaikkien elämäntarinat ovat ainutlaatuisia.

Eli oman kokemukseni mukaan trauman käsite ymmärretään usein turhan suppeasti, mikä onkin ymmärrettävää. Usein traumasta tuntuu tulevan ihmisillä mieleen vain jokin yksittäinen, tavallisesta poikkeava, voimakas elämäntapahtuma (esim. onnettomuuden tai väkivallan uhriksi joutuminen tai läheisen kuolema).

Traumat voivat kuitenkin olla myös hankalammin tunnistettavia ja luonteeltaan ns. kehityksellisiä, eli lapsuudessa tai nuoruudessa on ollut jotain toistuvaa kasvuympäristön kuormitustekijää, jonka käsittelemiseen lapsen voimavarat ja resurssit eivät ole riittäneet. Tällainen voi olla usein jonkun lapselle merkityksellisen henkilön, vaikkapa oman vanhemman toteuttamaa emotionaalista kaltoinkohtelua (esim. kontrollointia, huomiotta jättämistä tms.), ja joka voi myös tapahtua kodin seinien sisällä eikä näy ulospäin muille ihmisille. Ja mahdollinen kaltoinkohtelijakaan ei välttämättä tee tätä tarkoituksella, mutta se ei silti poista toiminnan vaikutusta lapseen.

Jos sitten tämän tyyppisiä kasvuympäristössä toistuvia kuormitustekijöitä ei lapsen ole mahdollista käsitellä (eli tarvittavaa tukea ei ole saatavilla), on aivoilla kyky suojamekanismina tukahduttaa kokemukset (usein muistikuvia tapahtumista on, mutta tapahtumat eivät tunnu omakohtaisilta tai ne eivät herätä mitään tunteita). Tämä suojaa yksilöä lyhyellä tähtäimellä, mutta pidemmän tähtäimen seurauksena voi olla mm. oman identiteetin jäsentymättömyys ja kokemus että ajelehtii elämässä vailla päämäärää. Lisäksi jos traumaattiset kokemukset on tukahdutettu, joutuu yksilö usein sitten painiskelemaan järjellä selittämättömän pahan olonsa kanssa, kun selkeän tietoista kokemusta minkäänlaisista traumoista ei ole, koska ne siis on tukahdutettu. (Tähän liittyy toki paljon muutakin, mutta pääpiirteissään näin.)

Pointtina ei tietysti ole, että kenenkään tulisi alkaa keksimään itselleen mitään traumoja, eikä kaikkea kannata muutenkaan lähteä penkomaan jos asiat ovat hyvin, mutta kannattaa pitää sillä tavoin mieli avoimena, että on valmis löytämään omasta itsestään ja elämänhistoriasta sellaisia asioita, joiden vaikutuksista ei välttämättä ole tietoinen, koska ne ovat itselle normaalia arkea, johon on tottunut. Tarvittaessa keskusteluavun hankkimisesta voi olla yllättävääkin hyötyä siksi, että toinen voi omasta näkökulmastaan kiinnittää huomioita asioihin, joita ei itse ole tullut edes ajatelleeksi. Ja ammattiavussa on myös joskus kaveriin verrattuna se hyvä puoli, että vaikeistakin asioista voi olla helpompaa keskustella, kun osapuolilla ei ole tunnesidettä toisiinsa (kaverin voi olla vaikeampaa kyseenalaistaa toisen ajattelu- tai toimintatapoja).

Minä myös ajattelen, että masennus ei ole siinä mielessä "sairaus", että siihen vain epäonnisesti yhtäkkiä sairastutaan, vaan taustalla on aina jokin juurisyy, joka tulisi selvittää, jotta hoito ei jää vain oireiden hoitamisen tasolle. Juurisyyn ei toki tarvitse olla mitään dramaattista tai sensaatiomaista.

Tällaisia mietteitä, josko näistä jotain apua sattuisi jollekin satunnaiselle lukijalle olemaan, ja toivottavasti ei ainakaan sekoita kenenkään päätä entisestään. Ja jaksamisia itse kullekin ketjun aiheeseen liittyen.