Diagnoosit myös tekevät ihmisiä hieman sairaammiksi omalla kierolla tavallaan. Kun sulle ei toitoteta joka paikassa, että olet sairas ja sitten kotonakaan et kelaa kaiket päivät niitä sairauksia, niin et tunne välttämättä aina itseäsi niin puolikuntoiseksi. Joskus väkisinkin joo ja sitten voi ihmetyttää, että mistäs nyt tuulee, mutta saatat käsitellä henkiset ongelmat osana normaalia elämää, olkoon se joskus sitten hivenen raaempaa kuin muilla.
Tämä diagnoosin kautta sairastaminen ei ole mikään teoria sinällään, vaan ehkä enemmän sellainen vankka mutu, jonka jakaa osa ihmisiä minun kanssani. Usein tietoisuus tai tiedostavuus siis lisää tuskaa. Se on vähän tällainen oireita kierrättävä kehä pahimmassa tapauksessa, ja olen itse ainakin opettelemassa sellaiseen todellisuuteen, jossa sairaus ei vie koko helvetin aikaa minun elämääni, enkä anna sille kaikkea huomiotani.
Noista entisaikojen jutuista muistan kuulleeni, että joskus maataloista löytyi myös takahuoneita, joihin sitten jengi vaan "unohdettiin". Ei tarvitse mennä edes vuosisataa taaksepäin, kun suvussa sairastaminen koettiin häpeälliseksi, eikä asioista puhuttu ulkopuolelle. Sanottiin vaan, että ei tarvitse kellekään puhua. Nykyäänhän tilanne on monella rintamalla vähän eri, vaikka kaikenlaista työtä tämänkin asian eteen vielä on.