Vaikka olen aiemmin pitänyt vähän huuhaana sitä, että traumat vaikuttaisivat niin paljon kuin nykyään useimmissa psykologisissa katsontakulmissa painotetaan, niin nyt tuli vähän herätystä vastakkaisesta suunnasta. Nimittäin mukavissa sukujuhlissa en voinut uskoa, että sukulaiset vilpittömästi kehuivat ja olivat ylpeitä niistä asioista, mitä olen töitteni, urheilun ja vapaaehtoishommien parissa saavuttanut.
Kun peruskoulussa ja lukiossa olin kiusattuna ja syrjittynä sekä aiemmin tuollaisissa sukujuhlissakin melko vetäytyvä, niin jotenkin sellainen henkinen rooli on jäänyt päälle, että tulisin ryhmätilanteissa aina olemaan se reppana joka on vähän sivussa ja jota joku kiltti tyyppi saattaa säälistä kehua.
Hyviä esimerkki oli, kun tuli niin voimakkaat alemmuudentunteet ja ajatukset siitä, että eräs sukulainen joka muutenkin on kova hyysäämään ja auttamaan kaikkia tarjosi apuaan jossain ruokapöydässä. Ja toinen kun yksi sukulainen, jolla on tapana piikitellä vähän kaikkia sattui kerran piikittelemään minua.
Siis kun hyvin rationaalisena, tarkkaavaisena ja tunneälykkäänä ihmisenä pystyn löytämään tuollaisissa ja vaikeamminkin analysoitavissa tilanteessa eri asioiden syyt sekä seuraukset kuten edelläkin kuvasin, niin tunnetasolla siinä ryhmätilanteessa silti menee jonkinlaiseen lukkoon ja uskoo hetken asioiden menevän niin kuin "sisäinen traumojen ääni" sanoo. Se aiheuttaa sen, että jää keskustelusta ulkopuolelle pelkäämään ja voivottelemaan omaa surkeuttani, vaikka rationaalisella tasolla tiedän olevani ihan nokkela jutustelija ja mukavaa seuraa.
Vaikka en mitään syvää masennusta sairasta niin uskon, että prosessoimalla näitä asioita ammattilaisen kanssa elämänlaatuni voisi parantua. Olinkin pääsemässä eräälle tutulle terapeutille, joka on myös erikoistunut paljon kehuttuun silmänliiketerapiaan, jossa traumoja yritetään häivyttää tietyillä silmän liikkeillä. Vaikka hassulta kuulostaa niin ilmeisesti tämän terapiamuodon tehokkuus on ollut erinomainen traumataustan omaavilla henkilöillä.
Tämän terapeutin kanssa ongelma oli lähinnä se, että hän vaikutti hyvin velvollisuusorientoituneelta esimerkiksi sellaisissa kysymyksissä kuin koulun käynti ja työ. Hän ajattelee, että koulu täytyy suorittaa mahdollisimman nopeasti ja hyvin arvosanoin pois alta, ja että työn täytyisi olla vakaata ja yleisesti hyväksyttyä eikä esimerkiksi epävarmuustekijöitä sisältävää sijoitustoimintaa.
Itse olen kuitenkin sellainen taiteilijaluonne ja hyväksynyt sen, että kaiken ei aina tarvitse mennä tarkkojen suunnitelmien mukaan. Tällaisen pedantin "Kersantti Karoliinan" asiakkaana jutut saattaisivat luisua turhan paljon tällaisten materialististen asioiden jaaritteluun, kun kelakin terapiaa tukiessaan haluaa terapeuteilta tietoa työ- ja opintoteknisistä asioista. Todellisuudessa kaipaan henkisten asioiden sparrausta niin en uskaltanut lähteä tämän terapeutin matkaan vielä tuolloin melkein puolitoista vuotta sitten, vaan lupasin palata myöhemmin asiaan.
Nyt mietin olisiko aika palata asiaan. Sattuuko jollain täällä olemaan kokemusta tuosta EDMR-silmänliiketerapiasta?