@PatrickKane95 Meikäläinen on vähän samanlainen luonnetapaus. Ikinä en ole ollut mikään suupaltti: Olen tykännyt enemmän kuunnella ihmisiä, kuin puhua taikka olla tarkkailijan roolissa. Minusta tuosta ei tarvitse "parantua" millään tavalla, vaan lähinnä sinun tulee oppia hyväksymään itsesi sellaisena, kuin olet muiden mielipiteistä välittämättä. Aikaa sen tietenkin vaatii, kuten kaikki asiat.
@Sistis Ehkä olet ambivertti. Kyllä minäkin olen puheliaampi tutussa ja pienessä porukassa, mutta isoissa porukoissa koen energiavarani väheneminen ja siksi tarvitsen yksinoloa energiani/akkujeni latautumiseen.
Se on oma "diagnoosini", mutta muistelen täällä kerrotun, ettei sellaista olisi olemassa.
Jatkoajan keskustelupalstan "asiantuntijapiireihin" ei ole aina luottamista.
No nyt tuli vihdoinkin eteen samantyylisten henkisten vaikeuksien kanssa painiva lajitoveri. Minullakin alamäki alkoi viime keväänä rajun järkytyksen vuoksi, joka liittyi äitiini. Äiti kun on aina ollut malliesimerkki ja se parempi vanhempi. Isäni on alkoholisti, tosin ei sinänsä todellakaan raskaimmasta päästä kun ei ole väkivaltainen mutta kuitenkin vitun ärsyttävä ja raivostuttava kännissä.
Tuo sinun koko tekstisi on lähes oikeasti identtinen millaisen minä voisin kirjoittaa jos vain osaisin. Ongelmani ovat samat. Minunkin on pakko olla kaikesta kontrollissa, esim. koitan aina kontrolloida ikäviä pakkoajatuksia koittamalla perustella itselleni miksi ne ovat vääriä ja käyttämällä välillä kaiken enegiani niiden "kontrolloimiseen". Heittomerkit siksi, koska ikinä noiden ajatusten kontrolloiminen ei minulta ylläri pylläri onnistu. Varsinkin tekstistäsi pisti silmiini tuo kohta jossa sanoit "tuntuu että elämä on jotenkin sekaista ja usvaista" tuollainen olo minulla on pääsääntöisesti ollut nyt n. puoltoista vuotta ja se että en ole hakenut vielä mitään apua tähän ahdistaa aivan vitun paljon ja saa minut sellaisen epätoivon valtaan, jossa ainut ajatus on itsensä tappaminen. Tässä sitten taas noidankehä voimistuu, kun yritän näitäkin ajatuksia taltuttaa argumentoimalla niiden kanssa.
Minulla on myös ongelmana sosiaaliset taidot. Oikeastaan kaikkien muiden kuin oman perheen seurassa en pysty olemaan täysin oma itseni. Kotona olen hauska ja nokkela, sekä varsin iloinen ja sosiaalinen. Sitten kun astun kotiovesta ulos, niin melkein unohdan millainen olen oikeasti, sillä olen niin kauan kuin muistan pitänyt aina jotain roolia päällä muiden ihmisten, myös kavereideni seurassa. En oikein osaakaan enää heittää läppää ja muutenkin olo on kokoajan kiusallinen ja muutenkin epämiellyttävä. Eli käytännössähän mulla ei ole yhtään oikeaa ystävää koska en pysty olemaan kenenkään heidän kanssaan täysin oma itseni ja tämä masentaa minua yhä enemmän ja alan ajattelemaan tätäkin asiaa todella liioittelevasti ja masentavasti.
Keväällä alkoi pikkuhiljaa herääminen autopilotistani, joka oli maustettu henkisellä tuskalla, joka taas rakentui epätoivosta, masentuneisuudesta, ahdistuneisuudesta, välillä tunteettomuudesta ja aivosumusta. Kesällä koin olevani välillä todella onnellinen ja välillä jopa kavereideni kanssa uskallin olla enemmän vapaammin kuin koskaan aiemmin. Nyt kun lukio alkoi, niin romahdin jälleen alaspäin itsevarmuuden- ja luottamuksen osalta ja sosiaalisten tilanteiden tutut tunnetilat palasivat, kiusallisuus, alemmuudentunne, epävarmuus, jne...
Nyt taas rupeaa aivot tökkimään ja ajatusten muotoileminen hyväksi tekstiksi alkaa olla vitun hidasta ja vaivalloista niin lopetan tähän. Turhauttaa, kun tuntuu että jäi taas liikaa asioita sanomatta. Tunnen kuinka taas negatiivisuuden noidankehä ottaa valtaa minusta. En halua enää vajota. En vain saa apua haettua, vaikka hyvin tiedänkin ja itselleni koitan vakuutella että se auttaisi eikä se olisi todellakaan edelleenkään liian myöhäistä. Vielä pari päivää sitten ajatus siitä tuntui helpolta ja itseasiassa myös nytten, mutta minä tiedän että jos huomenna ajattelisin asiaa uudelleen, niin se tuntuisi taas ihan mahdottomalta. En osaa avata itseäni kenellekkään. VITTU. Enkä edes luuserina uskaltaisi. Minulle on tullut tutuksi selviytymiskeinoksi pienten hetkien helpotukset, jolloin olen yhtäkkiä hyvin iloinen ja toiveikas ja varma paremman tulevaisuuden suhteen.
Pitäisi vaan jälleen kerran olla liikoja välittämästä näistä, mutta en vain pysty. Sama nyt nuiden sosiaalisten taitojen kanssa joista onkin nyt tullut minulle uusi pakkoajattelun kohde.
Onko se masennusta vai epäsosiaalisuutta kun ei muiden asiat oikein kiinnosta eikä osaa keskustella oikein mistään? Johtaako masennus epäsosiaalisuuteen vai toisinpäin? Mulla on kaikki asiat käytännössä (liiankin) hyvin: on työpaikka, on rakastava tyttöystävä sekä perhe, on koti jossa viihdyn, on lemmikkejä, on harrastuksia, on suosikkibändikin jonka kuuntelu saa aina paremmalle mielelle. Silti tuntuu että elämä on useimmiten sumua eikä oikein osaa nauttia siitä. Tuntuu kuin päässä olisi joku lukko josta on avain kadonnut. Tyttöystävä kyselee päivittäin miten on päivä mennyt mutta mä en kysy siltä, enkä kysy oikee mitää muutakaan vaikka kyllä mä sitä tosi paljon rakastan. Tällä viikolla se sitten sanoi taas aika suoraan tuosta asiasta ja se painaa mieltä vaikka tiedän itsekin että haluan olla sosiaalisempi mutta en vaan pysty. En pahemmin juttele perheenkään kanssa, äitiin tulee oltua yhteydessä vain jos sillä on ruokaa tai sauna päällä. Parasta kaveriani en nää muutakuin viikonloppuna juodessa. Töiden jälkeen tulee yleensä nukuttua vähintään 2 tuntia koska ei ole mitää muutakaan. Lisäksi on yksi hyvä kaveri joka juttelee ja haluaisi nähdä mutta mä en tee yleensä aloitetta koskaan ja näkeminen ahdistaa vaikka on ihan tuttu tyyppi ja ollaan ennenkin nähty, on siis noin 400km välimatkaa mutta käy silloin tällöin serkullaan lähempänä jolloin olisi mahdollista nähdä mutta en vaan saa aikaiseksi koska ahdistaa se etten osaakaan keskustella. Joskus onnistuu mutta sekin vaatii alkoholia. Muutaman juoman ottaneena tulee yleensä rento fiilis ja silloin olen kyllä erittäin sosiaalinen kenelle tahansa mutta selvinpäin on tosi hankalaa ja se harmittaa useasti. Ei ole mitään itsetuhoisuutta ollut mutta sitä vaipuu jotenkin sellaiseen synkkyyteen aina kun huomaa ja tajuaa miten vaikea ihminen on itse muille. Oon käynyt psykologilla muutaman kerran ihan lähiaikoina mutta ei siitä oikein ollut apua, tuntuu että nää jutut täytyy vaan itse ratkoa ja korjata eikä kukaan muu voi siinä auttaa.
Jos täältä kuitenkin löytyy samojen ongelmien kanssa olevia ja mahdollisesti näistä parantuneita niin saa antaa vinkkejä.
En paini samojen ongelmien kanssa, mutta pistin tekstistäsi merkille, että alkoholilla on sinulle väliä. Onko liikaakin?
Mitä, jos olisit puoli vuotta ilman? Suosittelen joka tapauksessa.
@Päätykiekko rankkaa luettavaa. Pari toivottavasti toivon sanaa:
34 on vielä nuori. Sinulla on vielä oikeasti hyvän työuran mahdollisuus. Tämän hetken ykkösprioriteetti on saada pää kuntoon - kuinka hyvää hoitoa saat? Onko mahdollista hakea apua muualtakin / x:ttä mielipidettä, miten eteenpäin? Onko sinulla mitään turvaverkkoja (vanhemmat, sisarukset, ystävät)? Lähtisin pommittamaan tässä vaiheessa joka sylinterillä avunhuutoa, että näin ei voi jatkua ja tarvitsen apua.
Kun olet avun saanut ja toipuminen on hyvässä vauhdissa, sitten miettimään, mitä haluaisit tehdä ja opintojen kautta töihin. Itse en lähtisi siinä työnhakuvaiheessa peittelemään enkä selittelemään mitään, vaan kylmästi ilmoitus, että työhistoriaa puuttuu ja paljon, koska olin vakavasti masentunut. Nyt homma futaa ja haluan töihin. Tuolle löytyy ymmärrystä, etenkin jos sinulla on siellä esim. asiallisesti suoritettuja opintoja sitä tukemassa. Jos työnhaku tuntuu kiviseinältä tuossa vaiheessa, laita minulle yksityisviesti, niin voin sparrailla ja tarjota omat kontaktini käyttöösi.
Tsemppiä ja pysy toivon syrjässä kiinni!
Kyllähän me putsataan ne siivet tervasta. Juostaan ja iloitaan hiekalla. Noustaan uljaaseen lentoon ja nautitaan elämän ihanuudesta. Kaikkea hyvää sinulle tulevaisuuteen. Elämä voittaa,aina.Siivet on tervassa, raskaammat kuin vuosiin. Se on paljon.
Katselin eilen kuvaa, jossa utelias, ihan hiljan kuoriutunut untuvikko asteli pehmein räpylöin hiekalla, siivet hiukan koholla tasapainon vuoksi. Se oli niin iloinen, tarmokas, vilkas. Kuva antoi toivoa ja iloa itsellekin. Ei kaikki olekaan synkkää.
Halaus jokaiselle, joka kulkee samoja polkuja. Meitä on monta.
Onko se masennusta vai epäsosiaalisuutta kun ei muiden asiat oikein kiinnosta eikä osaa keskustella oikein mistään? Johtaako masennus epäsosiaalisuuteen vai toisinpäin? Mulla on kaikki asiat käytännössä (liiankin) hyvin: on työpaikka, on rakastava tyttöystävä sekä perhe, on koti jossa viihdyn, on lemmikkejä, on harrastuksia, on suosikkibändikin jonka kuuntelu saa aina paremmalle mielelle. Silti tuntuu että elämä on useimmiten sumua eikä oikein osaa nauttia siitä. Tuntuu kuin päässä olisi joku lukko josta on avain kadonnut. Tyttöystävä kyselee päivittäin miten on päivä mennyt mutta mä en kysy siltä, enkä kysy oikee mitää muutakaan vaikka kyllä mä sitä tosi paljon rakastan. Tällä viikolla se sitten sanoi taas aika suoraan tuosta asiasta ja se painaa mieltä vaikka tiedän itsekin että haluan olla sosiaalisempi mutta en vaan pysty. En pahemmin juttele perheenkään kanssa, äitiin tulee oltua yhteydessä vain jos sillä on ruokaa tai sauna päällä. Parasta kaveriani en nää muutakuin viikonloppuna juodessa. Töiden jälkeen tulee yleensä nukuttua vähintään 2 tuntia koska ei ole mitää muutakaan. Lisäksi on yksi hyvä kaveri joka juttelee ja haluaisi nähdä mutta mä en tee yleensä aloitetta koskaan ja näkeminen ahdistaa vaikka on ihan tuttu tyyppi ja ollaan ennenkin nähty, on siis noin 400km välimatkaa mutta käy silloin tällöin serkullaan lähempänä jolloin olisi mahdollista nähdä mutta en vaan saa aikaiseksi koska ahdistaa se etten osaakaan keskustella. Joskus onnistuu mutta sekin vaatii alkoholia. Muutaman juoman ottaneena tulee yleensä rento fiilis ja silloin olen kyllä erittäin sosiaalinen kenelle tahansa mutta selvinpäin on tosi hankalaa ja se harmittaa useasti. Ei ole mitään itsetuhoisuutta ollut mutta sitä vaipuu jotenkin sellaiseen synkkyyteen aina kun huomaa ja tajuaa miten vaikea ihminen on itse muille. Oon käynyt psykologilla muutaman kerran ihan lähiaikoina mutta ei siitä oikein ollut apua, tuntuu että nää jutut täytyy vaan itse ratkoa ja korjata eikä kukaan muu voi siinä auttaa.
Jos täältä kuitenkin löytyy samojen ongelmien kanssa olevia ja mahdollisesti näistä parantuneita niin saa antaa vinkkejä.