Taudinkuvana depressio

[Vuokralainen]

Asenneilmasto on toki yleisesti ottaen parempi kuin 90-luvun alussa mutta jokin "pärjäämisen mentaliteetti" vaivaa yhä suomalaista mieskuvaa, eli heikkouden tunnustaminen voi olla liian suuri häpeä.

Näinhän se myös voi olla, mutta minulle heikkouteni tunnustaminen oli suuri voimavara.

 

[Eino_Mies]

Näinhän se myös voi olla, mutta minulle heikkouteni tunnustaminen oli suuri voimavara.

Hienoa, että olet saanut asian käännettyä tuolla tavoin. Eikös se ollut juuri tämän alan kirjailijana tunnettu Tommy Helsten, joka sanoi että ns. näennäinen vahvuus sairastuttaa helpommin, kuin heikkouden tunnustamiseen. Tuo pitää varmaankin paikkansa, sillä kovan kuoren ja kulissin ylläpito ei kauaa toimi.

 

[Palstalegenda]

Masennus tuntuu olevan todella vaikea asia monelle. Laitoin Facebookkiin linkin tuossa edellisessä viestissä mainitsemastani ohjelmasta ja lisäksi kerroin kokemuksia omasta masennuksestani ja siitä kuinka olen alusta lähtien halunnut olla täysin avoin sairaudestani. Ei tullut yhtään kommenttia tai tykkäystä.

Kuten Lapinlahden linnut aikoinaan sketsissään sanoi: "Homous voi tarttua". Ihan missä tahansa! Ihan hyvin masennus voi tarttua jos menee vaikkapa Facebookissa asiaa kommentoimaan.

Tosin minä en menisi tykkäys-nappulaa painamaan, jos joku kirjoittaisi Facebookissa vaikkapa näin: "Kurja elämä, on itsetuhoisia ajatuksia koko ajan".

 

[Ollakseni]

Mitäköhän tässä pitäisi tehdä kun mieliala on ollut maassa normaalia pahemmin nyt viikon? En tiedä mikä auttaisi. Lääkkeet on otettu, alkoholia ilman olen ollut koko viikon, nukkunut melko normaalisti (painajaisia lukuunottamatta). Silti ruokahalu on kateissa, ei jaksaisi tehdä mitään ja kaikki tuntuu turhalta. Pitäisi kaiketi hakeutua vaihteeksi terapiaan...

 

[adolf]

Itse olen raitistunut alkoholisti, kun sen voi nyt näin tässä nimimerkin takaa sanoa ihan suoraan. Masennushan on varmaan kaikkien alkoholistien matkakumppani siinä juovassa ajassa. Tuli vain mieleen tuosta heikkoudesta ja sen tunnustamisesta, niin minulle itselleni ainakin juuri se heikkouden löytäminen ja tunnustaminen on muodostunut ihan suunnattomaksi voimavaraksi. Ei tarvi olla enää väkisin vahva, kun ei tässä elämässä yksin taistellen kuitenkaan mitään mieltä ole.

Mitä tulee facebookiin ja siihen kiiltokuvaan mitä ihmiset tahtovat itsestään luoda sosiaalisessa mediassa, niin ei kenenkään elämä ole oikeasti semmoista. Ei yhtään kenenkään.

Oma kokemukseni on semmoinen että jos tahtoo toipua riippuvuudesta, on todellisuus kyettävä kohtaamaan sellaisena kuin se on ja se pitää nimenomaan sisällään sen oman varjonsa kohtaamisen. Eli totuutta itsestään pitää pystyä katsomaan silmästä silmään. Aluksi se tuntuu raa'alta ja pelottavalta, mutta lopulta siitä seuraa suurenmoinen vapaus. Mun mielipide onkin semmoinen, että asia jonka vuoksi esimerkiksi niin harva alkoholisti raitistuu on se että kun se vaikea asia ei ole sen pullon jättäminen. Vaan vaikea asia on se että ihminen tällöin alitajuisesti tiedostaa sen että kaikki ne pelot esimerkiksi jota on viinaan paennut, tulevat sieltä näkyväksi. Ja se on monelle niin hirvittävän kauhistuttava ajatuskin tulla haavoittuvaksi ja paljastua, että mielummin sitten vaikka juodaan itsensä hengiltä kuin moiseen suostutaan.

Alkoholismi kun nääs on semmoinen ilmiö joka luo tunteiden peittelyä esimerkiksi kauheasti, eli siitä roolista jota esität ihmisille, tulee tärkeämpi kuin se ihminen joka oikeasti olet. Ja musta tuntuu että juuri sosiaalisessa mediassa esiintyy tosi paljon tätä. Eli siellä eletään jonkun roolihahmon kautta elämää, jolla kalastetaan hataralle itsetunnolle huomiota että tykkäättekö te minusta? No pidemmän päälle siinä voi käydä niin kuin alkoholistille käy, eli susta tulee ikään kuin oman roolisi vanki. Tietenkään kaikki kanssakäyminen sosiaalisessa mediassa ei ole tätä, mutta paljon sitä kuitenkin on kun ei ole niitä jarruja vaikuttamassa mitkä on aina luonnollisesti olemassa jos se ihminen on ihan elävää ja hengittävää lihaa siinä vieressä.

Älyttömän moni ihminen kärsii tälläkin hetkellä siellä kulissien sisällä samaan tapaan kuin itsekin aikanani kärsin. Mutta kun tuossa aiemminkin todettua, meidän yhteiskunnassa heikkouden tunnustaminen on tabu. Se on todella sääli sen vuoksi, että ei ihminen voi olla aidosti läsnä ja yhteydessä toiseen ihmiseen sekä tulla näkyväksi omana itsenään minkään muun kuin sen oman heikkoutensa kautta. Muuten meillä on yhteys vain niiden roolihahmojemme kautta.

 

[Tinke-80]

Mites muut JA:n ahdistuksesta kärsivät taistelevat tätä olotilaa vastaan? Tuli vastaan että tätä ajoittaista ahdistusta vastaan voisi taistella vähän tehokkaammin kuin mitä nyt teen. Omia keinojani tässä vähän listattuna:

1. Keskustelu. Se että saa sanotuksi että nyt on ollut ahdistusta viime aikoina esim samoista ongelmista kärsivälle kaverille helpottaa hemmetisti. Muutenkin se että saa sanotuksi että nyt ei vain jaksa / pysty tekemään jotain sairauden takia helpottaa hemmetisti.

2. Keskittyminen muuhun. Sijaistoimintana esim elokuvan tai lätkän katsominen kaverin kanssa auttaa unohtamaan päällä olevan ahdistuksen.

3. Siivous. Joo, älkää naurako. Se että saa keskittymisen suunnattua johonkin ns rakentavaan toimintaan vähäksi aikaa auttaa ahdistuksen käsittelyssä.

4. Liikunta. Se hyvä olo mitä liikunnasta saa auttaa myös taistelussa ahdistuksen käsittelyssä.

Ahdistuneena / masentuneena kaikki asiat vaikuttavat paljon paljon vaikeammilta ja ongelmat vaikuttavat paljon isommilta mitä todellisuudessa ovat. Tämän takia päällä oleva ahdistus kannattaa yrittää purkaa jotenkin ettei ala ahdistuneena "kaivamaan isompaa kuoppaa" itselleen. Sieltä kuopasta on pitkä ja raskas tie nostaa itseään ylös.

Mites muut, miten "taistelette" ahdistusta vastaan?

- Tinke

 

[Vuokralainen]

Mites muut, miten "taistelette" ahdistusta vastaan?

Jos vaan pystyn, niin lähden ulos ihmisten ilmoille. Liikunta ja muiden ihmisten tapaaminen on minulle parasta terapiaa.

 

[Fancy Jasper]

Mites muut, miten "taistelette" ahdistusta vastaan?

- Tinke

Ihan käytännön vinkki, joka auttaa itseäni. Tiesin pitäväni rauhallisista aamuista kun saa vain nauttia hyvin nukutuista yöunista. Melkein voisi sanoa, että ne on vuorokauden parhaita hetkiä suunnitellessa tulevan päivän ohjelmaa. Ajatus kulkee positiivisemmin, kun taas illalla ja yöllä väsyneenä murehtiminen on negatiivista. Minulla oli tapana roikkua yöt netissä. Kun kerran tiesin, että nautin aikaisista raikkaista aamuista niin miksi en sitten haluaisi nauttia niistä. Tämän kun älysin, niin pystyin muuttamaan elintapojani. Aloin mennä ajoissa nukkumaan jonka johdosta olotilani parani huomattavasti. Ällistyin, kuinka tehokas vaikutus sillä oli mielialaan. Välillä huomaan taas valvovani myöhään ja silloin negatiivisuus palaa. Täytyy vaan välillä oikein itseäni muistuttaa unen merkityksestä ja aikaisista aamuista. Minulla tämä systeeni ainakin toimii.

 

[JYP#44]

Jos vaan pystyn, niin lähden ulos ihmisten ilmoille. Liikunta ja muiden ihmisten tapaaminen on minulle parasta terapiaa.

Tässäkin kannattaa kuitenkin vähän katsoa missä seurassa pyörit. Pari kertaa olen ollut sellaisissa epävirallisissa luokkakokouksen tyylisissä illanistujissa, ja jotenkin niissä on alkanut ahdistamaan. Vissiin siinä jotenkin vertaa itseänsä muihin ikätovereihin ja miettii että miten toikin on saanut aikaan enemmän kuin minä. Riippuu toki kavereista.

Mä oon tässä jo useamman vuoden miettiny että oonko mä masentunu vai en. Mulla vaihtelee mielealat niin saatanasti. Jonakin päivänä kaikki asiat on aivan loistavasti ja olo on kuin maailman valtiaalla. Seuraavana päivänä sitä taas on maailman turhin äijä joka on epäonnistunut kaikessa. Se on vähän jännää settiä. Silloin kun saa työvuoroja (olen siis päätoiminen opiskelija, joka käy koulun ohessa töissä satunnaisesti) niin fiilis on aivan loistava. Sitten taas sellaiset lauantait kun ei ole mitään tekemistä, eikä kukaan viitsi lähteä kanssasi mihinkään (ja etenkin kun kuulet samaisten kavereiden menneen keskenään johonkin), niin kyllähän sitä aika mieli matalalla käy nukkumaan. En nyt koe kuitenkaan että tästä kannattaisi mihinkään lääkäriin jne ottaa yhteyttä. Tosin oma suhtautumiseni masennukseen on vähän sellaista vähättelevää, joku muu varmasti tilanteessani olisi ottanut jo yhteyttä johonkin.

 

[Karhunkulta]

Vähän on samaa tunnetta ollut itsellä viimeisen vuoden aikana mitä @JYP#44 . Töissä on vastuut ja stressi lisääntynyt ja perheenlisäystäkin on tulossa. Tuntuu, että aina jos tulee jokin vastoinkäyminen (rahat menee tiukalle, töissä ei mikään suju, lätkässäkin tulee turpaan) niin itsevarma fiilis saattaa upota ihan sekuneissa kaivoon. Aina sieltä noustaan, mutta tuntuu että nykyään saa tehdä ihan hirveän homman sen eteen, että saa taas ajatukset tasapainoon.

Olis kyllä hienoa, kun jostain oppisi miten osaisi näitä asioita käsitellä ja ajatella positiivisen kautta. Saa sellasen kuvan nykymaailmassa, että senkun teet näin ja näin, niin kyllä se elämä heti hymyilee ja täytä mielesi positiivisilla ajatuksilla negatiivisten sijaan. Vitut, ei se ainakaan mulla käy kyllä tuollaisella tempulla, että lopeta negatiivinen ajattelu. Olisi kiva tietää miten se lopetetaan, kun alkaa tulemaan vittumaisia ajatuksia.

Mulla ei sinänsä ole mitään väliä missä ihmiset menee. Viihdyn vapaapäivinä myös ihan kotosalla, otan parit oluet tai katselen lätkää tai leffaa vaimon kanssa. Enemmän noi mun mielialat on kytköksissä raha-asioihin. Jos tekee kovaa duunia ja silti tuntuu, ettei välillä raha riitä edes kunnolla ruokaan, niin kyllä siinä tuntee epäonnistuneensa. Ei oikeastaan ole edes halua antaa itselleen armoa silloin ja mielummin painii ajatustensa kanssa, kuin antaa olla.

Oon kanssa kyllä ihan vakavissaan miettinyt onko tää jotain masennuksen esiastetta? Ei mulla ainakaan ennen ole ollut mitään ongelmia käsitellä mielialojani, mutta nykyään tuntuu että ei ne oikeen pysy hanskassa. Mikä vaan voi keikuttaa veneen maailman herrasta maailman surkeimmaksi epäonnistujaksi sormia napauttamalla.

 

[Ollakseni]

Mitä hyvät tuntemukset on? Jotain syötävää kenties? Itsetuntokin tuntuu aika vieraalta käsitteeltä.

 

[Jupe]

En halua kuulostaa kaikkitietävältä mutta uskon että on ollut vastaavia tuntemuksia ja ehdoton virhe on syödä tai juoda tunteeseen parantaakseen sitä. Kun ollaan kerta urheilupalstallakin niin itselle on vain yksi asia ylitse muiden, urheilu. Mielellään vielä joukkueurheilu jossa muitakin kontakteja mutta kyllä sitä ainakin itse heittää läppää salillakin vaikka tuntemattomienkin kanssa. Tähän yhdistyy sitten se että urheilun jälkeen voi ja pitääkin syödä hyvin, ja kaiken tämän päälle kun kroppa väsynyt niin ei murehdi turhia vaan nukkuu sikeästi. Eikä missään nimessä odoteta viikkoa seuraavaa urheilua, joka päivä jotain vähintään tunnin rivakka kävelylenkki.
Pinnalliset asiat ei ole depressiossa ensimmäisenä mielessä mutta itselle jolla sellaiset geenit että lihoan 20kiloa läskiä hetkessä niin itsetuntoakin nostaa kun urheilulla/järkevällä syömisellä saa pidettyä läskit kontrollissa ja mahtuu tyylikkäisiin vaatteisiinkin, jos niin haluaa.

Mä teen vielä perheellisenäkin samoin. Sopii vain vaimon kanssa aikataulut niin kyllä aina löytyy sitä omaa aikaa vaikkapa sille tunnin lenkille, kun on terve ja hyvinvoiva niin jaksaa herätä yöllä vaihtamaan vaippojakin. On erittäin tärkeää perheelliselle päästä välillä pois siitä oravanpyörästä omien ajatusten pariin, hyvä vaihtoehto on lähteä vaikka sinne ulos tunniksi. Masensi ja tuntui että kaikki meni päin persettä ja ei jaksanyt mitään kun oli 15kg painavampi ja kunto rempallaan.

_

 

[tiipii]

Itse masennusta olen sairastanut joku vajaa 10 vuotta sitten, täältäkin varmaan jotain tarinaa löytyy jostain arkistoista.
Nyt alkaa olla oireet vastaavanlaisia. Työpäivät pystyy tsemppaamaan, mutta itku tulee kun kotiin pääsee, enkä ole viikkoon kohta pystynyt syömään yhtään mitään, paino tippunut reilusti. Tuntuu että mikään ei tunnu enää miltään ja mitään iloa ei mistään löydy. Eli aivan vastaavat kuin aikaisemminkin, silloin sairaslomalla ja puolentoista vuoden lääkityksellä saatiin asiat kuntoon.
On vaan sellainen olo että en haluaisi tuota sairasloma/lääkitysruljanssia enää. Tykkään työstäni ja siellä asiat unohtuu töitä tehdessä. Kotonakin pitää koko ajan jotain puuhata, katsoa tai lukea että ei ajatukset harhaile ja olo pahene.
Mikä avuksi, meenkö vaan lääkärille ja sieltä sitten neuvojen mukaan? Jonkinverran aikaisemmin oli puhetta psykoterapiasta, veikkaisin että siitä voisi olla minulle apua. Itsellä kun on vaikeudet tulee omista ratkaisuistani ja tekemättä jättämisistä. Pääasiassä epäonnistumisen pelosta kaikissa asioissa.

 

[Ollakseni]

Itse masennusta olen sairastanut joku vajaa 10 vuotta sitten, täältäkin varmaan jotain tarinaa löytyy jostain arkistoista.
Nyt alkaa olla oireet vastaavanlaisia. Työpäivät pystyy tsemppaamaan, mutta itku tulee kun kotiin pääsee, enkä ole viikkoon kohta pystynyt syömään yhtään mitään, paino tippunut reilusti. Tuntuu että mikään ei tunnu enää miltään ja mitään iloa ei mistään löydy. Eli aivan vastaavat kuin aikaisemminkin, silloin sairaslomalla ja puolentoista vuoden lääkityksellä saatiin asiat kuntoon.
On vaan sellainen olo että en haluaisi tuota sairasloma/lääkitysruljanssia enää. Tykkään työstäni ja siellä asiat unohtuu töitä tehdessä. Kotonakin pitää koko ajan jotain puuhata, katsoa tai lukea että ei ajatukset harhaile ja olo pahene.
Mikä avuksi, meenkö vaan lääkärille ja sieltä sitten neuvojen mukaan? Jonkinverran aikaisemmin oli puhetta psykoterapiasta, veikkaisin että siitä voisi olla minulle apua. Itsellä kun on vaikeudet tulee omista ratkaisuistani ja tekemättä jättämisistä. Pääasiassä epäonnistumisen pelosta kaikissa asioissa.

Varmaan kannattaa hoitoon hakeutua. Lopetitko lääkkeiden syömisen vai mikä nyt yhtäkkiä?

 

[tiipii]

Varmaan kannattaa hoitoon hakeutua. Lopetitko lääkkeiden syömisen vai mikä nyt yhtäkkiä?

Lääkkeiden syönnin lopetin jo vuosia sitten lääkärin ohjeistuksen mukaan. Sain silloin elämäni raiteilleen ja elämääni muutenkin sisältöä. Pääasiassa ongelmani liittyvät ihmissuhteisiin ja niissä elämiseen.
Toistan samoja vääriä kaavoja ja näiden johdosta olo vain pahenee.
Siksi ajattelin että ehkä se psykoterapia voisi toimia kohdallani. Lääkehoito kun ei poista perimmäisiä tämän olotilan syitä.

 

[Jupe]

Siksi ajattelin että ehkä se psykoterapia voisi toimia kohdallani. Lääkehoito kun ei poista perimmäisiä tämän olotilan syitä.

Kuulostaa ettei lääkkeet ole ratkaisu vaan voivat pahentaa jopa tuollaista tilannetta jos ongelmat ihmissuhteissa koko ajan kuitenkin päällä. Terapiasta voisi olla apua, saat sieltä ihmisen kuuntelemaan, keskustelua ja pohdintaa missä menee vikaan ja mitä taikka miten voisi asioita muuttaa. Nyt pitää saada fokus parempiin ihmissuhteisiin parempaan tekemiseen vapaa-ajalla, kunhan et menetä toivoa koska sitä varmasti on, maailma on täynnä erilaisia ihmisiä ja siten varmasti oikeanlaisia ihmissuhteitakin.

_

 

[Morgoth]

Lääkkeiden syönnin lopetin jo vuosia sitten lääkärin ohjeistuksen mukaan. Sain silloin elämäni raiteilleen ja elämääni muutenkin sisältöä. Pääasiassa ongelmani liittyvät ihmissuhteisiin ja niissä elämiseen.

Tämän olet mielestäni hienosti oivaltanut. Lääkkeistä saa apua jaksamaan pahimman yli ja hakemaan hoitoa. Mene lääkäriin ja isommissa kaupungeissa luultavasti pääsee mt-hoitajan kanssakin juttelemaan. Psykoterapiaan tietysti voi mennä omalla rahalla, mutta ymmärtääkseni sitä ei kunnalliselta puolelta saa tai ainakin rajallisesti, mutta ainahan sitä voi pyytää kelan lausuntoa niin pääsee vähän halvemmalla. Eihän varmaan muutama käynti kamalan kallista ole vielä.

Elämäänsä ei kannata pilata olemalla ihmissuhteissa (tai työssä yms), jota ei kestä edes lääkkeilläkään. Lääkkeitä ei kannatta pitkiä aikoja käyttää, jos ei ole kyse kroonisemmasta masennuksesta tai muusta mt-sairaudesta.

 

[godspeed]

Minulle on joskus tarjottu erilaisia ryhmäterapioita, ja vaikkei niissä kuulemma tarvitse erityisemmin avautuakaan, mitä kammoan suuresti esiintymispelon takia, niin olisi varmaan pitänyt ainakin siihen toiseen osallistua. Kun jätin sellaiset mahdollisuudet käyttämättä, niin nyt tuntuukin sitten olevan vaikeaa saada mitään keskusteluapua - maksuttomasti ainakin. Lähinnä jokin tuki jostain, niiden ja näiden pohtimista. Toisaalta löytyy muutama kaveri joille voi kertoa melkein mitä tahansa, joten en sitten tiedä käyttäisinkö vain jonkun enemmän apua tarvitsevan paikan, sillä tarpeen tullen saan sekoilla esiripun takana.

Sitä muuten ihmettelen suuresti, että monesti hankalan stressitilanteen keskellä elävää masentunutta kohdellaan välittömästi kuin sairasta, vaikka aina pohjimmainen syy ei olisikaan itsessä, tai siinä ettei suoriutuisi jostain. Eikös joku Voltaire tms sanonut joskus, että ennen kuin menet lääkäriin, niin varmista ettet ole persereikien ympäröimä. Ei tulehtunut työympäristökään kuin lisää stressiä, joka taas johtaa masennuksenkaltaisiin oireisiin, jolloin kehä on valmis. Minusta tuntuu, että joskus syy vieritetään, ehkä resurssienkin puutteen takia, suoraan asianomaisen niskaan arvioimatta yhtään syitä seurauksien takana - edes terapioissa. Toki syy on varmasti osittain jokaisessa itsessään, mutta totaaliset kusipääthän eivät nimittäin masennu koskaan, sillä ne ovat aivan liian kiireisiä egonsa kiillottamisessa, siinä missä vähän alakuloisuuteen taipuvaiset näkevät virheen tehdessään vian itsessään. Jotkut puhuvat tällöin heikkouksista ja vahvuuksista. Paskaa tuollainen määritteleminen sanon minä.

Itselle lääkehoito on kaiken kulmakivi, kun se kerrankin tuntuu napsahtaneen kohdilleen. Parannuskeinoa ei lääketiede toistaiseksi tunne, niin kai nappeja hautaansa asti saa vetää. Rutiinihan se on siinä missä muutkin aamu- ja iltatoimet, joten suurta numeroa ei tarvitse asiasta enää tehdä.

 

[Tkachuk7]

Minulla on ollut kohta kymmenen vuotta on/off lääkitys, ihan perinteinen Seronil kyseessä. Käytän 20mg annostusta, joka riittää pitämään homman kasassa, eikä mainittavia sivuvaikutuksia ole. Offilla olen usein kesällä, mutta kun duunien kanssa on kiirettä ja pakkotahtisuutta, lääkitys on todella tarpeen.

 

[Ostoskassi]

Mites muut, miten "taistelette" ahdistusta vastaan?

Vanhahko viesti, mutta palaan tähän aiheeseen..

Itse olen kokenut helpoimmaksi pitää itseni "kiireisenä". Itse en vain pysty sellaiseen, että loikoilisin sängyllä aamun ja miettisin maailman menoa. Omia ajatuksia, kun ei kuitenkaan pysty kontrolloimaan, niin helposti lähtee mieli harhailemaan vähän synkemmille poluille. Ulkona liikkuessanikin kuuntelen aina musiikkia, jotta se vie huomioni, eikä erinäisiä pohdintoja ala nousta mieleeni.

Liikunta on tosiaan hyvä keino pitää pää kasassa. Itselleni myös työt ja muut arjen rutiinit ovat todella tärkeitä. Erilaiset lomat saattavat jopa vaikuttaa pelottavilta. Onneksi viime kesänä sain taas suunniteltua hyvin kalenteriin tapahtumia, jotta loma meni koko ajan jotain puuhaillessa.

[OT]Huomasin yhdessä vaiheessa pitäväni äärimmäisen paljon eräästä henkilöstä ja muutamia signaaleja oli, että kiinnostus saattaisi olla molemminpuolista. No lyhennettynä, näin ei ollut vaan kyseinen mimmi palasi yhteen poikaystävänsä kanssa, ja tämän otin yllättävänkin kovaa. Loppukesä oli oikeastaan tämän takia haastava, ja vielä se vaikeuttaa tilannetta, että näen kyseistä henkilöä lähes päivittäin. Olin jo aika tarkoin valmistautunut tekemään oman liikkeeni, kunnes sain kuulla, että he olivat palanneet yhteen... Näin ollen jätin tietysti kaiken maailman peliliikkeet tekemättä. Ja näin jälkikäteen ajateltuna, oli ehkä hölmöä kuvitella mitään, mutta nämä on näitä.[/OT]

Tuntuu, että joskus sellaiset aivan tavalliset vastoinkäymiset tulee otettua kovin rankasti ja silloin jälleen helposti lähtee negatiiviset ajatukset pyörimään. En tiedä liittyykö se niinkään masennukseen vai otanko vain vastoinkäymiset sitten vähän kovemmin, kuin joku toinen.

Joka tapauksessa pahimmasta ollaan ainakin toistaiseksi päästy yli, eikä tämä ihastumistapaus sitä muuta. Omalle kohdalle tosiaan kaikki lähti liikunnasta. Aluksi tuli niitä "what's the point" -ajatuksia, mutta niistä ollaan aika hyvin päästy pois. Salilla käyminen on itselle sellaista, jonka voi tehdä omassa rauhassa musiikkia kuunnellen, ja sitten taas jalkapallo ja salibandy tuovat tähän hyvän tasapainon. Tähän vielä lisäksi työ, jonka tekemisestä nautin äärimmäisen paljon.

Ehkä loppujen lopuksi pahinta on se, että tietää sellaisten rentojen lokoilupäivien olevan historiaa... Koko ajan on tehtävä jotain, vaikka välillä tuntuisi siltä, ettei jaksaisi.

 

[Le Banner]

Anteeksi, että olen utelias, mutta onko sinulla en1103 psykiatrin/psykologin/lääkärin toimesta diagnosoitu depressio, vai onko nämä perushölinöitä alakulosta, jota jokaisella on joskus?

 

[Klose16]

Sanoisin kanssa, jotta ahdistusta/masennusta on kun makaa viikon lattialla miettien sitä, miksi makaa viikon lattialla ja miksei toisenkin, noin alkajaisiksi. Vuosikausien harmaata ja mustaa usvaa, josta miettii jälkeenpäin mitä oikein tapahtui. Addiktiokoukut pitämässä elämästä kiinni.

 

[godspeed]

@Klose16 nyt vähän yllätti, kun sieltä suunnalta on usein tullut sellaista tekstiä, että vahvat syö heikot survival of the fittest -meiningin mukaan - ehkä siinä oli sittenkin ripaus ironiaa. Mutta joo, vakavalaatuinen depressio ja/tai kyvyttömyys suoriutua arkisista askareista on vähän eri asia, kuin että vituttaa joskus jopa pari päivää.

Masennukseen kuten muihinkin mielenterveyshäiriöihin kuuluu olennaisena osana sen ymmärtäminen joko kokevana osapuolena tai sitten alan ammattilaisena. Muiden lätinät eivät sisällä yleensä minkäänlaista totuuspohjaa, sillä tämänkaltaisille asteille kehittyvä sairaus tekee yleensä täysin kyvyttömäksi selviytymään meiningistä joko täysin yllättäen vaikean stressireaktion takia, joka johtaa pidempiaikaisiin ongelmiin, tai sitten siten, että tauti oireineen pikkuhiljaa kehittyy kuin kolotus takaraivossa, iskien vuosikausien jälkeen kuin halko päähän.

 

[godspeed]

@Birchman | Ei se ole väärin jos viihtyy (työ)elämässään etänä muista. Siinä vaiheessa kun et edes etänä selviytyisi, etkä tulisi edes itsesi kanssa toimeen, niin olisi välittömästi tämän ketjun kamaa. Olettaisin ainakin näin, kerta kiitettävästi työsi teet.

Lisäksi kiinnostaisi tietää noin yleisesti miten ihmiset kokevat ahdistuksen tunteen, sillä siinäkin on huimia eroja. Jälleen olennaista on myöskin se, että tekeekö se kyvyttömäksi vai ei, vai onko kyse vain jollekin henkilökohtaisesta luonteenomaisesta piirteestä "ahdistua" kun homma ei toimikaan käsikirjoituksen mukaan. Tällaisia tilanteita tulee nimittäin kaikille, ja monesti kyse on vain kullekin tavanomaisista reaktioista, jotka eivät eroa ns kullekin normaalista käytöksestä. Toki jos kokee itse, että jotenkin on kujalla, niin kannattaa tosiaan ensin tarkistaa se, ettei tosiaan ole kuspäiden ympäröimä. Ei voi liikaa alleviivata tätä.

 

[Ollakseni]

@Birchman | Ei se ole väärin jos viihtyy (työ)elämässään etänä muista. Siinä vaiheessa kun et edes etänä selviytyisi, etkä tulisi edes itsesi kanssa toimeen, niin olisi välittömästi tämän ketjun kamaa. Olettaisin ainakin näin, kerta kiitettävästi työsi teet.

Lisäksi kiinnostaisi tietää noin yleisesti miten ihmiset kokevat ahdistuksen tunteen, sillä siinäkin on huimia eroja. Jälleen olennaista on myöskin se, että tekeekö se kyvyttömäksi vai ei, vai onko kyse vain jollekin henkilökohtaisesta luonteenomaisesta piirteestä "ahdistua" kun homma ei toimikaan käsikirjoituksen mukaan. Tällaisia tilanteita tulee nimittäin kaikille, ja monesti kyse on vain kullekin tavanomaisista reaktioista, jotka eivät eroa ns kullekin normaalista käytöksestä. Toki jos kokee itse, että jotenkin on kujalla, niin kannattaa tosiaan ensin tarkistaa se, ettei tosiaan ole kuspäiden ympäröimä. Ei voi liikaa alleviivata tätä.

No nyt juuri ahdistaa niin pahasti ettei pysty syömään. Töihin pitäisi mennä tunnin päästä... Onneksi on fyysistä työtä niin ei kerkeä ajattelemaan liikaa. Nimittäin se ahdistaa kun ajatukset vain hyppivät päähän ja ne ovat usein ahdistavia ajatuksia.

Ahdistaa olla yksin, ilman seuraa sillä silloinkin on vain yksin ajatustensa kanssa. Onneksi tänne kirjoittaminen ja avautuminen helpottaa vähän. Kolmas päivä ilman lääkitystä kun veli ei saanut niitä lähetettyä postissa aiemmin.