Teki mieli purkaa tuntojaan johonkin, joten kaivoin ketjun esille ja tsekkasin, mitä viimeksi on tullut kirjoiteltua. No, eihän tässä kauheasti tarvitse edes purkaa, kun joulukuussa 2013 kirjoittamani viesti kuvaa nykyistäkin tilannetta aika kokonaisvaltaisesti. Viestissä kirjoitin mm. siitä, kuinka aikomuksissa on jälleen kerran hakeutua lääkäriin ja etsiä sopivaa lääkehoitoa. No sen teinkin, kohdalle sattui vielä tosi mukava lääkäri ja hetken tuntuikin, että ehkä mies saadaan vielä kuntoon. Muutaman kerran kävin tuolla lekurilla ja lääkkeistä testiin valikoitui escitalopram actavis, joka on ilmeisesti joku paranneltu versio perinteisestä citalopraamista, jota jo nuorempana kokeilin vailla menestystä.
No, varsin pian tuo lääkäri jäi useamman kuukauden lomalle ja lääkkeistäkään ei puolen vuoden käytön jälkeen tullut mainittavia positiivisia vaikutuksia. Lopputuloksena lopetin lääkkeiden käytön kaikessa hiljaisuudessa ja jätin uuden lääkäriajan varaamatta, jälleen kerran. Viittä tai kuutta eri mielialalääkettä olen nyt kokeillut, joista suurin osa ei ole vaikuttanut mitenkään siten, että olisin sitä ainakaan itse huomannut. Parin kanssa, mm. tuo citalopram, tuli vastaan tunteiden täydellinen latistuminen elikkä siis mikään ei tuntunut miltään, ei kivalta eikä paskalta. Lääkehoidon suhteen usko on mennyt jo täysin, tiedostan kyllä että niistä on monille apua, mutta omalla kohdallani ei tunnu olevan mitään hyötyä.
Jotenkin tätä masennuksen perkelettä pitäisi silti hoitaa ja terapia olisi varmasti kokeilemisen arvoinen vaihtoehto, mutta tuohonkin on syntynyt ihan pirunmoinen kynnys. Tiedostan kyllä, että nuo ovat ammatti-ihmisiä ja osaavat varmasti löytää ajatusmalleja ja ratkaisuja, joita en ole itse edes tullut ajatelleeksi. Ensinnäkin, minulle on todella vaikeaa puhua näistä asioista kasvotusten edes parhaille ystävilleni, joten täydellinen avautuminen ventovieraalle ihmiselle tuntuu likipitäen pystysuoralta seinältä kiivettäväksi. Toiseksi, pitäisi löytää terapeutti, jonka kanssa kemiat kohtaavat ja tuo on kuulemma se vaikein osuus. Eri terapeuteilla käyminen ja samojen asioiden läpikäynti kerta toisensa jälkeen tuntuu täysin ylitsepääsemättömältä, kun voimavarat on käytetty jo vuosia sitten ja elämä on jatkuvaa kamppailua jo ihan perus arkirutiinien jaksamisen suhteen. Kolmanneksi, tuohon lystiin ei ole varaa ilman Kelan tukea, jota ei saa ilman vähintään 3kk yhtäjaksoista hoitosuhdetta lääkäriin ja ilmeisen vaikeaa se on sen jälkeenkin.
Joka tapauksessa tuo psykoterapia alkaa vaikuttaa viimeiseltä oljenkorrelta. Jotain tuolla korvien välissä on pahasti vinksallaan ja ilman ulkopuolista väliintuloa on vaikea uskoa, että saisin piuhat säädettyä kohdilleen. Olen tunnistanut masennuksen itsessäni nyt reilut 10 vuotta eli koko aikuisikäni ja muutaman nuoruusvuoden.
Pitkään tuo oli sitä, että mukana oli hyviä päiviä, jolloin elin täysin normaalia elämää ja nautin tavallisista asioista jne. Viime vuosina kuitenkin nuo hyvätkään päivät eivät ole olleet kovin kokonaisvaltaisia vaan lähinnä sellaisia, että jaksan nousta sängystä ilman pakottavaa syytä ja pystyn esim. käymään kaupassa tai juttelemaan kavereille ilman merkittävää sosiaalista ahdistusta. Noista viimeisistä oikeasti hyvistä päivistä on jo niin kauan, etten enää edes oikein muista, millaista elämä oli ilman jatkuvaa ahdistusta, vitutusta ja lamaannuttavaa alakuloa. Tai miten sitä on joskus saanut nautintoa elämän pienistä asioista, tai miten on riittänyt virtaa tehdä asioita aamusta iltaan.
Nykyisellään duunissa käyminen on oikeastaan viimeinen asia, mikä pitää kiinni elämässä edes jollain tasolla. Siihen myös menee kaikki voimavarat, töistä lähes poikkeuksetta suoraan kotiin latautumaan seuraavaa työpäivää varten ja viikonloput menee valmistautuessa tulevaan työviikkoon.
Joskus tulee mietittyä koko touhun mielekkyyttä, kun mm. harrastukset ja sosiaaliset suhteet ovat huvenneet lähes olemattomiin vaan sen takia, että kaikki tankin pohjalta kaavittu virta menee töistä selviytymiseen. Ja selviytymistä se kyllä onkin, hommat menee aina vähän vasemmalla kädellä ja kello neljää odotellessa. Mitään yllättäviä vastoinkäymisiä tai varsinkaan konfliktitilanteita en saa kunnialla hoidettua. Tästä sitten seuraa vielä lisää syyllisyyttä, mikä on muutenkin yksi päällimmäisiä tunteita joka päivä.
Ehkä suurin elämää hankaloittava tekijä on kuitenkin tuo ahdistus, joka tulee ilmi erityisesti sosiaalisissa tilanteissa. Monesti ihan parhaiden ystävienikin seurassa menen niin lukkoon, etten saa oikein mitään sanotuksi.
Vaikeimpia ovat tilanteet, joissa joutuu pakostakin kanssakäymisiin tuntemattomien ihmisten kanssa. Noita välttelen nykyään kuin ruttoa. Työn puolesta nuo harvat pakolliset palaverit yms. saan selvitettyä rauhoittavien avulla, mutta vapaa-ajalla jättäydyn kaikista illanistujaisista yms. pois. En jaksa enää keksiä edes tekosyitä toiminnalleni, vaan jätän kokonaan vastaamatta kutsuihin tai kieltäydyn ilman mitään perusteita. Useimmiten töiden jälkeen ja vapaapäivinä heitän puhelimen johonkin pyykkikoriin äänettömälle, koska en jaksaisi useimpiin puheluihin tai viesteihin vastata kuitenkaan. Tästä seuraa luonnollisesti iso kasa lisää syyllisyyttä. Tiedostan tehneeni valtaosalle kavereista ja perheenjäsenistä paskoja juttuja mm. ohareiden muodossa, mutta en osaa edes pyytää noita anteeksi, saati sitten perustella käytöstäni jotenkin. Helpompi vaan olla pitämättä yhteyttä ollenkaan.
Tulipas sitten kuitenkin purettua. Tuossa oli ehkä jäävuoren huippu, enempää ei jaksa tai halua juuri nyt kirjoittaa. Eipä muuta kuin pirunmoista tsemppiä mielenterveydellisten ongelmien kanssa taisteleville palstalaisille ja muille. Syvältä perseestä, miten nuo voivat määrittää koko elämän ja olla läsnä joka tilanteessa. Eipä sitä junnuna käynyt mielessäkään, miten kokonaisvaltaisen paskalta voi ihmisestä tuntua ilman mitään ulkoista syytä. Ihan mielelläni olisin jatkanut tuossa epätietoisuudessa hamaan loppuun asti.
Loppuun vielä BuzzFeedistä ihan hauska lista
diagrammeja masennuksen sisimmästä olemuksesta.