Taudinkuvana depressio

[godspeed]

Millaista pitäisi olla maapallolla, jotta olisi mukavammat oltavat?

Christopher McCandless – Wikipedia

fi.wikipedia.org

Tämä kaveri muun muassa osoitti mahdottomaksi sen mistä minä haaveilen, joskaan koskaan en ole realistisena pitänyt haaveitani, enkä niitä ole pyrkinyt määrätietoisesti toteuttamaan. Haaveilen siis tietynlaisesta kokonaisvaltaisesta riippumattomuudesta, mutta kun on opetettu ja kasvatettu elämään kaikenlaisen teknologian ja apuvälineiden parissa, niin eihän sitä osaisi selviytyä luonnossa. Se vaan nyt menee niin, ja silloin haaveet on vaan haaveita ja onneksi kuitenkin pääsen mökille, niin siellä saa sitten korvikkeeksi kuluttaa paljon aikaa turvallisin tavoin ja keinoin.

Harva oikeasti osaisi noita eräjormistakaan selviytyä pidempiä aikoja, saati vuosia, vaikka olisi käynyt kouluja ja opetellutkin jotain kaikenlaisilla vaellusreissuilla. Tässä minäkin juuri kirjoitan tietokoneella tätä viestiä, mutta ilman tietokonetta ja siihen liittyviä keksintöjä en saisi tätäkään kirjoitettua. Eli joka tapauksessa ahdistaa ja masentaa, vaikka olen sinällään tyytyväinen, että ihmiskunnan kehitys on näinkin kehittyneellä tasolla, että elämästä on tavallaan mahdollista selvitä mielekkäästi, vaikka osaa siitä jollain tasolla vastustaa. Saa sentään harrastettua kulttuuria, jota ilman en voisi elää. Siitä pitää olla kiitollinen.

Eikä tämä ole mitään hippeilyä pohjimmiltaan vaan minulle riittäisi ihan se, että maapallo olisi rauhallisempi paikka elää. Joku voisi sanoa, että (pahoja) ihmisiä on liikaa, mutta eipä tuo yleensä häiritse kuin jos jokin asia pitäisi hoitaa ja porukkaa on kuin pipoa hoitamassa samaa asiaa. Eikä ihmisiä tarvitse väkisin tavata, jos ei halua. Tai jos pitää tavata, niin lopulta kuitenkin heitäkin pääsee viimeistään kotiin pakoon. Aikanaan duunista ja koulustakin kun tulin, niin en minä arkisin ketään tavannut. Halusin olla rauhassa kotona illat ja nautin siitä. Ja nautin siitä edelleen.

Pahoista ihmisistä voidaan olla montaa mieltä, mutta minä näen sellaista pientä arjen pahuuttakin monessa asiassa. Sellaista, jota monet muut eivät pidä pahuutena tai pahan tekona lainkaan. Ne ovat vaan tekijälleen mahdollisesti välttämättömiä tekoja (tai tekemättömyyttä), jotka pitää suorittaa matkalla johonkin mahdollisesti isompaan, mutta joista voi olla haittaa jollekulle, vaikkakin vähäisesti tai välillisesti. Mutta sellasta se elämä yhdessä ja isossa joukossa ihmisiä on, jolloin aina joku jollain tasolla kärsii ja josta toiset hyötyy. Ihan täysin en siis osaa ihmiseen luottaa, mikä on aika rajoittava tekijä sen suhteen, että ihmisten kanssa pitäisi kuitenkin osata pärjätä vielä jokusen aikaa.

Toki kuten sanottua, niin elämä on hyvin mahdollista ja runsasta tällasessa tietynlaisessa etuoikeutetussa kuplassa kuin jossa me monissa länsimaissa saamme elää. Siihen nähden on erikoista juuri se, että ihmiset masentuvat, eivätkä saa asioista välttämättä aina tyydytystä. Ihmisillä on jokin tyydytyksen loputon ja rumakin kaipuu ja ilman sitä ei osata lainkaan elää. Tuossa tilanteessa minä monesti katson taivaalle ja mietin, että mitä tässä on tyydyttämistä, jos irtaantuu hetkeksi siitä ihmisten hullunmyllystä, joka sokaisee kaiken mitä ihminen aisteillaan voi havaita ja aivoillaan todeta. Ei ole mikään kiire, eikä hätä mihinkään. Ei ole maapallollakaan. Se ainakin on aika simppeli juttu, kun sen kerrankin hokaa. Kaikki vaan on sellaisenaan melko pitkälle niillä sijoillaan, mutta me havaitsijat rakennamme tarinoita asioiden ympärille. Joskus ne ovat hyviä tarinoita, eikä siinä silloin ole mitään vikaa.

Avaruudessa en haluaisi käydä välttämättä. Se tyhjyys olisi varmaan aika hurjaa, kun etäisyydet on niin tolkuttomia. Sitä on ehkä hankala myös kokea, kun loppuu mittatikku kesken. Mutta jos sieltä näkisi maapallon, niin se olisi varmaan sinällään yksi hienoimpia tunteita mitä ihminen voi kokea. Katsoa sieltä sitä ympäristöä, jota ihminen ei tosiasiassa omista pennin vertaa, mutta tekee sen kustannuksella ihan mitä tahansa. No, joidenkin juttujen mukaanhan ihmisen valtakausikin on lopulta lyhyt, mutta en nyt muista koska totaalisen hävityksen on laskettu tulevan, vaikka se ei sotimalla tulisikaan.

Noin yleisellä tasolla yksinkertainen vastaus @Amerikanihme melko laajaan kysymykseen on se, että vaikka elämme itsellemme suotuisassa säässä ja ilmastossa vertailussa muihin planeettoihin, niin kyllä minä niin pikkusieluiseksi olen muuttunut, että hyvä sää merkitsee aika helvetin paljon. Talvesta en välitä enää ollenkaan, joten nautin nyt täysillä kesästä :)

 

[Breeze Harbour]

Lapsena hyviä kavereita on joukkioittain ja vanhana niitä ei sitten ole välttämättä enää yhtään. Tuossa on se ihmiselämän suurin nykytragedia, eikä se aina katso kenestä on kyse.

Menee aika paljon ohi ketjun aiheen, mutta itse en oikein osannut lapsena tehdä uusia kavereita, ja parhaimmillaan niitä taisi olla 4kpl. Loput lapset keiden kanssa hengasin oli enemmän tai vähemmän siskon kavereita.

Aikuistuttuani opin sosialisoimaan paljon luontevammin ja voin sanoa että nykyisin minulla on kavereita moninkertainen määrä lapsuuteen verrattuna.

En sitten tiedä olenko poikkeustapaus, mutta ei mulla lapsena ollut missään vaiheessa montaa ihmistä keitä olisin voinut kutsua kaveriksi.

Kohdallani kuitenkin laatu korvasi kai sit määrän, sillä lapsuudenystävistäni peräti kolme on edelleen enemmän tai vähemmän osa minun elämää. Sit tietty Pokemon Gon ja myös nykyisen työni kautta olen onnistunut löytämään uusia ihmisiä joita voin kutsua nyt joko kavereiksi tai läheisiksi tuttaviksi.

 

[Amerikanihme]

Christopher McCandless – Wikipedia

fi.wikipedia.org

Tämä kaveri muun muassa osoitti mahdottomaksi sen mistä minä haaveilen, joskaan koskaan en ole realistisena pitänyt haaveitani, enkä niitä ole pyrkinyt määrätietoisesti toteuttamaan.

Kuoli siis nälkään 24-vuotiaana omien valintojensa takia. To each their own. Ja tässä kirjoituksessani on pientä ironiaa mukana!

Harva oikeasti osaisi noita eräjormistakaan selviytyä pidempiä aikoja, saati vuosia, vaikka olisi käynyt kouluja ja opetellutkin jotain kaikenlaisilla vaellusreissuilla. Tässä minäkin juuri kirjoitan tietokoneella tätä viestiä, mutta ilman tietokonetta ja siihen liittyviä keksintöjä en saisi tätäkään kirjoitettua. Eli joka tapauksessa ahdistaa ja masentaa, vaikka olen sinällään tyytyväinen, että ihmiskunnan kehitys on näinkin kehittyneellä tasolla, että elämästä on tavallaan mahdollista selvitä mielekkäästi, vaikka osaa siitä jollain tasolla vastustaa. Saa sentään harrastettua kulttuuria, jota ilman en voisi elää. Siitä pitää olla kiitollinen.

Partiossa opin joitain selviytymistaitoja ja tulihan sitä aika paljon metsissä vaellettua nuorempana. Ei kuitenkaan yksin mitään yön yli vaelluksia. Ehkä voisit oppia näitä erämiestaitoja jossain ystävällisessä seurassa. Yksin on toki jännä kulkea, mutta siinä voi käydä helposti niin kuin edellä mainitsemallesi kaverille. Jos tuo ei haittaa, niin mikä ettet lähtisi samoamaan korpimetsiin vähän taitoja opittuasi.

Eikä tämä ole mitään hippeilyä pohjimmiltaan vaan minulle riittäisi ihan se, että maapallo olisi rauhallisempi paikka elää. Joku voisi sanoa, että (pahoja) ihmisiä on liikaa, mutta eipä tuo yleensä häiritse kuin jos jokin asia pitäisi hoitaa ja porukkaa on kuin pipoa hoitamassa samaa asiaa. Eikä ihmisiä tarvitse väkisin tavata, jos ei halua. Tai jos pitää tavata, niin lopulta kuitenkin heitäkin pääsee viimeistään kotiin pakoon. Aikanaan duunista ja koulustakin kun tulin, niin en minä arkisin ketään tavannut. Halusin olla rauhassa kotona illat ja nautin siitä. Ja nautin siitä edelleen.

No hyvä niin. Ehkä kaipaat kuitenkin jotain kaveria jonka kanssa jakaa kokemuksesi? En minäkään suuressa porukassa viihdy, mutta kahdestaan on joskus hyvä olla, ja ehkä parin muunkin ystävän kanssa.

Pahoista ihmisistä voidaan olla montaa mieltä, mutta minä näen sellaista pientä arjen pahuuttakin monessa asiassa. Sellaista, jota monet muut eivät pidä pahuutena tai pahan tekona lainkaan. Ne ovat vaan tekijälleen mahdollisesti välttämättömiä tekoja (tai tekemättömyyttä), jotka pitää suorittaa matkalla johonkin mahdollisesti isompaan, mutta joista voi olla haittaa jollekulle, vaikkakin vähäisesti tai välillisesti. Mutta sellasta se elämä yhdessä ja isossa joukossa ihmisiä on, jolloin aina joku jollain tasolla kärsii ja josta toiset hyötyy. Ihan täysin en siis osaa ihmiseen luottaa, mikä on aika rajoittava tekijä sen suhteen, että ihmisten kanssa pitäisi kuitenkin osata pärjätä vielä jokusen aikaa.

Sympatisoin tuota sanomaasi. Tuntuu, että joku haluaa aina ärsyttää käyttäytymisellään. Pitää vain olla kärsivällinen ja pitkämielinen ja antaa anteeksi kaikille.

Toki kuten sanottua, niin elämä on hyvin mahdollista ja runsasta tällasessa tietynlaisessa etuoikeutetussa kuplassa kuin jossa me monissa länsimaissa saamme elää. Siihen nähden on erikoista juuri se, että ihmiset masentuvat, eivätkä saa asioista välttämättä aina tyydytystä. Ihmisillä on jokin tyydytyksen loputon ja rumakin kaipuu ja ilman sitä ei osata lainkaan elää. Tuossa tilanteessa minä monesti katson taivaalle ja mietin, että mitä tässä on tyydyttämistä, jos irtaantuu hetkeksi siitä ihmisten hullunmyllystä, joka sokaisee kaiken mitä ihminen aisteillaan voi havaita ja aivoillaan todeta. Ei ole mikään kiire, eikä hätä mihinkään. Ei ole maapallollakaan. Se ainakin on aika simppeli juttu, kun sen kerrankin hokaa. Kaikki vaan on sellaisenaan melko pitkälle niillä sijoillaan, mutta me havaitsijat rakennamme tarinoita asioiden ympärille. Joskus ne ovat hyviä tarinoita, eikä siinä silloin ole mitään vikaa.

Joo, tekniikan maailmasta haluaisin minäkin irrottautua. Ehkä eläkkellä, ehkä suhtkoht piankin, jos Luoja suo vuosia lisää. Tarpeeksi jo tätä tietokoneen tuijottamista, ja kännykän tuijottamisesta olen pyrkinyt pysymään erossa niin paljon kuin mahdollista. Yksi kaikkien aikojen huonoimpia keksintöjä! Eivät ihmiset enää paljon muuta tee kuin tuijottavat kännykkäänsä.

Mutta toisaalta vastaus voi löytyä uskonnosta. "In the world you shall have tribulation: but be of good cheer; I have overcome the world." sanoi Jeesus. Hänen mukaansa mikään määrä materialismia ei saa ihmistä onnelliseksi. Ja näkeehän sen esim. monien filmitähtien itsemurhista ja huumeiden ja alkomaholin käytöstä. Money can't buy you love. Mutta monille se on mahdotonta antautua uskonnolle, kun se oma itse on se kunkku kuitenkin. Ymmärrän.

Avaruudessa en haluaisi käydä välttämättä. Se tyhjyys olisi varmaan aika hurjaa, kun etäisyydet on niin tolkuttomia. Sitä on ehkä hankala myös kokea, kun loppuu mittatikku kesken. Mutta jos sieltä näkisi maapallon, niin se olisi varmaan sinällään yksi hienoimpia tunteita mitä ihminen voi kokea. Katsoa sieltä sitä ympäristöä, jota ihminen ei tosiasiassa omista pennin vertaa, mutta tekee sen kustannuksella ihan mitä tahansa. No, joidenkin juttujen mukaanhan ihmisen valtakausikin on lopulta lyhyt, mutta en nyt muista koska totaalisen hävityksen on laskettu tulevan, vaikka se ei sotimalla tulisikaan.

Minä aina ihmettelen, miksi ne astronautit tuijottavat takaisin tätä pientä maaplänttiä. Täällä ollaan koko elämämme vietetty, ja muualla ei ole muutamaa astronauttia lukuun ottamatta tiettävästi kukaan maapallon historiassa käynyt. Silti maailmankaikkeus on valtavan suuri, käsittämättömän suuri. Minä haluaisin katsella sinne maapalloa vastakkaiseen suuntaan, jos olisin avaruudessa. Mitä kaikkea siellä voi ollakaan? Matkat ovat pitkät, mutta jos kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen maan päällä, niin ehkä päästäisiin joskus tutkimaan tätä kaikkeuttakin. Vaan haaveeksi tuntuu jäävän, se voi kyllä vähän masentaa.

Noin yleisellä tasolla yksinkertainen vastaus @Amerikanihme melko laajaan kysymykseen on se, että vaikka elämme itsellemme suotuisassa säässä ja ilmastossa vertailussa muihin planeettoihin, niin kyllä minä niin pikkusieluiseksi olen muuttunut, että hyvä sää merkitsee aika helvetin paljon. Talvesta en välitä enää ollenkaan, joten nautin nyt täysillä kesästä :)

Tuosta asiasta olen samaa mieltä. Ikuista kesää kaipaan. Ei se herkkua ole Etelä-Kaliforniassakaan. Kesäkuun loppuun asti sai taas hytistä. Nyt on heinäkuu ollut lämmintä, ja todennäköisesti lämpöä riittää pari seuraavaa kuukauttakin, mutta sitten hytistään taas useamman kuukauden ajan ja tuijotetaan pilviä ja vesisadetta. Ei kyllä löydy sellaista maailmankolkkaa, jossa olisi koko ajan mukavan lämmintä mutta ei oltaisi jossain saarella valtameren keskellä, hirmumyrskyjen armoilla tai kamppailemassa elossapysymisestä kolmannessa maailmassa. Se, jos mikä, masentaa (pieni ironiavaraus taas!).

 

[maken veivi jr.]

Ikuista kesää kaipaan.

Onko kellään palstalaisella muuten kokemusta kirkasvalolampuista? Juttelin työterveyspsykologin kanssa keväällä ja pohdittiin sitä, että minulla ei ole kesällä käytännössä ongelmia mielialan kanssa mutta marraskuussa aika usein jonkinasteinen ”kaamosmasennus iskee”.

Toki kesällä sitä on yleensä lomalla ja enemmän vapaa-aikaa mutta Suomessa kyllä tuo valon määrän ero on aika valtava kesä vrt talvi.

Jäin siitä miettimään hyötyisinkö tuosta lampusta vai ovatko ihan huuhaata?

 

[godspeed]

Kuoli siis nälkään 24-vuotiaana omien valintojensa takia. To each their own. Ja tässä kirjoituksessani on pientä ironiaa mukana!

Minullahan on aina ollut ongelmia syömisen kanssa, joten jos saisin valita, että tarvitseeko syödä selviytyäkseen, niin valitsisin niin, ettei tarvitsisi. Olisi hienoa, kun ei olisi pakko syödä jatkuvasti. Mutta meidät ihmiseläimet on rakennettu tällä tavalla. Kaikkien eläimienhän ei tarvitse vetää kokoajan.

McCandlessin tarina inspiroi minua siksi, että hän ahdistui siitä, että hän ahdistui. Ja sen päälle hän ahdistui vielä kerran. Hän reagoi kaikkeen voimakkaasti, eikä tuntenut kuuluvansa kehityksen kulkuun tai yhteiskuntaan sellaisena kuin piti tai odotettiin. Mitään yksinkertaisesti osoitettavaa syytä käytökselleen en varsinaisesti ole löytänyt, vaikka olen lueskellut hänestä ja katsonut tuon elokuvankin Into the Wild muutaman kerran. Joskus sitä vaan on pakko päästä johonkin pois ja pakoon. Ehkä elämä ei ole meitä kaikkia varten, tai sitten jos on, niin sitä pitäisi saada elää melko paljon omilla ehdoilla. Sen takia menneessä maailmassa Suomessakin oli jonkin verran oikeasti eristäytyneitä erakkoja ja muita itsekseen viihtyviä ihmisiä. Toki on heitä nykyäänkin, mutta aika moni ottaa sitten sähköt vähintään itselleen ja rummuttaa sitten itsestään jotain kautta, eivätkä ole täysin vetäytyneitä.

Partiossa opin joitain selviytymistaitoja ja tulihan sitä aika paljon metsissä vaellettua nuorempana. Ei kuitenkaan yksin mitään yön yli vaelluksia. Ehkä voisit oppia näitä erämiestaitoja jossain ystävällisessä seurassa. Yksin on toki jännä kulkea, mutta siinä voi käydä helposti niin kuin edellä mainitsemallesi kaverille. Jos tuo ei haittaa, niin mikä ettet lähtisi samoamaan korpimetsiin vähän taitoja opittuasi.

Olen katsellut Ali Leiniön videot läpi 3-4 kertaa kaikki ja tullut siihen tulokseen, että minulle riittää mökkeily maaseudulla :) Noista Leiniön videoista saa tällainen laiska paska tarpeeksi muunlaista infoa ja tuntuu kuin olisi meditoimassa matkalla mukana jo sillä kun niitä katselee. Hyvää ja rauhoittavaa tarinankerrontaa. Leiniö on lisäksi tällainen jalat maassa -tyyppi, vaikka on viisas kuin mikä. Miellyttävä persoona.

No hyvä niin. Ehkä kaipaat kuitenkin jotain kaveria jonka kanssa jakaa kokemuksesi? En minäkään suuressa porukassa viihdy, mutta kahdestaan on joskus hyvä olla, ja ehkä parin muunkin ystävän kanssa.

On minulla ihmisiä elämässäni. Olenhan minä esimerkiksi kestävässä parisuhteessa nykyisin, mutta lasken sellaisenkin ajan helposti yksinoloksi, jos olen toisessa huoneessa yksin ja saan keskittyä ajattelemaan ja puuhaamaan vapaasti mitä ikinä haluankaan. Ei ole velvollinen raportoimaan kokoajan toiselle missä mennään, mutta sitten niin voi tehdä, kun sen kokee tarpeelliseksi. Toimii molempiin suuntiin.

Joo, tekniikan maailmasta haluaisin minäkin irrottautua. Ehkä eläkkellä, ehkä suhtkoht piankin, jos Luoja suo vuosia lisää. Tarpeeksi jo tätä tietokoneen tuijottamista, ja kännykän tuijottamisesta olen pyrkinyt pysymään erossa niin paljon kuin mahdollista. Yksi kaikkien aikojen huonoimpia keksintöjä! Eivät ihmiset enää paljon muuta tee kuin tuijottavat kännykkäänsä.

Mutta toisaalta vastaus voi löytyä uskonnosta. "In the world you shall have tribulation: but be of good cheer; I have overcome the world." sanoi Jeesus. Hänen mukaansa mikään määrä materialismia ei saa ihmistä onnelliseksi. Ja näkeehän sen esim. monien filmitähtien itsemurhista ja huumeiden ja alkomaholin käytöstä. Money can't buy you love. Mutta monille se on mahdotonta antautua uskonnolle, kun se oma itse on se kunkku kuitenkin. Ymmärrän.

Joskus ihmisillä on niin vähän henkisiä arvoja, että he eivät tiedä miten elämään pitäisi suhtautua. Toki sitten osalla niitä voi olla vaikka kuinka, vaikka kyse ei olisi uskonnoistakaan, mutta sekään ei auta. Ihmiset tuntuvat tekevänsä kaikkensa niin, ettei elämä olisi parempaa. Ihmiset kyllä osaavat pääsääntöisesti toimia selvitäkseen, ja silloinhan keskimäärin selviydytään vaikka mistä, minkä historiakin on aina osoittanut. Paitsi jos antaudutaan kaikenlaisille houkutuksille ajattelematta yhtään niiden tarpeellisuutta tai hyödyllisyyttä, mutta tästä joku kapitalismin orja voisi suuttua. Toisaalta sellaista käytöstä ne riippuvuudet aiheuttavat, kun ne koukuttavat nekin, jotka tietävät mistä on kyse ja mistä kärsivät, mutta eivät voi asioille ikään kuin mitään. Älypuhelimet taitavat olla nykyään ihan oikea ja laaja ongelma, eikä jotain mitä vähätellä. Masennustahan nuokin kapistukset aiheuttavat pidemmän päälle...

Minä aina ihmettelen, miksi ne astronautit tuijottavat takaisin tätä pientä maaplänttiä. Täällä ollaan koko elämämme vietetty, ja muualla ei ole muutamaa astronauttia lukuun ottamatta tiettävästi kukaan maapallon historiassa käynyt. Silti maailmankaikkeus on valtavan suuri, käsittämättömän suuri. Minä haluaisin katsella sinne maapalloa vastakkaiseen suuntaan, jos olisin avaruudessa. Mitä kaikkea siellä voi ollakaan? Matkat ovat pitkät, mutta jos kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen maan päällä, niin ehkä päästäisiin joskus tutkimaan tätä kaikkeuttakin. Vaan haaveeksi tuntuu jäävän, se voi kyllä vähän masentaa.

Ehkä minä ajattelen, että maapallo on ainoa varmasti turvallinen kolkka avaruudessa, sillä vain siitä meillä on varmaa tietoa miten se toimii. Varma tieto lisää turvallisuuden tuntua ja turvallisuuden tuntu täyttää sielun niin sanotusti. Maapallolla on varmasti edes jotenkin hyvä keskivertoihmisenkin olla kuin loputtomassa pimeydessä ja kylmyydessä avaruudessa eli tuolla jossain. Tulipa X-Files -vibat.

Tästä voi päätellä, että esimerkiksi scifikauhuelokuvia lukuun ottamatta minua ei niin paljoa kiinnosta mennä avaruudessa pidemmälle, sillä se ei ole joko mahdollista tai elinaika ei riitä todistamaan mitään mistä on utelias. Mutta ymmärrän, että se on ihmiselle luontaista mennä aina pidemmälle ja pidemmälle keinolla millä tahansa, koska se on koodattu sisimpään. On se tarve tietää tai vähintään tuntea.

Tällä hetkellä koen hieman mielialojen heittelyä, mutta se voi olla sellaista diagnosoimattoman epävakaan persoonallisuushäiriön aiheuttamaan heiluntaa. Toivottavasti tämän viestin kirjoittaminen nyt vähän jeesaa, kun joskus on vaan saatava kirjoittaa. Se on minun keinoni selviytyä, vaikka ehkä tuotakaan kaikki eivät ole tajunneet. Minua pidetään helposti aika raskaana tyyppinä :)

 

[godspeed]

Katri Saarikiven kolumni: Käytämme teknologiaa tavalla, joka tuhoaa kyvyn laadukkaaseen ajatteluun ja elämään

Nykyihminen käyttää teknologiaa tavalla, joka heikentää kykyä laadukkaaseen ajatteluun, Saarikivi kirjoittaa.

yle.fi

Tässähän sitä samaa kamaa mistä on puhuttukin ja toivottavasti puhutaan jatkossakin enemmän ja laajemmin. Paljonhan on itselläkin vielä tehtävää asian edistämiseksi, tarkoittaen, että vähemmän tietokonetta ja enemmän muuta. Sillä saisi varmaan jo selkeää masennusoireilua kitkettyä. Meitä ei ole luotu toljottamaan näitä vekottimia kaiken aikaa. Dopamiinitkin ovat ihan sekaisin siitä syystä ja jengi käyttäytyy kuin huumeriippuvaiset monesti sitä tiedostamattaan. Hurjaa on meno.

 

[Päätykiekko]

Niin se kesä jo vierähtänyt kohta elokuulle ja aika huonosti on itselläni kesä mennyt voinnin suhteen. Osastolla olen ollut tuttu näky ja taas sosiaalisessa kuntouksessa turhankin harvinainen näky. Täytyy myöntää että olen saanut hyvää hoitoa osastolla ja siitä syystä olen tänne asti hengissä selvinnyt. Joten kiitos kaikille lääkäreille ja hoitajille joiden kanssa olen tekemisissä ollut, teette tärkeää työtä.

Valitettavasti itselläni itsetuhoisuus nostaa päivittäin päätään. Yhdesti keväällä otin ei niin vaarallista lääkettä yliannostuksen, mutta siitä selvettiin ja jouduin sillon pariksi päiväksi osastolle. Kuitenkin se jäi itselläni kummitelemaan mieleen ja mietin vieläkin miksi en uskaltanut ottaa ns. kovimpia lääkkeitä yliannostusta. Jotenkin vain keväästä asti tuntunut että luovuttaminen olisi paras vaihtoehto, ei tarvitsisi kenenkään huolestua minusta ja minun ongelmista.

Kuitenkin tuntuu enimmäkseen siltä päivittäin että olen hyödytön ihminen tälle yhteiskunnalle kun en ole tai en pysty olemaan töissä tai en opiskele. Se tuntuu tosi pahalta, kun haluaisin pystyä parempaan ja olla aktiivisempi, mutta se on todella vaikeaa. Olen todella paljon yksin ja suurimmaksi osaksi se on enemmän tai vähemmän omaa syytä. En kehtaa tai uskalla pyytää ihmisiä näkemään tai esim. kahville. Pelkään että huono oloni näkyy ulospäin liian selvästi ja pilaan sillä tavalla ihmisten näkemisen. Toki tiedän ettei minulle läheiset ihmiset ajattele että mennäänpä katsomaan miltä x näyttää tänään, vaan ihan muista syistä haluavat nähdä. Mutta jotenkin omassa päässäni ajatus menee siihen että olen niin rikkinäisen oloinen ja vaisu ettei minusta ole seuralaiseksi kenellekkään edes tunniksi.

Aina kun osastolta pääsen pois, niin vähän aikaa olen toivoa täynnä, mutta nopeasti toiveikkuus hiipuu ja alakulo valtaa mielen. Vielä hetki sitten odotin innolla yhden ryhmän alkua syksyllä, mutta nyt odotan kauhun vallassa että epäonnistun siinäkin ja sitä kautta vien jonkun toisen paikan siinä ryhmässä. Toki aion sen aloittaa, jos vain läpäisen alkuhaastattelun ammattilaisten mielestä. Sekin vähän jännittää kun täyttelin kyselyitä että mitä jos vastaan liian rehellisesti ja sitten en pääsekkään ryhmään. Sekin olisi kieltämättä aikamoinen pettymys ja sitten ei taas olisi oikeastaan mitään odotettavaa syksyyn.

Mutta kokonaisuuten aika reunalla tässä mennään kokoajan ja pelottaa oma vointi. Vaikka vielä elossa ollaan, niin pelkään että jossain vaiheessa tämä sairaus vie voiton minusta, etten enään jaksa taistella sairautta vastaan. Tiedän että pitäisi uskoa parempaan huomiseen ja tulevaisuteen, mutta se on uskomattoman hankalaa.

Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tsemppiä kaikille näiden asioiden kanssa painiville. Toivottavasti ette ole yksin, saatte apua ja teillä on hyvä tukiverkko ympärillänne. Muistakaa että joskus oudolle ihmisille puhuminenkin auttaa, itse olen kohtuullisen aktiivisesti pahimpien kriisien keskellä soittanut Mieli ry:n kriisipuhelimeen. Se on auttanut aina oloon vähän.

 

[godspeed]

Kaikenlaisia traumoja on. Mutta piti odottaa tähän ikään asti, että niitä alkoi jotenkin työstämään, kun ovat alkaneet puskemaan pintaan. Jos nyt joku on sattunut huomaamaan, niin kirjoitan kuolemasta jonkin verran vähän joka paikassa. Sellaista se on. Ehkä se kirjoittaminen sitten loppuu, kun on "synkistelyn" hoitanut siihen pisteeseen asti, ettei tarvitse enää vanhoja muistella.

Helpotusta asiaan ei tuo pakko-oireisen häiriön järkyttävä voimistuminen, mikä taas aiheuttaa masennusta ja ahdistusta. Tällainen kehä tämä on, mutta onneksi on vielä kesä, niin saa koettaa rauhoittaa itseään maaseudulla. Sielu lepää jonkin verran tällaisissa maisemissa, eikä tarvitse kaupungin betonilaatikoita ja väenpaljoutta katsella ympäriinsä.

Pakko-oireisesta häiriöstä kannattaa ihmisten googletella, sillä monella saattaa olla se lievänäkin, jolloin se ei aiheuta ongelmia varsinaisesti, mutta kuitenkin kokija huomaa jotain olevan oudosti omassa käytöksessä. Sitten kun se pahenee, niin sen huomaa varmasti, kun pitää kokoajan tarkistella missä tavarat on ja onko hella pois päältä ja vesihana kiinni jne, ja tätä voi jatkua kerrallaankin pitkään.

Joskus nousen monta kertaa yöllä tarkistamaan, että kortit ovat tallessa lompakossa ja jääkaapin ovi kiinni. Enkä usko edes nähtyäni, että kortit ovat tallessa ja jääkaapin ovi kiinni. Onhan ne nyt varmasti, kun nyt näin katson ja tunnustelen. Sitten kun on hypistellyt aikansa kaikkia asioita, niin voi mennä takaisin nukkumaan. Tämä on hyvin stressaavaa, vaikka se voi kuulostaa jopa hauskalta. Ei ole hauskaa :)

@Päätykiekko tsemppiä sullekin!

 

[JoMe84]

Joko täällä on kysytty, että mitä lääkkeitä sinä käytät ahdistuneisuushäiriöön, masennukseeen, paniikkihäiriöön ym?

Itellä käytössä aika pitkä lista:
Diapam 10 mg
Lyrica 300 mg
Aripirazoli 30 mg
Azona 100 mg
Medkinet cr 20 mg
Lamictal 50 mg

 

[godspeed]

Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta sitten ei ole kuitenkaan. Toimintakyky on aika huono. Ajatukset vaihtelee päivästä toiseen. Joskus on ihan hyväkin olla, mutta jokin epämiellyttävä tunne voi yhtäkkiä sysätä kaiken kuilun partaalle, ja se voi tapahtua hetkessä. Tällaista tämä sitten on ja tulee aina olemaankin. Mutta en minä itselleni mitään tee, ne jutut on menneisyyttä, ja niin vahvasti elämän syrjässä olen kiinni, että antaa tulla vaan. Sitkeä paskiainen olen nyt ja tulen aina olemaankin.

Tänään on sentään saunapäivä!

 

[kahden suunnan sentteri]

Christopher McCandless – Wikipedia

fi.wikipedia.org

Tämä kaveri muun muassa osoitti mahdottomaksi sen mistä minä haaveilen, joskaan koskaan en ole realistisena pitänyt haaveitani, enkä niitä ole pyrkinyt määrätietoisesti toteuttamaan. Haaveilen siis tietynlaisesta kokonaisvaltaisesta riippumattomuudesta, mutta kun on opetettu ja kasvatettu elämään kaikenlaisen teknologian ja apuvälineiden parissa, niin eihän sitä osaisi selviytyä luonnossa. Se vaan nyt menee niin, ja silloin haaveet on vaan haaveita ja onneksi kuitenkin pääsen mökille, niin siellä saa sitten korvikkeeksi kuluttaa paljon aikaa turvallisin tavoin ja keinoin.

Harva oikeasti osaisi noita eräjormistakaan selviytyä pidempiä aikoja, saati vuosia, vaikka olisi käynyt kouluja ja opetellutkin jotain kaikenlaisilla vaellusreissuilla.

On se mahdollista.

Lasse Nordlund - Wikipedia

en.m.wikipedia.org

Minun historiani lievä masennus, vaikka se sisälsikin vuosien työttömyyden, päihdeongelman, elämänhallinnan ja itsestään huolehtimisen menettämisen, sosiaalisen elämän korvaamisen jatkoajalla, yms. tauhkan, ei se varmastikaan pätevöitä minua miksikään kokemusasiantuntijaksi.

Mutta netissä voin kuitenkin täysin vastuuttomasti laukoa mielipiteitäni. Ajattelen siis, että tuo kaipuu yksinäisyyteen ja maailman kehityksen näkeminen pessimististen linssien lävitse on vain masennuksen oire. Lääke masennukseen taas on ihmisten kanssa toimiminen. Joten ei muuta kuin itseä niskasta kiinni ja... no ei siitä varmastikaan haittaa ole, jos onnistuu päivä päivältä, viikko viikolta, ja vuosi vuodelta olemaan enemmän ihmiskontaktissa, ja osoittamaan muille ihmisille omaa haavoittuvuuttaan, ja reagoimaan läsnäolevasti kun muut tekevät niin.

 

[godspeed]

@kahden suunnan sentteri

Minulla on sairaushistoriaa siitä kuuluisasta masennuksesta alkaen 20+ vuotta ja olen ollut lapsuudesta asti selvä ongelmatapaus, myös itsenikin mielestä. Vaikka kirjoittaisin minkälaista tekstiä, niin sen kirjoittaa omista asioistaan tällä hetkellä aika asiantunteva henkilö. Yleensä jokainen on oman itsensä paras lääkäri ja muista ihmisistä haetaan vaan se mitä tarvitaan ja mikä myös yhtälailla hyödyttää toistakin osapuolta. Kaikki saavat mitä haluavat, jolloin peli on niin reilua kun se voi olla.

Jos joku haluaa olla enemmän yksin kun muiden seurassa tai melko kokonaan rauhassa, niin minusta hänen pitää saada olla rauhassa. Tämä sosiaalisuuden ylituputtaminen ja pakottaminen jatkuviin ihmiskontakteihin voi pahimmillaan tappaa ihmisiä, kun yhteiskunta ajaa heidät nurkkaan ja haihattelemaan kaikkea epärealistista kuten vaikkapa sitä sulkeutumista luontoon silloinkin, kun ei siihen halua tai kykyä olisikaan. Toki minä olen tällä hetkellä ollut jo useamman vuoden parisuhteessa, joten sinälläänhän yksin en koskaan ole, mutta saan olla itseksenikin ja puolisoni ymmärtää sen täydellisesti.

Tässä se mitä kesäkuussa kirjoitin omasta tilanteestani, eikä se paljoa tästä hetkestä poikkea, vaikka joitain asioita hieman eri tavalla nyt muotoilisinkin. Mutta nämä ovatkin minun oireitani, ei tulisi mieleenikään alkaa opastamaan jotakuta tekemään niin kuin minä teen :)

Tilannekatsaus:

- Ykköstyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö jonkinmoisessa remissiossa, tarkoittaen sitä, että sairausjaksoja ei ole tällä hetkellä. Lääkitys on ollut ihan ok jo pitkään.
- Pakko-oireinen persoonallisuushäiriö (OCD) oireilee, mutta vähemmän, jos saan olla rauhallisessa ympäristössä. Käytännössä kokoajan pitää tarkistella onko hellat kiinni ja kortit lompakossa, ja joskus pitää yölläkin nousta tekemään tätä. Pakkoajatukset voivat olla mitä vaan ahdistavaa mitä ihmismieli ikinä keksiikään.
- Ahdistuneisuushäiriö ei käytännössä oireile kuin vähän, ihan jotain satunnaista tilanteesta riippuen, mutta ei isompaa, jos vaan saan olla stressittömämmässä ympäristössä. Ahdistus voi olla luonteeltaan kaikenlaista tuskaisuutta ja jännittyneisyyttä.
- Sosiaalinen fobia oudoksuttaa, että onko tämä lopulta väärä diagnoosi, kun pystyn olemaan monissa tilanteissa oma itseni, vaikkakin väsyn nopeasti ja siten olo voi olla levoton. En varsinaisesti pelkää ihmisiä tai muutakaan.
- Alkoholismi on kurissa, vaikka todella suuria vaikeuksia henkisesti ollut näin vuotta lähestyessä, todennäköisesti en vaarassa kuitenkaan siten, että ratkeaisin ottaamaan hörppyä. Osaan käsitellä vaikeuksia melko hyvin.
- Mahdollisesti tunnistamaton persoonallisuushäiriö hankaloittaa normaalielämään suhtautumista, koska masennusoireita on toisinaan vähintään lievänä. Depressiivinen persoonallisuushäiriö siis raja-arvoilla aikanaan tutkimuksissa, mutta ei asetettu diagnoosia.
- Tunnistamaton syömishäiriö, joka voi olla myös ahdistuneisuushäiriön aikaansaama, eli ei varsinainen syömishäiriö. Talttuu nykyään, kun vaan pitää kiinni siitä, että syö päivässä yhden lämpimän aterian.
- Jonkin sortin psyykoottisia reaktioita, lähinnä pelkää menettävänsä otteen todellisuuteen tai esimerkiksi poliisi on joka kulman takana siviiliautossa vähintään, mutta nämä oireet ovat olleet jo vuosia jossain määrin riesana, eikä niitä ole yleisemmin diagnosoitu.

Joo. Olen moniongelmainen :D

 

[kahden suunnan sentteri]

@kahden suunnan sentteri

Jos joku haluaa olla enemmän yksin kun muiden seurassa tai melko kokonaan rauhassa, niin minusta hänen pitää saada olla rauhassa. Tämä sosiaalisuuden ylituputtaminen ja pakottaminen jatkuviin ihmiskontakteihin voi pahimmillaan tappaa ihmisiä, kun yhteiskunta ajaa heidät nurkkaan ja haihattelemaan kaikkea epärealistista kuten vaikkapa sitä sulkeutumista luontoon silloinkin, kun ei siihen halua tai kykyä olisikaan.

Tämä on hyvin sanottu. Ylipäätään koko masennuksen parantamisen ylituputtaminen on mielestäni väärin. Kun olin masentunut, niin ymmärsin kyllä ennen pitkää hyvin sairastavani masennusta, ja että mistä se johtuu, ilman mitään diagnoosejakaan. Koska mitään itsetuhoisuutta tms. ei ollut, niin eipä minulla ollut mitään tarvetta parantua, saati ottaa vastaan kallista terapiaa ja lääkkeitä ilman takeita niiden toimivuudesta. Vaikka ihmiskontakteja oli kohtuullisesti, ne olivat kaikki hyvin pieneksi kutistuneella mukavuusalueella. Muuten mentiin seiniä pitkin katse kengänkärjissä ja kauppaan sunnuntaina 10 min ennen sulkemisaikaa. Vasta mukavuusalueen reunalle ja ulkopuolelle ajautuminen jatkuvasti harrastusten yms. sosiaalisten tilanteiden kautta alkoi laukaista masennusta. On se kuitenkin jälkikäteen ajatellen mukavampi elää optimistisesti elinikäisestä oppimisesta nauttien, kuin pessimistisesti huonolla itsetunnolla muita maailman ja omista ongelmista syytellen.

 

[godspeed]

Vasta mukavuusalueen reunalle ja ulkopuolelle ajautuminen jatkuvasti harrastusten yms. sosiaalisten tilanteiden kautta alkoi laukaista masennusta. On se kuitenkin jälkikäteen ajatellen mukavampi elää optimistisesti elinikäisestä oppimisesta nauttien, kuin pessimistisesti huonolla itsetunnolla muita maailman ja omista ongelmista syytellen.

Olen tästä muuallakin jo kirjoittanut, mutta ilman kulttuuriharrastuksiani minulla ei olisi paljoa mitään. Osaan niistä liittyy suoraan ihmiskontaktit ja osaan ei, mutta toisaalta ovathan keskustelupalstan ihmisetkin väkisin jonkinasteisia kontakteja. Eli minä en ainakaan en mielelläni pakene ketään tai mitään, ja arvostan suuresti ihmisten pyrkimyksiä harrastamaan ja elämään niin kuin itse kykenevät ja ennen kaikkea saavat. Tavat ja mukavuusalueiden vaikutukset voivat erota toisistaan rajusti, mutta sentään se on jokaisen päätettävissä kuinka esimerkiksi sivistää itseään vaiko sivistääkö lainkaan. Valinta se on sekin, eikä kenenkään pitäisi saada sitä rajoittaa tai ohjailla.

Joskus on tuo muiden syyttämisvaihekin käyty lävitse vaikeissa elämäntilanteissa, mutta siinäkin aika nopeasti on tullut mieleen katsoa peiliin ennen kuin katkeroituu täysin. Tuon voin sanoa käsi sydämellä, että masennus ei ole katkeroittanut tai tuhonnut minua koskaan. Aina on noustu. Jokin on aina pitänyt minut elossa. Ja nyt on jo niin tottunut tai väsähtänyt koko aiheeseen, ettei jaksa aina edes välittää, kun on vähän huono olla. Se menee aina ohi jossain vaiheessa. Esimerkiksi nyt katselen Dexterin ekaa kautta maratonina ja kirjoitan tätä viestiä tauolla :D

Kiitos sulle tästä viestienvaihdosta!

 

[JoMe84]

Pientä tilannepäivitystä. Viikko sitten luin Kelan päätöksen, jossa luki, että pääsin työkvyttömyyseläkkeelle. Tähän mennessähän niitä hakemuksia oli hylätty jo neljä kertaa. Kerran olin tuossa puolisen vuotta kuntoutustuella. Lääkäri kirjoitti tällä kertaa B lausuntoon myös muista kuin mielenterveysdiagnooseista, kuten neljästä aivotärähdyksestä, koomasta, verioksennuksista, vatsaleikkauksista ym. Eipä tainnut olla Kelalla tällä kertaa muuta vaihtoehtoa kun päästää ukko eläkkeelle.

 

[adolf]

Olen aina ollut elämässäni vähän sellainen pohdiskeleva ja aika sisäänpäin kääntynyt ihminen. En kauheasti ole tunteistani puhunut. Teininä olin kaiketi jollain tavalla masentunut, tai vähintäänkin ainakin alavireinen. Missään nimessä masennusta en kuitenkaan sillä tavalla ole ikinä kokenut elämässäni, kuin viime keväänä ja nyt uudestaan tässä syksyllä.

Viime keväänä se pahin kesti ehkä joitakin päiviä. Koko kesä meni ilman niitä masennuksen fiiliksiä, ja vointini oli jokseenkin normaali. Nyt se masennus on taas kestänyt muutaman päivän. Juuri tätä kirjoittaessa mieli on taas parempi, mutta kovastihan tuo on sahannut tässä. Yhdessä hetkessä olo on taas ihan normaali, mutta vartin päästä ollaan jo tosi syvissä vesissä.

Tiedostan kyllä ainakin jonkin verran niitä syitäkin, että mitä tässä on meneillään. Puhuahan minun täytyisi oppia juurikin niistä omista tunteistani. Paljon on sellaista, jota olen aina sisälläni kantanut, mutta jonka käsittelyyn en ole kyennyt. Ja käsitellähän ne asiat täytyisi.

Olen jo ihan vakavissani miettinyt avun hakemista. Katsoo nyt miten tilanne etenee. Juuri nyt on taas parempi olo. Tänään voisi mennä metsään kävelemään, koska tiedän että se tekee hyvää mielelleni. Olisi hyvä olla itselleen armollinen.

 

[godspeed]

Tänään on mielenterveyspäivä. Yleensä en välitä tällaisista teemajutuista, eikä näillä ole merkitystä oikein mihinkään suuntaan, mutta nyt sattuu ainakin itsellä olemaan muutenkin aika hyvä päivä. Ei purista, ei ahdista, ei stressaa ja asiat on hoidossa. Mites muilla?

Tuohon kysymykseen saa luonnollisesti vastata, vaikka ei olisi mitään diagnoosejakaan. Ihmisellä voi olla jonkinasteisia mielenterveysongelmia, joista hän kärsii, mutta joita ei välttämättä ole sen puoleen tarvetta missään diagnosoidakaan. Ihmiset eivät aina ole yhtä kuin heidän diagnoosinsa tai diagnoosimattomuutensa. Mutta jos kärsimys ei lopu, niin sitten asiaan on syytä puuttua.

Esimerkiksi tyypillinen masennusreaktio voi tulla ja olla muutaman päivän, vaikka vielä nykyäänkin taitaa mennä niin, että kaksi viikkoa pitäisi olla selkeitä oireita yhtäjaksoisesti, jotta diagnosoidaan. Ehkä sekin on liian vähän minusta, koska kyllähän elämään kaikenlaista pitkäaikaisempaakin surua ja ahdistusta mahtuu, joka on ihan normaalin rajoissa.

Mutta eipä siinä sen kummempaa. Toivottavasti ihmisillä on näinä aikoina ilonaiheita, vaikka keli ei miellyttäisikään. Alan itse jo vähän tottumaan siihen, että kesä tuli ja kesä meni. Pitää koettaa olla kehittämättä päässään kaikenlaisia turhia huolenaiheita ja yrittää nauttia pimeistä syysilloista.

 

[npc]

Mutta jos kärsimys ei lopu, niin sitten asiaan on syytä puuttua.

Juuri näin. Toivon että nuoret hakee (hoitoa) ja vaadin että aikuiset järjestää (sitä).

 

[godspeed]

Juuri näin. Toivon että nuoret hakee (hoitoa) ja vaadin että aikuiset järjestää (sitä).

Entäs jos minä olen se aikuinen ja minulle pitäisi järjestää? Vittu sentään taas tätä. Ei auta mikään. Ja juuri pääsin sanomasta toisessa ketjussa, että tästäkin selvitään. No saatana ei selvitä. Ei tee kylläkään mieli juoda, mikä on sentään positiivista. Alkoholi on täysin pois laskuista, sillä siitä olen erossa. Mutta tämä mielialojen heittely, voi Jeesuksen kivikautinen perseensuti sentään kun menee aivot hapoille tästä olosta. Tajusin juuri, että kun huutaa täysiä JUMALAUTA, niin se on yhdistelmä sanoista Jumal Auta! En ole uskovainen ihminen, mutta otan vaikka viisi viimeistä voitelua, jotta tämä homma ratkeaa. Huh, jokohan se raivoamalla raukeaisi... Huudan itseni vaikka banniin asti jos tarvitsee.

 

[godspeed]

Onkohan täällä kellään muulla tuota klassikkoa eli OCD:tä eli pakko-oireista häiriötä? Jos on, niin minkä asteisena? Miten pärjäätte sen kanssa?

Minä en meinaa pärjätä sen kanssa, kun joka hemmetin asia pitää tarkistaa monta kertaa päivässä, että onhan tavarat tallella ja kaikki sovitut asiat hanskassa. Ei siis auta, vaikka ne tarkistaisi, kun tunnin päästä on tarkistettava uudelleen ja taas tunnin päästä uudelleen. Ja se rassaa, kun ei millään usko edes asiat nähdessään ja todetessaan, että kaikki on hyvin ja mikään ei ole hukassa tai sähkölaitteet eivät ole jääneet yöksi päälle. Sellainen kalvava olo on päivästä toiseen ja tämä on loppukesästä lähtien tuntunut menevän pahemmaksi ja nyt kun talvi tulee, niin sitä et pääsekään pakoon moneen kuukauteen. Aivoissa tuntuu tulevan sellaisia minitilttejä noiden tarkistamisien ja muiden kanssa.

Tämä ei tietystikään aiheuta minussa suoraa itsetuhoisuutta, mutta jos olisin itsetuhoinen, niin helposti juuri nimenomaan tämä voisi olla yksi raskas taakka, että mitään et kirjaimellisestikaan pääse pakoon vaan kaikki ahdistava on koettava sellaisenaan kuin se iskee päälle. Varsinkaan vuodenaikoja et voi paeta, vaan ne on kärsittävä alusta loppuun ja silloin vain itsensä tappaminen auttaa siihen. Näin jotenkin pintapuolisesti sitä logiikkaa kuvaten. Kyse on siis lähinnä siitä, että silloin kun ongelma on mahdollisimman laaja ja konkreettinen, niin siinä ei näe mitään poispääsyä, jos sitä on olemassakaan. Se on hurjaa touhua silloin päänsisäisesti ja kaiken haluaa vaan loppuvan. Mutta olen oppinut, että aina on jokin polku pois, jos ei taaksepäin, niin voi kiertää. Sen nykyään tietää paremmin kuin hyvin.

Kaikki siis minulla on muuten aivan ok, ja kun maailman menoa seuraa, niin ei paljoa pitäisi voida valittaa omista oloista tälläkään hetkellä. On meillä Suomessa monilla kuitenkin katto pään päällä ja ruokaa vähintään sen verran, että saa syödäkseen. Tiedän, nämä ovat huonoja argumentteja, kun mielenterveysketjuun kirjottaa, ja täällä on monenlaista kohtaloa käsillä, joita ei voi edes verrata keskenään. Joskus se vaan on havahduttavaa terapiaa nähdä, kun jollakin ei ole edes minimaalisesti sitä mitä itsellä on, enkä puhu tietystikään pelkästä materiasta. Näkee ihan tässä rauhassa (!) kotona ollessa, että valoa on tunnelin päässä ja nyt kun se ensilumikin tuli, niin se hieman katkoi stressiltä siipiä, kun sai todeta, että ei tämä synkkä talvi välttämättä sittenkään niin paha homma ole kuin taas kerran ajattelee. Pimeästä voi luoda tunnelmaakin.

Ehkäpä tämä oli tällainen yleinen tsemppiviesti sitten lopulta, vaikka sellaista ei alunperin pitänyt kirjoittaa. Mielenterveysongelmat ovat niin moninaisia ja yksilöllisiä, että joskus näissä asioissa on vaikea sanoa henkilökohtaisesti suunnattua viestiä kellekään, mutta itse koen kuitenkin vahvasti, että mitä enemmän ihmiset avaavat suutaan, niin sitä vähemmän mitään tarvitsee piilotella. Ymmärrys ei välttämättä lisäänny mitenkään merkittävästi, mutta osataan ottaa toiset huomioon paremmin. Kun ottaa toiset huomioon, niin siinä omatkin ongelmat alkavat muuttua ja jopa parantua. Nytkin tämän viestin kirjoittaminen sai minua vähän ulos omasta kolostani muiden ilmoille :)

 

[godspeed]

Aloin tuossa hieman miettiä sitä, että kun ihmiset aina välillä tuovat esiin mielenterveysongelmiaan, niin kaikki vaikeistakaan oireista kärsivät yksilöt eivät kuitenkaan niitä tutkituta. Syystä tai toisesta. Joskus ihmiset välttelevät lääkäriä tai vapaaehtoisesti valitsevat diagnoosittomuuden, koska diagnoosit eivät kerro mitään tai niitä ei tarvita. Miksi diagnosoida, miksi syödä lääkkeitä ja miksi tehdä sitä ja jättää tekemättä tätä. Ei ne lääkkeet kuitenkaan auta ja ei niitä sairauksia ole olemassakaan jne jne jne.

Tuossa asenteessa on siinä mielessä ihan jutun juurta, että täysin oikeaa tai edes sitä ainoaa oikeaa diagnoosia voi olla joskus vaikea löytää tai sitä ei aina edes ole. Masennuspaperit ja jotkin SSRI-lääkkeet lyödään kouraan välittömästi, kun pohjattoman tuntuisesta alakulosta mennään lääkäriin. Lääkärit vain tekevät automaattisesti niin, koska se tuntuu vakiintuneen käytännöksi systeemissä, joka ei oikeastaan perustu mihinkään. Avunanto siis tehdään pikaisesti jopa vain yhden tapaamisen perusteella, eikä ongelman laatua yksilöidä mitenkään, vaikka tämä yleisdiagnoosi eli masennuskin oireilee aina yksilöllisesti.

Tällainen suoraviivaistettu toiminta johtuu yksiselitteisesti siitä, että psykiatria on vielä meidän modernina aikanammekin lastenkengissä ja monia häiriöitä tai edes kokonaisia sairauksia voi olla mahdoton löytää ainakaan sellaisina kuin ne kirjoissa kuvaillaan. Me ihmiset olemme aivan helvetin erilaisia. Olen seurannut tällaista oikean diagnoosin perässä juoksemista sivusta nyt jo useamman vuoden, kun selvästi jotain on oireista kärsivällä ihmisellä pielessä, mutta kukaan ei tiedä mistä on kyse. Mieli kun on sellainen abstraktio, niin siinä voi olla kyse vaikka minkälaisista sekavista asioista, joita yritetään ymmärrettävästi selittää, mutta joista ei ole täyttä varmuutta.

Kaikenlaista nuppivikaa lääketieteessä kyllä on tautiluokitukset pullollaan, mutta niitä vikoja ja niistä kärsiviä ihmisiä ei osata tai kyetä yhdistämään. Lääkkeitä on kehitelty erilaisia kaikenlaisiin vaivoihin, mutta niiden käyttäminen on arpapeliä, koska suoria ja auttavia vaikutuksia voi olla hankala havaita. Masennus kyllä voi joillain lääkkeillä tuntua vaipuvan taustalle ja silloin arpapelissä saatetaan osua kohteeseen, mutta käytännössä masennuskin voi vaan lieventyä, jolloin ongelma periaatteessa ei poistu. Jokin voi jäädä kalvamaan ja kolkuttelemaan takaraivossa.

Ongelman poistaminen uusilla ja aina vaan uusilla lääkkeillä taas johtaa herkästi päättymättömään lääkeruljanssiin, johon useimmat potilaat väsyvät ja lääkärit vastaavasti urputtavat vastaan, kun joku valittaa raaoistakin sivuvaikutuksista, vaikka lääke saattaisi auttaa tai turruttaa kriittisimmät oireet. Silloinkaan ei voida kuitenkaan puhua paranemisesta, sillä moni mielenterveysongelma helposti ja nopeasti kroonistuu tai on luonteeltaan parantumaton. Osittainhan lääketieteessä tällöin myönnetään hiljaisesti, että apua ei ole, eikä sitä voida näistä syistä myöskään toteuttaa. Apua siis ei ole mahdollista antaa kuin lieventäen ikään kuin ihminen olisi lopun elämäänsä "saattohoidossa".

Vaikka kyse on lääkärien osalta paitsi motivaatiopulasta ja jaksamisesta, niin yksinkertaisesti myös se osaaminen voi puuttua, eikä aina ole ihmissuhdetaitojakaan. Osa lääkäreistä yrittää kovasti ja osa vähemmän kovasti, mutta on käynyt vuosien aikana selväksi, että osaamisen ja työkalujen puutteellisuus näkyy huonona tai puutteellisena diagnostiikkana. Läimitään diagnooseja lyhyiden kyselyiden ja haastatteluiden perusteella ilman kunnollista tutkimusta. Eikä tilanne kyllä näytä yhtään muuttuvan lähivuosina.

Potilaat kyllä saattavat (useinkin) sairastaa niin sanotun pääsairauden lisäksi erilaisina liitännäisinä moninkertaisesti, mikä toki johtuu myös siitä, että aivot pelaavat monissa häiriöissä yhteen ja ilman ensimmäistä ei olisi toistakaan häiriötä. Ahdistus liittyy masennukseen ja masennus ahdstukseen ja niin edespäin, vaikka nekin ovat erotettavissa omiksi diagnooseikseen. Nuo häiriöt ja sairaudet on esimerkiksi mielestäni hyvä erottaa, jotta niitä on helpompi hoitaa erilaisen taudinkuvan vuoksi. Hoitomyönteisyys on asia, joka potilaalla tulisi olla jollain tasolla, mikäli tuloksia halutaan yhtään tai jotta ne pitäisivät paikkansa.

On kuitenkin kaikesta lääkäreille suunnatusta paskasta huolimatta sanottava, että itse kannustan ihmisiä kohtuullisen pienelläkin kynnyksellä lääkäriin, koska jos se oikea diagnoosi löytyy ja siihen saa myös edes jonkinlaista apua, niin on turha kärsiä ongelmistaan yhtään kauempaa. Lääkärille voi nykyaikana olla joissain yhteyksissä erittäin vaikea päästä, mutta jos niin sattuu käymään, niin miksei kokeilisi mitä sillä lääkärillä on sanottavaa? Olettaen, että lääkäri ensialkuun kuuntelee potilasta.

Lääkärikäynti voi tietysti johtaa väkisinkin pitkään ja raskaaseen hoitokontaktiin, eli joskus diagnoosin löytymisessä voi mennä aikaa, mutta silloin kannattaa olla mahdollisimman rehellinen ja tiedostava oireistaan, jos se on lainkaan mahdollista. Joskus on vaikea myöntää itselleen millaisessa suossa on. Aina ongelmat eivät näy peiliinkään katsomalla tai ajatellaan, että ne pitäisi kohdata täysin yksin. Pitkään olen ollut sitä mieltä, että vaikka puhuminen voi vaikeuttaa tilapäisesti oloa ja tuntua raskaalta, niin kyllä siitä pidemmällä jaksolla on kiistatta myös etuja. Jollain tavalla asioita on hyvä käsitellä jossain.

Sairaudentunnottomuus estää hoitoon hakeutumista selkeästi. Esimerkiksi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä voi joutua odottamaan oireineen useita vuosia ennen kuin tauti löydetään ja taudinkuva tarkentuu, jos tarkentuu, koska manioitakin on niin eri asteisia ja ne riippuvat kokijastaan. Tuokin kertoo siitä kuinka hankalaa sairauksia on löytää, vaikka jälkikäteen käytös ja oireet olisivat olleetkin kuin oppikirjasta ja lääkäri olisi nähnyt satoja "samanlaisia" potilaita.

Se on kuitenkin saletti, että jokainen mielenterveysongelma ei johdu aina ja ikuisesti masennuksesta, vaikka vielä niin sitkeästi luullaan ja sillä liikaakin asioita selitetään. Joskus elämänkatsomukselliset asiat ja varsinkin umpisolmut voivat muistuttaa juuri masennusta, sillä toisinaan ihmiset käyttäytyvät depressiivisesti erinäisistä syistä. Joskus syy on yksinkertaisesti suru. Ja joskus elämä vaan pitää ottaa vastaan, vaikka se olisi kuinka sontaa tahansa, eli on toisaalta sitten kokonaan toinen asia, jos kyse ei ole sairaalloisesta ajattelusta vaan paljolti persoonallisuuden piirteistä ja elämässä kehittyneistä tavoista käsitellä omia (ideologisia) juttujaan.

Se on monissa mielensairauksissa aina kunkin oma valinta miten ja kenen avulla päättää asioita ratkoa, jos ratkomiseen riittää voimia. Vastuu lopulta on meillä itsellämme, sillä näitä asioita ei voi ulkoistaa.

 

[Allapito]

Hei vaan kaikille. Luonnehtisin itseäni eräänlaiseksi jääkiekon suurkuluttajaksi. Siispä valitsin todella huonon ajankohdan rekisteröityä palstalle, sillä kaikista ketjuista juuri tähän ketjuun lähetän ensimmäisen viestini. En olisi arvannut, mutta lienee hyväksi purkaa tätä tilannettani jollain tavalla jonnekin.

Masennuskausi on tyypilliseen tapaan hiipinyt kohti syksyn edetessä ja iski lopullisesti päälle suunnilleen samoihin aikoihin kun maa peittyi lumeen tai viimeistään edellisen myrskyn aikaan. Herään aamulla ja menen nukkumaan illalla. Siinä välissä ei tapahdu mitään. En ainakaan seuraavana päivänä muista siitä yhtään mitään. Työttömyys ja sitä kautta surkea tai pikemminkin olematon rahatilanne eivät varsinaisesti auta asiaa. Tili on typötyhjä. Tänään lautaselta löytyy viimeiset perunat mitä jääkaapissa on jäljellä. Taitaa olla paastoviikko edessä. Tukiverkkoa ei oikeastaan ole. Elän hyvin pitkälti erakon elämää.

Kaikesta huolimatta toivotan isosti tsemppiä jokaiselle, jolla on tähän ketjuun jotakin asiaa. Talvi on pitkä ja pimeä, mutta yritetään kahlata eteenpäin niin kuin ennenkin. Uskon yhä parempaan huomiseen.