Lapsena hyviä kavereita on joukkioittain ja vanhana niitä ei sitten ole välttämättä enää yhtään. Tuossa on se ihmiselämän suurin nykytragedia, eikä se aina katso kenestä on kyse. Mutta ehkä mielenterveysongelmissa monesti on kyse vähän tuollaisista asioista. Minä halusin skidinä, että vapaa lapsuus/nuoruus kestää ikuisuuksiin asti. Ei kestänyt, enkä minä kestänyt sitä, että se ei kestänyt. Olen ollut hyvin lapsellinen ihminen ja olen sitä vieläkin. En osaa tehdä töitä, perhettä en koskaan perustanut, ja pää oireilee kaikin mahdollisin tavoin kuten tuohon ylemmäksi kirjoitin.
Olen analysoinut omia asioita niin paljon, etten enää jaksaisi, ja ihan itse niitä asioita on kyllä saanut miettiä, kun psykologitkin tässä maassa on laiskoja paskiaisia tekemään töitään. Siihen miettimiseen kuitenkin väsyy, jos yhtään osaa palastella syy-seuraussuhteita, vaikka niitäkin on vaikea konkreettisesti löytää. Kaikelle vaan ei ole aina selkeää selitystä, kun aivomme ovat aika monimutkainen kimppu ongelmia laidasta laitaan. Olenkin ollut taipuvainen ajattelemaan, ettei minua ole luotu tietynlaiseen suorituskeskeiseen elämään, ei edes tähän meidän hyvinvointivaltiomalliimme, ja sen takia sitten tämä äärimmilleen kilpailtu elämä on tällaista taistelua ollut vuosikaudet.
Kyllähän ihminen kaikennäköisessä sosiaalisesti ja taloudellisesti ahdistavassa puristuksessa alkaa voimaan huonosti. Se vahvakin. Tiedän vahvoiksi luokiteltuja ihmisiä, jotka ovat vähintään siihen burnouttiin sairastuneet, kun on voimien tunnossa paahdettu menemään vuosikausia. Raja on kuitenkin kaikilla olemassa, ja usein ihmisillä on tiedossa missä vaiheessa se on ylitetty, jos oireita alkaa ilmaantua. Osaako sen myöntää itselleen, niin se on kokonaan toinen kysymys. Sanoisinkin, että niin kauan kun itse myöntää ongelman, se on ainakin teoriassa mahdollista ratkaista.
Vähän repesi ajatukset, mutta toivon @Ollakseni ,että tilanteesi vähän aukeaa. Aika paskassa jamassa on Suomi juuri nyt. Tai ei vaan paskassa vaan katastrofaalisessa.