Taudinkuvana depressio

  • 559 716
  • 2 094

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Toivon mukaan hyvänolontunteesi ei lähde täysin kaakkoon, manian puolelle. Meinaan kokemusta on.
Joo, kiitos varoituksesta.

Minulla ei tosiaan ole kaksisuuntaista diagnosoitu, eikä lääkäritkään sitä epäile kuten en minäkään.

Pikemmin olotila menee minulla vuoristorataa yhden päivän aikanakin ja on sillä tapaa ulkoisille ärsykkeille altis sekä hyvässä että pahassa.
 

sierramies

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kaikki vituttaa, myös sekin.
Joo, kiitos varoituksesta.

Minulla ei tosiaan ole kaksisuuntaista diagnosoitu, eikä lääkäritkään sitä epäile kuten en minäkään.

Pikemmin olotila menee minulla vuoristorataa yhden päivän aikanakin ja on sillä tapaa ulkoisille ärsykkeille altis sekä hyvässä että pahassa.

Toivon vilpittömästi, ettei tulekaan. Itellä vajaa 20ke velkaa kiitos maniakausien ja luottotiedot pöntöstä alas....
 
Viimeksi muokattu:

hanu

Jäsen
Suosikkijoukkue
raitapaita
Minä kun tässä tappelen sekä masennusta että viinapirua vastaan, olen pöpilässä jonkun kerran aikaani viettänyt, ensin itsariyrityksen jälkeen hoidossa ja sen jälkeen kuntoutuksessa, niin vähän samat fiilikset kuin PuTilla.

Tuntuu siltä, että ihminen unohdetaan ja harmautetaan maailma niillä kemikaaleilla. Ratkaisu kaikkeen on masennuslääkkeen annostuksen nostaminen. Ja kun sivuvaikutuksena tulee impotenssi, niin siihenhän on olemassa Cialis.

Mä vedin sen masennuslääkkeen alas pikku hiljaa vähentäen, ensin puolitin annoksen ja sitten jätin joka toisen päivän ottamatta. Nyt olen pari viikkoa ollut ilman. Enkä sinänsä huomaa olossani mitään muutosta.

Seuraavaksi ajattelin yrittää oppia nukkumaan ilman kemikaaleja. Tuo Triptyl kun hämärtää unen ja valveen välistä eroa. Aina en ole varma olenko oikeasti tehnyt jotain, vai onko se ollut vain unta. Meinasi jäädä laituri mökillä talveksi järveen, kun unessa olin se jo nostanut pois.

Huomenna kolmeksi viikoksi Las Palmasiin, siellä ei ole niin väliä, vaikkei yöllä nukkuisikaan, päikkärit voi ottaa tarvittaessa rannalla. Tuo sairaalabakteeri nilkassa vaikeuttaa paitsi elämää niin erityisesti nukkumista. Varsinkin uhka jalan amputoinnista kaihertaa tuolla takaraivossa.

Aikansa kutakin.

t. hanu
 

Uleåborgir

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Päätalo, Huovinen, Sympathy For The Devil
Tässä pieni sarjakuva joka sopii mielestäni hyvin tähän ketjuun:

http://oi43.tinypic.com/14ilslx.jpg

-Tinke

Yleensäkin koko masennus käsitetään perin laajasti väärin tai ei ainakaan tarpeeksi laajasti oikein. Moni luulee, että masennuksessa itketään, eikä tämä itketyksen vuoksi voi esimerkisi mennä töihin. Väärää ajattelua, jossa masennus sotketaan surullisuuteen ja alakuloon.

Vaikea masennus on henkinen lama, jossa aivot sulkeutuvat tiettyjen syiden vallitessa toimittamaan vain välttämättömään elämiseen liittyviä asioita. Näitä ovat paskominen, kuseminen, syöminen ja juominen. Vaikeassa masennuksessa ihmisen tapahtumahorisontti hämärtyy, eikä tulevaisuuden suunnittelu käy päinsä. Ajatus ja suunnittelu törmäävät tiiliseinään. Keskittymiskykyyn henkisellä lamaantumisella on tuhoisia seurauksia. Nukkuminen olisi peräti siunaus, jos se onnistuisi. Masentuneisuuteen liittyy myös erittäin usein kova ahdistuneisuus. Jos ihminen ei voi nukkua, keskittyä, on ahdistunut ja lisäksi masennuksen muut toivottomuuden tunteet päälle, niin varsinkin yöt ovat yksinkertaisesti helvetillisiä. Jos potilas on vielä yksin. Lisätään tähän vielä vaikea rahatilanne ja mahdolliset itsetuhoajatukset, joita ei välttämättä edes pidä ihmetellä. Tuossa on mielestäni sairautta kerrakseen.

Pitäkäämme silti täällä Jatkoajan Piirillä lippu korkealla ja asiakkaat hengissä!
 

Silkkeri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Ongelma on tosin se, että en pysty vieläkään oikein suunnittelemaan elämää pidemmällä tähtäimellä vaan päivä/viikko kerrallaan on menty viimeiset 5 vuotta. Päivittäinen ahdistus on edelleen kovasti läsnä, eikä asiaa ainakaan auta jatkuvat rahahuolet ja turhankin reipas alkoholin kulutus.
Muun muassa tuommoista on tullut kirjoiteltua viime maaliskuussa ja eipä ole tilanne juurikaan muuttunut ainakaan parempaan päin. Mieliala on laskenut tasaisesti kesästä lähtien ja viimeiset pari viikkoa on ollut jo aikamoista taistelua päästä edes sängystä ylös. Päivät menee aika lailla autopilotilla, juuri sen välttämättömimmän saa tehtyä mutta kaikki ylimääräinen jää aina pois, muun muassa sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen. Aamulla hammasta purren töihin, iltapäivällä suoraan kotiin ja samaa rataa joka viikko. Ei jaksa oikein tavata ketään tai tehdä mitään. Ylempänä toveri Uleåborgir tiivistikin masennuksen olemuksen jo hyvin.

Matseissa käyminen on oikeastaan ainoa poikkeama arjessa, mihin allekirjoittaneella vielä riittää kiinnostus ja mistä saa nautintoa. Muutoin päällimmäisenä on vaan pohjaton alakulo, josta ei oikein saa mitään otetta eikä mikään tunnu auttavan. Lisäksi vielä todella vahvat sosiaalisen ahdistuksen tunteet päälle, niin aika hyvää vauhtia ollaan matkalla kohti syrjäytymistä. Valtaosa sosiaalisista suhteista on katkottu tai katkenneet viimeisen 5 vuoden aikana, harrastuksia ei enää ole ja oikeastaan työelämä on ainoa, mikä vielä pitää kiinni elämässä noin vertauskuvallisesti. Vertauskuvallisesti siksi, ettei itsetuhoisia ajatuksia ole oikeammin koskaan ollut, ainakaan vakavia sellaisia. Kaikki vaan ahdistaa ja vituttaa ja haluaisin pois täältä, mutta en ihan sillä tavoin. Sen sijaan tekisi kovasti mieleni jättää kaikki ja muuttaa vaikka maapallon toiselle puolelle. Toki masennus on siitä paska homma, että se kyllä tulee mukana vaikka lähtisin Kuuhun.

Sen verran paskat fiilikset näinä päivinä, että taitaa olla lääkärivisiitti edessä tällä alkavalla viikolla. 2 ja puoli vuotta on nyt eletty ilman mitään lääkitystä, mutta mielialalääkkeitähän sieltä varmasti taas heti tarjotaan ja kai se on aika antaa niille uusi mahdollisuus. Mielummin ehkä kuitenkin ottaisin vain rauhoittavia tarpeen mukaan, mutta nykyinen alakulo on kyllä jo niin läpitunkeva ja aina läsnä, että olisin varmaan jatkuvasti pamipäissäni.

Mitenkäs muut ketjun asiakkaat? Onko syksy ja talven pimeys ottaneet koville? Miten teillä menee?
 

kiljander

Jäsen
Suosikkijoukkue
Espoo. Susijengi. LAL. UTA. SoJy.
Oma itsediagnoosini on keskimääräistä vahvempi kaamosrasitus, elikkä lievää kamaa teihin muihin verrattuna, mutta olen huomannut että Se pahenee iän myötä. Toinen asia minkä olen huomannut on että läträäminen etanolilla pahentaa oireita eksponentiaalisesti ja parin kevyen kupitteluillan jälkeen vitutus ja ahdistus on todella pahalla tasolla. Oma reseptini on tipattomuus, joka on vaikeaa mutta onnistuessaan erittäin palkitsevaa. Yritän taas tällä viikolla päivä kerrallaan.
 

Bruno

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingfors IFK, NP#4, Україна
Oma itsediagnoosini on keskimääräistä vahvempi kaamosrasitus, elikkä lievää kamaa teihin muihin verrattuna, mutta olen huomannut että Se pahenee iän myötä.

Täällä on huomattu täysin sama. Nyt on muutama viikko vedetty taas aikamoisessa suossa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut ja lääkitys on ihan normaalilla tasolla, mutta huomaan pimeyden ja kylmyyden vaikuttavan alentavasti intoon tehdä mitään.
Tulee nukuttua ihan perkeleesti, katsottua tölsyä ja oltua himassa omissa oloissa hyvin paljon. Ei oikein jaksa innostua mistään muusta kuin IFK:n matseista. Toki se on parempi kuin ei mitään.
Muuten on mennyt hyvin jo pidemmän aikaa ja kaikki mahdolliset ajatukset itsensä vahingoittamisesta ovat loistaneet poissaolollaan jo pidemmän aikaa.
Tsemppiä kaikille tasapuolisesti.
 

Aatos

Jäsen
Mielummin ehkä kuitenkin ottaisin vain rauhoittavia tarpeen mukaan, mutta nykyinen alakulo on kyllä jo niin läpitunkeva ja aina läsnä, että olisin varmaan jatkuvasti pamipäissäni.

Todella helposti luisuu addiktion puolelle pamin pureskelu. Nimittäin jos siitä tulee ainoa asia joka helpottaa, käyttö helposti lisääntyy. Toleranssi ja annokset kasvaa. Ja vieroitus on yhtä helvettiä.

Itselle kävi juuri noin. Lopettaminen oli yhtä helvettiä, tupla-ahdistus ja uneton.

Lopettamisen yhteydessä iski kaiken lisäksi masennus joka sekään ei hivellyt päätä.
Muistan kun haaveissani oli vielä joskus lukea Aamulehti ja juoda kahveeta ilman alakuloa, ilman ahdistusta. Tuohon aikaan se tuntui kaukaiselta.

Päivän tavoite oli tehdä edes yksi juttu. Puhelinsoitto tutulle, kävelyä 30 min. yms.

Vittumaista ja opettavaista aikaa. Hermo meni jos joku kertoi että kaikki mikä ei tapa vahvistaa.

Opin pitämään huolta itsestäni ja bipoläärihäiriöstä. Nyt pärjätään hyvin, elämänlaatu - päihteetön - on hyvää.

Koeta pitää "jostain# kiinni. Olkoon se vaikka tuo Hifkin peli. Pahinta on jäädä paikalleen. Niin siinä vain helposti käy voimien ollessa lopussa.

Voimia!

Aatos
 

Sistis

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Oma itsediagnoosini on keskimääräistä vahvempi kaamosrasitus, elikkä lievää kamaa teihin muihin verrattuna, mutta olen huomannut että Se pahenee iän myötä.

Kaamos on vittumainen aika. Itse en kärsi masennuksesta, enkä edes kaamosmasennuksesta, mutta jonkinlaisen voimakkaan kaamosuupumuksen tai kaamosvitutuksen olen kuitenkin todennut vaivaavan itseäni. Se näkyy helposti juurikin siinä, että koko ajan on jotenkin väsynyt ja tympiintynyt olo. Ja tämä paheni monena vuotena peräkkäin ehkä joskus sen jälkeen kun 20 vuotta tuli mittariin. Nyt 33-vuotiaana tuntuu, että tuo paheneminen on päättynyt ja oireet ovat ehkä jopa helpottaneet. Epäilen tuon johtuvan ihan puhtaasti kahdesta asiasta. Näistä ensimmäinen on pienimuotoinen elämäntaparemontti parempien ruokailutottumusten ja lisääntyneen liikunnan myötä. Toinen taas on se, että otan päivittäin pellavansiemen- tai vehnänalkioöljyä osaltaan huonon ihoni tähden sekä sen vuoksi, että en kala-allergikkona saa ravinnosta tarpeeksi hyviä rasvahappoja.

Älkää kuitenkaan käsittäkö, että ehdottaisin noita oikeasta masennuksesta kärsiville hoitomuodoksi. En todellakaan. Tiedän hyvin, että masennus on aivan eri asia kun tällainen pieni vaiva, josta kärsii jollain tasolla melkeinpä jokainen suomalainen.
 

jan_suchy

Jäsen
Suosikkijoukkue
Dukla Jihlava.
On tää vittumaista: koko vuoden oon ollu liikuntakiellossa mm 3 leikkauksen takia, joiden jälkihoito on pitäny kiireisenä; jatkuvaa hyppimistä lääkärikeskuksissa ku haavat ei oo suostunu paranemaan odotetusti. Koko vuoden odottanu koska voin taas esim ajaa duunimatkat fillarilla.
Ja nyt ku toi fyysisten vaivojen stressi on ohi ni kaatu keskivaikea depressio päälle.
Siis uusiutui, ensimmäisen kerran 90-luvun alussa (kuolemantapaus laukaisi) ja söin depressiolääke-neurolepti-benzo-cocktailia >10 vuotta jonka jälkeen ajoin kaikki lääkkeet alas puolessa vuodessa.

Nyt reilu vuosikymmen ilman lääkkeitä; päivittäisen raskaankin liikunnan ja alkoholia välttäen mennyt niin loistavasti ku nyt "normaali"-ihmisellä voi mennä.
Ja nyt ku pystyis taas tekee asioita ni ainoo mikä edes vähän kiinnostaa on raahata ittensä hallille.
Taas on sitalopraamit ja satunnaiset pamit kehissä.

Eiks tää oo yleinen ilmiö et stressin jälkeen, ku asiat helpottuu ni joku iskee puskista,,, vertaa esim flunssaan sairastuminen heti ku kesäloma alkaa.

Sairaslomaakaa en oo suostunu noitten leikkausten jälkeen montaa päivää pitämään, olisikohan nyt sen paikka.

Salut, Jan.
 

kuustonen

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS
Viimeiset seitsemisen vuotta on tullut kärvisteltyä eriasteisen masennuksen kourissa. Tällä hetkellä arvioisin olevani jossain keskivaikean ja vaikean välimaastossa. Työkykyä ei ole, vaikka olenkin työkkärin asiakas, mikä tietysti vain lisää ahdistusta. Pitäisi muka koko ajan jotenkin aktiivisesti etsiä töitä, vaikka tiedän, ettei siitä seuraa muuta kuin sairausloma. Tänään työkkäristä kotiin ajellessani harkitsin taas pitkästä aikaa vastaantulevan auton nokkaan kurvaamista ihan vain siksi, että pää paketissa on hyväksyttävämpi sairausloman syy kuin joku masennus. Muiden mielestä siis.

Lääkärissä olen hypännyt tässä viimeisten vuosien aikana melko tiuhaan ja aina saan lähetteen psykologian erikoissairaanhoitajalle hoitotarpeen arviointiin. Ja joka kerta se tyssää siihen. Viimeisin hoitaja oli kuitenkin jo hieman huolissaan tästä masennuksen jatkuvasta uusiutumisesta ja kirjoitti tietoihin, että jos palaan vielä marisemaan saman aiheen tiimoilta, hän suosittelee lähetettä erikoissairaanhoidon puolelle. Hoitajan kanssa turisin viimeksi keväällä ja nyt loppusyksystä soitin lääkärille, että ei tule mitään ja sain kuin sainkin sen lähetteen. Juhla! Täällä vaan kärsitään lääkäripulasta ja aika meni helmikuulle.

Viimeisimmän lääkityksen, eli essitalopraamin, aloitin tuossa keväällä 10 mg annoksella ja kesä menikin sitten paremmin kuin miesmuistiin. Kesätöistä en ollut päivääkään saikulla, enkä joutunut kertaakaan turvautumaan rakkaaseen ystävääni Rivatriliin. Sitten työt loppuivat, tuli syksy ja kylmää ja pimeää ja märkää ja yliopistolta tuli tieto, että olin ensimmäinen, jota ei valittu. Pääsin toiseen työpaikkaan, johon en sitten päiväksikään pystynyt menemään, kun pillitin kotona paniikkikohtauksen kourissa. Lääkitys nostettiin 15 mg:aan, mikä hieman kaduttaa.

Lääkkeet siis paransivat toimintakykyä todella paljon alussa, mutta nykyään niistä tuntuu olevan vain haittaa. Olen aina ollut kaikessa todella täsmällinen, harkitsevainen ja luotettava. Lääkkeet kääntävät kaiken päälaelleen, enkä todellakaan pidä itsestäni tällaisena. Unohtelen asioita, myöhästelen ja jätän jopa tietoisesti asioita hoitamatta, koska "ihan sama". Jälkikäteen sitten vituttaa suunnattomasti, kun tein asioista tarpeettoman hankalia. Kaikkea ei sitten varmaankaan voi saada. Lääkkeet tehoavat kyllä ahdistukseen, sillä en vatvo asioita mielessäni, mutta joskus siitä vatvomisesta olisi ihan hyötyäkin. Mun on tällä hetkellä ihan mahdotonta suunnitella yhtään mitään, koska en jaksa keskittyä asioihin puolta minuuttia kauempaa. Huolettomat ihmiset eivät kärsi masennuksesta, mutta olen ennemmin masentunut kuin tyhmä.
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Huomenna alkaisi työvalmennusjakso eräässä työvalmennusta järjestävässä firmassa. Mielenkiinnolla odotan mitä tämä työvalmennus sisältää ja myös sitä miten jaksan tähän työvalmennukseen sitoutua. Toiveikkaana lähdetään katsomaan miten tämä lähtee sujumaan. Tänä talvena löydettiin myös todennäköinen syy sille miksi minulla on muistihäiriöitä, jaksamattomuutta ja uniongelmia sillä minulla todettiin keskivaikea uniapnea. En ole vielä päässyt aloittamaan CPAP-hoitoa pienen flunssan takia mutta toivon mukaan pystyn nukkumaan tuon maskin avulla ja saan helpotusta näihin uniapnean yleisiin oireisiin.

-Tinke
 

Hiker

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jalkapallo, jääkiekko, yleisurheilu
Noin vuosi sitten kirjoittelin tänne pari viestiä, jotka herättivät paljon huolestunutta ja huolestuttavaa keskustelua. Ajattelin nyt vain sanoa, että ongelmat eivät sitten lopulta olleet niin pahoja kuin näytti. Oireita ei ole ollut oikeastaan tuon vuoden takaisen jälkeen ja asianosaisen opinnot etenevät ja asiat ovat muutenkin mallillaan. Kiitos kaikille aikanaan kommentoineille.
 

magnum37

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tulevaisuuden Sport
Birchman:

Päällimmäisenä tuosta tarinastasi nousi silmille jonkinlainen pelkosi, että itse määrittelemäsi "epäpätevyytesi paljastuu". Nyt sitten tarkkailet jo itseäsikin mikä pahentaa tilannettasi ja jaksamistasi huomattavasti. Vaikuttaa siltä, että muut näkevät sinut hyvin toisessa valossa kuin mitä itse itsesi olen nähnyt jo pitkän aikaa. Sinulla on ehkä rima asetettu nyt aika korkealle itsesi suhteen, mitä sinut täytyy osata ja mihin sinun täytyy pyrkiä. Se, että muut arvostavat osaamistasi ei tunnu riittävän sinulle, koska omasta mielestäsi et riitä. Ehkä tuossa on sellaista tunnollisen ihmisen loppuunpalamistakin sitten jo kuvassa mukana. Ehkä olisi hyvä puhua asiasta töissä ja neuvottella vastuiden jakamisesta, jos saisit sitä kautta taas otteen itsetunnostasi. Voihan tuo kaikki olla myös sisäinen viesti siitä, että itseasiassa haluaisit toisenlaisen uran? Harvaha sitä unelma-ammatissa työskentelee, mutta ei aina tarvitse ns. tyytyä johonkin, jos olisi jotain tehtävissä paremminkin soveltuvan työn löytämiseksi.

Ihmisiä on kaikenlaisia ja aina niihin joutuu pettymään ja toisinaan järkyttymään toisten ratkaisuista, jotka sotivat omia moraalikäsityksiä vastaan. Koskaan ei voi kaikkia miellyttää. Huomioi ne ihmiset jotka sen antaisevat. Rauhaa ei voi rakentaa sellaisten kanssa, jotka eivät rauhaa tahdo. Onhan tämä maailma pelottava paikka, eikä yhtään mistään ole takeita, mutta ei kannata ottaa omalle kontolleen koko maailman asioita.

En nyt ihan samaa ole läpikäynyt, mutta jotain tuttuja piirteitä tuossa oli. Mä veikkaan, että toi on joku sellainen prosessi sulla myös, että olet ns. aikuistumassa omista ideaaleistasi. Olet saavuttanut asioita, mutta samalla elämä on lyönyt sinua pahasti. Hieman kevennykseksi tahtoisin onnitella sinua. Olet 'kypsynyt' elämankoulun seuraavalle tasolle. Toi on prosessi. Anna itsellesi aikaa ja ole armollisempi. Jaksamista.
 

mission16W

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, MUFC (sympatiat TPS)
Silti pelkään koko ajan ties mitä. Milloin pelkään sitä, että yhtäkkiä huonouteni havaitaan ja saan fudut, milloin taas sitä että muut kääntyvät yhtäkkiä mua vastaan ja olen taas samassa tilanteessa kuin aiemmassa työssä ennen irtisanoutumistani.

Niin tuttua, niin tuttua.

Minäkin pelkään. Sitä, että läheiseni ja rakkaani huomaavat, että en olekaan niin kiva ja mukava ihminen kuin he kuvittelivat ja että tällöin he hylkäävät minut. Tai sitä, että työtoverini huomaavat, että en oikeasti osaakaan yhtään mitään, jolloin saan kenkää tai minut vähintään jäädytetään kaikesta ulkopuolelle. Ja niin monia muitakin asioita.

Minun tapauksessani tämä on oireilua huonosta itsetunnosta, jolle löytyy syitä vaikka miten. Asioita on masennuksen hoidon yhteydessä pohdittu psykologin kanssa ja hänen neuvonsa ja ajatuksensa ovat auttaneet. Ongelmat eivät korjaudu yhden yön aikana, mutta kaikki alkaa avun hakemisella.

Olet siinä ihan oikeassa (ja olen itsekin samaa miettinyt), että tyttöystävän kuormittaminen näillä asioilla ei tietyn pisteen jälkeen kannata. Toki huolet ja murheet pitää jakaa, mutta tilanne on varmasti hänellekin raskas, varsinkin kun helposti tulee sellainen olo, että ei osaa auttaa rakasta ihmistä, vaikka miten mieli tekisi. Apua saa parhaiten ammatti-ihmiseltä, jolla on koulutus ja neutraali näkökanta tilanteeseen.

Minulle tämän hyväksyminen vei pitkän aikaa ja vaati sitä, että eräs minulle todella rakas ja läheinen ihminen patisti hakemaan apua. Se katkaisi pitkään jatkuneen masennuskierteen, jota en ollut itse edes itselleni tunnustanut, koska en huomannut, miten sairas olin. Kuvittelin vain, että minulla oli hetken aikaa ollut hieman vaikeaa, mutta asiat kyllä korjautuisivat ajan myötä. Turhaan sitä terve mies pienistä valittaa.
 

kiljander

Jäsen
Suosikkijoukkue
Espoo. Susijengi. LAL. UTA. SoJy.
Työstressiin ja muutenkin

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan"

Birchman: mitä mieltä esimiehesi on siitä kuinka työssäsi pärjäät? Loppujen lopuksi vain sillä on merkitystä mitä tulee työsi tuloksiin. Toiseksi: teet liikaa töitä ja opiskelet samalla. Näyttäisi kuitenkin siltä että olet tämän tajunnut ja hidastanut vauhtiasi. Olet alle 30v. Sinulla ei ole mitään kiirettä elämässäsi juuri nyt mihinkään suuntaan. Töitä ehdit tehdä vielä seuraavat 40 vuotta.

Tuosta pelosta ja syyllisyydestä: ilmeisesti työpaikallasi (riippumatta omista peloistasi) on ihmisiä tai kulttuuri jossa syyllisiä etsitään jos jotain menee pieleen. Tämä näyttäisi huonolta työilmapiiriltä, jossa ei välttämättä ole viisasta pysyä vaan miettiä työpaikan vaihtoa.

Oletko oikealla alalla ja oikeassa työssä? Ilmeisesti. Hyvä niin. Jos et ole (vaan teet duunisi hyvin joko palkan tai uran tai ulkokultaisuuden ylläpitämiseksi) niin kannattaa vielä miettiä mihin tunnet aitoa intohimoa elämässäsi ja seurata sitä polkua.

Mielestäni myös vaikuttaa että vastuut ovat teillä epäselvät ja silloin on kyllä todella vaikeaa tehdä töitä. Käänny esimiehesi puoleen ja kerro tästä.

Lopuksi: jos palaute työstäsi on positiivista ja silti suret jotain epämääräsiä juttuja ja pelkäät niin kannattaa kyllä käydä keskustelemassa esim työterveyshoitajan kanssa jos sellainen on. Itse kolmikymppisenä kävin itkemässä firmamme terkkarin olkapäätä vasten koko kuormani (joka silloin oli työtehtävien ja vastuiden epämääräisyys) ja se helpotti kummasti.

Itselläni suurin käänne tapahtui kun päädyin hieman sattumalta työelämässä vastuuseen jossa henkilökohtaiset kykyni toimivat parhaiten. En ollut ymmärtänyt itseäni riittävän hyvin hakeutuakseni vastaaviin tehtäviin.
 

Hippi Hiiri

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Nanna Karalahti
Birchman:

1) työterveyshuoltoon selvittämään, alkaako kyseessä olla jo joku sairaus
2) parempi työpaikka hakuun

Nämä tulivat mieleen viestistäsi.
 

Birchman

Jäsen
Ensinnäkin suuret kiitokset kaikille vastaajille. Helpottaa oloa aika paljon, kun saa tsemppaavia kommentteja ja neuvoja henkilöiltä, jotka ovat jotain samantyyppistä joskus kokeneet.

Mitä mieltä esimiehesi on siitä kuinka työssäsi pärjäät? Loppujen lopuksi vain sillä on merkitystä mitä tulee työsi tuloksiin.

Sanotaanko näin, että viimeisen vuoden aikana saamani palaute on ollut lähtökohtaisesti vain ja ainoastaan positiivista. Kehityskeskustelussakin oma esimies sanoi, ettei alkutaipale alalla olisi voinut mennä yhtään paremmin ja naureskelikin, miten he onnistuvat aina rekrytoimaan parhaat tyypit. Olen myös saanut vastuullisia hommia suhteessa pieneen kokemukseeni.

Sinänsä onkin todella "hauska" huomata, miten toisessa paikassa olet sylkykuppi, ja toisessa paikassa sinut kehutaan maasta taivaaseen. Organisaatio oli aikanaan niin sekaisin, että olisi pitänyt tajuta se, eikä ottaa kaikkea saatua feedbackia itseensä.

Ehkä ongelmat juontavat juurensa osittain roolin täydellisestä muutoksesta. Aiemmin olin se, jolta kaikki tulivat kysymään vastauksia. Nyt minua ei välttämättä edes kuunnella, vaikka tasan tarkkaan tiedän miten ongelma ratkaistaisiin. Nämä tietty tulevat ajan kanssa luultavasti muuttumaan ja kyseessä on kuitenkin osittain erittäin hierarkinen organisaatio. Muutos on silti ollut haastava käsitellä.

Huomaan jatkuvasti pelkääväni (kuten mission16W myös kertoi) aivan älyttömiä asioita. Päässä nauha saattaa toitottaa koko päivän sitä, miten kohta kupla puhkeaa, miten yhtäkkiä olenkin syyllinen huonoon työviihtyvyyteen, miten kohta en olekaan enää projekteissa mukana, kun en ole tarpeeksi ystävällinen etc... Ja onhan tämä ennustus tavallaan itsensä toteuttava. Vaikea siinä on tuottaa fiksua ja filmaattista tekstiä, kun tekee töitä koko päivän nuo ajatukset päässä ja kun joku tulee kysymään ystävällisesti jotain, on aivan lukossa eikä saa oikein mitään fiksua tuotettua ulos.

Mulla oli aiemmin yksi alainen, joka oli vähän samanlainen. Silloin olin vasta aloittanut aiemmassa työssäni ja mielessäni naureskelin, että miten joku voikaan olla noin sekaisin. Enää ei naurata. Sen verran fiksuksi itseni koen, että toivoisin saavani todellista apua. Oli se sitten lääkitys tai terapia. Minulle on turha sanoa, että mieti iloisia asioita tai muuta. Sen verran olen itseäni reflektoinut vuosien varrella, etten sille koe tarvetta.



Tuosta pelosta ja syyllisyydestä: ilmeisesti työpaikallasi (riippumatta omista peloistasi) on ihmisiä tai kulttuuri jossa syyllisiä etsitään jos jotain menee pieleen. Tämä näyttäisi huonolta työilmapiiriltä, jossa ei välttämättä ole viisasta pysyä vaan miettiä työpaikan vaihtoa.

Nykyisessä työssä en ole niinkään kokenut pelolla johtamista. Aikaisemman työnantajan kohdalla kokemus oli päinvastainen. Usein palaute tuli ainoastaan silloin, kun hommat olivat menneet perseelleen. Tarvittaessa kuunneltiin ongelmatilanteissa, mutta kyllä jokainen oli lopulta omasta viihtyvyydestään/selviytymisestään vastuussa. Tähän päälle vielä hätäkokoukset, jossa etsittiin syyllinen ja annettiin palaute muiden tiimiläisten edessä. Kun näin kävi, päätin lopullisesti vaihtaa työpaikkaa.

Jotenkin nämä fiilikset ovat jääneet sieltä päälle ja kummittelevat mielessä. Nykyinen pomo on jopa naureskellut, etteivät nämä työasiat niin vakavia ole - ja hyvä niin. Tuntuu vaan helvetin oudolta, miten nykypäivän yhteisöissä työntekijöitä johdetaan. Ei luoteta ollenkaan siihen, mitä alaiset tekevät. Jos mietitään organisaatiota, jossa on selkeästi määritetyt prosessit ja luotu tarvittava kontrolliympäristö, alkaa se olemaan jo aika vainoharhaista, että joudutaan pitämään hätäkokouksia yms. paskaa. Varsinkin asioista, joita ei ole esim. tavoitteina määritetty ihmisten osaamis-/vastuualueelle. Nykyisessä duunissa onneksi luotetaan todella paljon ja sen koenkin työrauhan puolesta erittäin hyväksi asiaksi.

Lopuksi: jos palaute työstäsi on positiivista ja silti suret jotain epämääräsiä juttuja ja pelkäät niin kannattaa kyllä käydä keskustelemassa esim työterveyshoitajan kanssa jos sellainen on.

Joo eiköhän lääkärikäynti ole edessä tässä muutaman kuukauden sisällä. En koe, että ongelmat johtuisivat tällä hetkellä nykyisestä työstä, vaan aiemmasta duunista, jossa burnout ei varmasti ollut kaukana. Virheitä tuli tehtyä ja peiliin aikanaan katsottua, mutta hyvät fiilikset ja asioista nauttiminen katosivat täysin.

Kuvittelin vain, että minulla oli hetken aikaa ollut hieman vaikeaa, mutta asiat kyllä korjautuisivat ajan myötä. Turhaan sitä terve mies pienistä valittaa.

Itse olen nyt ajatellut yllä olevalla tavalla viimeisen viisi vuotta. Työntänyt asioita sivuun ja kuvitellut, että kohta jotain tapahtuu ja asiat muuttuvat paremmaksi. Ehkä samalla alan luomaan tulevaisuudelle epärealistisia odotuksia ja petyn sitten, kun huonot fiilikset eivät muutoksen osuessa kohdalle muuttuneetkaan mihinkään.

Voihan tuo kaikki olla myös sisäinen viesti siitä, että itseasiassa haluaisit toisenlaisen uran?

Niin, olen tätä työpaikkaa janonnut jo ties kuinka monta vuotta. Ylipäätään minulla ei ole ollut oikein mitään muuta ajatustakaan, kuin taloushallinnon työtehtävät. Nyt kun niitä olen reilut kaksi vuotta tehnyt, on alkanut kieltämättä tulla fiilis, etten ihan rehellisesti ottaen voi sanoa nauttivani töistä. Tai no, laskeminen on kivaa, mutta jäätävä tuloskeskeisyys/kylmyys ja prosessijohtaminen ovat alkaneet tulla täysin ulos korvista. Ihmiset tekevät järkyttävän määrän töitä, jotta ulkomaalainen pääomasijoittaja voi tilikauden vaihduttua kotiuttaa kymmenien prosenttien liikevoitot veroparatiisiin. Pohjaton ahneus alkaa vain jossain vaiheessa tulemaan korvista ulos.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan"

Tässäpä loistava mietelause. Tämän kun muistaa jatkossa päivittäin, on paljon helpompaa :) Loppuun sen verran, että tänään koin pitkästä aikaa pienen hetken ylpeyttä työstäni ja siitä, millaisen panoksen annan itsestäni muille. Se tuntui aika hienolta, sillä siitä on varmasti useampi vuosi, kun olen viimeksi hetken tuntenut samanlaista fiilistä.
 
Viimeksi muokattu:

Worrell

Jäsen
Suosikkijoukkue
RIP Coyotes 1996-2024
Avaudutaas taas... Nämä nyt tuskin ketään kiinnostaa ja se on oikeastaan se ja sama, lukeeko näitä minun kertomuksia kukaan. Helpottaa, kun saa kirjoittaa.

Syksyllä aloittelin opinnot kuntoutustuella. Ihan mukavasti on mennyt, mutta kyllähän se on välillä yhtä helvettiä, kun käy samalla läpi psykoterapiassa kipeitä asioita ja pistää depressiota välillä kovastikin päälle. Siitä huolimatta oon selviytynyt mielestäni ihan hyvin. Välillä, kun on ollut enemmänkin raskasta, niin on pystynyt onneksi tuudittautumaan siihen, että tietää pääsevänsä jossain vaiheessa viettämään vähän lomia. Ei oo tullu silleen toivotonta tunnetta.

Viimeinen vuosi psykoterapiaa alkoi maaliskuussa. Vähän hirvittää, että mitäs sen jälkeen. Valmistuminen on samoihin aikoihin, joten jos joutuu pidemmäksikin aikaa tyhjän päälle, niin voi tulla aika ankeat ajat. Se ehkä eniten pelottaa. Terapiassa oonkin oppinut olemaan itselleni armollinen ja katsomaan monia eri asiaa eri kantilta. Lisäksi tiedän, ettei mun oikeasti ole pakko aina jaksaa mennä täydellä teholla. Välillä voi ihan hyvin vetää henkeä ilman, että maailmaa kaatuu siihen. Silleen toi terapia on antanut uusia eväitä elämään. Pikku hiljaa alkanut hyväksyyn itteensä ja diagnoosiaan.

Henk. koht tavoitteena mulla tässä parin vuoden aikana on selviytyä koulusta läpi kunnialla ja olis aivan jees, jos olisi valmistumisen jälkeen semmoisessa kondiksessa, että voisi tehdä töitä. Ja että niitä sitten saisi, se tosin ei ole pelkästään musta kiinni.

Tiivistäen voisi sanoa, että mulla menee ihan hyvin. Välillä ahdistaa ja masentaa, mutta mitään ylitsepääsemätöntä ei ole tullut eteen. Tulevaisuus on se, joka pelottaa. Tai siinä lähinnä se, että olen siinä kunnossa, missä olin, kun apua aikoinani lähdin hakemaan. Toivotaan kuitenkinn, ettei niin käy.

Kiitos ja anteeksi!
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Omalla kohdallani työvalmennus alkaa näyttämään siltä että meikäläisen kohdalla työelämään paluu tulee olemaan kohtuu mahdotonta. Pää ei kestä edes työvalmennuspaikan harjoittelun stressiä joten miten sitä jaksaisi normaalissa työelämässä olla? Toki elämässä on muutakin kuin työ mutta kyllä työ vielä nykyäänkin aika hyvin määrittelee, tai ainakin yrittää määritellä meidät. Vaikea se on hyväksyä 34-vuotiaana että työelämään paluu on mahdotonta.

-Tinke
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Nyt kun elämä alkaa näyttämään vähän valoisemmalta niin on hyvä kysellä vähän tämän ketjun aktiivisisilta jäseniltä mitä mieltä olette nykypäivän nousevasta trendistä, masennuslääke kielteisyydestä? Oma mielipiteeni on että masennuslääkkeitä määrätään ehkä vähän liiankin helposti mutta toisaalta mielenterveysongelmia ei vieläkään hoideta tarpeeksi suurella vakavuudella nykysuomessa. Mielenkiintoinen näkökulma tähän ongelmaan ns Oulun malli jossa psykiatriset sairaanhoitajat tarjoavat keskusteluapua esim terveysasemilla, perhepalveluissa ja kouluterveydenhuollossa.

Ennaltaehkäisevän mielenterveystyön Oulun malli palkittiin - Ajankohtaista - Terveyspalvelut - Terveyspalvelut - Oulun kaupunki


Oma veikkaukseni on että Oulun mallin käyttöönotolla iso osa masennuslääkeresepteistä jäisi kirjoittamatta. Ja tätä kautta masennuslääkeisiin kohdistuva kielteisyys ehkä vähän lievenisi ja me, jotka oikeasti tarvitsemme näitä masennus- ja muita mt-lääkkeitä, söisimme näitä lääkkeitä suosiolla ilman että mielenterveystyöntekijöiden aika menisi lääkekielteisen ihmisten kanssa "tappelemiseen". Nimimerkillä itsekin entinen erittäin lääkekielteinen ihminen.

-Tinke
 

WildThing

Jäsen
Suosikkijoukkue
Oulun Kärpät ja Minnesota Wild
Nyt kun elämä alkaa näyttämään vähän valoisemmalta niin on hyvä kysellä vähän tämän ketjun aktiivisisilta jäseniltä mitä mieltä olette nykypäivän nousevasta trendistä, masennuslääke kielteisyydestä? Oma mielipiteeni on että masennuslääkkeitä määrätään ehkä vähän liiankin helposti mutta toisaalta mielenterveysongelmia ei vieläkään hoideta tarpeeksi suurella vakavuudella nykysuomessa. Mielenkiintoinen näkökulma tähän ongelmaan ns Oulun malli jossa psykiatriset sairaanhoitajat tarjoavat keskusteluapua esim terveysasemilla, perhepalveluissa ja kouluterveydenhuollossa.

Ennaltaehkäisevän mielenterveystyön Oulun malli palkittiin - Ajankohtaista - Terveyspalvelut - Terveyspalvelut - Oulun kaupunki


Oma veikkaukseni on että Oulun mallin käyttöönotolla iso osa masennuslääkeresepteistä jäisi kirjoittamatta. Ja tätä kautta masennuslääkeisiin kohdistuva kielteisyys ehkä vähän lievenisi ja me, jotka oikeasti tarvitsemme näitä masennus- ja muita mt-lääkkeitä, söisimme näitä lääkkeitä suosiolla ilman että mielenterveystyöntekijöiden aika menisi lääkekielteisen ihmisten kanssa "tappelemiseen". Nimimerkillä itsekin entinen erittäin lääkekielteinen ihminen.

-Tinke

Täysin samaa mieltä Tinke. Itse painin ongelmieni kanssa aikanaan ja hain apua. Käteen lyötiin Mirtazapiinia ja Opamoxia. "Syö näitä aluksi niin siitä se lähtee parantuminen" Sanoi lääkäri, kun hain apua kolmivuorotyön tuottamaan stressiin ja uniongelmiin.
Söin lääkkeitä muistaakseni 5päivää, ja lopetin kun olo oli aivan jäätävä. Menin mm. kauppaan ostaan ruokaa, ja kun saavuin sinne en muistanut miksi olin siellä. Aivan sekoaineita, ja oma näkemys on työn ja omankokemuksen mukaan se, että ne määrätään aivan liian helposti.

edit. Niin, ja hoidin itseni takaisin kuntoon liikunnalla ja säännöllisellä unirytmillä. Vältin stressiä ja panostin ravintoon lisäksi.
 

Salama15

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lankisen Lukupiiri - Zervuska Haidis
No niin, enpä kuvitellut vielä puoli vuotta sitten tähän ketjuun kirjoittavani kuin kannustavia viestejä muille, mutta kuinka ollakaan... Tuolla Naisasiat-ketjussa puin jokunen viikko sitten avioero-asioita, jotka sitten käsittelyyn otettaessa nosti pintaan ihan hippusen muutakin.

Meikäläisellä moninkertaistui duunissa vastuualue aikalailla tasan kaksi vuotta sitten. Alkuun meni ihan OK, töitä tein aivan liikaa toki, mutta ajattelin silloin sen olevan vain väliaikaista. No eihän se ollut, toimari painosti päivittäin, tavoitteet oli aivan utopistisia, mistään ei tullut onnistumisen fiiliksiä, jouduin kantamaan vastuun toimarin sanelemista päätöksistä useamman sidosryhmän suuntaan, jotka luonnollisesti kaatoivat sen paskasangon mun niskaani. Himassa muutuin tän stressin ja työkuorman takia zombiksi, lähes kaikki työn ulkopuolinen tekeminen loppui, läheiset "häiritsivät työn tekemistä" ja muuttuivat mulle about läpinäkyviksi, univaikeuksia on ollut jo liian pitkään, unia en näe ja aivot kävivät ylikierroksilla koko ajan. Kuten kuvioon kuuluu, pystyin ulospäin näyttämään "naamaria", että kaikki on hyvin, mutta kotona en yksinkertaisesti jaksanut tehdä PRKL yhtään mitään vikaan puoleentoista vuoteen! Aikansa meikäläistä katseltuaan rouva lopulta hermostui ja lähti lätkimään nyt Pääsiäisenä.

Itsekin ajattelin käsitteleväni vain tuota erohommaa ja lääkitsin sitä ahdistusta pääosin alkoholilla (TYHMÄ), mutta se loppui likipitäen täydelliseen romahdukseen kesäkuun ekalla viikolla => nukuin tunnin pätkissä, söin mitä sattuu, kupittelin aika reilusti ja lopulta mulle pätkähti pe-iltana sellainen n. kuuden tunnin pätkä, josta en muista mitään (siihen ei kuulunut muistin vievää määrää viinaa). Se pelästytti äijän aika totaalisesti (olisinhan voinut tehdä tuolloin ihan mitä vaan, itselle tai muille). Ma 9.6. ymmärsin mennä lekuriin ja sieltä tuli passitus eteenpäin kunnon tutkimuksiin ja työpsykologille. Diagnoosikin saatiin testien yms. jälkeen => "pitkään jatkunut vakava työuupumus ja masennus", saikkua enshätään 1kk... Voi helewetti, että just nyt ottaa ukolla koville! Ja se mikä tässä kaikkein eniten riipii on se, että enhän mä nyt jumaliste vaimostani eroon halunnut vaan siitä kaikesta paskasta joka mun sisälläni möyrysi, en vaan itse ymmärtänyt mikä sen aiheuttaa. Rouva tietty lähti "kusipäisen ja tunteettoman työnarkomaani-mulkun" luota pois ja hänen voi olla aika vaikea saada päätään käännettyä siihen suuntaan, että tänne jäikin itse asiassa sairas mies.

Nukkumisen avuksi laittoivat pitkävaikutteisia melatoniineja ja silloin kun meinaa pultti katketa niin Oxaminia huiviin. Liekö täällä muilla kokemuksia miten tuollaisesta työuupumus / masennus-yhdistelmästä pääsee kuiville? Ja sitten on tietty vielä tuo avioero-asia käsiteltävänä... Joku sanoi, että kasvitkin tarvitseva vahvistuakseen välillä vähän paskaa niskaansa, mutta mulle jysähti nyt koko kuorma kerralla!
 

wall54

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara
Olipa kerran Wall. Säälittävä, ruikuttaja, varmaan nössökin. Jokaisen unelmien poikaystävä. Jumaoloi epäonnistumisia. Piti itseään alempiarvoisana ja huonompana kuin muut. Ei tainnut edes luottaa juurikaan ihmisiin, muttei kuitenkaan mikään "kouluampujatyyppi". En ollut epäsosiaalinen, mutta väliinputoaja kyllä. Varmaan ihan kiva, mutten säväyttävä. Itsetuntokin taisi olla puhdas nolla. Jännitti aivan liikaa joka tilannetta. Uskoin, että minulla on jotain fyysistä vaivaa, kunnes todettiin, etteipä ole. Sen jälkeen minut lähetettiin psyykkisiin tutkimuksiin. Tuo kaveri uskoi olevansa tyytyväinen elämäänsä, kunnes terapeutti sanoi taikasanan: "Vaikea masennus". Ja myös se fyysinen vaiva osoittautui mielenterveysongelmien aiheuttamaksi. Kaverit ei ymmärtänyt - ei oikein itsekään. Kenties niitä oikeita kavereita juuri ollutkaan. Häpesi sitä. Vanhemmat keskittyivät kotona keskinäiseen vihanpitoon ja sisaruksetkin asui jossain satojen kilometrien päässä.

Aikaa kuluu vaivaiset neljä vuotta eteenpäin. Diagnoosi on alentunut vain keskivaikean masennuksen tasolle. Tilanne on kuin puoli voittoa - vaikea masennus kun kuulostaa ylitsepääsemättömältä. Tässä välissä tosin uskoi oman voiman vahvuuteen ja meni lukion jälkeen ilman terapioita. Omat voimat eivät olleet vielä tarpeeksi vahvat, vaikka ajatuksissa lähinnä virtasi: "En mä terapiaa tarvi - muut tarvii sitä enemmän - noloakin vielä mennä terapiaan ja myöntää heikkoutensa". Mutta jotain uutta tähän oli tullut: maiseman vaihdos kolme vuotta sitten toisaalle opiskelemaan (parasta, mitä minulle on luultavasti käynyt), hyviä kavereita, harrastukset palanneet, aikaisemman elämän ja lapsuuden ajan kavereiden taaksejättäminen kokonaan menneisyyteen. Eräs nuori nainenkin käväisi pikaisesti elämässä, jolle jäin ison kiitoksen velkaa. Patisti oikeasti vielä hakemaan apua.

Nyt on kulunut aikaa vain seitsemän vuotta ensimmäisestä diagnoosista. Viimeiset kolme vuotta kulkenut ja käynyt terapiaistunnoilla. Valmistuminen häämöttää. Urakulku vaikuttaa lupaavalta. Tulevaisuus ei pelota eli usko on vahva omaan tulevaisuuteen töiden saralla. Naisasiat on edelleen hyvin, kun niitä ei ole. En tiedä, haistavatko edelleen ne pahat menneisyyden itsetunto-ongelmat. Mielenterveysongelmien aiheuttamat fyysiset vaivat ovat aika täydellisesti ylitetty - hyvin harvoin esittelevät olemassaoloaan. Liiallinen jännityskin on hävitetty yrittämällä ja viemällä itseään haastaviin tilanteisiin. Itsetunto on siten noussut kohisten itsensä ylittämisen ja hienojen kokemusten ansiosta. Mokailtukin on, mutta hei - kaikkihan me mokataan. Enää ei pelota epäonnistumiset niin pahasti - hyvä jos juuri ollenkaan. Vihan ja katkeruuden fiilikset ovat vähentyneet todella paljon, tai jos ei muuta, niin hyväksyy omat fiiliksensä paremmin. Masennuskaan ei ole enää niin paha. Olen yrittänyt opetella tuntemaan itseni hyvin ja tällä hetkellä luulen siinä onnistuneenikin. Myös kova kriittisyys itseä kohtaan on höllentynyt.

Hieno fiilis, kun miettii sitä, kuinka paljon on päässyt pitkällä tähtäimellä eteenpäin. Lyhyellä, kuten vuoden perspektiivillä, eroja tuskin itsessä edes huomaa. Mutta kun katsoo tuolla seitsemän vuoden perspektiivillä, niin ero on todella - todella valtaisa parempaan suuntaan. Vähän kuin hakisi urheilussa lähes vuosikymmenen tavoitteella menestystä. Sanoisin, että se kärsivällisyys ja se työ on palkittu niin hyvin kuin mahdollista. Kirkkaimpaan ei ole vielä päästy, mutta kenties sekin sieltä. Tosin en usko, että vaikeasta masennuksesta tervehdytään täysin koskaan, vaan se jää sinne jonnekin taustalle ja arvet jää. En myöskään usko, että itsetuntoni tulee koskaan olemaan minkään supermiehen tasolla. Mutta siihen luotetaan ja uskotaan, että sekä masennus että itsetunto olisi edelleen parempi - päivä päivältä, vähä vähältä.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös