Taudinkuvana depressio

[kiljander]

Wall, hieno kirjoitus hienolta tyypiltä! Tsemppiä jatkoon!!!

 

[Ötökkä]

Nyt kun elämä alkaa näyttämään vähän valoisemmalta niin on hyvä kysellä vähän tämän ketjun aktiivisisilta jäseniltä mitä mieltä olette nykypäivän nousevasta trendistä, masennuslääke kielteisyydestä? Oma mielipiteeni on että masennuslääkkeitä määrätään ehkä vähän liiankin helposti mutta toisaalta mielenterveysongelmia ei vieläkään hoideta tarpeeksi suurella vakavuudella nykysuomessa. Mielenkiintoinen näkökulma tähän ongelmaan ns Oulun malli jossa psykiatriset sairaanhoitajat tarjoavat keskusteluapua esim terveysasemilla, perhepalveluissa ja kouluterveydenhuollossa.

Ennaltaehkäisevän mielenterveystyön Oulun malli palkittiin - Ajankohtaista - Terveyspalvelut - Terveyspalvelut - Oulun kaupunki


Oma veikkaukseni on että Oulun mallin käyttöönotolla iso osa masennuslääkeresepteistä jäisi kirjoittamatta. Ja tätä kautta masennuslääkeisiin kohdistuva kielteisyys ehkä vähän lievenisi ja me, jotka oikeasti tarvitsemme näitä masennus- ja muita mt-lääkkeitä, söisimme näitä lääkkeitä suosiolla ilman että mielenterveystyöntekijöiden aika menisi lääkekielteisen ihmisten kanssa "tappelemiseen". Nimimerkillä itsekin entinen erittäin lääkekielteinen ihminen.

-Tinke

Minusta tuntuu, että usein lääkkeitä määrätään liian helposti ainoana ratkaisuna. Siis että kun kerrotaan ahdistuksesta, ei lääkäri välttämättä edes kysele tarkemmin mikä ahdistaa - annetaan vaan dropit eikä pureuduta oikeaan syyhyn. Vaikeissa tapauksissa lääkkeet ovat lähes välttämättömiä, ainakin akuuttivaiheen ajan.

Silti tuntuu oudolta, että nykyään lähes 10% suomalaisista käyttää jotain mt-lääkkeitä. Todella iso määrä. Uskon, että tuota määrää voisi saada vähennettyä perehtymällä edes hiukan syihin. No, kai se maksaa sitten liikaa. On mullekkin joskus tarjottu mt-lääkkeitä kun valitin etten saa nukuttua kun kämppis sekoili ja siksi maailma kaatui vähän päälle - en ottanut, tiesin ettei se sitä varsinaista ongelmaa ratkaisisi. Onneksi sitten selvisi toista kautta asiat.

 

[Freddie Freeloader]

Wallin kirjoituksessa on jotain hyvin tuttua. Minulla "diagnosoitiin" vakava masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko (en nyt muista tautikoodeja tähän hätään) parikymmentä vuotta sitten. Diagnoosin teki muuten varttitunnin keskustelun päätteeksi Suomen Psykiatriyhdistyksen silloinen puheenjohtaja, ts. alansa johtava auktoriteetti.

Hoitotoimenpiteenä masennuslääkitys ja terapia kolmesti viikossa. Siihen aikaan oli vielä mahdollista päästä Kelan maksamaan kuntoutukseen.

Tapasin terapeutin kerran. Sen tapaamisen aikana kävi täysin selväksi, että hänellä on mielenterveydellisiä ongelmia selvästikin enemmän, kuin minulla.

Silloin päätin, että ei. En suostu tähän. Osaan hoitaa omat asiani, jos vain päätän tehdä niin.

Päätin tehdä niin. Enkä sano, että se toimisi kaikilla, mutta tämä on minun tarinani.

 

[Myyrä]

Tämän kuuluisan irtisanotun psykologin mielipiteitä masennuslääkkeistä.

Irtisanottu psykologi masennuslääkkeistä:

Mitä tästä opimme: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Tottakai lääkäritalo antaa potkut, jos joku sen työntekijä uskaltaa kyseenalaistaa rahakoneen. Itsestäänselviä pointteja tuossa tekstissä, mitä useat eivät kuitenkaan ymmärrä tai halua ymmärtää: Eli se, että lääketeollisuuden kannalta paras ratkaisu ei tietenkään ole paraneminen, vaan riippuvuuden aiheuttaminen omaan tuotteeseensa.

Muutenkin hyvä kirjoitus mielestäni. Jos tutkimuksessa todetaan, että lääkkeiden avulla on parantunut 3 prosenttia, niin jossain on kyllä vikaa. Ilman lääkkeitä parantuu varmasti paremmin. Ja vaikka ei paranisikaan, niin turha on aiheuttaa kymmenille prosenteille riippuvuutta sen takia, että 3 % paranee.

 

[LaTe_Show]

Tämän kuuluisan irtisanotun psykologin mielipiteitä masennuslääkkeistä.

Se, että väittää ettei masennuslääkkeistä ole apua on lähes yhtä naiivi väittämä kun se että väittää että masennuslääkkeet yksinään on ratkaisun avain. Tuokin juttu aloitettiin raflaavasti äärimmäisen typerällä "On tullut viikonloppuna bänät poikaystävältä tekstarilla"- esimerkillä millä ei ole mitään tekemistä diagnosoidun masennuksen kanssa.

Kuinka psykologi (huom ei psykiatri), jolla ei ole lääketieteellistä eikä farmakologista koulutusta, voi nähdä itsensä päteväksi mitätöimään yleisesti hyväksytyt tutkimukset, joita masennuksesta ja sen hoidosta on tehty? En tiedä mihin lähteisiin herra Kopakkala on näkemyksensä perustanut, mutta pelottavaa on miten helposti hänestä tehdään nk kuuluisaa/asiantuntija median silmissä: paikalle tarvitaan ainoastaan kamerat ja lehdistö ja asiantuntija on valmis...

En edes mainitse sanallakaan irtisanotun herra Kopakkalan omista mahdollisista motiiveista.

Jos tutkimuksessa todetaan, että lääkkeiden avulla on parantunut 3 prosenttia, niin jossain on kyllä vikaa.

"Lääkkeiden avulla"? Ongelmana tässä on se, että pelkkä lääkehoito ei ole riittävä - lisäksi hoitoon tarvitaan psykiatrinen tuki.

Jos palataan tuohon Kopakkalan "viikonloppuna bänät"-esimerkkiin, niin se että masennuslääkkeitä määrätään "pahaan mieleen", kävisi mielestäni perustelluksi lääkekriittisyydeksi: lääke ei yksinkertaisesti toimi, jollei tautia ole. SSRI-lääkkeet vaikuttavat aivojen serotoniiniaineenvaihduntaan - jollei serotoniiniaineenvaihdunnassa ole ongelmia, ei lääkekään auta. Aivan sama periaate on särkylääkkeissä ym. lääkkeissä: pitää olla oikea lääke oikeaan vaivaan.

Mutta siitä olen samaa mieltä, että isoin ongelma on siinä, että nykyään turvaudutaan pelkkään lääkehoitoon... (koska psykiatrisen tuen resurssit puuttuvat täysin).

 

[Morgoth]

Mitä tästä opimme: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Leipä varmaan loppu myös Aku Kolpakan pyödästä, joten pakko tulla lehteen kertomaan omasta hoidostaan jolle toivoo potilaita, jotta Akullakin olisi taas leipää pyödällä. Kukaan ei kai käy kiistämään etteikö lääketeollisuus olisi tavallaan varsin ristiriitaista bisnestä, lääkärien kytköksiä lääkeyrityksiin ja mehiläisen antamia omituisia potkuja, mutta Aku ratsastaa tuolla teemalla omaksi edukseen surutta. Vetää
mutkat suoriksi ja maalailee mustavalkoisesti hyvät ja pahat osapuolet. STAR*D-tutkimus ei ihan noin mustavalkoiseen tulokseen tainut edes päätyä. Hänellä ei myöskään ole lääketieteellistä koulutusta, joten kompentenssi puuttuu lähes täysin sen tarkemmin lääketieteellisiä tutkimuksia arvioida.

Se mikä itseäni suorastaan vituttaa tuo "tuli bändät" esimerkki (eihän tuo täytä edes masennuksen kriteerejä), joka ei oikeastaan kuin lisää vain mielikuvaa, että masennus on vain siitä kiinni kunhan ottaa itseään niskasta kiinni. Luultavasti lievään masennukseen lääkeet eivät ole hyvä pääasiallinen hoito, mutta eiköhän tässä ole keskustelua lääkärikunnassa.

Ai, mikäköhän on masennuslääkeriippuvuus ja vieroitusoireet?

 

[penkinlämmittäjä]

Pakko avautua. Muutama vuosi sitten huomasin masentuneeni. Minulla oli oikeastaan suoranainen helvetti päällä. Kauhea laskupino saamattomia palkkoja, joita en lopulta koskaan saanutkaan. Muutin toiseen kaupunkiin opiskeluiden ja työn perässä. Olin yksinäinen ja lopulta lääkäri dumppasi haaveeni opiskelusta. Siirryin työelämään, mutta yksinäisyydessäni huomasin nauttivani alkoholia enemmän ja enemmän. Minut piti pystyssä fyysinen työ, johon sain purettua pahaa oloa ja paras ystäväni, salibandy. Minulla ei ollut oikeastaan tukea lähellä ja kaverit eivät olleet iltaaistuvaa sorttia lukuunottamatta kännäämistä. Lopulta heräsin, kun olin käytännössä ryypännyt lähes putkeen kolme viikkoa joulukuussa 2011. Selviä päiviä oli viitisen kappaletta tuona aikana. Onneksi siihen oli mennyt vain isot veronpalautukset, eikä esimerkiksi vuokria ollut rästissä. Tai oikeastaan oli, en nimittäin koskaan saanut maksettua liikaa maksettuja asumistukia, jotka olisin voinut maksaa niistä rahoista. Tuloksena ulosotto. Sitä velkaa nyt ei enään ole. Tuon ryyppyputken jälkeen päätin etten enää koske alkoholiin vähään aikaan. Reippaat kolme kuukautta siihen menikin ja sen jälkeen kauden päättäjäisissä aukesi. Tuon jälkeen ei kuitenkaan alkoholin kanssa ole ollut ongelmaa. Sillä aikaa olin kuitenkin tavannut nykyisen vaimoni, joka käytännössä yksin nosti minut helvetistä. Olen ollut todella onnellinen sen jälkeen. Tämän vuoden kesäkuussa vaimo lähti kuitenkin ulkomaille ja tarkoituksena oli olla vuosi siellä. Heinäkuun lopussa tuli Suomeen, koska meillä oli hääjuhla. Menimme puolta vuotta aiemmin naimisiin ulkomailla. Olen ollut lomautettuna talvesta lähtien ja valmistaudun tällä hetkellä pääsykokeisiin, jotta pääsisin viimein opiskelemaan sitä, mikä minun piti muutama vuosi sitten aloittaa Lahdessa, mutta jonka lääkäri jostain käsitämättömästä syystä tyrmäsi. Elokuun hääjuhla tuli maksamaan paljon. Ja laskupinoa on kertynyt jälleen. Lisäksi vaimo on ulkomailla ja olen huomannut aivan karmaisevan ikävän tunteen. Olen jälleen yksinäinen kaukana ystävistä. Edelleen on harrastus, johon pystyn purkamaan pahaa oloa. Pelaaminen on vaihtunut valmentamiseen, joten se paha olo ei todellakaan purkaannu yhtä tehokkaasti. Minusta on tullut saamaton ja juuri nyt vihaan itseäni siitä syystä. Vaikea ottaa itseään niskasta kiinni. Alkoholia en edelleenkään paljon käytä, joten jotain hyvääkin. Ylihuomenna pääsen puoleksitoista viikkoa tapaamaan vaimoa Sveitsiin ja se on tällä hetkellä asia, jota vaan odotan. Onneksi on tehty päätös, että joulun jälkeen hän ei enää palaa takaisin, vaan jää Suomeen. En ole viitsinyt edessä hänelle purkautua tästä aiheesta, koska se tekisi hänelle todella pahaa. Laskupino onneksi pian helpottaa, koska voin nyt irtisanoa itseni ja saan kuukauden irtisanomisajan palkan. Toivottavasti pian. Mikäli vaimon näkeminen ei auta tähän olotilaan, niin ensimmäinen asia laskujen maksamisen jälkeen onkin sitten avun hakeminen. Rahatilanne on kuitenkin varmasti yksi todella suuri syy tähän, joten koko homma voi hyvinkin purkautua puolentoista viikon loman ja laskujen maksamisen jälkeen.

Onko likimainkaan vastaavia kokemuksia arvon palstakumppaneilla? Toistaiseksi lääkkeettömyys on tuntunut hyvältä ratkaisulta, mutta jos loma ei auta, niin sitten apua on niistä haettava.

 

[Tinke-80]

penkinlämmittäjä: Oletko vielä hakeutunut hoitoon? Jos et niin ehkä olisi hyvä kokeilla hakeutua masennuksen takia hoitoon. En toki ole mikään ammattilainen mutta omasta kokemuksesta tiedän että hoitoon hakeudutaan / päästään aivan liian myöhään. Tsemppiä ja jaksamisia sinne.

-Tinke

 

[penkinlämmittäjä]

penkinlämmittäjä: Oletko vielä hakeutunut hoitoon? Jos et niin ehkä olisi hyvä kokeilla hakeutua masennuksen takia hoitoon. En toki ole mikään ammattilainen mutta omasta kokemuksesta tiedän että hoitoon hakeudutaan / päästään aivan liian myöhään. Tsemppiä ja jaksamisia sinne.

-Tinke

Niinhän minä tuossa mainitsin jo, etten ole. Nyt reissun jälkeen jos ei helpota ahdistus, niin teen sen heti. Muuten viimeiset pari kuukautta jouluun on aika tuskallisia. Ja kiitos!

 

[gasp]

Mielenkiintoinen luento liittyen depressioon, suosittelen katsomaan:

https://www.youtube.com/watch?v=drv3BP0Fdi8

Mulla on ollut viimeisen 5 vuoden aikana vaihtelevasti lievästä vaikeaan asteista masennusta. Lisäksi myös erittäin vittumainen ilmiö nimeltä depersonalisaatiohäiriö. Onko tuttu kellekään? (Info: http://traumajadissosiaatio.fi/depersonalisaatiohairio/) Voisin luopua kolmesta sormesta, jos se auttaisi pääsemään DP-ilmiöstä eroon. Siitä on tehty elokuva nimeltä Numb, joka kuvaa sairauden oireita aika tarkasti.

Näillä keinoilla olen saanut lievennettyä depressiota ja ahdistusta:

- Aktiviteetti (pois tietokoneelta ja tv:n äärestä)
- Kuntoilu (sali+lenkki)
- Terveellinen ruokavalio. Lisäravinteita mm. Omega3, monivitamiini. (Omegaa suositellaan myös ylläolevassa videoklipissä)
- Pornon katsomisen lopettaminen. Tiedän että kuulostaa hullulta, mutta on tutkittu että porno aiheuttaa crack-kokaiinin kaltaisen high-tilan, joka addiktoi "käyttäjän" ja sekoittaa dopamiini- ja serotoniinituotannon. Myös liiallinen runkkaaminen heikentää aivojen välittäjäainetuotantoa. Omasta kokemuksesta yhdyn tähän väitteeseen. Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=wSF82AwSDiU
- Riittävä uni
- Tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttaminen. Vaikka väkisin. Omassa tapauksessa tähän liittyy kuntosaliharjoittelu jossa asetan tietyn tavoitteen, esim penkkitulos.

Osa ohjeista aika kliseisiä mutta kyllä ne itsellä on toiminut.

Toinen tärkeä seikka liittyen masennukseen, on mahdollinen alhainen testosteronitaso. Aikoinaan kun masennus oli pahimmillaan, niin mulle määrättiin hirveä määrä eri lääkkeitä mm. Setralin, Cipralex, Seroquel, Cymbalta, Zoloft, Xanor, Diapam yms.. Ja oikeastaan mikään näistä ei toiminut, paitsi bentsot auttoivat ahdistukseen (lamauttava vaikutus). Pitkän oma-aloitteisen tutkimuksen jälkeen päättelin, että kyseessä täytyy olla myös alhainen testosteronitaso. Lääkärit vain nauroivat ettei nuorella miehellä voi olla sellaista vaivaa, mutta testien jälkeen tulokset näyttivät viitearvon alapuolelle ja lekurit olivat sen jälkeen hiljaista porukkaa. Sain välittömästi korvaushoidon; Testogel jota levitetään aamulla käsivarsiin. Tämä auttoi eniten kaikista lääkkeistä oireisiin, mutta ei ole/ollut lopullinen lääke masennukseen. Todennäköisesti alhainen testotaso oli masennuksen oire. Jos arvot ovat alhaiset, niin mielummin kannattaa ensiksi kokeilla nostaa luontaisesti tasoja sen sijaan, että käyttää ulkoista valmistetta, joka lopettaa oman tuotannon. Luontaisesti nostat testosteroniarvoja näin: http://anabolicmen.com/100-ways-to-increase-testosterone-levels-naturally/

Ja tietenkin täytyy ottaa huomioon että alhainen testosteronitaso on todennäköisesti oire masennuksesta, joten mikäli masennus parantuu niin todennäköisesti hormoonitasot palautuvat. Mutta mikäli tilanne on toisinpäin, niin kannattaa kokeilla korvaushoitoa. Kilpirauhasen vajaatoiminta tai kivessairaudet ovat sitten asia erikseen ja korvaushoito on melkein aina välttämätön.

 

[Tinke-80]

No niin, taas perinteinen masentuneisuus on alkanut nostamaan päätään. Onneki minulla on nykyään paljon "työkaluja" näiden masennusten hallintaan esim sosiaalinen turvaverkko (kaverit ja mt-poliklinikan henkilöt), oma sairauden tunto ja kokemukset siitä miten tämä masennus jatkaa kulkuaan. Mutta onhan tämä aina vaikeata kulkea tämä sama polku aina uudestaan ja uudestaan. Onneksi tämän polun kulkeminen on helpottunut vuosien myötä enemmän ja enemmän.

-Tinke

 

[Morgoth]

Onneki minulla on nykyään paljon "työkaluja" näiden masennusten hallintaan esim sosiaalinen turvaverkko (kaverit ja mt-poliklinikan henkilöt), oma sairauden tunto ja kokemukset siitä miten tämä masennus jatkaa kulkuaan.

Sama juttu tai olen huomannut, että helpottaa todellakin sairauden kanssa elämistä. Eihän se toki sitä pahaaoloa sinällään helpota ollenkaan ja yhtä kamalaa se on kulkea uudestaan samaa tuskaista polkua, mutta jollakin tavalla sitä tietää, että siitä on kuitenkin mahdollisuus selvitä. Tarvittaessa hoitoon on helpompi mennä ja saa heti oikeanlaista hoitoa eikä tarvitse alusta asti käydä juttuja. Aivan hirveää aikanaan oli saada diagnoosi, mutta jälkeenpäin se oli lopulta yksi parhaita asioita, mitä tämän sairauden kanssa on koskaan tapahtunut. Psykoedukaatioko on se hieno sana, mutta kannattaa ihmeessä mennä ja ottaa kaikki hyöty irti, jos mahdollisuutta sellaiseen tarjotaan. Lisäksi tässä on oppinut itse säätelemään omaa lääkitystäkin.

 

[Ted Raikas]

Olen nyt ollut ilman lääkkeitä jo reilusti yli vuoden. Pärjännyt olen, mutta toki ei masennus ole minnekään kadonnut. Voi tosiaan olla, että tämän kanssa tulee painittua loppuelämä, mutta onneksi säännöllinen elämä (lue: työ) tasapainottaa ja tuo sellaista tunnetta, että sitä kuuluu jonnekin. Siitä kiitos myös erittäin hyvien työkavereiden ja loistavan työilmapiirin. Ei liian stressaavaa ja vahvasti tulostavoitteista työtä, jos nyt työtehtäviini suhtaudun silti vakavuudella ja ne pitää hoitaa.

Sen jälkeen kun escitalopramin syömisen lopetin, niin elämä on ollut aika sellaista kausiluonteista. Voi tulla useamman viikon hyvä jakso, että on aika perustyytyväinen ja sitten taas kausi, että kaikki tuntuu ihan uskomattoman huonolta ja ei kestä oikein mitään ristiriitoja ihmisten kanssa ja asiat jää pyörimään mieleen päiväkausiksi. Helposti myös tulee epäsosiaalisia puuskia ja haluttomuutta olla kenenkään kanssa tekemisissä. Taas sitten jos on hyvä vire, niin kaipaa muiden seuraa ja tapahtumia. Vaihdokset tapahtuu kuitenkin sen verran rauhallisesti, että mistään kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ei ole kyse, eikä psykiatriakaan sitä mieltä ollut kun käynnit lopetettiin. Tosiaan viime vuoden alussa lopetin psykiatrilla käynnin, kun tuntui, ettei tapaamisissa oikein ollut koskaan ihmeempää kerrottavaa ja jaksaminen oli parempaa ainakin siihen aikaan. Kuoppia on toki osunut matkalle. Voi olla, että kesän jälkeen on myös nuo mielialan kaudet myös hieman loiventuneet vähitellen.

Ihan yhtä tunteikas en ole kuin ennen kuin aloin syömään lääkkeitä (tuntuu, että ne muutti jotenkin tunne-elämääni jonkin verran), mutta kenties siihen nyt voi vaikuttaa myös ikä ja elämänkokemukset ja asioihin suhtautuu siten rationaalisemmin ja realistisemmin, kuin nuorempana jolloin oli kaikessa jatkuvasti hurjan emotionaalinen ja jopa herkkäuskoinen.

 

[Vuokralainen]

Pitkästä aikaa.

Kuntoutustuella en ole ollut enää pitkään aikaan, vaan olen viime vuoden alusta asti ollut työmarkkinoilla, tosin työttömänä, ihan pieniä osa-aikatöitä ja työkkärin kursseja lukuunottamatta.

Aika hyvin tässä on mennyt.
Mutta nyt vituttaa tämä unettomuus. Menin yhdentoista aikaan nukkumaan ja nukuin noin kahteen asti erittäin levotonta unta ja sitten päätin nousta ylös. Oma vika, kun olen yrittänyt päästä iltalääkkeestä eroon, mutta ei tunnu olevan helppoa. Lääke on Olanzapin, ei siis varsinainen unilääke, mutta sen pitäisi vähän rauhoittaa ja tasata ajatuksia yön ajaksi, että rauhoittuisi nukkumaan. Olen ottanut sitä aiemmin todella pienen annoksen eli 5mg, mutta siitäkin eroon pääseminen tuntuu olevan vaikeaa. Menenpä tänään apteekkiin hakemaan satsin lääkettä, sillä mitäpä tässä itseään kiusaamaan. Huolettaa vaan, että pääsenkö koskaan tuosta lääkkeestä eroon? Muilla kokemuksia? Lihottanuthan toi lääke on aivan helvetisti ja saa jatkuvan väsymyksen olon aikaiseksi(nukkuisin vaikka vuorokauden ympäri) eikä oikein mikään innosta.

Terapian ja hoitosuhteen psykiatrian polille olen jo lopettanut yhteisymmärryksessä lääkärin kanssa viime syksynä ja päässyt muista lääkkeistä eroon, mutta tää yksi lääke tuntuu olevan edelleen tarpeellinen ja samalla haitallinen. Mahdollinen hoitosuhde jatkuu tarvittaessa omalääkärin kanssa terveyskeskuksessa ja takaportti psykiatrian polille on olemassa, jos oikein takapakkia mennään.

Edit: Onpahan sekava kirjoitus, mutta niin on kirjoittajakin.

 

[Morgoth]

Lääke on Olanzapin, ei siis varsinainen unilääke, mutta sen pitäisi vähän rauhoittaa ja tasata ajatuksia yön ajaksi, että rauhoittuisi nukkumaan. Olen ottanut sitä aiemmin todella pienen annoksen eli 5mg, mutta siitäkin eroon pääseminen tuntuu olevan vaikeaa.

Itse olen käyttänyt ketiapiinia vajaat kolme vuotta. Ymmärtääkseni on olantsapiini on todella samanlainen lääkeaine. Otan 25-100 mg iltaisin oman harkinnan mukaan. Ongelmani ei ole nukahtaminen vaan se että nukahdan nopeasti, mutta herään heti 2-3 tunnin jälkeen ja sen jälkeen ei enää väsytä. Ei kovinkaan terveellinen yhtälö, jos tuota jatkuu viikonkin. Jonkin verran toleranssia ketiapiinin tullut, koska aluksi 25 mg riitti tainnuttamaan viikoksi, mutta nykyään se ei aina välttämättä riitä. Olen löytänyt sopivan annoksen, että se saan nukuttua hyvin, mutta seuraava päivä ei mene lääketokkurassa. Joskus olen koittanut nukkua ilman sitä, mutta ei se oikein ota onnistuakseen. Olen todennut, että toistaiseksi tuo on pienempi paha mahdollisine sivuvaikutuksineen (käsittääkseni alle 100 mg annokset ovat todella pieniä) enkä ainakaan tällä määrällä ole huomannut mitään merkittävää painonnuosua. Varmaan taas tulee sekin aika jolloin alkaa taas kyseenalaistamaan koko "myrkyn" syömisen järkevyyden, mutta kolikolla on aina kaksi puolta.

 

[Tinke-80]

Ketiapiinia menee myös itselläni uniongelmiin. 75 mg menee iltaisin ennen nukkumaanmenoa. On kyllä auttanut ainakin meikäläistä ja näkisin että edut ovat paremmat mitä mahdolliset haitat.

-Tinke

 

[Silkkeri]

Teki mieli purkaa tuntojaan johonkin, joten kaivoin ketjun esille ja tsekkasin, mitä viimeksi on tullut kirjoiteltua. No, eihän tässä kauheasti tarvitse edes purkaa, kun joulukuussa 2013 kirjoittamani viesti kuvaa nykyistäkin tilannetta aika kokonaisvaltaisesti. Viestissä kirjoitin mm. siitä, kuinka aikomuksissa on jälleen kerran hakeutua lääkäriin ja etsiä sopivaa lääkehoitoa. No sen teinkin, kohdalle sattui vielä tosi mukava lääkäri ja hetken tuntuikin, että ehkä mies saadaan vielä kuntoon. Muutaman kerran kävin tuolla lekurilla ja lääkkeistä testiin valikoitui escitalopram actavis, joka on ilmeisesti joku paranneltu versio perinteisestä citalopraamista, jota jo nuorempana kokeilin vailla menestystä.

No, varsin pian tuo lääkäri jäi useamman kuukauden lomalle ja lääkkeistäkään ei puolen vuoden käytön jälkeen tullut mainittavia positiivisia vaikutuksia. Lopputuloksena lopetin lääkkeiden käytön kaikessa hiljaisuudessa ja jätin uuden lääkäriajan varaamatta, jälleen kerran. Viittä tai kuutta eri mielialalääkettä olen nyt kokeillut, joista suurin osa ei ole vaikuttanut mitenkään siten, että olisin sitä ainakaan itse huomannut. Parin kanssa, mm. tuo citalopram, tuli vastaan tunteiden täydellinen latistuminen elikkä siis mikään ei tuntunut miltään, ei kivalta eikä paskalta. Lääkehoidon suhteen usko on mennyt jo täysin, tiedostan kyllä että niistä on monille apua, mutta omalla kohdallani ei tunnu olevan mitään hyötyä.

Jotenkin tätä masennuksen perkelettä pitäisi silti hoitaa ja terapia olisi varmasti kokeilemisen arvoinen vaihtoehto, mutta tuohonkin on syntynyt ihan pirunmoinen kynnys. Tiedostan kyllä, että nuo ovat ammatti-ihmisiä ja osaavat varmasti löytää ajatusmalleja ja ratkaisuja, joita en ole itse edes tullut ajatelleeksi. Ensinnäkin, minulle on todella vaikeaa puhua näistä asioista kasvotusten edes parhaille ystävilleni, joten täydellinen avautuminen ventovieraalle ihmiselle tuntuu likipitäen pystysuoralta seinältä kiivettäväksi. Toiseksi, pitäisi löytää terapeutti, jonka kanssa kemiat kohtaavat ja tuo on kuulemma se vaikein osuus. Eri terapeuteilla käyminen ja samojen asioiden läpikäynti kerta toisensa jälkeen tuntuu täysin ylitsepääsemättömältä, kun voimavarat on käytetty jo vuosia sitten ja elämä on jatkuvaa kamppailua jo ihan perus arkirutiinien jaksamisen suhteen. Kolmanneksi, tuohon lystiin ei ole varaa ilman Kelan tukea, jota ei saa ilman vähintään 3kk yhtäjaksoista hoitosuhdetta lääkäriin ja ilmeisen vaikeaa se on sen jälkeenkin.

Joka tapauksessa tuo psykoterapia alkaa vaikuttaa viimeiseltä oljenkorrelta. Jotain tuolla korvien välissä on pahasti vinksallaan ja ilman ulkopuolista väliintuloa on vaikea uskoa, että saisin piuhat säädettyä kohdilleen. Olen tunnistanut masennuksen itsessäni nyt reilut 10 vuotta eli koko aikuisikäni ja muutaman nuoruusvuoden. Pitkään tuo oli sitä, että mukana oli hyviä päiviä, jolloin elin täysin normaalia elämää ja nautin tavallisista asioista jne. Viime vuosina kuitenkin nuo hyvätkään päivät eivät ole olleet kovin kokonaisvaltaisia vaan lähinnä sellaisia, että jaksan nousta sängystä ilman pakottavaa syytä ja pystyn esim. käymään kaupassa tai juttelemaan kavereille ilman merkittävää sosiaalista ahdistusta. Noista viimeisistä oikeasti hyvistä päivistä on jo niin kauan, etten enää edes oikein muista, millaista elämä oli ilman jatkuvaa ahdistusta, vitutusta ja lamaannuttavaa alakuloa. Tai miten sitä on joskus saanut nautintoa elämän pienistä asioista, tai miten on riittänyt virtaa tehdä asioita aamusta iltaan.

Nykyisellään duunissa käyminen on oikeastaan viimeinen asia, mikä pitää kiinni elämässä edes jollain tasolla. Siihen myös menee kaikki voimavarat, töistä lähes poikkeuksetta suoraan kotiin latautumaan seuraavaa työpäivää varten ja viikonloput menee valmistautuessa tulevaan työviikkoon. Joskus tulee mietittyä koko touhun mielekkyyttä, kun mm. harrastukset ja sosiaaliset suhteet ovat huvenneet lähes olemattomiin vaan sen takia, että kaikki tankin pohjalta kaavittu virta menee töistä selviytymiseen. Ja selviytymistä se kyllä onkin, hommat menee aina vähän vasemmalla kädellä ja kello neljää odotellessa. Mitään yllättäviä vastoinkäymisiä tai varsinkaan konfliktitilanteita en saa kunnialla hoidettua. Tästä sitten seuraa vielä lisää syyllisyyttä, mikä on muutenkin yksi päällimmäisiä tunteita joka päivä.

Ehkä suurin elämää hankaloittava tekijä on kuitenkin tuo ahdistus, joka tulee ilmi erityisesti sosiaalisissa tilanteissa. Monesti ihan parhaiden ystävienikin seurassa menen niin lukkoon, etten saa oikein mitään sanotuksi. Vaikeimpia ovat tilanteet, joissa joutuu pakostakin kanssakäymisiin tuntemattomien ihmisten kanssa. Noita välttelen nykyään kuin ruttoa. Työn puolesta nuo harvat pakolliset palaverit yms. saan selvitettyä rauhoittavien avulla, mutta vapaa-ajalla jättäydyn kaikista illanistujaisista yms. pois. En jaksa enää keksiä edes tekosyitä toiminnalleni, vaan jätän kokonaan vastaamatta kutsuihin tai kieltäydyn ilman mitään perusteita. Useimmiten töiden jälkeen ja vapaapäivinä heitän puhelimen johonkin pyykkikoriin äänettömälle, koska en jaksaisi useimpiin puheluihin tai viesteihin vastata kuitenkaan. Tästä seuraa luonnollisesti iso kasa lisää syyllisyyttä. Tiedostan tehneeni valtaosalle kavereista ja perheenjäsenistä paskoja juttuja mm. ohareiden muodossa, mutta en osaa edes pyytää noita anteeksi, saati sitten perustella käytöstäni jotenkin. Helpompi vaan olla pitämättä yhteyttä ollenkaan.


Tulipas sitten kuitenkin purettua. Tuossa oli ehkä jäävuoren huippu, enempää ei jaksa tai halua juuri nyt kirjoittaa. Eipä muuta kuin pirunmoista tsemppiä mielenterveydellisten ongelmien kanssa taisteleville palstalaisille ja muille. Syvältä perseestä, miten nuo voivat määrittää koko elämän ja olla läsnä joka tilanteessa. Eipä sitä junnuna käynyt mielessäkään, miten kokonaisvaltaisen paskalta voi ihmisestä tuntua ilman mitään ulkoista syytä. Ihan mielelläni olisin jatkanut tuossa epätietoisuudessa hamaan loppuun asti.

Loppuun vielä BuzzFeedistä ihan hauska lista diagrammeja masennuksen sisimmästä olemuksesta.

 

[Ollakseni]

Voi @Silkkeri minulla on tuota escitalopramia ja se on helpoittanut masennusoireita siinä mielessä että nykyään en enää toivo kuolevani joka päivä. Ja nyt pystyn miltei nauttimaan elämästäni. Koita pärjätä.

 

[Vuokralainen]

Tulipas sitten kuitenkin purettua. Tuossa oli ehkä jäävuoren huippu, enempää ei jaksa tai halua juuri nyt kirjoittaa. Eipä muuta kuin pirunmoista tsemppiä mielenterveydellisten ongelmien kanssa taisteleville palstalaisille ja muille. Syvältä perseestä, miten nuo voivat määrittää koko elämän ja olla läsnä joka tilanteessa. Eipä sitä junnuna käynyt mielessäkään, miten kokonaisvaltaisen paskalta voi ihmisestä tuntua ilman mitään ulkoista syytä. Ihan mielelläni olisin jatkanut tuossa epätietoisuudessa hamaan loppuun asti.

Aivan loistava kirjoitus. Kiitos siitä ja rohkeudestasi kirjoittaa.

Jos sinulle on tarjottu mahdollisuutta jutella terapeutin kanssa, niin tartu ihmeessä tilaisuuteen, jos vain pystyt.

Omassa tilanteessani viikottainen tapaaminen ja juttelu terapeutin kanssa oli juuri sitä mitä tarvitsin. Ei se terapeutti painosta mihinkään. Siellä saa jutella juuri sen verran asioista kuin itse haluaa.

Olen päässyt lääkkeistä eroon. Yöt ovat edelleen välillä yhtä helvettiä, mutta silti nukun mieeluummin vähän kuin olen koko seuraavan päivän lääketokkurassa.

 

[Silkkeri]

Omassa tilanteessani viikottainen tapaaminen ja juttelu terapeutin kanssa oli juuri sitä mitä tarvitsin. Ei se terapeutti painosta mihinkään. Siellä saa jutella juuri sen verran asioista kuin itse haluaa.

Uskon kyllä, että tuosta se apu voi löytyäkin. Jotain ulkopuolista näkökulmaa tähän on kyllä pakko saada. Pitkään kuvittelin, että löytäisin ongelmiini ratkaisut omin päin, mutta oikeastaan olen vaan päivä päivältä enemmän solmussa ajatusteni kanssa. Ammatti-ihminen ehkä osaisi auttaa löytämään uusia näkökulmia. Ei sillä, että mitään valtaisia ahaa-elämyksiä odottaisin, mutta jos nyt vaikka saisi rahtusen positiivista elämänasennetta kaivettua tähän ankeuden keskelle, taikka terveempää suhtautumista muihin ihmisiin. Vauvan askelinhan sitä näissä jutuissa edetään, ja jos vaan sopiva terapeutti löytyy ja oma sitoutuminen on kunnossa, niin vaikea kuvitella etteikö tuosta jotain hyötyä olisi.

Se sitoutumispuoli tuossa lähinnä pelottaa. Lääkäreille, psykologeille ja psykiatreille olen jutellut vuosien saatossa paljonkin, ja useimmiten noiden käyntien jälkeen on heti ollut parempi fiilis. Siitä huolimatta tuo ei ole kantanut niin pitkälle, että pidempää hoitosuhdetta olisi syntynyt kenenkään kanssa. Jossain vaiheessa vaan ne "ei siitä oo mitään hyötyä kuitenkaan"-ajatukset vaan ottavat vallan ja käynnit jäävät siihen. Tuo edellisessä viestissä mainitsemani lääkäri oli aivan loistava tämän asian kanssa, lomalle lähtiessään oikein vannotti että varaan seuraavan ajan heti kun hän palaa töihin. Lupasin suoralta kädeltä ja silloin tarkoitinkin sitä, mutta parin kuukauden kuluttua koko juttu tuntui aivan totaalisen yhdentekevältä ja homma jäi siihen. Pitäisi vaan saada pidettyä mielessä se hyvä tunne, mikä tulee jo ihan siitä kun aktiivisesti koittaa tehdä asioille jotain. Jotenkin se vaan aina on helpompaa pysyä omalla (sangen pieneksi käyneellä) mukavuusalueella.

 

[Surukuku]

Uskon kyllä, että tuosta se apu voi löytyäkin. Jotain ulkopuolista näkökulmaa tähän on kyllä pakko saada. ...

Olin vuosia tämän ketjun "vakioasiakas", olen kirjoittanut ketjuun vuosien kuluessa yli 60 viestiä, joista kenties voi nähdä kehityskäyrääni oman depressioni voittamiseksi. Tiedän siis vankasta kokemuksesta, kuinka subjektiivista kaikki tämän sairauden kynsissä on. Mutta - jos se sinua yhtään auttaisi jonkin kynnyksen yli, lueskele kirjoittamiani viestejä ehkä nähdäksesi, kuinka minäkin, vanha mies, onnistuin kaikista tempoiuluistani huolimatta... tai ehkä juuri niiden avulla kipuamaan taas "elävien kirjoihin" sairauteni syövereistä. Minulla on edelleen lääkitykseni, mutta myös elämäni... ja sitä kautta paljon nautittavia asioita. Voimia!

 

[godspeed]

On melko vaikea enää tuntea muuta kuin ehkä vähän voipunutta oloa tai satunnaista kovaa ahdistusta, ja sitä silloinkin jos ryyppää liikaa ja aivot tekee tilttiä. On ekaa kertaa sen verran hyvät tropit, että elämä hymyilee tasasemmin kun on arviolta 10 vuotta sitten puhjennut pipolaari taustalla. Kun vaan sain lekurin uskoon, että tartten sen masennuslääkkeenkin enkä vain jotain tasaavaa, jolla ei pelkästään tee yhtään mitään. Tarvii kombon joilla korjata aivot + jotain mielekästä tekemistä + yleensä hyvän elinympäristön + kusipäiden välttämisen. Selvistä tärkeintä on kuitenkin korjata aivojen rakenteelliset ongelmat, koska jos siellä ei ole sellasta vikaa niin nappulat on yhdentekeviä. Kyse on silloin jostain psykologisesta ja persoonallisesta ongelmasta (persoonallisuushäiriöstä kenties), johon auttanee vain terapia tai jonkinlainen ajatustenvaihto, jossa kukin moniongelmainen ymmärtää pohjimmiltaan kuinka päin vittua voi ajatella. Päästään pitää päästä ulos joskus, jos on yhtään vaaraa jäädä asuun sinne. Sit jos tosta perseistä perseimmästä häiriöstä on kyse, niin se saattaa ollakin sitten kiitos ja hei. Sellaista ei niin vain ajatella pois.

En tiedä oisko toi pelkkä masennus (ja sit siihen kylkeen se pers.häiriö jota epäilen et monilla on jos napit ei auta yhtään) sit pahempi lopulta myös näiden palstatovereiden loputtomien ja yyperpitkien itkuvirsien perusteella, kun siitä ei välttämättä sen vähänkin kroonistuessa pysty nousemaan millään tavoin jos mikään nappulakaan ei auta. Siinä tarvis muuttaa persoonallisuus jotenkin, jotta siitä selviää, mutta milläs sen muutat. Oon joskus todennu itelleni että vitullakaan tätä ajatusmaailmaansa ei enää muuta, kun tällä tapaa on maailmaan kasvanut, eikä persoonallisuuttaan voi muuttaa kuin aivoleikkauksella (ts tehdä Phineas Gaget ja juosta kiskonpäähän). Mää sentään olen mennyt ja sahannut eestaas pohjalta huipulle vuosien ajan ja välillä persoonallisuus kuitenkin tuntuu muuttuvan siinä mielessä että kuinka käyttäytyy ja mitä mieltä jostakin asiasta kulloinkin on. Aina tulee parempia päiviä ja aikoja, varsinkin kun on tottunu siihen sahaliikkeeseen, olkoonkin vähäsempää. Ns. rutiinilla elämäänsä eläväksi lampaaksi sitä kuitenkin latistuu mielellään, jos vaihtoehtona ahdistunut hermoraunio joka kykenee just ja just käymään kaupassa ja sitäkin vain jos on suunnitellut sitä reissua kaksi tuntia intensiivisesti. Siinä oppii arvostaan persoonaansa, jos vaan saa hissiliikkeen loppumaan. Parannuskeinoahan tähän ei ole, mutta oon sitä mieltä, että krooninen masennus on vielä pahempi, jos kaikki harmautuu.

Niin se vinkki kaikille joilla on ongelmia: Lässytys loppu nyt ja alatte vaatiin hoitoa, koska lässyttämisellä mikään ei parane yhtään. Ei kukaan kuuntele teitäkään jos vain lässytätte ettekä kohtaa ongelmianne. Ettekä lässytä itsellennekään, vaan lyötte vaikka itseänne päähän, että nyt alkaa tapahtuun. Helppo sanoa kuin tehdä, mutta jostain pitää itsekin ottaa vastuu. Maailma toimii niin.

 

[Vuokralainen]

Juuri nyt TV1;llä inhimillisessä tekijässä aiheena "kun äijä uupuu". Nähtävissä myös Areenassa.

 

[Vuokralainen]

Masennus tuntuu olevan todella vaikea asia monelle. Laitoin Facebookkiin linkin tuossa edellisessä viestissä mainitsemastani ohjelmasta ja lisäksi kerroin kokemuksia omasta masennuksestani ja siitä kuinka olen alusta lähtien halunnut olla täysin avoin sairaudestani. Ei tullut yhtään kommenttia tai tykkäystä. Eihän toi nyt silti kuitenkaan todellakaan vielä kummoinen mittari ole.
En muista, että koskaan ennen yksikään päivitykseni olisi jäänyt täysin ilman tykkäyksiä tai kommentteja, vaikka päivitys olisi ollut jotain todella ääliömäistä, kuten vaikkapa yksi sana kuten "kakka" tms.
Mikä tässä masennuksessa on niin vaikea ymmärtää saatika keskustella julkisesti? Minä pystyn siihen miksei moni muu pysty? Onko vika asenteissa vai missä?

 

[Eino_Mies]

Masennus tuntuu olevan todella vaikea asia monelle. Laitoin Facebookkiin linkin tuossa edellisessä viestissä mainitsemastani ohjelmasta ja lisäksi kerroin kokemuksia omasta masennuksestani ja siitä kuinka olen alusta lähtien halunnut olla täysin avoin sairaudestani. Ei tullut yhtään kommenttia tai tykkäystä. Eihän toi nyt silti kuitenkaan todellakaan vielä kummoinen mittari ole.
En muista, että koskaan ennen yksikään päivitykseni olisi jäänyt täysin ilman tykkäyksiä tai kommentteja, vaikka päivitys olisi ollut jotain todella ääliömäistä, kuten vaikkapa yksi sana kuten "kakka" tms.
Mikä tässä masennuksessa on niin vaikea ymmärtää saatika keskustella julkisesti? Minä pystyn siihen miksei moni muu pysty? Onko vika asenteissa vai missä?

Facebookissa monet haluavat vain jakaa sitä henkilökohtaisen elämän aurinkoista puolta ja näihin päivityksiin tietysti tulee tykkäyksiä. Katsoin myös tuota Inhimillistä Tekijää ja on hienoa että nämä miehet kertovat asiat niin kuin ne ovat. Valitettavan tuttu aihe, joka konkretisoitui kauan sitten omassa lähipiirissäni. Asenneilmasto on toki yleisesti ottaen parempi kuin 90-luvun alussa mutta jokin "pärjäämisen mentaliteetti" vaivaa yhä suomalaista mieskuvaa, eli heikkouden tunnustaminen voi olla liian suuri häpeä.