Taudinkuvana depressio

[kahden suunnan sentteri]

Ei kyse ole pohjimmiltaan mistään valistamisesta, vaan siitä, että kun jotain menettää niin silloin sen vasta huomaa ja tässä kohtaa se on terveys. Tässä mielessä on erittäin suotavaa, joskin pilke silmäkulmassa vain todellakin muistuttaa kuinka hyvin asiat monella ihmisellä on tässä meidän yhteiskunnassamme - tiedän kyllä itsekin mitä on ja mitä ei. Tajuat sen itsekin kun kerrot siitä, kuinka pienikin asia voi olla yhtä suuri kuin ns iso. Mutta sitä en tajua, että marssit paikalle kertomaan mielenterveyspotilaalle, että nauti elämästäsi. Yhtä hyvin voisi mennä syöpäketjuun kertomaan saman asian, että nauti, kun on kyse kuolemanvaarallisesta taudista.

Ei tarkoitus ollut tsempata sanomalla että "kyllä se masennus siitä kun vähän piristyt", vaan hassuttelemalla että "ei se muillakaan helppoo oo, nii".

Asiaan.
Ylen mielenterveysongelmista kertova nuortensarja Sekasin tuli katsottua vähän aikaa sitten. Ihan mielenkiintoinen, ja varmasti hyödyllinen mielenterveysongelmia normalisoiva draamakomedia.
Sekasin | TV | Areena | yle.fi
Projektiin liittyi myös muuta oheisvalistusta, varmaan täältä klikkailemalla löytää: Sekasin | yle.fi

 

[godspeed]

Ei tarkoitus ollut tsempata sanomalla että "kyllä se masennus siitä kun vähän piristyt", vaan hassuttelemalla että "ei se muillakaan helppoo oo, nii".

Omalla kohdallani ei vain ole kyse pelkästä masennuksesta vaan ykköstyypin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, sekä todennäköisesti jostakin persoonallisuushäiriöstä, joka on vielä diagnosoimatta. Noissa on tappelemista, joskaan tarkoitus ei ole koskaan ollut esittäytyä siten, että kenelläkään muulla ei voisi mennä huonosti. Loppuheittoni johon alkujaan tartuit oli ihan yhtälailla "samanlaista" hassuttelua.

 

[Karhunkulta]

Koitetaas nyt täälläkin kysellä, kun pohdituttaa vain tällainen asia.

Eli on nyt jo parisen vuotta ollut pikku hiljaa paheneva masennuksen oireilu tai jokin ahdistus. Tuntuu että välillä yksinkertaistenkin asioiden hoitaminen venyy ja venyy, kun pelkkä laskujen maksaminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä. Mielialat vaihtelee aivan järkyttävästi. Saattaa mennä totaalisesti hermot ihan jostain pikkuisesta asiasta ja yhtäkkiä kaikki onkin taas hyvin. Muistan että äitini sai aikanaan masennuslääkkeet aivan samanlaisen jutun vuoksi.

Tuntuu että tulee hirveän nopeasti sellainen luovutusmieliala, vaikka kyse olisi jostain ihan pienestä elämän vastoinkäymisestä. Joku yllättävän iso lasku, pakollinen sukulaisissa käynti, vaimo sanoo vähänkin väärällä tavalla jotain. Älkää kuitenkaan käsittäkö niin, että vetäisin tosiaan jotkut raivarit, usein kyllä pystyn pitämään asian sisälläni ja kiehun siellä itsekseen. Joskus tietty tulee tiuskaistua sitten oikein kunnolla. Näiden kaikkien johdosta on alkanut alkoholikin kulua normaalia enemmän. Se pieni tunnin tai parin nousuhumalan fiilis on oikeastaan ainoa milloin voi hetken hengittää ulos.

Yksi oire on myös, että viime kuukausina on tuntunut, että unet sekoittuu järjettömän paljon valvetilan kokemuksiin. Saatan miettiä että kenenkös kanssa mä tästä puhuinkaan ja koska? Kunnes rupeaa tosiaan miettimään, että olen melko varma tämän olleen unta ja ikinä en ole siitä asiasta kenellekään puhunut. Kuitenkin melko ahdistavaa, koska tätä tapahtuu muutamiakin kertoja viikossa nykyään ja välillä ei luota itseensä, että mitä on tehnyt ja mitä ei ja mikä oli unta ja mikä todellisuutta.

Viimeinen ärsytyksen aihe on keskittymiskyvyn katoaminen. Ei vaan joskus yksinkertaisesti pysty keskittymään lukemaansa ja saa todella moneen kertaan lukea asian että siitä jotain ymmärtää, koska mieli hyppii heti toiseen ja kolmanteenkin asiaan kesken lukemisen. Kirjojen lukeminen on äärettömän vaikeaa, kun saattaa usein menettää pari sivua kun "lukee". Tätäkin varmaan tapahtuu monelle, mutta mulla ei ennen tällaista ole ollut ja tuokin vain pahenee kokoajan.

Aika epäselvä ja pomppaileva vuodatus. Mutta tämä on nyt tilanne. Onko antaa mitään mielipidettä, että onko meikäläisellä tulossa joku burnout vai masennus vai mikä? Kai tästä nyt täytyy lääkärille mennä höpisemään, mutta olisi kuitenkin kiva kuulla jonkun mielipidettä asiaan, joka ehkä mielenterveysasioiden kanssa on joutunut painiskelemaan.

Edit: Mainitaan nyt vielä, että itsetuhoisia ajatuksia ei ole, mutta väsymys on kyllä kasvavaa ja sosiaalinen syrjäytyminen on aika pitkällä. Ei oikein huvita lähteä mihinkään vierailulle tai juttelemaan ylipäätään.

 

[godspeed]

Aika epäselvä ja pomppaileva vuodatus. Mutta tämä on nyt tilanne. Onko antaa mitään mielipidettä, että onko meikäläisellä tulossa joku burnout vai masennus vai mikä? Kai tästä nyt täytyy lääkärille mennä höpisemään, mutta olisi kuitenkin kiva kuulla jonkun mielipidettä asiaan, joka ehkä mielenterveysasioiden kanssa on joutunut painiskelemaan.

Ihan selkeä kirjoitus tuo oli, ja oireet kaikessa tuttuudessaan tuntuvat täsmäävän jonkinlaiseen aivojen väsymykseen, johtuu se sitten masennuksesta tai jostain muusta. Lekurille vaan mars, niitä ei kannata pelätä ja voit saada apua nopeastikin. Kerrot vaan tismalleen kaiken saman kuin mitä tännekin, kyllä ne sitten tekee tarvittavat testit ja kyselee tarkennuksia.

Se jäi kiinnostamaan noista mielialoista, että kestääkö yksittäinen olotila samana joskus pitkäänkin kuten päiviä tai viikkoja ja onko koskaan ollut niin sanotusti vauhti päällä/euforia pitkänkin aikaa. Tota kysytään jos epäillään bipolaariksi, mutta en kuitenkaan usko että tästä on kyse. Lähinnä koitan saada sinut ajattelemaan mistä nuo vaihdokset johtuvat, koska itse olet itsesi paras lääkäri ja lekurille saa ja pitää kertoa kaikki mahdollisesta stressistä tai onnistumisen kokemuksista alkaen.

 

[Karhunkulta]

@godspeed kiitoksia kommentista. Mulla tuntuu nuo mielialat olevan tosiaan joskus pidempiaikaisia, päivien tai viikon kestoisia juttuja. Usein ne tosin laukeavat ihan pienistäkin kokemuksia ja saattavat kestää tunnin tai vähemmänkin. Ensin tuntuu että kaikki on loppu tai on totaalisen raivon partaalla ja pian kaikki on ihan hyvin. Varmasti on osaltaan stressiäkin, mutta nää jutut ei vaan poistu vaikka olisi pidemmälläkin lomalla esimerkiksi. Äidilläni on tosiaan masennuslääkitys mielialojen hirveän heittelyn takia. Aloin vasta hetki sitten muistella, että hän tosiaan saattoi myös hermostua ihan täysin todella pienistä asioista ja sitten taas olla ihan tyyni. Kun nää käy nyt ihan yksi yhteen meidän oireilut. Äidillä ei ole lääkityksen alkamisen jälkeen ollut oikeastaan mitään ongelmia mielialojen kanssa.

En sitten oikein tiedä onko tää jonkinlainen yleinen ahdistus tai mitä virallisia termejä sellaiselle on? Tuntuu tosiaan että pää ei pysy kasassa ja sellainen rauhallinen olotila on ihan mahdottomuus.

 

[Hidas_ja_kankea]

@Karhunkulta

Kirjoituksesi perusteella muutama kohta särähti pahasti korvaan, joita en ala julkisesti purkamaan.

Päätellen kuvauksestasi, tilanne on kestänyt pitkään. Mitä pidempään kestää, sitä vaikeampaa on toipuminen. Eli kuten tuossa on jo mainittu, lääkäriin mars.

Ensimmäisenä kysyisin, onnistutko toipumaan tilasta esim pidemmällä lomalla? Palautuuko keskittymiskyky? Ilmeisesti pitkäkestoinen tilanne, joka ei ihan normilomalla palaudu. En mikään raittiusintoilija ole, mutta järki mukaan alkon käyttämisen kanssa! Tarjoaa ainoastaan hetken helpotuksen ja heikentää kokonaistilannetta.

Itse olen täysin maallikko. Työperäinen burnout 10+ vuotta sitten ja sen jälkeen olen mennyt sen ehdoilla. Kiinnittänyt asioihin huomiota ja työkyky yms on ollut kunnossa.

Aktiivinen urheilu on yksi hyvä estolääkitys. Ison osan vapaa-ajasta vie aktiivinen ja penkkiurheilu yhdessä.

Lukenut olen sen jälkeen paljon näistä asioista. Vertaistukea olen antanut saman asian kohdanneille, joka on ollut hyvin palkitsevaa.

 

[godspeed]

En sitten oikein tiedä onko tää jonkinlainen yleinen ahdistus tai mitä virallisia termejä sellaiselle on? Tuntuu tosiaan että pää ei pysy kasassa ja sellainen rauhallinen olotila on ihan mahdottomuus.

Voihan tuo olla yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, googlaappa.

 

[Karhunkulta]

@Hidas_ja_kankea olen kanssasi täysin samaa mieltä ettei alkoholi ole ratkaisu. Tiedostan asian, mutta sitä on vaikea pidemmin vältellä, kun se tuntuu tuovan ainoan hetken helpotuksen. On kylläkin ns. ykkösenä asioissa joille pitää laittaa stoppi.

Urheilullinen olen itsekin.... ollut. Nyt ei vain riitä kaiken muun lisäksi energiaa muuhun kuin koiran lenkityksiin. Ei vain yksinkertaisesti jaksa.

Niin. Lomilla tilanne on aina hieman helpottanut, se tosin saattoi johtua siitä että ei ollut velvollisuutta vastailla puhelimeen tai ylipäätään lähteä pakollisille menoille. Sai tissutella kotona jos tuli sellainen olo tai käydä jossain silloin kun oli sellainen fiilis, että halusi jonkun kaverin vaikka nähdä. Tosin enää mulla ei taida olla kuin yksi kaveri, jota näen edes satunnaisesti.

Kotona sitä eniten sitten aikaansa viettää vaimon kanssa tai yksin. Kun vaimo pyytää johonkin, niin yleensä pyrin keksimään melkein ihan minkä vain tekosyyn ettei tarvitsisi lähteä. Onhan meillä ystäväpariskuntia pari ja mukavia tyyppejä ovat, mutta itse ei vain jaksaisi kenenkään seuraa. Kyllä mä tiedän ettei se vaimollekaan ole kivaa, kun kerran kymmenestä se saa mut raahattua johonkin mukaansa.

 

[Silkkeri]

Kun vaimo pyytää johonkin, niin yleensä pyrin keksimään melkein ihan minkä vain tekosyyn ettei tarvitsisi lähteä. Onhan meillä ystäväpariskuntia pari ja mukavia tyyppejä ovat, mutta itse ei vain jaksaisi kenenkään seuraa. Kyllä mä tiedän ettei se vaimollekaan ole kivaa, kun kerran kymmenestä se saa mut raahattua johonkin mukaansa.

Mulla on ollut muutaman vuoden sama tilanne. Keskivaikea-vaikea (vaihtelee) masennus, yleinen ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko diagnooseina. Vielä johonkin vuoteen 2012 asti jaksoin kaikesta huolimatta olla hyvinkin sosiaalinen ja vain pari-kolme ihmistä ylipäänsä tiesivät, että mulla on korvien välissä vaikka mitä ongelmaa. Nyt viime vuodet olen taas ollut enenevissä määrin kyllästynyt ihmisten seuraan ja jatkuvasti seurassa kaipaan vaan yksinoloa ja omaa rauhaa. Vittumaisinta tuossa on se, että äärimmäisen harva ihminen ymmärtää näitä juttuja sen verran, ettei ota nokkiinsa jos kieltäydyn jostain kutsusta perusteella "olen mieluummin yksin". Siksi pitää olla koko ajan keksimässä tekosyitä, jotta kanssaihmiset eivät loukkaantuisi ja tuo on taas pidemmän päälle kovin väsyttävää toimintaa. Asiaa ei ainakaan helpota se, että olen luonnostanikin kovin introvertti persoona ja olen aina kaivannut paljon yksinoloa jaksaakseni normaalisti sosiaalisissa tilanteissa. Ystäväpiirini on viime vuosien aikana huvennut ehkä viideosaan aiemmasta ja vähän veikkaan, että nykyisistäkin muutamasta ystävästä moni on aika väsynyt jatkuviin kieltäytymisiin ja perumisiin.

Mitään neuvoa en osaa antaa, mutta ainakin voin sanoa, ettet ole yksin ongelmasi kanssa. Tilanne tuntuu perin nurinkuriselta, kun joka puolella yleensä toitotetaan sosiaalisten suhteiden merkitystä ihmisen mielenterveydelle ja nyky-yhteiskunta oikein painostaa olemaan sosiaalinen. Itse kun olen jo useamman vuoden kokenut, että sosiaaliset tilanteet lähinnä imevät minusta sen viimeisenkin energian pois ja voisin silmääkään räpäyttämättä viettää seuraavan vuoden ypöyksin jossain majakanvartijana, jos sellaista duunia nykyään mistään enää saisi. Mikä omalla kohdallani on hieman auttanut on se, että pyrin valitsemaan itse tilanteeni joissa olla sosiaalinen. Sovin siis yhteiset menot vähintään päivää etukäteen, jotta osaan asennoitua valmiiksi siihen, että silloin ollaan porukassa ja tehdään yhdessä asioita. Sen sijaan yllättävät sosiaaliset tilanteet ovat helvettiä, jos vaikkapa kaveri jonka kanssa olet bissellä onkin kutsunut jonkun oman kaverinsa siihen kolmanneksi ilmoittamatta mitään.

Näistä nyt saa sellaisen kuvan, että olen täysin sosiaalisesti kyvytön erakko, mutta asian laita on hyvin toinen. Harva lähipiirin ulkopuolelta tuskin edelleenkään huomaa minusta ulospäin yhtään mitään erikoista. Kyse on asioista, jotka tapahtuu korvien välissä ja ulospäin voi sitten esittää aivan muuta. Toki tuo tietynlaiseen rooliin mukautuminenkin on tapa, joka vie turhaan energiaa, mutta minkäs teet kun nykymaailmassa sosiaalisuus on aika välttämätön juttu ja sisäänpäin kääntyneisyyttä pidetään automaattisesti huonona asiana.

 

[Karhunkulta]

@Silkkeri n tarinaan osaan samaistua tällä hetkellä aika vahvasti. Jotenkin outoa, että mun työ vaatii myös soittelemaan paljon vähän kaikille työmaalla ja pitämään välit hyvinä. Eikä siinä, töissä tuon jotenkin kokee vielä mieluisaksi jos on jokin hyvä pikkuhomma jonka haluaa hoitaa pois alta. Siltikin kun ollaan yövuoroissa ja viikonloppuisin yksin töissä, niin se on huomattavasti mielekkäämpää mulle. Ja silti jos yölläkin, varsinkin viikonloppuisin, kännykkä saattaa soida 12h vuoron aikana 2-4 kertaa, niin heti jotenkin ahdistaa ja vituttaa. Olen siis joskus täydessä omassa rauhassa täällä kymmenenkin tuntia ja yhdestä puhelusta tulee jo ärsyyntyneeksi? Se on kyllä itsellekin raskasta, kun kaikesta pitää ärsyyntyä ja hetken päästä miettii, että miksi mua toikin ärsytti? Sama jos ajelen tuolla pimeässä ja havaitsen jäniksen, jonkun oudon heijastuksen tuulilasista, niin sydän alkaa heti pamppailemaan. Olen aina nauttinut muutenkin yöstä ja tottunut vaeltamaan tuolla pimeässä ja nyt tuntuu, että sekin "pelottaa" tai paremminkin kaikki säikäyttää.

Mitä nyt vähän tutkiskelin netistä mielenterveyssivustoja ynnä muita, niin tuo yleinen ahdistuneisuushäiriö ja mielialojen nopeat muutokset sopisi aika hyvin tähän mun tilanteeseen. En kyllä millään haluaisi mennä millekään psykiatrille tai palikkatesteihin tai tällaisiin. Se on vaan henk.koht. mulle aika arka paikka. Leimaisin itse silloin itseni hulluksi ja heikoksi. Onneksi sentään tuntuu, että olen herännyt tähän tilanteeseen eli että ei tämä kuitenkaan ehkä ihan normaalia harmitusta ole.

 

[pancor]

Mitä nyt vähän tutkiskelin netistä mielenterveyssivustoja ynnä muita, niin tuo yleinen ahdistuneisuushäiriö ja mielialojen nopeat muutokset sopisi aika hyvin tähän mun tilanteeseen. En kyllä millään haluaisi mennä millekään psykiatrille tai palikkatesteihin tai tällaisiin. Se on vaan henk.koht. mulle aika arka paikka. Leimaisin itse silloin itseni hulluksi ja heikoksi.

Jos saat esim. keuhkokuumeen tai vaikean astman niin onko se ihmisen heikkoutta? Ihan samalla tavalla mielenterveyshäiriöt ovat sairauksia ja niitä pystytään hoitamaan. Ei mielisairaus ole siitä kärsivän "vika" eikä se tee ihmisestä heikompaa, kuin muistakaan.

 

[Ted Raikas]

Minulla kanssa todettiin ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, Ne on kieltämättä vähän tehneet hallaa varsinkin odottamattomissa tilanteissa ja uusien ihmisten tutustumisen suhteen. Olen sellainen joka tapahtumissa hakeutuu herkästi tuttujen ja turvallisten ihmisten seuraan ja arkailee tosi paljon sitä, että juttelisi vieraiden kanssa. Vaikka kiinnostaakin. Tietyt estot ja pelot vaan tekee sitten sen.

On siinä tiettyä helpottumista kuitenkin ollut, onneksi, mutta jos osuu vaikeampi jakso mielenterveyden kanssa niin nuo kaikki pahenee eksponentiaalisesti ja voi viedä kaiken halun sosialisoida ja tutustua. Sitä vaan ennemmin välttelee ja keksii verukkeita.

Sellaisia riippakiviä. No, kyllä tässä pärjätään.

Nimimerkki @Karhunkulta tekstiin hieman liittyen, niin olen ollut aina aika säikky ihminen. En pidä mistään erityisistä yllätyksistä tai, että ilmaannutaan ilmoittamatta. Puhumattakaan kaikenlaiset ikkunoihin koputtelut tai "yllätyshyökkäykset." Äkilliset kosketukset on epämiellyttäviä ja tuntuu veemäiseltä kropassa. Haluan, että jos kosketukseen lähdetään, se tapahtuu siten, että siihen osaa varautua.

 

[Morgoth]

Mitä nyt vähän tutkiskelin netistä mielenterveyssivustoja ynnä muita, niin tuo yleinen ahdistuneisuushäiriö ja mielialojen nopeat muutokset sopisi aika hyvin tähän mun tilanteeseen. En kyllä millään haluaisi mennä millekään psykiatrille tai palikkatesteihin tai tällaisiin. Se on vaan henk.koht. mulle aika arka paikka. Leimaisin itse silloin itseni hulluksi ja heikoksi. Onneksi sentään tuntuu, että olen herännyt tähän tilanteeseen eli että ei tämä kuitenkaan ehkä ihan normaalia harmitusta ole.

Kärsit vain itse enemmän, jos et käy hakemassa apua itsellesi. Esim. joku pelkää hammaslääkäriä niin paljon, että antaa hampaidensa mielummin mädäntyä suuhun kuin kävisi hoitamassa niitä. Voihan sitä hammastakin yrittää operoida itsekseen kotioloissa, mutta mihinkään hyvään se harvoin johtaa. Lopputulos on aina parempi, jos voittaa pelkonsa/häpeänsä ja hakea apua kuin että vain kärsii itsekseen.

Miksi mt-ongelmat ovat häpeälisempiä kuin muut sairaudet? Sellainen ihminen on heikko, joka kieltää todellisuuden ja teeskentelee itselleenkin.

 

[godspeed]

Ja kannattaa @Karhunkulta vielä muistaa, että mt-ongelmat eivät katso ihmisen luonnetta, ikää, sukupuolta tai mitään ominaisuutta, jolloin koko heikkous-vahvuus -asetelma on hyvin keinotekoinen ja vain ymmärtämättömien jotain miehisyyttään korostavien persesutisetien keksimää sepitelmää. On myös se ja sama oletko älykäs vai tyhmä, sillä voit yhtälailla sairastua aivoistasi. Komppaan edellisiä lisää heittämällä loppuun vielä, että "vahvatkin" ihmiset ovat sairastuneet esimerkiksi alzheimeriin sun muihin aivoja rappeuttaviin sairauksiin, joihin mt-ongelmatkin jossain määrin lasken. Jopa sellaiset jotka luulevat olevansa jotain koviakin jamppoja, mikä on ironista.

 

[Ted Raikas]

Joo, eihän mielenterveysongelmat kenestäkään huonoa ihmistä tee tai välttämättä heikkoakaan. Ei varsinkaan jos hyväksyy tilan ja hakee apua, se ei ole heikkoutta vaan rohkeutta ja viisautta. Halua etsiä reittiä pois siitä tilanteesta. Ylpeydestä siihen tilaan vellomaan jääminen ei palvele ketään, mutta todettakoot, että tietyissä tilanteissa voimia ja uskallusta ei ole välttämättä riittävästi ja siten kykyä hakea apua. Esim. pelkää, että tilannetta vähätellään tai sinuun ei uskota. Omalla kohdalla se vaihe kesti monia vuosia, olin varma, että polilla ei suhtauduta tilanteeseen sen vaatimalla tavalla, vaan minut käännytetään pois "terveenä miehenä" ja ehdotetaan vaikka reipastumista ja lenkkeilyn aloittamista. Toisin kävi, asiaa tutkittiin. Kyllä se oli tärkeä askel ja osaltaan auttoi työelämään mukaan josta olin tosi pahasti putoamassa.

Omakohtaisesti voisin sanoa, että monet tuntemani ihmiset jotka kamppailee mielenterveyden ongelmien kanssa on usein persoonina hyvinkin mielenkiintoisia, monet myös luovia ja monellakin tapaa herkkiä tyyppejä ja tunneälykkäitä. Tuoltakin pohjalta ei mt-ongelmia tule pitää huonouden merkkinä. Joskus ihminen tarvitsee myös oikeanlaiset olosuhteet, sopivat ymmärtävät ihmiset ympärilleen ja työn ja nuo ongelmat ei välttämättä niin helposti kasaudu ja aiheuta solmuja, vaan niiden taustalla olevat ihmisen ominaispiirteet voi olla jopa vahvuus.

 

[godspeed]

Omalla kohdalla se vaihe kesti monia vuosia, olin varma, että polilla ei suhtauduta tilanteeseen sen vaatimalla tavalla, vaan minut käännytetään pois "terveenä miehenä" ja ehdotetaan vaikka reipastumista ja lenkkeilyn aloittamista. Toisin kävi, asiaa tutkittiin.

Tämä jäi minulta toteamatta, mutta aivan juuri kyse on myös siitä, että osaa vaatia apua. Jos vähättelee ongelmiaan niin apua ei todellakaan saa. Ei nyt tarvitse alkaa tanssia alasti kopteria lekurin edessä saadakseen hoitoa, mutta tuo hoidon vaatiminen tai sen oppiminen on yksi kulmakivistä mikäli todella haluaa parantua tai lieventää ongelmiensa laatua. Valitettavasti suurin vastuu askeleista kohti parantumista tai muuta parempaa tilaa on itse potilaalla.

 

[Karhunkulta]

Kiitos kaikille silmiä avaavasta keskustelusta! Upeaa että ymmärrystäkin löytyy, toisin kuin ehkä minulla alussa.

Tässä nyt viikon sisään ajattelin työterveyshuollosta ekaksi lääkäriaikaa kysyä. Tässä on tosiaan pelkkää yötyötä nyt, niin haluan saada edes unta niin en rupea aikoja varailemaan.

Kaikkea kun tässä lukee, niin harmittaa niin perkeleesti kun ei osaa siitä oikeasta narusta vetää ja kertoa onko tämä enemmän burnoutin oireilua vai jotain masennukseen liittyvää. Tää on ehkä paskin fiilis koko elämän aikana, kun ei itsekään tiedä ns. "mistä on kipeä".

@Ted Raikas heh, tuota. Itsellä meni koko aamuyö sängyssä pyörimiseen, kun mietin juuri että miten esitän sitten lääkärissä asiani ja muistan sanoa kaiken tarpeellisen ettei vaan anneta kahta päivää saikkua ja lepoa. Pitääkö tehdä muistilappu? Toisaalta se vasta typerän näköistä olisi.

 

[magnum37]

@Karhunkulta . Täytyy myös viiveellä kompata tuota, että kertomasi oireet sopivat kaikki masennukseen. Ja sitä suuremmalla todennäköisyydellä, jos sitä on esiintynyt vanhemmillasi. Periytymisen lisäksi masennus ja/tai voimakas alakuloisuus voi olla myös vanhemmilta opittu tapa reagoida elämän vastoinkäymisiin ja pettymyksiin. Kannattaa aina suhtautua tuohon vakavasti kuten nyt teetkin ja hakea apua. Masennus on sitkeä 'vika' ja valitettavasti joskus vaatii elinikäistä hoitoa, mutta ensimmäisillä hoitokerroilla siitä voi vielä ihan oikeasti toipuakin. Huonoimmassakin tapauksessa hoidon avulla elämästä tulee usein hyvinkin siedettävää. Kerrohan meille sitten väliaikatietoja.

 

[Ted Raikas]

@Ted Raikas heh, tuota. Itsellä meni koko aamuyö sängyssä pyörimiseen, kun mietin juuri että miten esitän sitten lääkärissä asiani ja muistan sanoa kaiken tarpeellisen ettei vaan anneta kahta päivää saikkua ja lepoa. Pitääkö tehdä muistilappu? Toisaalta se vasta typerän näköistä olisi.

Itseasiassa ei välttämättä ole.

Joskus on oikeasti tosi vaikeaa sanoa ääneen niitä pahimpia asioita ja tuntemuksia mitä kokee. Se on oman kokemukseni pohjalta välillä ollut sietämättömän vaikeaa. Sitä arkailee ja epäilee sanomisiaan, eikä sanat vaan tule ulos kovinkaan sujuvasti. Silloin ei välttämättä ole huono vaihtoehto kirjoittaa niitä asioita etukäteen ylös, vähän kuten olet täällä tehnyt. Referoit vaikka näitä JA:n kirjoituksia. Jos vaan osaa jäsennellä tuntemuksiaan paremmin sillä tavoin, niin kannattaa toimia siten. Antaa vaikka lääkärin lukea sen kirjoituksen, sanoen, että ei kykene puhumaan niistä suoraan ääneen. Jos se lääkäri on osaava henkilö, niin osaa kyllä kysyä lisäkysymyksiä ja lähteä kanssasi avaamaan niitä paperilla kerrottuja juttuja. Tai toinen on se, että käyttää lappua juuri apuna jos hermostuttaa ja ei saa niitä mieleen siinä. Vaihtoehtoja on siis olemassa, eikä niistä varmasti mikään ole väärä lähtökohta. Puhuminen ei siis ole kaikille todellakaan helppoa, kun puhutaan näin aroista henkilökohtaisista asioista.

 

[Ollakseni]

Onneksi itse pääsin mt-palvelujen asiakkaaksi jo kouluaikoina niin on historiaa masennuksesta yms. Nyt on helpompi kääntyä palvelujen puoleen.

 

[Tinke-80]

Kun on jo 14 vuotta ensimmäisestä diagnoosista ja 11 vuotta lopullisesta diagnoosista niin sairauden alkuvaiheet eivät ole niin tuoreessa muistissa mutta päällimmäisenä on jäänyt mieleen se oma sairauden pelko ja tietämättömyys omasta sairaudesta jotka kumpikin osaltaan hankaloittivat hoitoon hakeutumista ja omaa kuntoutumista. Hyviä vinkkejä tässä onkin jo annettu mutta itse vielä sanoisin että kannattaa antaa aikaa itselleen parantua. Usein mielenterveyssairauksissa kuntoutuminen voi olla pitkällistä sekä hidasta. Ja alkoholi (jos vain pystyy) kannattaa jättää pois kuvioista. Haittaa ja hidastaa paranemisprosessia useimmiten varsin paljon ja esim masennuslääkkeiden kanssa pienentää lääkkeiden tehoa.

-Tinke

 

[Vuokralainen]

Kyllä itsellä oli aluksi tilanteen myöntäminen ja avun hakeminen todella vaikeaa. Avun hakeminen on kyllä ollut loistava ratkaisu. Nelisen vuotta mä kävin säännöllisesti terapiassa(pitkään kahdesti viikossa) ja se oli se mun juttu, ei niinkään lääkkeet.
Sopivien lääkkeiden löytyminen oli kyllä vaikeaa ja niiden vaihdot olivat kyllä välillä ihan perseestä. Nyt olen päässyt lääkkeistä ja terapiasta eroon, vaikka kai sitä vieläkin välillä vähän keskusteluapua kaipaisi.
Niin ja vieläkin kiitos parille Jatkoajan nimimerkille, jotka ottivat minuun yhteyttä yksityisviestein, kun asiasta täällä ekan kerran kerroin. Ja kiitokset tietysti niillekin, joiden kanssa tässä ketjussa on keskusteltu. Vertaistuki saattaa myöskin olla todella iso edistysaskel tämän vaikean sairauden hoidossa.

Ikäväkseni on todettava, että vieläkin on todella paljon ihmisiä, jotka vähäksyvät tätä sairautta ja se vaikeuttaa kyllä monen kohdalla parantumisprosessia ja esim. työhön paluuta. Lähes kaikki ymmärtävät, jos olet ollut flunssan takia poissa töistä, mutta oleppa masennuksen takia, niin kyllä mulkkuja ja arvostelijoita riittää. Näin ei todellakaan saisi asiat olla, sillä juuri tuo suhtautuminen vaikeuttaa monen ihmisen hoitoon hakeutumista ja asiasta puhumista.

Masennuksen kanssa pitää mielestäni olla itsekäs ja ottaa aikaa itselle ja ennenkaikkea olla rehellinen itselle. Mulkuista ei pidä silloin välittää.

Alkoholista vielä sen verran, että onhan se hieno lääke parin ekan paukun verran, mutta pidemmässä juokussa siitä on masennuksen hoidossa pelkästään haittaa.

 

[Karhunkulta]

Päivitetään nyt sen verran, että laitoin viestiä työterveytemme ajanvaraukseen, josko homma lähtisi etenemään. Toivottavasti luonaisi nopealla aikataululla, kun pelkkä ajanvarauksen kysely tähän vaivaan alkoi heti ahdistamaan.

 

[Ted Raikas]

Päivitetään nyt sen verran, että laitoin viestiä työterveytemme ajanvaraukseen, josko homma lähtisi etenemään. Toivottavasti luonaisi nopealla aikataululla, kun pelkkä ajanvarauksen kysely tähän vaivaan alkoi heti ahdistamaan.

Hieno juttu. Uskoisin kyllä, että homma hoituu tuota kautta.

Itselläni oli stressaantunut ja sitä kautta ahdistunut olo tossa viime vuoden keväällä ja sitä kautta tuli varsinkin öiseen aikaan sydämentykytyksiä, kerran pari sain paniikkikohtauksenkin. Työterveydessä kun kerroin tästä niin hoitui useampi kerta psykiatrille juttelemaan ja siitä oli kyllä apua monessakin suhteessa, kun elämässä on nyt kaikenlaista tapahtunut henkisellä puolellakin, joista on/oli hyvä puhua.

 

[Karhunkulta]

Joo, eli siis tänään pääsin lääkärin juttusille. Oli helvetin ahdistava, mutta samalla rentouttava kokemus. Ensiavuksi sain lääkityksen, escitalopram 10mg ja koitetaan 2,5vk miten sujuu. Jos mielialat ei parannu niin psykiatrille ja katsotaan lääkitys uudelleen.

Kellään kokemusta tästä lääkkeestä? Periaate olisi siis saada mielialat tasaantumaan ja koitetaan saada se ärsytyskynnys korkeammalle. Avoimin mielin koitan nyt tätä, mutta haluaisin vähän vertaistukea asiaan.

Illalla kerron ekaa kertaa vaimolle näistä ongelmista ihan suoraan. Pelottaa aika helvekosti, koska hänkin tietää että olen aina ollut meistä se kovapintainen kaveri. Kiitos jo kuitenkin kaikille, kun saitte mut varaamaan ajan lääkärille...

Edit: Kiitos jo nyt kaikille, koska loppupeleissä te saitte mut hakeutumaan lääkärille ja hakemaan helpotusta tilanteeseen. Siis iso kiitos.