Taudinkuvana depressio

[Jääkoneenkuljettaja]

Tässä yksi selviytynyt, tsempit muille!

Kiitokset tsempistä, mutta kuten muutkin tässä ketjussa jo aiemmin esiintyneet nimimerkit: olen vuoksesi hivenen huolissani.

Omaa kokemusta psykooseista ei ole, mutta vakavasta masennuksesta kylläkin. Sen olen tästä armaasta elämänkumppanista oppinut ymmärtämään jo, ettei se ainakaan minun kohdallani ilmesty ja katoa noin lyhyellä aikajänteellä, sillä saapuminen tuli vähän kerrallaan salakavalasti ja katoamista odottelen edelleen. Tai no onhan se vakava masennus jo kaikkien normien mukaan ohitettu keväällä, kun diagnoosi vaihtui keskivaikeaan.

Toivottavasti pysyt kasassa! Tsemppiä.

Itse käyn n. kerran kuukaudessa hoitajan kanssa juttelemassa ja suurin osa ajasta menee siihen että juttelen niitä näitä elämästäni. Nämä hoitajan ajat kestävät n. 30 min ja niissä lähinnä katsotaan että miten minulla menee. Itsestäni tälläinen turvaverkosto on erittäin hyvä olla olemassa ja ei kannata päästää irti tuollaisesta mahdollisuudesta jos vain on mahdollista käydä mt-hoitajalla säännöllisesti.

Täällä Oulussa mielenterveystoimistossa asiakkaana olevana hoitojakso kestää vain 1,5 vuotta kerrallaan. Mielenterveyshoitajan ja hoidosta vastaavan psykiatrin kanssa sovittiin tuon ajan loputtua, että aloitan suositellusti psykoterapiat. Näin teinkin, kunnes puolen vuoden jälkeen piti tehdä valintoja: rahaa on vain rajallinen määrä, joten nyt saa tuo ylihintainen tunnin kuulumisten kertaaminen viikossa jäädä. Mielenterveystoimistossa olivat hyvinkin nihkeitä ottamaan takaisin vakiokävijöiden joukkoon, mutta sen verran olin kuitenkin vakuuttava ja päämäärätietoinen, että olen kuin olenkin kerran kuukaudessa sinun tapaan kertoilemassa kuulumisistani.

Koen täysin sosiaalisen piirini ulkopuolisen ja etenkin säännöllisen kontaktin auttavan tämän masennuksen kanssa taikinoimisessa.

Periaatteessa olisi se uusi lääke jo pitänyt aloittaa, mutta en ole jotenkin halunnut. Suhtautuminen mielialalääkkeisiin on taas aika skeptinen. Ilman lääkettä olen huomannut, että hetkittäin on tullut sellaista tosi voimakasta hyvänolon tunnetta, onnellisuuspuuskia ja innostuneisuutta. Toki se saattaaa laantua ja ruveta taas ahdistamaan. Silti, jotenkin nuo äärituntemukset on olleet jotenkin mieluisia, kun tuntuisi, että tässä on muutaman vuoden ajan lääkkeiden kanssa ollut jotenkin aika tasapaksu ja välinpitämätön. Nuo voimakkaat tunnetilat on jotenkin sitä Ted Raikasta jonka muistan vuosien takaa.

Tekisi mieli olla ihan ilman lääkitystä ja selvitä elämässä siten. Kaikkine ääripään mielialoineen. Noita korkealentoisia fiiliksiä olen jollain tapaa kaivannut, kun innostuu ihan satasella.

Tiedä sitten onko fiksu veto tässä kohtaa.

Elämä on sillä tapaa kuitenkin paremmassa kuosissa, että olen työelämässä jollain tasolla mukana, enkä pelkästään makoile ja luuppaa himassa ja pelkää kaikkea.

Minulla on kesältä, kun kaiken piti mennä hyvin, kokemusta lääkkeiden stoppaamisesta täysin luomuun minuuteen. Ensimmäiset pari viikkoa menivät mahtavasti! "Vihdoinkin lääkkeittä, olo on hyvä, pysyn kasassa, kykenen ja teen!" kunnes myrkkytasapaino oli kohdallaan ajukopassa noin kuukauden kuluttua stopin jälkeen. Lopun kesää ja alkusyksyn sitten keräilinkin itseäni kasaan taas vaihteeksi, sekä tietysti aloitin lääkityksen uudelleen.

Enkä syö mitään pahimpia myrkkyjäkään edes, vaan tuota minun tässä ketjussa jo useasti mainitsemaani Voxraa (näin kaamoksen aikaan eli Marraskuusta Helmikuuhun 300mg, muuten vain 150mg).

Mitäs minulle kuuluu? No lannistaahan tämä saatanan kaamos, vaikka mitä myrkkyjä söisi. Uudenvuodenlupaus on jo tehty, sillä aion säästää rahaa seuraavaa kaamosta eli aurinkokylpyä varten jossain vitun kaukana tästä maasta. Piakkoin pitäisi päästä tinkaamaan palkkatuesta, jos sen avulla pääsisi tutustumaan haaveilemaani alaan ja sitä myöten säännölliseen arkeen taas, jos nyt alkuun edes sen palkkatuen saisi taustajoukoiksi. Työpaikkakin pitäisi koettaa ilman alan koulutusta jostain kairata..

Koetetaan jaksaa. Ei tässä muutakaan voi.

 

[PuTi]

Elämä psykoosiosastolla oli suht traumaattinen kokemus. Kun sinne suostuin jäämään en todellakaan tiennyt mihin soppaan lusikkani työnsin.
Osastolla oli joku tusinan verran muita potilaita joilla joillakin nuppi viiras aika karulla tavalla. Siellä jotenkin oli ihmisillä ihan sairas olo ja se näkyi. Aloin pelätä oman turvallisuuteni puolesta, mutta ei siitä välitetty. Siinä herkässä mielentilassa missä olin, ei mun mielestä todellakaan ollu hyvä että mut laitettiin noin sairaaseen mestaan "parantumaan".

Yks asia mikä ketutti oli et hoitajat ei tuntunu yhtään ymmärtävän mun tilannetta. Suht hälläväliä meiningillä (niin ainakin musta tuntus) laitettiin popsimaan lääkkeitä, vaikka nimenomaan olin sanonut että en missään tapauksessa halua lääkkeitä syödä.

Mutta oli siellä kuitenkin hyvääkin. Säännölliset ruokailut oli ihan jees.

Kuitenkin, jos joskus ehdotetaan aikaa psykoosiosastolla, kannattaa varautua suht raskaaseen aikaan ja varautua olemaan omissa oloissaan jos ei halua sekaantua muiden potilaiden kanssa neppailuun. Ne muut kyllä ainakin mun aikana oli suht arvaamatonta porukkaa ja show oli aikamoista.

 

[PuTi]

Niin ja kiitos huolenpidosta, vertaistuki on tärkeää ja on mukava tietää että ainakin tänne voi jakaa näitä tuntemuksia :)

Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä että kaikkien mahdollisuuksien mukaan haluan eroon lääkkeistä ja hoitokontakteista, nyt kun olo tuntuu terveeltä.
en missään nimessä halua alkaa vatvoa tätä ellei ole aivan absoluuttisen pakko. Minusta tuntuu, että masennuin sen takia kun jouduin vatvomaan omia tuntemuksia ihan liikaa. Life is life ja siihen kuuluu ylä- ja alamäkiä, no doubt.

Voin vielä jakaa pelkoni joka on itsemurha. Ainoastaan jos oon oikeesti ja vakaasti suunnittelemassa ja toteuttamassa sitä niin sitten hakeudun hoitoon ja sama rumba alkakoon.

Btw, kun sanoin sairaanhoitajalleni eräässä tapauksessa vakavissani että olen alkanut suunnittelemaan itseni viiltelyä niin tää sairaanhoitaja vaan sivuutti sen sanomalla että "nipistä poskea jos tuntuu pahalta". Ihan kun mun silloista äärettömän pahaa oloa ei otettu tosissaan. Tän, ja muutamien muidenkin syiden takia halusin välttämättä lopettaa keskustelut tän sairaanhoitajan kanssa.

Tämän kaiken alkaessa luovutin päätöksenteon hoitajilleni. Nyt oon sitä mieltä, että jos vaan kykenee itse tekemään päätökset, niin en voi enempää kannustaa siihen. Ei ne lääkärit mitään jumalia ole!

Myöskin.. päiväkirjan pito ois jees nimenomaan jos tulee myöhemmin masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia niin voi lukea aikaisempia ajatuksiaan ja saada niistä voimaa. Tosin, viimeksi kun aloin pitää päiväkirjaa niin se huipentui tuohon psykoosiin. Oon kuitenkin iloinen että voin nyt lukea ihan suoraan ne stepit mitkä johti tähän. En nyt samanlaista päiväkirjaa rupee pitämään. Uskon että saan tulevaisuudessa voimaa näistä viesteistä mitä tänne foorumille joskus suollan.

 

[sierramies]

Hieno viesti PuTilla kyllä.
Tekisi mieli olla ihan ilman lääkitystä ja selvitä elämässä siten. Kaikkine ääripään mielialoineen. Noita korkealentoisia fiiliksiä olen jollain tapaa kaivannut, kun innostuu ihan satasella.

Tiedä sitten onko fiksu veto tässä kohtaa.

Toivon mukaan hyvänolontunteesi ei lähde täysin kaakkoon, manian puolelle. Meinaan kokemusta on.

Tilanne on niin absurdi: kun voit mahtavasti ja vauhtia riittää, on elämä niin mukavaa! Tämä olo on se, minkä minä haluaisin pitää. Mutta, se on - ainakin itselläni - sairas olotila. Jotta asiat menisivät hyvin, olisi olotilan pysyttävä vaikka hieman masennuksen puolella kun mukavassa maniassa.

Maniassa tehdyt karmaisevat mokat, töppäykset ja yleinen holtittomuus vyörivät päälle masennuksen iskiessä ja vauhtivaiheen loppuessa. Kuten ymmärtää saattaa, vie se puolestan masennusta syvempiin syövereihin. Ja noidankehä on valmis. Hyvistä oloista ei uskalla nauttia, kun pelkää, että vauhtimittari vetää kaakkoon. Kaksisuuntaisuus on helvetillinen sairaus. Syvempikin depressio on helpompi hoitaa, bipolaarin lääketasapainoa kokeillaan vuosia, eikä sitä välttämättä koskaan saada oikealle tasolle.

nimimerkki "7 kertaa suljetulla"

 

[Ted Raikas]

Toivon mukaan hyvänolontunteesi ei lähde täysin kaakkoon, manian puolelle. Meinaan kokemusta on.

Joo, kiitos varoituksesta.

Minulla ei tosiaan ole kaksisuuntaista diagnosoitu, eikä lääkäritkään sitä epäile kuten en minäkään.

Pikemmin olotila menee minulla vuoristorataa yhden päivän aikanakin ja on sillä tapaa ulkoisille ärsykkeille altis sekä hyvässä että pahassa.

 

[sierramies]

Joo, kiitos varoituksesta.

Minulla ei tosiaan ole kaksisuuntaista diagnosoitu, eikä lääkäritkään sitä epäile kuten en minäkään.

Pikemmin olotila menee minulla vuoristorataa yhden päivän aikanakin ja on sillä tapaa ulkoisille ärsykkeille altis sekä hyvässä että pahassa.

Toivon vilpittömästi, ettei tulekaan. Itellä vajaa 20ke velkaa kiitos maniakausien ja luottotiedot pöntöstä alas....

 

[hanu]

Minä kun tässä tappelen sekä masennusta että viinapirua vastaan, olen pöpilässä jonkun kerran aikaani viettänyt, ensin itsariyrityksen jälkeen hoidossa ja sen jälkeen kuntoutuksessa, niin vähän samat fiilikset kuin PuTilla.

Tuntuu siltä, että ihminen unohdetaan ja harmautetaan maailma niillä kemikaaleilla. Ratkaisu kaikkeen on masennuslääkkeen annostuksen nostaminen. Ja kun sivuvaikutuksena tulee impotenssi, niin siihenhän on olemassa Cialis.

Mä vedin sen masennuslääkkeen alas pikku hiljaa vähentäen, ensin puolitin annoksen ja sitten jätin joka toisen päivän ottamatta. Nyt olen pari viikkoa ollut ilman. Enkä sinänsä huomaa olossani mitään muutosta.

Seuraavaksi ajattelin yrittää oppia nukkumaan ilman kemikaaleja. Tuo Triptyl kun hämärtää unen ja valveen välistä eroa. Aina en ole varma olenko oikeasti tehnyt jotain, vai onko se ollut vain unta. Meinasi jäädä laituri mökillä talveksi järveen, kun unessa olin se jo nostanut pois.

Huomenna kolmeksi viikoksi Las Palmasiin, siellä ei ole niin väliä, vaikkei yöllä nukkuisikaan, päikkärit voi ottaa tarvittaessa rannalla. Tuo sairaalabakteeri nilkassa vaikeuttaa paitsi elämää niin erityisesti nukkumista. Varsinkin uhka jalan amputoinnista kaihertaa tuolla takaraivossa.

Aikansa kutakin.

t. hanu

 

[Tinke-80]

Tässä pieni sarjakuva joka sopii mielestäni hyvin tähän ketjuun:

http://oi43.tinypic.com/14ilslx.jpg

-Tinke

 

[Uleåborgir]

Tässä pieni sarjakuva joka sopii mielestäni hyvin tähän ketjuun:

http://oi43.tinypic.com/14ilslx.jpg

-Tinke

Yleensäkin koko masennus käsitetään perin laajasti väärin tai ei ainakaan tarpeeksi laajasti oikein. Moni luulee, että masennuksessa itketään, eikä tämä itketyksen vuoksi voi esimerkisi mennä töihin. Väärää ajattelua, jossa masennus sotketaan surullisuuteen ja alakuloon.

Vaikea masennus on henkinen lama, jossa aivot sulkeutuvat tiettyjen syiden vallitessa toimittamaan vain välttämättömään elämiseen liittyviä asioita. Näitä ovat paskominen, kuseminen, syöminen ja juominen. Vaikeassa masennuksessa ihmisen tapahtumahorisontti hämärtyy, eikä tulevaisuuden suunnittelu käy päinsä. Ajatus ja suunnittelu törmäävät tiiliseinään. Keskittymiskykyyn henkisellä lamaantumisella on tuhoisia seurauksia. Nukkuminen olisi peräti siunaus, jos se onnistuisi. Masentuneisuuteen liittyy myös erittäin usein kova ahdistuneisuus. Jos ihminen ei voi nukkua, keskittyä, on ahdistunut ja lisäksi masennuksen muut toivottomuuden tunteet päälle, niin varsinkin yöt ovat yksinkertaisesti helvetillisiä. Jos potilas on vielä yksin. Lisätään tähän vielä vaikea rahatilanne ja mahdolliset itsetuhoajatukset, joita ei välttämättä edes pidä ihmetellä. Tuossa on mielestäni sairautta kerrakseen.

Pitäkäämme silti täällä Jatkoajan Piirillä lippu korkealla ja asiakkaat hengissä!

 

[Silkkeri]

Ongelma on tosin se, että en pysty vieläkään oikein suunnittelemaan elämää pidemmällä tähtäimellä vaan päivä/viikko kerrallaan on menty viimeiset 5 vuotta. Päivittäinen ahdistus on edelleen kovasti läsnä, eikä asiaa ainakaan auta jatkuvat rahahuolet ja turhankin reipas alkoholin kulutus.

Muun muassa tuommoista on tullut kirjoiteltua viime maaliskuussa ja eipä ole tilanne juurikaan muuttunut ainakaan parempaan päin. Mieliala on laskenut tasaisesti kesästä lähtien ja viimeiset pari viikkoa on ollut jo aikamoista taistelua päästä edes sängystä ylös. Päivät menee aika lailla autopilotilla, juuri sen välttämättömimmän saa tehtyä mutta kaikki ylimääräinen jää aina pois, muun muassa sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen. Aamulla hammasta purren töihin, iltapäivällä suoraan kotiin ja samaa rataa joka viikko. Ei jaksa oikein tavata ketään tai tehdä mitään. Ylempänä toveri Uleåborgir tiivistikin masennuksen olemuksen jo hyvin.

Matseissa käyminen on oikeastaan ainoa poikkeama arjessa, mihin allekirjoittaneella vielä riittää kiinnostus ja mistä saa nautintoa. Muutoin päällimmäisenä on vaan pohjaton alakulo, josta ei oikein saa mitään otetta eikä mikään tunnu auttavan. Lisäksi vielä todella vahvat sosiaalisen ahdistuksen tunteet päälle, niin aika hyvää vauhtia ollaan matkalla kohti syrjäytymistä. Valtaosa sosiaalisista suhteista on katkottu tai katkenneet viimeisen 5 vuoden aikana, harrastuksia ei enää ole ja oikeastaan työelämä on ainoa, mikä vielä pitää kiinni elämässä noin vertauskuvallisesti. Vertauskuvallisesti siksi, ettei itsetuhoisia ajatuksia ole oikeammin koskaan ollut, ainakaan vakavia sellaisia. Kaikki vaan ahdistaa ja vituttaa ja haluaisin pois täältä, mutta en ihan sillä tavoin. Sen sijaan tekisi kovasti mieleni jättää kaikki ja muuttaa vaikka maapallon toiselle puolelle. Toki masennus on siitä paska homma, että se kyllä tulee mukana vaikka lähtisin Kuuhun.

Sen verran paskat fiilikset näinä päivinä, että taitaa olla lääkärivisiitti edessä tällä alkavalla viikolla. 2 ja puoli vuotta on nyt eletty ilman mitään lääkitystä, mutta mielialalääkkeitähän sieltä varmasti taas heti tarjotaan ja kai se on aika antaa niille uusi mahdollisuus. Mielummin ehkä kuitenkin ottaisin vain rauhoittavia tarpeen mukaan, mutta nykyinen alakulo on kyllä jo niin läpitunkeva ja aina läsnä, että olisin varmaan jatkuvasti pamipäissäni.

Mitenkäs muut ketjun asiakkaat? Onko syksy ja talven pimeys ottaneet koville? Miten teillä menee?

 

[kiljander]

Oma itsediagnoosini on keskimääräistä vahvempi kaamosrasitus, elikkä lievää kamaa teihin muihin verrattuna, mutta olen huomannut että Se pahenee iän myötä. Toinen asia minkä olen huomannut on että läträäminen etanolilla pahentaa oireita eksponentiaalisesti ja parin kevyen kupitteluillan jälkeen vitutus ja ahdistus on todella pahalla tasolla. Oma reseptini on tipattomuus, joka on vaikeaa mutta onnistuessaan erittäin palkitsevaa. Yritän taas tällä viikolla päivä kerrallaan.

 

[Bruno]

Oma itsediagnoosini on keskimääräistä vahvempi kaamosrasitus, elikkä lievää kamaa teihin muihin verrattuna, mutta olen huomannut että Se pahenee iän myötä.

Täällä on huomattu täysin sama. Nyt on muutama viikko vedetty taas aikamoisessa suossa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut ja lääkitys on ihan normaalilla tasolla, mutta huomaan pimeyden ja kylmyyden vaikuttavan alentavasti intoon tehdä mitään.
Tulee nukuttua ihan perkeleesti, katsottua tölsyä ja oltua himassa omissa oloissa hyvin paljon. Ei oikein jaksa innostua mistään muusta kuin IFK:n matseista. Toki se on parempi kuin ei mitään.
Muuten on mennyt hyvin jo pidemmän aikaa ja kaikki mahdolliset ajatukset itsensä vahingoittamisesta ovat loistaneet poissaolollaan jo pidemmän aikaa.
Tsemppiä kaikille tasapuolisesti.

 

[Aatos]

Mielummin ehkä kuitenkin ottaisin vain rauhoittavia tarpeen mukaan, mutta nykyinen alakulo on kyllä jo niin läpitunkeva ja aina läsnä, että olisin varmaan jatkuvasti pamipäissäni.

Todella helposti luisuu addiktion puolelle pamin pureskelu. Nimittäin jos siitä tulee ainoa asia joka helpottaa, käyttö helposti lisääntyy. Toleranssi ja annokset kasvaa. Ja vieroitus on yhtä helvettiä.

Itselle kävi juuri noin. Lopettaminen oli yhtä helvettiä, tupla-ahdistus ja uneton.

Lopettamisen yhteydessä iski kaiken lisäksi masennus joka sekään ei hivellyt päätä.
Muistan kun haaveissani oli vielä joskus lukea Aamulehti ja juoda kahveeta ilman alakuloa, ilman ahdistusta. Tuohon aikaan se tuntui kaukaiselta.

Päivän tavoite oli tehdä edes yksi juttu. Puhelinsoitto tutulle, kävelyä 30 min. yms.

Vittumaista ja opettavaista aikaa. Hermo meni jos joku kertoi että kaikki mikä ei tapa vahvistaa.

Opin pitämään huolta itsestäni ja bipoläärihäiriöstä. Nyt pärjätään hyvin, elämänlaatu - päihteetön - on hyvää.

Koeta pitää "jostain# kiinni. Olkoon se vaikka tuo Hifkin peli. Pahinta on jäädä paikalleen. Niin siinä vain helposti käy voimien ollessa lopussa.

Voimia!

Aatos

 

[Sistis]

Oma itsediagnoosini on keskimääräistä vahvempi kaamosrasitus, elikkä lievää kamaa teihin muihin verrattuna, mutta olen huomannut että Se pahenee iän myötä.

Kaamos on vittumainen aika. Itse en kärsi masennuksesta, enkä edes kaamosmasennuksesta, mutta jonkinlaisen voimakkaan kaamosuupumuksen tai kaamosvitutuksen olen kuitenkin todennut vaivaavan itseäni. Se näkyy helposti juurikin siinä, että koko ajan on jotenkin väsynyt ja tympiintynyt olo. Ja tämä paheni monena vuotena peräkkäin ehkä joskus sen jälkeen kun 20 vuotta tuli mittariin. Nyt 33-vuotiaana tuntuu, että tuo paheneminen on päättynyt ja oireet ovat ehkä jopa helpottaneet. Epäilen tuon johtuvan ihan puhtaasti kahdesta asiasta. Näistä ensimmäinen on pienimuotoinen elämäntaparemontti parempien ruokailutottumusten ja lisääntyneen liikunnan myötä. Toinen taas on se, että otan päivittäin pellavansiemen- tai vehnänalkioöljyä osaltaan huonon ihoni tähden sekä sen vuoksi, että en kala-allergikkona saa ravinnosta tarpeeksi hyviä rasvahappoja.

Älkää kuitenkaan käsittäkö, että ehdottaisin noita oikeasta masennuksesta kärsiville hoitomuodoksi. En todellakaan. Tiedän hyvin, että masennus on aivan eri asia kun tällainen pieni vaiva, josta kärsii jollain tasolla melkeinpä jokainen suomalainen.

 

[jan_suchy]

On tää vittumaista: koko vuoden oon ollu liikuntakiellossa mm 3 leikkauksen takia, joiden jälkihoito on pitäny kiireisenä; jatkuvaa hyppimistä lääkärikeskuksissa ku haavat ei oo suostunu paranemaan odotetusti. Koko vuoden odottanu koska voin taas esim ajaa duunimatkat fillarilla.
Ja nyt ku toi fyysisten vaivojen stressi on ohi ni kaatu keskivaikea depressio päälle.
Siis uusiutui, ensimmäisen kerran 90-luvun alussa (kuolemantapaus laukaisi) ja söin depressiolääke-neurolepti-benzo-cocktailia >10 vuotta jonka jälkeen ajoin kaikki lääkkeet alas puolessa vuodessa.

Nyt reilu vuosikymmen ilman lääkkeitä; päivittäisen raskaankin liikunnan ja alkoholia välttäen mennyt niin loistavasti ku nyt "normaali"-ihmisellä voi mennä.
Ja nyt ku pystyis taas tekee asioita ni ainoo mikä edes vähän kiinnostaa on raahata ittensä hallille.
Taas on sitalopraamit ja satunnaiset pamit kehissä.

Eiks tää oo yleinen ilmiö et stressin jälkeen, ku asiat helpottuu ni joku iskee puskista,,, vertaa esim flunssaan sairastuminen heti ku kesäloma alkaa.

Sairaslomaakaa en oo suostunu noitten leikkausten jälkeen montaa päivää pitämään, olisikohan nyt sen paikka.

Salut, Jan.

 

[kuustonen]

Viimeiset seitsemisen vuotta on tullut kärvisteltyä eriasteisen masennuksen kourissa. Tällä hetkellä arvioisin olevani jossain keskivaikean ja vaikean välimaastossa. Työkykyä ei ole, vaikka olenkin työkkärin asiakas, mikä tietysti vain lisää ahdistusta. Pitäisi muka koko ajan jotenkin aktiivisesti etsiä töitä, vaikka tiedän, ettei siitä seuraa muuta kuin sairausloma. Tänään työkkäristä kotiin ajellessani harkitsin taas pitkästä aikaa vastaantulevan auton nokkaan kurvaamista ihan vain siksi, että pää paketissa on hyväksyttävämpi sairausloman syy kuin joku masennus. Muiden mielestä siis.

Lääkärissä olen hypännyt tässä viimeisten vuosien aikana melko tiuhaan ja aina saan lähetteen psykologian erikoissairaanhoitajalle hoitotarpeen arviointiin. Ja joka kerta se tyssää siihen. Viimeisin hoitaja oli kuitenkin jo hieman huolissaan tästä masennuksen jatkuvasta uusiutumisesta ja kirjoitti tietoihin, että jos palaan vielä marisemaan saman aiheen tiimoilta, hän suosittelee lähetettä erikoissairaanhoidon puolelle. Hoitajan kanssa turisin viimeksi keväällä ja nyt loppusyksystä soitin lääkärille, että ei tule mitään ja sain kuin sainkin sen lähetteen. Juhla! Täällä vaan kärsitään lääkäripulasta ja aika meni helmikuulle.

Viimeisimmän lääkityksen, eli essitalopraamin, aloitin tuossa keväällä 10 mg annoksella ja kesä menikin sitten paremmin kuin miesmuistiin. Kesätöistä en ollut päivääkään saikulla, enkä joutunut kertaakaan turvautumaan rakkaaseen ystävääni Rivatriliin. Sitten työt loppuivat, tuli syksy ja kylmää ja pimeää ja märkää ja yliopistolta tuli tieto, että olin ensimmäinen, jota ei valittu. Pääsin toiseen työpaikkaan, johon en sitten päiväksikään pystynyt menemään, kun pillitin kotona paniikkikohtauksen kourissa. Lääkitys nostettiin 15 mg:aan, mikä hieman kaduttaa.

Lääkkeet siis paransivat toimintakykyä todella paljon alussa, mutta nykyään niistä tuntuu olevan vain haittaa. Olen aina ollut kaikessa todella täsmällinen, harkitsevainen ja luotettava. Lääkkeet kääntävät kaiken päälaelleen, enkä todellakaan pidä itsestäni tällaisena. Unohtelen asioita, myöhästelen ja jätän jopa tietoisesti asioita hoitamatta, koska "ihan sama". Jälkikäteen sitten vituttaa suunnattomasti, kun tein asioista tarpeettoman hankalia. Kaikkea ei sitten varmaankaan voi saada. Lääkkeet tehoavat kyllä ahdistukseen, sillä en vatvo asioita mielessäni, mutta joskus siitä vatvomisesta olisi ihan hyötyäkin. Mun on tällä hetkellä ihan mahdotonta suunnitella yhtään mitään, koska en jaksa keskittyä asioihin puolta minuuttia kauempaa. Huolettomat ihmiset eivät kärsi masennuksesta, mutta olen ennemmin masentunut kuin tyhmä.

 

[Tinke-80]

Huomenna alkaisi työvalmennusjakso eräässä työvalmennusta järjestävässä firmassa. Mielenkiinnolla odotan mitä tämä työvalmennus sisältää ja myös sitä miten jaksan tähän työvalmennukseen sitoutua. Toiveikkaana lähdetään katsomaan miten tämä lähtee sujumaan. Tänä talvena löydettiin myös todennäköinen syy sille miksi minulla on muistihäiriöitä, jaksamattomuutta ja uniongelmia sillä minulla todettiin keskivaikea uniapnea. En ole vielä päässyt aloittamaan CPAP-hoitoa pienen flunssan takia mutta toivon mukaan pystyn nukkumaan tuon maskin avulla ja saan helpotusta näihin uniapnean yleisiin oireisiin.

-Tinke

 

[Hiker]

Noin vuosi sitten kirjoittelin tänne pari viestiä, jotka herättivät paljon huolestunutta ja huolestuttavaa keskustelua. Ajattelin nyt vain sanoa, että ongelmat eivät sitten lopulta olleet niin pahoja kuin näytti. Oireita ei ole ollut oikeastaan tuon vuoden takaisen jälkeen ja asianosaisen opinnot etenevät ja asiat ovat muutenkin mallillaan. Kiitos kaikille aikanaan kommentoineille.

 

[magnum37]

Birchman:

Päällimmäisenä tuosta tarinastasi nousi silmille jonkinlainen pelkosi, että itse määrittelemäsi "epäpätevyytesi paljastuu". Nyt sitten tarkkailet jo itseäsikin mikä pahentaa tilannettasi ja jaksamistasi huomattavasti. Vaikuttaa siltä, että muut näkevät sinut hyvin toisessa valossa kuin mitä itse itsesi olen nähnyt jo pitkän aikaa. Sinulla on ehkä rima asetettu nyt aika korkealle itsesi suhteen, mitä sinut täytyy osata ja mihin sinun täytyy pyrkiä. Se, että muut arvostavat osaamistasi ei tunnu riittävän sinulle, koska omasta mielestäsi et riitä. Ehkä tuossa on sellaista tunnollisen ihmisen loppuunpalamistakin sitten jo kuvassa mukana. Ehkä olisi hyvä puhua asiasta töissä ja neuvottella vastuiden jakamisesta, jos saisit sitä kautta taas otteen itsetunnostasi. Voihan tuo kaikki olla myös sisäinen viesti siitä, että itseasiassa haluaisit toisenlaisen uran? Harvaha sitä unelma-ammatissa työskentelee, mutta ei aina tarvitse ns. tyytyä johonkin, jos olisi jotain tehtävissä paremminkin soveltuvan työn löytämiseksi.

Ihmisiä on kaikenlaisia ja aina niihin joutuu pettymään ja toisinaan järkyttymään toisten ratkaisuista, jotka sotivat omia moraalikäsityksiä vastaan. Koskaan ei voi kaikkia miellyttää. Huomioi ne ihmiset jotka sen antaisevat. Rauhaa ei voi rakentaa sellaisten kanssa, jotka eivät rauhaa tahdo. Onhan tämä maailma pelottava paikka, eikä yhtään mistään ole takeita, mutta ei kannata ottaa omalle kontolleen koko maailman asioita.

En nyt ihan samaa ole läpikäynyt, mutta jotain tuttuja piirteitä tuossa oli. Mä veikkaan, että toi on joku sellainen prosessi sulla myös, että olet ns. aikuistumassa omista ideaaleistasi. Olet saavuttanut asioita, mutta samalla elämä on lyönyt sinua pahasti. Hieman kevennykseksi tahtoisin onnitella sinua. Olet 'kypsynyt' elämankoulun seuraavalle tasolle. Toi on prosessi. Anna itsellesi aikaa ja ole armollisempi. Jaksamista.

 

[mission16W]

Silti pelkään koko ajan ties mitä. Milloin pelkään sitä, että yhtäkkiä huonouteni havaitaan ja saan fudut, milloin taas sitä että muut kääntyvät yhtäkkiä mua vastaan ja olen taas samassa tilanteessa kuin aiemmassa työssä ennen irtisanoutumistani.

Niin tuttua, niin tuttua.

Minäkin pelkään. Sitä, että läheiseni ja rakkaani huomaavat, että en olekaan niin kiva ja mukava ihminen kuin he kuvittelivat ja että tällöin he hylkäävät minut. Tai sitä, että työtoverini huomaavat, että en oikeasti osaakaan yhtään mitään, jolloin saan kenkää tai minut vähintään jäädytetään kaikesta ulkopuolelle. Ja niin monia muitakin asioita.

Minun tapauksessani tämä on oireilua huonosta itsetunnosta, jolle löytyy syitä vaikka miten. Asioita on masennuksen hoidon yhteydessä pohdittu psykologin kanssa ja hänen neuvonsa ja ajatuksensa ovat auttaneet. Ongelmat eivät korjaudu yhden yön aikana, mutta kaikki alkaa avun hakemisella.

Olet siinä ihan oikeassa (ja olen itsekin samaa miettinyt), että tyttöystävän kuormittaminen näillä asioilla ei tietyn pisteen jälkeen kannata. Toki huolet ja murheet pitää jakaa, mutta tilanne on varmasti hänellekin raskas, varsinkin kun helposti tulee sellainen olo, että ei osaa auttaa rakasta ihmistä, vaikka miten mieli tekisi. Apua saa parhaiten ammatti-ihmiseltä, jolla on koulutus ja neutraali näkökanta tilanteeseen.

Minulle tämän hyväksyminen vei pitkän aikaa ja vaati sitä, että eräs minulle todella rakas ja läheinen ihminen patisti hakemaan apua. Se katkaisi pitkään jatkuneen masennuskierteen, jota en ollut itse edes itselleni tunnustanut, koska en huomannut, miten sairas olin. Kuvittelin vain, että minulla oli hetken aikaa ollut hieman vaikeaa, mutta asiat kyllä korjautuisivat ajan myötä. Turhaan sitä terve mies pienistä valittaa.

 

[kiljander]

Työstressiin ja muutenkin

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan"

Birchman: mitä mieltä esimiehesi on siitä kuinka työssäsi pärjäät? Loppujen lopuksi vain sillä on merkitystä mitä tulee työsi tuloksiin. Toiseksi: teet liikaa töitä ja opiskelet samalla. Näyttäisi kuitenkin siltä että olet tämän tajunnut ja hidastanut vauhtiasi. Olet alle 30v. Sinulla ei ole mitään kiirettä elämässäsi juuri nyt mihinkään suuntaan. Töitä ehdit tehdä vielä seuraavat 40 vuotta.

Tuosta pelosta ja syyllisyydestä: ilmeisesti työpaikallasi (riippumatta omista peloistasi) on ihmisiä tai kulttuuri jossa syyllisiä etsitään jos jotain menee pieleen. Tämä näyttäisi huonolta työilmapiiriltä, jossa ei välttämättä ole viisasta pysyä vaan miettiä työpaikan vaihtoa.

Oletko oikealla alalla ja oikeassa työssä? Ilmeisesti. Hyvä niin. Jos et ole (vaan teet duunisi hyvin joko palkan tai uran tai ulkokultaisuuden ylläpitämiseksi) niin kannattaa vielä miettiä mihin tunnet aitoa intohimoa elämässäsi ja seurata sitä polkua.

Mielestäni myös vaikuttaa että vastuut ovat teillä epäselvät ja silloin on kyllä todella vaikeaa tehdä töitä. Käänny esimiehesi puoleen ja kerro tästä.

Lopuksi: jos palaute työstäsi on positiivista ja silti suret jotain epämääräsiä juttuja ja pelkäät niin kannattaa kyllä käydä keskustelemassa esim työterveyshoitajan kanssa jos sellainen on. Itse kolmikymppisenä kävin itkemässä firmamme terkkarin olkapäätä vasten koko kuormani (joka silloin oli työtehtävien ja vastuiden epämääräisyys) ja se helpotti kummasti.

Itselläni suurin käänne tapahtui kun päädyin hieman sattumalta työelämässä vastuuseen jossa henkilökohtaiset kykyni toimivat parhaiten. En ollut ymmärtänyt itseäni riittävän hyvin hakeutuakseni vastaaviin tehtäviin.

 

[KiVi]

Birchman:

1) työterveyshuoltoon selvittämään, alkaako kyseessä olla jo joku sairaus
2) parempi työpaikka hakuun

Nämä tulivat mieleen viestistäsi.

 

[Birchman]

Ensinnäkin suuret kiitokset kaikille vastaajille. Helpottaa oloa aika paljon, kun saa tsemppaavia kommentteja ja neuvoja henkilöiltä, jotka ovat jotain samantyyppistä joskus kokeneet.

Mitä mieltä esimiehesi on siitä kuinka työssäsi pärjäät? Loppujen lopuksi vain sillä on merkitystä mitä tulee työsi tuloksiin.

Sanotaanko näin, että viimeisen vuoden aikana saamani palaute on ollut lähtökohtaisesti vain ja ainoastaan positiivista. Kehityskeskustelussakin oma esimies sanoi, ettei alkutaipale alalla olisi voinut mennä yhtään paremmin ja naureskelikin, miten he onnistuvat aina rekrytoimaan parhaat tyypit. Olen myös saanut vastuullisia hommia suhteessa pieneen kokemukseeni.

Sinänsä onkin todella "hauska" huomata, miten toisessa paikassa olet sylkykuppi, ja toisessa paikassa sinut kehutaan maasta taivaaseen. Organisaatio oli aikanaan niin sekaisin, että olisi pitänyt tajuta se, eikä ottaa kaikkea saatua feedbackia itseensä.

Ehkä ongelmat juontavat juurensa osittain roolin täydellisestä muutoksesta. Aiemmin olin se, jolta kaikki tulivat kysymään vastauksia. Nyt minua ei välttämättä edes kuunnella, vaikka tasan tarkkaan tiedän miten ongelma ratkaistaisiin. Nämä tietty tulevat ajan kanssa luultavasti muuttumaan ja kyseessä on kuitenkin osittain erittäin hierarkinen organisaatio. Muutos on silti ollut haastava käsitellä.

Huomaan jatkuvasti pelkääväni (kuten mission16W myös kertoi) aivan älyttömiä asioita. Päässä nauha saattaa toitottaa koko päivän sitä, miten kohta kupla puhkeaa, miten yhtäkkiä olenkin syyllinen huonoon työviihtyvyyteen, miten kohta en olekaan enää projekteissa mukana, kun en ole tarpeeksi ystävällinen etc... Ja onhan tämä ennustus tavallaan itsensä toteuttava. Vaikea siinä on tuottaa fiksua ja filmaattista tekstiä, kun tekee töitä koko päivän nuo ajatukset päässä ja kun joku tulee kysymään ystävällisesti jotain, on aivan lukossa eikä saa oikein mitään fiksua tuotettua ulos.

Mulla oli aiemmin yksi alainen, joka oli vähän samanlainen. Silloin olin vasta aloittanut aiemmassa työssäni ja mielessäni naureskelin, että miten joku voikaan olla noin sekaisin. Enää ei naurata. Sen verran fiksuksi itseni koen, että toivoisin saavani todellista apua. Oli se sitten lääkitys tai terapia. Minulle on turha sanoa, että mieti iloisia asioita tai muuta. Sen verran olen itseäni reflektoinut vuosien varrella, etten sille koe tarvetta.

Tuosta pelosta ja syyllisyydestä: ilmeisesti työpaikallasi (riippumatta omista peloistasi) on ihmisiä tai kulttuuri jossa syyllisiä etsitään jos jotain menee pieleen. Tämä näyttäisi huonolta työilmapiiriltä, jossa ei välttämättä ole viisasta pysyä vaan miettiä työpaikan vaihtoa.

Nykyisessä työssä en ole niinkään kokenut pelolla johtamista. Aikaisemman työnantajan kohdalla kokemus oli päinvastainen. Usein palaute tuli ainoastaan silloin, kun hommat olivat menneet perseelleen. Tarvittaessa kuunneltiin ongelmatilanteissa, mutta kyllä jokainen oli lopulta omasta viihtyvyydestään/selviytymisestään vastuussa. Tähän päälle vielä hätäkokoukset, jossa etsittiin syyllinen ja annettiin palaute muiden tiimiläisten edessä. Kun näin kävi, päätin lopullisesti vaihtaa työpaikkaa.

Jotenkin nämä fiilikset ovat jääneet sieltä päälle ja kummittelevat mielessä. Nykyinen pomo on jopa naureskellut, etteivät nämä työasiat niin vakavia ole - ja hyvä niin. Tuntuu vaan helvetin oudolta, miten nykypäivän yhteisöissä työntekijöitä johdetaan. Ei luoteta ollenkaan siihen, mitä alaiset tekevät. Jos mietitään organisaatiota, jossa on selkeästi määritetyt prosessit ja luotu tarvittava kontrolliympäristö, alkaa se olemaan jo aika vainoharhaista, että joudutaan pitämään hätäkokouksia yms. paskaa. Varsinkin asioista, joita ei ole esim. tavoitteina määritetty ihmisten osaamis-/vastuualueelle. Nykyisessä duunissa onneksi luotetaan todella paljon ja sen koenkin työrauhan puolesta erittäin hyväksi asiaksi.

Lopuksi: jos palaute työstäsi on positiivista ja silti suret jotain epämääräsiä juttuja ja pelkäät niin kannattaa kyllä käydä keskustelemassa esim työterveyshoitajan kanssa jos sellainen on.

Joo eiköhän lääkärikäynti ole edessä tässä muutaman kuukauden sisällä. En koe, että ongelmat johtuisivat tällä hetkellä nykyisestä työstä, vaan aiemmasta duunista, jossa burnout ei varmasti ollut kaukana. Virheitä tuli tehtyä ja peiliin aikanaan katsottua, mutta hyvät fiilikset ja asioista nauttiminen katosivat täysin.

Kuvittelin vain, että minulla oli hetken aikaa ollut hieman vaikeaa, mutta asiat kyllä korjautuisivat ajan myötä. Turhaan sitä terve mies pienistä valittaa.

Itse olen nyt ajatellut yllä olevalla tavalla viimeisen viisi vuotta. Työntänyt asioita sivuun ja kuvitellut, että kohta jotain tapahtuu ja asiat muuttuvat paremmaksi. Ehkä samalla alan luomaan tulevaisuudelle epärealistisia odotuksia ja petyn sitten, kun huonot fiilikset eivät muutoksen osuessa kohdalle muuttuneetkaan mihinkään.

Voihan tuo kaikki olla myös sisäinen viesti siitä, että itseasiassa haluaisit toisenlaisen uran?

Niin, olen tätä työpaikkaa janonnut jo ties kuinka monta vuotta. Ylipäätään minulla ei ole ollut oikein mitään muuta ajatustakaan, kuin taloushallinnon työtehtävät. Nyt kun niitä olen reilut kaksi vuotta tehnyt, on alkanut kieltämättä tulla fiilis, etten ihan rehellisesti ottaen voi sanoa nauttivani töistä. Tai no, laskeminen on kivaa, mutta jäätävä tuloskeskeisyys/kylmyys ja prosessijohtaminen ovat alkaneet tulla täysin ulos korvista. Ihmiset tekevät järkyttävän määrän töitä, jotta ulkomaalainen pääomasijoittaja voi tilikauden vaihduttua kotiuttaa kymmenien prosenttien liikevoitot veroparatiisiin. Pohjaton ahneus alkaa vain jossain vaiheessa tulemaan korvista ulos.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan"

Tässäpä loistava mietelause. Tämän kun muistaa jatkossa päivittäin, on paljon helpompaa :) Loppuun sen verran, että tänään koin pitkästä aikaa pienen hetken ylpeyttä työstäni ja siitä, millaisen panoksen annan itsestäni muille. Se tuntui aika hienolta, sillä siitä on varmasti useampi vuosi, kun olen viimeksi hetken tuntenut samanlaista fiilistä.

 

[Worrell]

Avaudutaas taas... Nämä nyt tuskin ketään kiinnostaa ja se on oikeastaan se ja sama, lukeeko näitä minun kertomuksia kukaan. Helpottaa, kun saa kirjoittaa.

Syksyllä aloittelin opinnot kuntoutustuella. Ihan mukavasti on mennyt, mutta kyllähän se on välillä yhtä helvettiä, kun käy samalla läpi psykoterapiassa kipeitä asioita ja pistää depressiota välillä kovastikin päälle. Siitä huolimatta oon selviytynyt mielestäni ihan hyvin. Välillä, kun on ollut enemmänkin raskasta, niin on pystynyt onneksi tuudittautumaan siihen, että tietää pääsevänsä jossain vaiheessa viettämään vähän lomia. Ei oo tullu silleen toivotonta tunnetta.

Viimeinen vuosi psykoterapiaa alkoi maaliskuussa. Vähän hirvittää, että mitäs sen jälkeen. Valmistuminen on samoihin aikoihin, joten jos joutuu pidemmäksikin aikaa tyhjän päälle, niin voi tulla aika ankeat ajat. Se ehkä eniten pelottaa. Terapiassa oonkin oppinut olemaan itselleni armollinen ja katsomaan monia eri asiaa eri kantilta. Lisäksi tiedän, ettei mun oikeasti ole pakko aina jaksaa mennä täydellä teholla. Välillä voi ihan hyvin vetää henkeä ilman, että maailmaa kaatuu siihen. Silleen toi terapia on antanut uusia eväitä elämään. Pikku hiljaa alkanut hyväksyyn itteensä ja diagnoosiaan.

Henk. koht tavoitteena mulla tässä parin vuoden aikana on selviytyä koulusta läpi kunnialla ja olis aivan jees, jos olisi valmistumisen jälkeen semmoisessa kondiksessa, että voisi tehdä töitä. Ja että niitä sitten saisi, se tosin ei ole pelkästään musta kiinni.

Tiivistäen voisi sanoa, että mulla menee ihan hyvin. Välillä ahdistaa ja masentaa, mutta mitään ylitsepääsemätöntä ei ole tullut eteen. Tulevaisuus on se, joka pelottaa. Tai siinä lähinnä se, että olen siinä kunnossa, missä olin, kun apua aikoinani lähdin hakemaan. Toivotaan kuitenkinn, ettei niin käy.

Kiitos ja anteeksi!

 

[Tinke-80]

Omalla kohdallani työvalmennus alkaa näyttämään siltä että meikäläisen kohdalla työelämään paluu tulee olemaan kohtuu mahdotonta. Pää ei kestä edes työvalmennuspaikan harjoittelun stressiä joten miten sitä jaksaisi normaalissa työelämässä olla? Toki elämässä on muutakin kuin työ mutta kyllä työ vielä nykyäänkin aika hyvin määrittelee, tai ainakin yrittää määritellä meidät. Vaikea se on hyväksyä 34-vuotiaana että työelämään paluu on mahdotonta.

-Tinke