Viimesen kuukauden aikana kolme ihmistä joita en ole tavannut ~ puoleen vuoteen on kysynyt, että mitä helvettiä minulle on tapahtunut. Kuulemma koko olemus on erilainen, enkä enää pyydä anteeksi että olen olemassa.
Viimenen vuosi on kuitenkin ollut ehkä raskain vuosi mun elämässä. Muutin n. 2vuotta sitten toiselle paikkakunnalle ja päätin, että en voi enää jatkaa siinä itsesäälisessä paskassa mitä koulukiusaaminen oli aiheuttanut. Koko peruskoulu tuli kyllä henkisesti turpaan ja sen lisäksi lukiossa luokalla oli kolmesta eri koulusta nämä "pomokiusaajat" ja niiden taustajengiä. Sitten kun lukion jälkeen muutin uudelle paikkakunnalle, niin tuntunui että 5v meni ihan sumussa eikä asioista vaan päässyt yli.
No sitten tämä muutto pari vuotta sitten. Eka vuosi meni tosi hyvin, sain luokasta paljon kavereita ja ensimmäisen kerran ikinä(!) tuntui, että mut hyväksytään omana itsenäni ja että kuulun johonkin. No, kesällä sitten satuin saamaan kesätöitä sieltä kotipaikkakunnalta. Sieltä, missä 12 vuoden koulu oli ihan pelkkää helvettiä (porukka esim. kerääntyi välitunneilla riviin mun eteen keskustelemaan siitä mikä kaikki mussa oli rumaa. Kun tällasta 9v kuuntelee, niin itsetunto ei todella ole korkea).
No, vanhalle kotipaikkakunnalle meno oli vaikeaa, mutta mä päätin etten saatana enää anna niiden paskojen mun elämään vaikuttaa. Yllättäen sitten kesä olikin todella mukava ja työkaverit mahtavia. Tuntui tosi isolta jutulta, että se kotipaikkakunta vihdoin olikin kiva paikka.
Sitten tulin takaisin tänne nykyiseen kotikuntaani. Yhtäkkiä jotain oli tapahtunut: Koko luokasta vain kaksi ihmistä puhui mulle, muut jopa vaihtoi pöytää kun menin istumaan siihen. Siinä vaiheessa se epätoivo meinasi iskeä, mutta onneksi luokalla oli yksi ihminen joka uhkasi tulla repimään hiuksista kouluun jos en sinne ilmesty. Tätä samaa paskaa jatkui lähes 3kk, ennen kun paljastui että koko juttu oli lähtenyt liikkeelle jostain juorusta... loppuvuoden sitten oli taas kivempaa olla koulussa.
No, sitten tuli viimeinen työharjoittelu. Ilmeisesti ohjaajan kanssa ei kemiat kohdanneet, koska loppuarviointitilanteessa mut haukuttiin ihan maanrakoon - kukaan ei koskaan ole mua loukannut niin pahasti, kyseinen nainen ei ilmeisesti pitänyt siitä että olen hiukan omaperäinen ihminen ja haukkui mut mm. ylimieliseksi (tulkitsi vissii vähän väärin sen että olen jonkin verran ujo uudessa porukassa). Mutta - lopulta tämä on osoittautunut yhdeksi parhaista asioista mun elämässä. Arvioinnin jälkeen oli vielä lähes viikko harjottelua jäljellä, ja vaikka se oli yksi vaikeimmista asioista mitä olen koskaan(!) tehnyt mä menin sinne takas ja tein asiat niin hyvin kun osasin. Sitten viimesenä päivänä kerroin kyllä mielipiteeni (ihan sivistyneesti) siitä että mua on mielestäni kohdeltu väärin. En usko että mikään yksittäinen asia on koskaan tehnyt niin hyvää itsetunnolle - ensimmäisen kerran puolustin itseäni enkä vaan niellut/uskonut kaikkea skeidaa.
Samana päivänä soitin tuota viimestä harjottelupaikkaa edelliseen paikkaan ja kysyin töitä, ja 5 min puhelun aikana mulle niitä luvattiin. Paras tunne maailmassa - sain vahvistusta sille että en mä ehkä niin paska ollutkaan. Sitten vielä koko kesän työt meni hyvin ja muutenkin elän ehkä parasta aikaa elämässäni tällä hetkellä. Tuntuu että vihdoin tulee palkinto siitä, että ei ole muuttunut kiusaajien/muiden kusipäiden mielen mukaiseksi.
Niin, se on kiva huomata että ihmiset jotka on mut n. 20 vuotta tunteneet huomaa eron mussa viidessä minuutissa. Eli elämäni rankin vuosi on samalla ollut paras - vie ihan saatanasti voimia oikeasti tehdä asioita jotka on vaikeita/pelottaa, mutta joskus liika on liikaa. Nyt olen oikeasti "onnellinen", ja ihan yksikseni eli ei ole joku ohimenevä vaihe/rakastumisen ensihuuma.
Tulipas pitkä viesti. On vaan niin uskomattoman hyvä olla tällä hetkellä :')
EDIT: Oikeasti tuntuu, että on ollut jossain koomassa 20 vuotta ja nyt vihdoin herännyt. Osa ajasta on ihan "sumussa", kun on keskittynyt siihen ettei tiedä mitä ympärillä tapahtuu. Muistan väläyksiä, joissa istun nurkassa pää polvien välissä ja suolaan naamaa käsillä, kun jengi heitteli pyyhkäreillä ja roskilla. En edes siirtynyt, kun tiesin että ne seuraisi.
Se tunne, kun löydät itsetunnon ekan kerran kahteenkymmeneen vuoteen. Mikään tuskin voi olla parempaa.
Viimenen vuosi on kuitenkin ollut ehkä raskain vuosi mun elämässä. Muutin n. 2vuotta sitten toiselle paikkakunnalle ja päätin, että en voi enää jatkaa siinä itsesäälisessä paskassa mitä koulukiusaaminen oli aiheuttanut. Koko peruskoulu tuli kyllä henkisesti turpaan ja sen lisäksi lukiossa luokalla oli kolmesta eri koulusta nämä "pomokiusaajat" ja niiden taustajengiä. Sitten kun lukion jälkeen muutin uudelle paikkakunnalle, niin tuntunui että 5v meni ihan sumussa eikä asioista vaan päässyt yli.
No sitten tämä muutto pari vuotta sitten. Eka vuosi meni tosi hyvin, sain luokasta paljon kavereita ja ensimmäisen kerran ikinä(!) tuntui, että mut hyväksytään omana itsenäni ja että kuulun johonkin. No, kesällä sitten satuin saamaan kesätöitä sieltä kotipaikkakunnalta. Sieltä, missä 12 vuoden koulu oli ihan pelkkää helvettiä (porukka esim. kerääntyi välitunneilla riviin mun eteen keskustelemaan siitä mikä kaikki mussa oli rumaa. Kun tällasta 9v kuuntelee, niin itsetunto ei todella ole korkea).
No, vanhalle kotipaikkakunnalle meno oli vaikeaa, mutta mä päätin etten saatana enää anna niiden paskojen mun elämään vaikuttaa. Yllättäen sitten kesä olikin todella mukava ja työkaverit mahtavia. Tuntui tosi isolta jutulta, että se kotipaikkakunta vihdoin olikin kiva paikka.
Sitten tulin takaisin tänne nykyiseen kotikuntaani. Yhtäkkiä jotain oli tapahtunut: Koko luokasta vain kaksi ihmistä puhui mulle, muut jopa vaihtoi pöytää kun menin istumaan siihen. Siinä vaiheessa se epätoivo meinasi iskeä, mutta onneksi luokalla oli yksi ihminen joka uhkasi tulla repimään hiuksista kouluun jos en sinne ilmesty. Tätä samaa paskaa jatkui lähes 3kk, ennen kun paljastui että koko juttu oli lähtenyt liikkeelle jostain juorusta... loppuvuoden sitten oli taas kivempaa olla koulussa.
No, sitten tuli viimeinen työharjoittelu. Ilmeisesti ohjaajan kanssa ei kemiat kohdanneet, koska loppuarviointitilanteessa mut haukuttiin ihan maanrakoon - kukaan ei koskaan ole mua loukannut niin pahasti, kyseinen nainen ei ilmeisesti pitänyt siitä että olen hiukan omaperäinen ihminen ja haukkui mut mm. ylimieliseksi (tulkitsi vissii vähän väärin sen että olen jonkin verran ujo uudessa porukassa). Mutta - lopulta tämä on osoittautunut yhdeksi parhaista asioista mun elämässä. Arvioinnin jälkeen oli vielä lähes viikko harjottelua jäljellä, ja vaikka se oli yksi vaikeimmista asioista mitä olen koskaan(!) tehnyt mä menin sinne takas ja tein asiat niin hyvin kun osasin. Sitten viimesenä päivänä kerroin kyllä mielipiteeni (ihan sivistyneesti) siitä että mua on mielestäni kohdeltu väärin. En usko että mikään yksittäinen asia on koskaan tehnyt niin hyvää itsetunnolle - ensimmäisen kerran puolustin itseäni enkä vaan niellut/uskonut kaikkea skeidaa.
Samana päivänä soitin tuota viimestä harjottelupaikkaa edelliseen paikkaan ja kysyin töitä, ja 5 min puhelun aikana mulle niitä luvattiin. Paras tunne maailmassa - sain vahvistusta sille että en mä ehkä niin paska ollutkaan. Sitten vielä koko kesän työt meni hyvin ja muutenkin elän ehkä parasta aikaa elämässäni tällä hetkellä. Tuntuu että vihdoin tulee palkinto siitä, että ei ole muuttunut kiusaajien/muiden kusipäiden mielen mukaiseksi.
Niin, se on kiva huomata että ihmiset jotka on mut n. 20 vuotta tunteneet huomaa eron mussa viidessä minuutissa. Eli elämäni rankin vuosi on samalla ollut paras - vie ihan saatanasti voimia oikeasti tehdä asioita jotka on vaikeita/pelottaa, mutta joskus liika on liikaa. Nyt olen oikeasti "onnellinen", ja ihan yksikseni eli ei ole joku ohimenevä vaihe/rakastumisen ensihuuma.
Tulipas pitkä viesti. On vaan niin uskomattoman hyvä olla tällä hetkellä :')
EDIT: Oikeasti tuntuu, että on ollut jossain koomassa 20 vuotta ja nyt vihdoin herännyt. Osa ajasta on ihan "sumussa", kun on keskittynyt siihen ettei tiedä mitä ympärillä tapahtuu. Muistan väläyksiä, joissa istun nurkassa pää polvien välissä ja suolaan naamaa käsillä, kun jengi heitteli pyyhkäreillä ja roskilla. En edes siirtynyt, kun tiesin että ne seuraisi.
Se tunne, kun löydät itsetunnon ekan kerran kahteenkymmeneen vuoteen. Mikään tuskin voi olla parempaa.
Viimeksi muokattu: