Taudinkuvana depressio

[Ötökkä]

On todella hienoa lukea tällaisia viestejä! Onnittelut sinulle!
...
Ja nyt, tunnen itseni varmaksi ja luotan itseeni - olen valmis vastaamaan haasteiniini! Toivottavasti sinäkin olet!

vlad.

Olen todellakin :) Itsekin ihmettelen välillä miten hyvin menee. Kesäksi oli tarjolla kaksi työtä - vanha tuttu minkä tiesin osaavani, ja uusi haastavampi, mistä tiesin että on paljon opittavaa ja vastuuta tulee silti alusta asti paljon. Päädyin jälkimmäiseen ratkaisuun ja näin jälkeenpäin katsottuna todella hyvä ratkaisu. Kun tälle uudelle paikkakunnalle muutin, niin halusin tavallaan "uuden alun" ja päätin etten anna enää kenenkään itseäni lannistaa. Viimenen vuosi oli kyllä varmasti elämäni raskain - oli tosi vaikea nousta siitä "uhrin" roolista ja oikeasti puolustaa itseä, mutta nyt tuntuu että olen ihan eri ihminen, ja sama tosiaan muutkin sanoneet. Että ovat ison muutoksen mussa huomanneet.

Tärkeintä kuitenkin se, että nyt on oikeasti helvetin hyvä olla. Monta vuotta elämä tuntui "selvitymiseltä" ja nyt on tietysti paskojakin päiviä, mutta ei mitään niin suurta että itsetunto enää laskisi (itseasiassa luule, että peruskoulu oli sellanen helvetti ettei pahempaa enää voi tulla). Jotenki hengittäminenkin on helpompaa ja uusiin ihmisiin on helppo tutustua eikä enää vaan ole nurkassa piilossa.

Olen tosin aina ollu persoonallin - pukeutunut "oudosti" enkä ole esim. musamakuani valinnut sen mukaan mikä on cool. Kaiken sen itsetuntopaskan keskellä kuitenkin ajattelin, että noihan ei mua muuta ja että en halua "ostaa" kenenkään hyväksyntää. Kova pää siis vissiin - vuosi sitten ajattelin että olis ehkä kannattanut peruskoulussa sopeutua, mutta just nyt olo on että se oli sen arvosta vaikka suurin osa elämästä tähän mennessä on ollutkin juuri sitä selviytymistä. Mutta nyt niitä kavereita ja kivaa työpaikkaa/kavereita osaa arvostaa.

 

[Worrell]

Kirjoitetaan nyt vaikka tähän ketjuun, kun liittyy kuitenkin tuohon mt-osioon nämä seuraavat pohdinnat/avautuminen.

Aloitin siis muutama viikko sitten opinnot kuntoutustuella noin 4-5 vuoden tauon jälkeen. Mulla on koulukiusatun taustaa yli 10 vuoden ajalta ja sieltä sitten juontaa monikin traumani, mitä minulle on jäänyt. Pari kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjaksoa liittyy vahvasti noihin traumoihin. Nyt meinaa välillä vähän puhalluttaa muutama asia sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyen.

Mun luokallani on pääosin todella mukavaa porukkaa. Mitä nyt muutamat nuoresta iästään johtuen (oletan, että se johtuu iästä) heittävät melko alatyylistä yläasteikään kuulunutta huumoria, jota en oikein jaksa kuunnella. Päivät, kun kuuntelee milloin mitäkin, tuntuu, että himaan päästessä hermo lepää. Ei siinä vielä mitään, mutta kaikilla tuntuu olevan sellainen mentaliteetti, että ovat aivan helvetin sosiaalisia ja kaikkien pitää olla. Tämä on se asia, joka varsinaisesti ahdistaa.

Taustastani johtuen minusta on kasvanut sellainen ihminen, joka viihtyy todella paljon omissa oloissaan. Voisi sanoa, että en kauheasti pidä ihmisistä. En vihaa ketään, enkä tietoisesti välttele sosiaalisiatilanteita, mutta en vain ole oikein kiinnostunut noin niin kuin yleensä sosiaalisesta elämästä kovinkaan paljoa. Kavereita mulla on kyllä ja heidän kanssaan on mukava viettää aikaa silloin tällöin. Että en kuitenkaan mikään erakko ole, vaikka yksin viihdynkin.

Nyt muutama luokkalainen on alkanut kovasti painostamaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Pitäisi liittyä facebookissa kaveriksi, ryhmiin ja hengata heidän kanssaan vapaa-ajallakin ja mitä vielä... Jumalauta, että ahdistaa tuollainen painostus. Olen koittanut sanoa parille tyypille tästä, että ei mua ihan oikeasti kiinnosta ja, että olen hidas tustumaan ja ystävystymään ihmisten kanssa. Eipä tuolla hirveästi ole vaikutusta ollut.

Tuntuu aika raskaalta. Välillä tulvii aika paljon muistoja menneestä mieleen. Ikäviä sellaisia. Kyllä tästä pienestä ahdistuksesta selviää, mutta helpottaisi, jos ihmiset osaisivat ostaa kieltävän vastauksen vastaan. Antaisivat mun syrjäytyä rauhassa.

Pahoittelut, jos teksti on osittain sekavaa. Muutamaa asiaa oli vaikea pukea järkevästi lauseeksi. Pahoittelut myös siitä, jos nyt joku pahoitti mielensä, kiitos ja anteeksi.

 

[Surukuku]

...

Päätä ja tiedä, mitä itse haluat elämältäsi = arvomaailma hahmotettuna ja selkeänä.
Pyri etenkin vaikeissa tilanteissa muistamaan, mikä on arvojesi mukaista käytöstä/toimintaa ja noudata niitä ohjenuoria => itsetuntosi parantuu tunteesta, jonka arvojesi mukainen toiminta antaa.
Hyväksy oma vajavaisuutesi toteuttaa kliinisesti tavoitteitasi, anna itsellesi anteeksi heikkoutesi => myötätuntoisuutesi itseäsi, toisia ja elämää kohtaan lisääntyy ja huomaat sopeutuvasi helpommin ulkoa tulevien haasteiden viidakkoon.

Paatosta - sorry...

 

[Trekolmestar]

Seuraava julkkis-masentunut. Tapio Suominen on jo sairauttaan purkanut iltapäivälehdissä ja nyt oli vuorossa Enbuske-Linnanahde-Crew. Vituttaa nämä muutamassa viikossa depressiosta toipuneet muita höpöhöpölehtien sivuilla neuvovat mukasairastuneet.

 

[Eino_Mies]

Vituttaa nämä muutamassa viikossa depressiosta toipuneet muita höpöhöpölehtien sivuilla neuvovat mukasairastuneet.

Mikä on mielestäsi riittävä aika tulla kertomaan depressiosta toipumisesta, pitääkö odottaa enemmän kuin muutama viikko tai kuukausi? Ja kuvitteletko, että Tapio Suominen haki tällä "mukasairastumisellaan" jotain rahallista tai muuta itsekästä hyötyä puhumalla siitä tiedotusvälineissä?

Olen nähnyt omassa elämässäni liian läheltä, mitä tapahtuu kun perusterve keski-ikäinen ihminen masentuu vakavasti, eikä asianmukaista hoitoa aloiteta. Se oli kolme kuukautta ja henki pois.

 

[Musta Nuoli]

En tiedä Tapio Suomisen sairauskertomuksesta sen tarkemmin, mutta ainakin lehtitietojen mukaan hänen veljensä oli pitänyt viedä Tapio mielisairaalaan toipumaan. Siellä oli tullut diagnoosiksi psykoosi ja hoidoksi sähköshokkien sarjaa aivoihin. Seitsemän viikkoa oli Suomisella humahtanut sairaalahoidossa ja kuulemma osin muisti mennyt masennusajalta.

Vaikka Tapsa masennustaan perinteisesti viinalla lääkitsi pahemmaksi, niin ei tuo nyt ihan perinteiseltä julkkismasennukselta tai laajennetulta vitutukselta kyllä kuulosta, vaikken sen kummempi asiantuntija masennuksen suhteen olekaan. Ei Suominen ole muutenkaan oikein vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, joka haluaisi yksityisasioitaan liikaa lehdissä ruotia, hänhän on ns. julkkis lähinnä työtehtäviensä takia eikä siksi, että hän haluaisi olla julkkis.

Mutta kuten sanottua, minä en masennuksien tai depressioiden asiantuntija ole, joten sen tarkemmin en asiaan kantaa ota.

 

[Eino_Mies]

Kai tässä "julkkisten" masennuskertomuksissa on takana toisaalta viihdepainotteisen median halu lisätä myyntiä.

Suomalaisessa kulttuurissahan itsevarmoja ja esiintymiseen tottuneita ihmisiä pidetään yleensä henkisesti vahvoina ja luontevina tyyppeinä. Ne perusmasentujat kun yleensä käpertyvät omaan kammioonsa ja eristäytyvät ympäristöstä. Siksi on hämmentävää, että joku järkevän oloinen supiliikkimies tuosta vain joutuu mielisairaalaan.

Psykkiseen pahoinvointiin ja sairastumiseen liittyvä häpeän tunne ruokkii masennusta entisestään ja siksi Suomessa monet haluavat tästä vieläkin vaieta. Normaalia vitutusta ihmisen pitää toki elämässään sietää, mutta se on kovin yksilöllistä, milloin normaali vitutus muuttuu lamaannuttavaksi, jopa hengenvaaralliseksi depressioksi.

 

[Trekolmestar]

Mikä on mielestäsi riittävä aika tulla kertomaan depressiosta toipumisesta, pitääkö odottaa enemmän kuin muutama viikko tai kuukausi? Ja kuvitteletko, että Tapio Suominen haki tällä "mukasairastumisellaan" jotain rahallista tai muuta itsekästä hyötyä puhumalla siitä tiedotusvälineissä?

En osaa sanoa ja myönnän, että ensireaktioni Suomisen esiintymiseen oli liian jyrkkä ja harkitsematon. Siinä hetkessä tuntui, että mies on toipunut "liian nopeasti", mutta yksilöllistähän tämä on. Hyvä että Suominen on noinkin nopeasti toipunut. Itse olen samaisen sairauden kanssa kamppaillut kohta viisi vuotta (jos aika lasketaan ensimmäisestä diagnoosista) vaihtelevalla menestyksellä ja tällä hetkellä olen taas vaihteeksi jyrkässä alamäessä.

Lööppimasentujat ärsyttävät silti edelleen. On niin helppoa antaa haastattelu ja saada hieman huomiota uran laskusuhdanteessa, kun kertoo syvästä masennuksestaan. Tapio Suomista en siis aiemmasta turhasta kiivastumisestani huolimatta lue tähän kategoriaan. Väärä ja harkitsematon tulkinta. Hyvä, että joku oikeasti depressiota sairastava tulee kertomaan asiasta.

Noin... nyt meni nuttu nurin oikein kunnolla.

 

[Morgoth]

Seuraava julkkis-masentunut. Tapio Suominen on jo sairauttaan purkanut iltapäivälehdissä ja nyt oli vuorossa Enbuske-Linnanahde-Crew. Vituttaa nämä muutamassa viikossa depressiosta toipuneet muita höpöhöpölehtien sivuilla neuvovat mukasairastuneet.

Minua taas vituttaa sinun kaltaiset ihmiset, jotka ovat haukkumassa "väärin sairastettu". 7 viikkoa sairaalassa ja psykoottinen masennus. Voiko masennuksesta edes pahempaa tilaan joutua (unohdetaan nyt onnistunut itsemurha). Pitääkö olla kärsinyt kroonisesta masennuksesta yli 10 vuotta ja olla sairaseläkkeellä ennen kuin asiasta voi puhua ja kertoa "tietävänsä" mitään?

Mielestäni on hyvä, että julkisuudessa yhä enemmän puhutaan mt-ongelmista, koska niihin liittyy edelleenkin varsin ikäviä ennakkoluuloja ja käsityksiä ihmisillä. Rohkea ja hatunnoston arvoinen suoritus Suomiselta. Sairauksia siinä ne ovat missä somaattisetkin sairaudet. Eihän tuosta ole hirveästi aikaa, kun mm. Päivi Storgårds kertoi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään julkisuudessa. Minun on vaikea nähdä noita mitenkään pahoina asioina, mutta kenties se on sitten jonkun omasta sairastelusta pois ja sen vähättelyä, kun joku julkkis kertoo lehdessä sairastaneensa?

T: nimimerkki kaksisuuntainen

 

[Trekolmestar]

Minua taas vituttaa sinun kaltaiset ihmiset, jotka ovat haukkumassa "väärin sairastettu".

Luitko tuon jälkimmäisen viestini, jossa pahoittelin, että reagoin aivan liian hätäisesti ja lisäksi arvioin tilanteen täysin väärin taustoja kunnolla tuntematta. Pieleen meni. Saat toki silti olla vittuuntunut minuun.

Mielestäni on hyvä, että julkisuudessa yhä enemmän puhutaan mt-ongelmista, koska niihin liittyy edelleenkin varsin ikäviä ennakkoluuloja ja käsityksiä ihmisillä. Rohkea ja hatunnoston arvoinen suoritus Suomiselta. Sairauksia siinä ne ovat missä somaattisetkin sairaudet. Eihän tuosta ole hirveästi aikaa, kun mm. Päivi Storgårds kertoi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään julkisuudessa.

Tästä olen täysin samaa mieltä.

Minun on vaikea nähdä noita mitenkään pahoina asioina, mutta kenties se on sitten jonkun omasta sairastelusta pois ja sen vähättelyä, kun joku julkkis kertoo lehdessä sairastaneensa?

Ei olekaan, jos kyseessä on oikea sairastuminen. Vieroksun näitä julkituloja, joissa kerrotaan muutaman viikon kestäneestä alakulosta, josta selvittiin päättämällä, että nyt ei enää olla masentuneita. Siinä puhutaan ihan jostain muusta ja annetaan ihan väärä kuva sairaudesta nimeltä depressio.

 

[Morgoth]

Ei olekaan, jos kyseessä on oikea sairastuminen. Vieroksun näitä julkituloja, joissa kerrotaan muutaman viikon kestäneestä alakulosta, josta selvittiin päättämällä, että nyt ei enää olla masentuneita. Siinä puhutaan ihan jostain muusta ja annetaan ihan väärä kuva sairaudesta nimeltä depressio.

Vastasin itsekin hieman liian kiihkeästi. Yleisesti ottaen masennus ja muut mielenterveysongelmat ovat aiheita joista on vaikea puhua ja joihin liittyy hirveästi häpeää yms. joten todella hyvä että niistä puhutaan ja suhtautuminen on varmaan muuttunutkin vuosien kuluessa vähän ymmärtäiväisemmäksi. Kirjoitettavatko lääkärit masennus diagnoosin liian helposti ja annetaanko SSRI-lääkkeitä liian helposti on oma aiheensa. Silti tuntuu, että muut mt-ongelmaiset, vaikka esim. skitsofreenikot ja "oikeat hullut" ovat jotenkin aivan pohjasakkaa. Monihan näistä on tietysti vielä päihdeongelmainen ja kenties ajautunut rikollisuuteenkin, joten täyttävät kaikki "vastenmielisyyden piirteet".

 

[Sistis]

En osaa sanoa ja myönnän, että ensireaktioni Suomisen esiintymiseen oli liian jyrkkä ja harkitsematon. Siinä hetkessä tuntui, että mies on toipunut "liian nopeasti", mutta yksilöllistähän tämä on. Hyvä että Suominen on noinkin nopeasti toipunut. Itse olen samaisen sairauden kanssa kamppaillut kohta viisi vuotta (jos aika lasketaan ensimmäisestä diagnoosista) vaihtelevalla menestyksellä ja tällä hetkellä olen taas vaihteeksi jyrkässä alamäessä.

Suomisen tapaus muistuttaa häen kuvailemiensa oireiden ja hoitojen perusteella yhtä etäisesti tuntemaani tapausta ja hänen kertomuksiaan. Oma käsitykseni on tämän vuoksi, että vaikka akuutti hoito onkin ohi, niin toipumisesta ei todellakaan voi vielä puhua, vaan hoito jatkunee pitkään - terapian ja lääkehoidon muodossa.

Mutta kannattaa huomioida, että minä en ole asiantuntija, eikä minulla ole omakohtaista kokemusta mielenterveysongelmista ja niiden hoidoista. En silti suhtaudu vähätellen näiden vaivojen kanssa kamppaileviin ihmisiin, koska mediasta ja tietämieni ihmisten kertomuksista saa hyvinkin karun kuvan kyseisen taudin julmuudesta. Tsemppiä siis kaikille.

Suomiselle myös varaukseton tunnustus. Vielä tänäkin päivänä tietyt ihmiset tuppaavat leimaamaan nämä sairaudet hulluudeksi. Tunnetun ihmisen ulostulo saattaa vähän rikkoa tätä tabua...

 

[ms.qvist]

Suomisen tapaus muistuttaa häen kuvailemiensa oireiden ja hoitojen perusteella yhtä etäisesti tuntemaani tapausta ja hänen kertomuksiaan. Oma käsitykseni on tämän vuoksi, että vaikka akuutti hoito onkin ohi, niin toipumisesta ei todellakaan voi vielä puhua, vaan hoito jatkunee pitkään - terapian ja lääkehoidon muodossa.

...

Suomiselle myös varaukseton tunnustus. Vielä tänäkin päivänä tietyt ihmiset tuppaavat leimaamaan nämä sairaudet hulluudeksi. Tunnetun ihmisen ulostulo saattaa vähän rikkoa tätä tabua...

Minäkin kallistun sille kannalle, että vaikka Suomisen sairaalajakso on jo ohi niin kokonaisvaltainen toipuminen on vasta aluillaan ja edessä saattaa olla pitkähkö periodi jossa hoitoa jatketaan lääkkeiden ja mahdollisen terapian myötä. Usein vastaavissa tapauksissa se sairaalaperiodi on alku hoidolle, eikä alku ja loppu.

Minusta on hyvä, että masennusta ja muita psyykkisiä sairauksia käsitellään totuudenmukaisesti mediassa - tuossa vuosia sitten oli usein mediassa esillä julkkiksia jotka lievää parin kolmen viikon kestänyttä alakuloa mainostivat masennuksena ja kuinka toipuivat siitä "ottamalla itseään niskasta kiinni". Tuolloin oli havaittavissa sitä, että masennusta väheksyttiin monissa tapauksissa ja jopa saatettiin kuvitella, että masennus - sairautena - on hoidettavissa helposti viikossa parissa kotikonstein. Tästä seurasi monissa tapauksissa väärinkäsityksiä ja itsekin jouduin kokemaan väheksyntää ja jopa lieviä nuhteluita joissa minua pidettiin laiskana eikä sairaana - se tuntui tuolloin pahalta. Lopulta mediaan alkoi tulla esille entistä useammin julkisuuden henkilöitä jotka olivat tavalla tai toisella kamppailleet masennuksen tai muiden psyykkisten oireiden kanssa jopa vuosia ja ihmisten suhtautuminen alkoi muuttua selkeällä tapaa - itsekin tämän huomasin.

vlad.

 

[hanu]

Yleisesti ottaen masennus ja muut mielenterveysongelmat ovat aiheita joista on vaikea puhua ja joihin liittyy hirveästi häpeää yms. joten todella hyvä että niistä puhutaan ja suhtautuminen on varmaan muuttunutkin vuosien kuluessa vähän ymmärtäiväisemmäksi. Kirjoitettavatko lääkärit masennus diagnoosin liian helposti ja annetaanko SSRI-lääkkeitä liian helposti on oma aiheensa. Silti tuntuu, että muut mt-ongelmaiset, vaikka esim. skitsofreenikot ja "oikeat hullut" ovat jotenkin aivan pohjasakkaa. Monihan näistä on tietysti vielä päihdeongelmainen ja kenties ajautunut rikollisuuteenkin, joten täyttävät kaikki "vastenmielisyyden piirteet".

Vaikea lainata oleellista tuosta, modet rankovat, jos meni ylipitkäksi.

Mun historia löytyy tuolta ketjun historiasta, vaan oma kokemus on, että ainakin mulle tarjottiin polkua sairaseläkkeelle saatanasti liian varhain.

Olen juoppo ja masennuspotilas, vaan silti pystyin tekemään töitä siihen viimeiseen kaivonpohjaan asti. Nyt olen tässä itsemurhayrityksien kautta mielialalääkityksellä ja antabus viinapirua varten.

Työnantajalle iso kiitos, samaten kuin työterveysorganisaatiolle, että antoivat minulle vielä tilaisuuden. Minä väitän, että jos sairaseläkkeelle olisvat mut pakottaneet, niin tuhkat olisi jo ripoteltu mökkirantaan.

Halvemmaksi yhteiskunnalle varmaan tulisi, jos ryyppäisin itsen hautaan pikaisesti. Toki olen 32v työuran jäljitä kai edelleenkin maksajan puolella, vaikka nuo pöpilä- ja kuntoutuskeikat yhteiskunnan varoja syöneet ovatkin.

t. hanu

 

[pernaveikko]

Minäkin jotain tiedän masennuksesta läheisen tukena olleena. Siksi luin tämän artikkelin ja ajattelin laittaa tähän, jos jotain sattuu kiinnostamaan miten Somaliassa menee:

BBC News - Where hyenas are used to treat mental illness

(linkki vie isoon eurooppalaiseen uutispalveluun)

 

[Käppyrä]

Minäkin kallistun sille kannalle, että vaikka Suomisen sairaalajakso on jo ohi niin kokonaisvaltainen toipuminen on vasta aluillaan ja edessä saattaa olla pitkähkö periodi jossa hoitoa jatketaan lääkkeiden ja mahdollisen terapian myötä. Usein vastaavissa tapauksissa se sairaalaperiodi on alku hoidolle, eikä alku ja loppu...

Vahvasti samaa mieltä. Osa sähköhoitoa vaikeaan tai psykoottiseen masennukseen saaneista potilaista joutuu omakohtaisten kokemusten perustella lisäksi ajoittain "lataamaan akkunsa" sairaalajaksoilla uudelleen masennusvaiheen puskiessa jälleen voimakkaasti päälle ja voinnin heikentyessä rajusti.

Haastattelujen perusteella Tapsakin tuntuu suhtautuvan siten, että hoitoprosessi ja syiden selvittely on edelleen kesken: terapia jatkuu sekä lääkityksenkin taisi mainita olevan "käytössä toistaiseksi"/"toistaiseksi pysyvä".

Radio Novan haastattelu oli jo pari viikkoa sitten, mutta tässä siihen vielä linkki kuitenkin: Tapio Suomisen haastattelu Radio Novalla

 

[Bob Rambo]

Helvetin monta vuotta siinä meni, mutta tänään kävin työterveyslääkärillä puhumassa mielialastani ja uupumuksestani. Parinkymmenen minuutin keskustelun (ja sen kaikille tutun nettitestin) jälkeen lääkärintodistus käteen ja diagnoosina "keskivaikea masennustila ja somaattinen oireyhtymä." Reseptit kouraan ja moro.

Viikon verran kirjoitti sairaslomaa ja kehotti siinä ajassa selvittämään, onko eväitä jatkaa työntekoa vai levätäänkö pidempään. Hieman erikoiselta tuntuu, että viikossa pitäisi päästä edes ajatuksissaan eroon siitä, mikä näitä ongelmia eniten on aiheuttanut, saatikaan sitten selvittää, pystyykö vielä joskus jatkamaan samoissa hommissa. Kuka ne mun hommat nyt edes tekee? Missä välissä ehdin delegoida hommani muille poissaollessani? Miten tällaisen asian voi ilmoittaa pomolle, joka ei suvaitse minkäänlaista heikkoutta?

Melko epätoivoinen fiilis on tällä hetkellä ja huomenna pitäisi alkaa Esipralia syömään. Silti tyytyväinen itseeni, että vihdoinkin rohkeni pyytää apua. Tästä se kai sitten alkaa toipuminen.

 

[PuTi]

Noniin, aika avautua :)

Tarinani menee jotakuinkin näin:

Reilu vuosi sitten aloin kokea psyykkistä epätasapainoa. Hakeuduin mehiläiseen psykologin juttusille ja aloimme ratkoa
ongelmiani. Koin vilpittömästi että ongelmiini on ratkaisu ja psykologi on avain tervehtymiseeni. Tapaamiset maksoivat
jotain 80e kerta, mutta ajattelin että olen valmis maksamaan mitä vaan parantuakseni.
Psykologin kanssa keskustelu oli todella, todella antoisaa ja auttoi paljon. Sain uutta tietoa ja välineitä oloni
parantamiseen ja kaikki tuntui todella toimivan. Kunnes.. viime vuoden isänpäivänä sairastuin psykoosiin ja jouduin
psykoosiosastolle melkein kahdeksi viikoksi.

Tämä muutti kaiken.

Tätä psykoosia voisin avata vähän:

Psykologilla käytyäni oloni alkoi parantua huomattavasti. Olostani alkoi muodostua liian hyvä ja elämä alkoi vaikuttaa
jollain tasolla epätodelliselta. Näin jälkikäteen voin näin sanoa, tilanteenhan ollessa päällä asiat eivät minulle millään
tapaa tuntuneet epätodellisilta, vaan pikemminkin päinvastoin. Koin että elämä oli mahtavaa, paremmaksi ei olisi voinut
käydä. Noh, viime vuoden isänpäivää edeltävänä päivänä baarissa koin jotain ihmeellistä ja kotiin päästessäni sain
jonkinlaisia flashbackeja tai mielikuvia. Tuntui että olisi saanut jotain psykedeelistä ainetta (en oo kokeillu
mut voisin kuvitella et jollakin tasolla sama vaikutus). En nukkunut koko yönä ja seuraavana päivänä soitin veljelleni
ja peruutin isänpäivän tapaamisen. Vaikutin puhelimessa veljeni korvaan sekavalta ja hän saapuikin tapaamaan minua,
toi mukanaan myös äitini. Keskustelimme ja kerroin kaiken mitä mielessä oli. Vielä sinä päivänä hallitsin oloni, mutta.
Maanantaina taas kouluun ja siellä olot jatkuivat. Kaikki vaikutti jotenkin erilaiselta kuin ennen. Koin että olin
saavuttanut jotain mullistavaa. Tässä kohtaa hallinta petti ja jouduin lähtemään koulusta. Soitin veljelleni ja hän
saapui tapaamaan minua ja sovimme, että menemme tapaamaan lääkäriä, joka sitten vetää omat johtopäätöksensä ja katsotaan
mihin se johtaa. Noh lääkäri huomasi jotain normaalista poikkeavaa ja laittoi minut psykoosiosaston lääkärien tentattavaksi.
Psykoosiosaston keskustelussa pääsimme lopputulemaan: saisin itse päättää lähtisinkö pois ilman hoitoja, vai jäisinkö
osastolle päiväksi tarkkailtavaksi. Päätin, että jäisin varmuuden vuoksi tarkkailuun. Noh elämä psykoosiosastolla oli
varsin sairasta ja sekosin. Jouduin jäämään pakkohoitoon ja samalla minulle alettiin syöttää lääkkeitä. Psykoosiosastolta
pääsin pois turruttamalla kaikki aistimukseni
ja odottamalla vain että pääsen pois. Koin itseni silloin kuitenkin terveeksi, lääkärit olivat toista mieltä. Päästyäni
psykoosiosastolta
pois minun piti ruveta käymään jatkohoidoissa lääkärin tapaamisissa tasaisin väliajoin. Pikkuhiljaa aloin sairastua
vakavaan masennukseen. Hyvä olo vaihtui helvetilliseen kurimukseen.

Masennus:

Psykoosiosastolta päästyäni koin että maailma odottaa valloitamistaan :)
Lääkärit olivat toista mieltä. LLääktystä jatkettiin ja hoitokontakteja vaan uusittiin ja uusittiin. Loppua ei ollut näköpiirissä.
Maailmanvalloitus vaihtui lääkärien kanssa taisteluun ja pikkuhiljaa paha olo alkoi saamaan valtaa. lääkärin ja sairaanhoitajan
kanssa keskustelut alkoivat johtaa siihen, että minusta alkoi tuntua että elämässäni ei ole mitään hyvää, ja kaikki
mitä tein muuttui hoitokeskusteluissa jotenkin negatiivisiksi. Lopulta elämässäni ei ollut muuta kuin "negatiivisia" asioita
ja kaikki alkoi tuntua toivottomalta. Aloin harkita itsemurhaa. Tuntui että elin jotain pahaa unta missä mistään ei saanut iloa.
Hyvät päivät sairaanhoitaja tulkitsi jotenkin "lennokkaaksi" ajaksi ja minustakin alkoi sitten tuntua että hyvä olo oli jotain
epänormaalia. Aloin miettiä, miten voisin enää koskaan elää normaalia, onnellista elämää. Arjesta tuli
helvetti. Noh puolisen vuotta tätä helvettiä jatkui, kunnes viime keväänä lääkäri laittoi mut masentuneiden avohoitoon.
Tää oli game changer. Seitsemän viikon avohoitojakson aikana sain välineitä masennuksen käsittelyyn ja vihdoin paha olo
alkoi hälvetä. Oleskelu ja asioiden tekeminen muiden masennusta sairastavien kanssa antoi uutta perspektiiviä ongelmiini
ja aloin kokea, että nyt saa luvan riittää! Tämän seitsemän viikon hoitojakson jälkeen
olen yrittänyt palata normaaliin elämääni, onnistuen siinä hyvin. Masennuslääkitys lopetettiin viikko sitten, tosin syön vielä
toista lääkettä jonka pitäisi estää psykoosin syntyä. Ens keväänä pitäis senkin loppua, sitä odotan. Diagnoosini oli keskivaikea
masennus, mikä saa mut pelkäämään miltä sitte vakava masennus omalla kohdallani tuntusi, sen verran helvettiä tuo keskivaikeakin
oli. Mutta hei! Nyt kun olo ei enää masenna, on mukava kertoa kokemastani täällä. Elämää on kuitenkin aika rutkasti vielä edessä. Olenhan
kuitenkin vasta 22 vuotias. Joskus kuitenkin tuntuu että masennus tekisi paluuta, mutta jotenkin vaan sysään syrjään ne
ajatukset ja jatkan elämää. Olen onnellinen että olen tässä pisteessä. Vuoden päästä voin toivottavasti elää elämääni
ilman mielialalääkitystä ja hoitokontakteja.

Tässä yksi selviytynyt, tsempit muille!

 

[Tinke-80]

PuTi kiitos rehellisestä ja avoimesta viestistä. Itselläni on jo yli 10 vuoden kokemus tästä omasta sairaudestani joten sanoisin että ei kannata odottaa että mielialalääkitys ja hoitokontaktit noin nopeasti ajetaan alas. Näin ainakin oletan, en tiedä miten helposti hoitajat ja lääkärit nykyään ns päästävät irti. Itse käyn n. kerran kuukaudessa hoitajan kanssa juttelemassa ja suurin osa ajasta menee siihen että juttelen niitä näitä elämästäni. Nämä hoitajan ajat kestävät n. 30 min ja niissä lähinnä katsotaan että miten minulla menee. Itsestäni tälläinen turvaverkosto on erittäin hyvä olla olemassa ja ei kannata päästää irti tuollaisesta mahdollisuudesta jos vain on mahdollista käydä mt-hoitajalla säännöllisesti. Mutta toki kukin tavallaan. Voimia ja jaksamisia jokaiselle tämän ketjun vakikirjoittajalle.

Itse odotan joulukuun alkua jolloin saan päätöksen pääsenkö työvalmennukseen joka alkaisi tammikuussa. Toivon mukaan pääsen tähän valmennukseen vaikka jaksamiseni vähän mietityttää. Toki pari viikkoa sitten todettu uniapnea voi tuoda ratkaisun uniongelmiini joka on vaivannut minua jo n. 10 vuotta.

-Tinke

 

[Uleåborgir]

Noh elämä psykoosiosastolla oli
varsin sairasta ja sekosin. Jouduin jäämään pakkohoitoon ja samalla minulle alettiin syöttää lääkkeitä. Psykoosiosastolta
pääsin pois turruttamalla kaikki aistimukseni
ja odottamalla vain että pääsen pois. Koin itseni silloin kuitenkin terveeksi, lääkärit olivat toista mieltä.

Kiitos ensinnäkin rohkeasta viestistä. Sopiiko kysyä, millaista elämä psykoosiosastolla muutoin on? Olen käsittänyt, että näillä osastoilla voi syntyä ns. Yksi lensi yli käenpesän -ilmiö, eli potilas alkaa voida pahemmin osaston olosuhteiden takia. Kaksi kertaa olen ollut avo-osastolla, josta voi tahtoessaan poistua välittömästi jos tahtoo, näilläkin osastoilla etenkin kanssapotilaat pahensivat oloa sen sijaan, että olo olisi parantunut. Viime vuosikymmenen loppupuolella olin sairaalakunnossa kerta kaikkiaan, mutta avo-osastolla ei ollut paikkoja, vain suljetulla osastolla oli. Lääkäri sanoi suoraan, että "sinne et halua mennä". Uskoin, ja menin taas kämpilleni ja kun musta masennus oli pyyhkinyt minulla aikansa lattiaa, pääsin taas jaloilleni.

Vuosi on hyvin lyhyt jakso mielenterveysasioiden saattamisessa lopulliselle hyvälle tolalle. En minä tahdo peljätellä, mutta kun itselläni on kokemusta vakavastakin masennuksesta ja toisen laidan vihellysvaiheista joskaan ei psykoosista. Lääkityksen nopeassa poistamisessa on se hyvä puoli, että aivot toipuvat lääkityksestä nopeammin kuin pitkässä lääkitsemisessä. Riski on se, että kukaan ei voi taata oireiden poisjäämistä, etenkin kun sairausjakso on noin tuore. Kannattaa tarkkailla itseään ja kirjoittaa päiväkirjaa. Tästä voi jälkeenpäin olla arvaamaton, jopa korvaamaton hyöty.

 

[Ted Raikas]

Hieno viesti PuTilla kyllä.

Oma tilanne on se, että ssri:n käyttö on nyt lopetettu. Syy on se, että olisi vaihtumassa toiseen lääkkeeseen, joka kenties pureutuisi vaikeuksiini keskittyä, jota pidän henkilökohtaisesti yhtenä isoimpana ongelmana. Neurologisissa tutkimuksissa kartoitettiin mahdollisuutta, että minulla olisi ADHD tai ADD, mutta keskittymishäiriöstä ei liene kyse. Se olisi siis enemmän sidoksissa masennukseen ja ahdistukseen.

Tuo ssri on nyt siis ollut pois päiväjärjestyksestäni yli viikon, annosta toki piennenettiin ja harvennettiin, mutta silti on ollut niitä vieroituisoireita, joihin liittyy huippaaminen ja sellanen takaraivossa tuntuva "jysäri" tai "sähköisku". Kuin aivoja muljautettaisiin ja samalla koko näkökenttä heiluu tai jotenkin häiriintyy. Erittäin epämiellyttvää, mutta nyt on viime päivinä helpottanut.

Periaatteessa olisi se uusi lääke jo pitänyt aloittaa, mutta en ole jotenkin halunnut. Suhtautuminen mielialalääkkeisiin on taas aika skeptinen. Ilman lääkettä olen huomannut, että hetkittäin on tullut sellaista tosi voimakasta hyvänolon tunnetta, onnellisuuspuuskia ja innostuneisuutta. Toki se saattaaa laantua ja ruveta taas ahdistamaan. Silti, jotenkin nuo äärituntemukset on olleet jotenkin mieluisia, kun tuntuisi, että tässä on muutaman vuoden ajan lääkkeiden kanssa ollut jotenkin aika tasapaksu ja välinpitämätön. Nuo voimakkaat tunnetilat on jotenkin sitä Ted Raikasta jonka muistan vuosien takaa.

Tekisi mieli olla ihan ilman lääkitystä ja selvitä elämässä siten. Kaikkine ääripään mielialoineen. Noita korkealentoisia fiiliksiä olen jollain tapaa kaivannut, kun innostuu ihan satasella.

Tiedä sitten onko fiksu veto tässä kohtaa.

Elämä on sillä tapaa kuitenkin paremmassa kuosissa, että olen työelämässä jollain tasolla mukana, enkä pelkästään makoile ja luuppaa himassa ja pelkää kaikkea.

 

[Jääkoneenkuljettaja]

Tässä yksi selviytynyt, tsempit muille!

Kiitokset tsempistä, mutta kuten muutkin tässä ketjussa jo aiemmin esiintyneet nimimerkit: olen vuoksesi hivenen huolissani.

Omaa kokemusta psykooseista ei ole, mutta vakavasta masennuksesta kylläkin. Sen olen tästä armaasta elämänkumppanista oppinut ymmärtämään jo, ettei se ainakaan minun kohdallani ilmesty ja katoa noin lyhyellä aikajänteellä, sillä saapuminen tuli vähän kerrallaan salakavalasti ja katoamista odottelen edelleen. Tai no onhan se vakava masennus jo kaikkien normien mukaan ohitettu keväällä, kun diagnoosi vaihtui keskivaikeaan.

Toivottavasti pysyt kasassa! Tsemppiä.

Itse käyn n. kerran kuukaudessa hoitajan kanssa juttelemassa ja suurin osa ajasta menee siihen että juttelen niitä näitä elämästäni. Nämä hoitajan ajat kestävät n. 30 min ja niissä lähinnä katsotaan että miten minulla menee. Itsestäni tälläinen turvaverkosto on erittäin hyvä olla olemassa ja ei kannata päästää irti tuollaisesta mahdollisuudesta jos vain on mahdollista käydä mt-hoitajalla säännöllisesti.

Täällä Oulussa mielenterveystoimistossa asiakkaana olevana hoitojakso kestää vain 1,5 vuotta kerrallaan. Mielenterveyshoitajan ja hoidosta vastaavan psykiatrin kanssa sovittiin tuon ajan loputtua, että aloitan suositellusti psykoterapiat. Näin teinkin, kunnes puolen vuoden jälkeen piti tehdä valintoja: rahaa on vain rajallinen määrä, joten nyt saa tuo ylihintainen tunnin kuulumisten kertaaminen viikossa jäädä. Mielenterveystoimistossa olivat hyvinkin nihkeitä ottamaan takaisin vakiokävijöiden joukkoon, mutta sen verran olin kuitenkin vakuuttava ja päämäärätietoinen, että olen kuin olenkin kerran kuukaudessa sinun tapaan kertoilemassa kuulumisistani.

Koen täysin sosiaalisen piirini ulkopuolisen ja etenkin säännöllisen kontaktin auttavan tämän masennuksen kanssa taikinoimisessa.

Periaatteessa olisi se uusi lääke jo pitänyt aloittaa, mutta en ole jotenkin halunnut. Suhtautuminen mielialalääkkeisiin on taas aika skeptinen. Ilman lääkettä olen huomannut, että hetkittäin on tullut sellaista tosi voimakasta hyvänolon tunnetta, onnellisuuspuuskia ja innostuneisuutta. Toki se saattaaa laantua ja ruveta taas ahdistamaan. Silti, jotenkin nuo äärituntemukset on olleet jotenkin mieluisia, kun tuntuisi, että tässä on muutaman vuoden ajan lääkkeiden kanssa ollut jotenkin aika tasapaksu ja välinpitämätön. Nuo voimakkaat tunnetilat on jotenkin sitä Ted Raikasta jonka muistan vuosien takaa.

Tekisi mieli olla ihan ilman lääkitystä ja selvitä elämässä siten. Kaikkine ääripään mielialoineen. Noita korkealentoisia fiiliksiä olen jollain tapaa kaivannut, kun innostuu ihan satasella.

Tiedä sitten onko fiksu veto tässä kohtaa.

Elämä on sillä tapaa kuitenkin paremmassa kuosissa, että olen työelämässä jollain tasolla mukana, enkä pelkästään makoile ja luuppaa himassa ja pelkää kaikkea.

Minulla on kesältä, kun kaiken piti mennä hyvin, kokemusta lääkkeiden stoppaamisesta täysin luomuun minuuteen. Ensimmäiset pari viikkoa menivät mahtavasti! "Vihdoinkin lääkkeittä, olo on hyvä, pysyn kasassa, kykenen ja teen!" kunnes myrkkytasapaino oli kohdallaan ajukopassa noin kuukauden kuluttua stopin jälkeen. Lopun kesää ja alkusyksyn sitten keräilinkin itseäni kasaan taas vaihteeksi, sekä tietysti aloitin lääkityksen uudelleen.

Enkä syö mitään pahimpia myrkkyjäkään edes, vaan tuota minun tässä ketjussa jo useasti mainitsemaani Voxraa (näin kaamoksen aikaan eli Marraskuusta Helmikuuhun 300mg, muuten vain 150mg).

Mitäs minulle kuuluu? No lannistaahan tämä saatanan kaamos, vaikka mitä myrkkyjä söisi. Uudenvuodenlupaus on jo tehty, sillä aion säästää rahaa seuraavaa kaamosta eli aurinkokylpyä varten jossain vitun kaukana tästä maasta. Piakkoin pitäisi päästä tinkaamaan palkkatuesta, jos sen avulla pääsisi tutustumaan haaveilemaani alaan ja sitä myöten säännölliseen arkeen taas, jos nyt alkuun edes sen palkkatuen saisi taustajoukoiksi. Työpaikkakin pitäisi koettaa ilman alan koulutusta jostain kairata..

Koetetaan jaksaa. Ei tässä muutakaan voi.

 

[PuTi]

Elämä psykoosiosastolla oli suht traumaattinen kokemus. Kun sinne suostuin jäämään en todellakaan tiennyt mihin soppaan lusikkani työnsin.
Osastolla oli joku tusinan verran muita potilaita joilla joillakin nuppi viiras aika karulla tavalla. Siellä jotenkin oli ihmisillä ihan sairas olo ja se näkyi. Aloin pelätä oman turvallisuuteni puolesta, mutta ei siitä välitetty. Siinä herkässä mielentilassa missä olin, ei mun mielestä todellakaan ollu hyvä että mut laitettiin noin sairaaseen mestaan "parantumaan".

Yks asia mikä ketutti oli et hoitajat ei tuntunu yhtään ymmärtävän mun tilannetta. Suht hälläväliä meiningillä (niin ainakin musta tuntus) laitettiin popsimaan lääkkeitä, vaikka nimenomaan olin sanonut että en missään tapauksessa halua lääkkeitä syödä.

Mutta oli siellä kuitenkin hyvääkin. Säännölliset ruokailut oli ihan jees.

Kuitenkin, jos joskus ehdotetaan aikaa psykoosiosastolla, kannattaa varautua suht raskaaseen aikaan ja varautua olemaan omissa oloissaan jos ei halua sekaantua muiden potilaiden kanssa neppailuun. Ne muut kyllä ainakin mun aikana oli suht arvaamatonta porukkaa ja show oli aikamoista.

 

[PuTi]

Niin ja kiitos huolenpidosta, vertaistuki on tärkeää ja on mukava tietää että ainakin tänne voi jakaa näitä tuntemuksia :)

Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä että kaikkien mahdollisuuksien mukaan haluan eroon lääkkeistä ja hoitokontakteista, nyt kun olo tuntuu terveeltä.
en missään nimessä halua alkaa vatvoa tätä ellei ole aivan absoluuttisen pakko. Minusta tuntuu, että masennuin sen takia kun jouduin vatvomaan omia tuntemuksia ihan liikaa. Life is life ja siihen kuuluu ylä- ja alamäkiä, no doubt.

Voin vielä jakaa pelkoni joka on itsemurha. Ainoastaan jos oon oikeesti ja vakaasti suunnittelemassa ja toteuttamassa sitä niin sitten hakeudun hoitoon ja sama rumba alkakoon.

Btw, kun sanoin sairaanhoitajalleni eräässä tapauksessa vakavissani että olen alkanut suunnittelemaan itseni viiltelyä niin tää sairaanhoitaja vaan sivuutti sen sanomalla että "nipistä poskea jos tuntuu pahalta". Ihan kun mun silloista äärettömän pahaa oloa ei otettu tosissaan. Tän, ja muutamien muidenkin syiden takia halusin välttämättä lopettaa keskustelut tän sairaanhoitajan kanssa.

Tämän kaiken alkaessa luovutin päätöksenteon hoitajilleni. Nyt oon sitä mieltä, että jos vaan kykenee itse tekemään päätökset, niin en voi enempää kannustaa siihen. Ei ne lääkärit mitään jumalia ole!

Myöskin.. päiväkirjan pito ois jees nimenomaan jos tulee myöhemmin masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia niin voi lukea aikaisempia ajatuksiaan ja saada niistä voimaa. Tosin, viimeksi kun aloin pitää päiväkirjaa niin se huipentui tuohon psykoosiin. Oon kuitenkin iloinen että voin nyt lukea ihan suoraan ne stepit mitkä johti tähän. En nyt samanlaista päiväkirjaa rupee pitämään. Uskon että saan tulevaisuudessa voimaa näistä viesteistä mitä tänne foorumille joskus suollan.

 

[sierramies]

Hieno viesti PuTilla kyllä.
Tekisi mieli olla ihan ilman lääkitystä ja selvitä elämässä siten. Kaikkine ääripään mielialoineen. Noita korkealentoisia fiiliksiä olen jollain tapaa kaivannut, kun innostuu ihan satasella.

Tiedä sitten onko fiksu veto tässä kohtaa.

Toivon mukaan hyvänolontunteesi ei lähde täysin kaakkoon, manian puolelle. Meinaan kokemusta on.

Tilanne on niin absurdi: kun voit mahtavasti ja vauhtia riittää, on elämä niin mukavaa! Tämä olo on se, minkä minä haluaisin pitää. Mutta, se on - ainakin itselläni - sairas olotila. Jotta asiat menisivät hyvin, olisi olotilan pysyttävä vaikka hieman masennuksen puolella kun mukavassa maniassa.

Maniassa tehdyt karmaisevat mokat, töppäykset ja yleinen holtittomuus vyörivät päälle masennuksen iskiessä ja vauhtivaiheen loppuessa. Kuten ymmärtää saattaa, vie se puolestan masennusta syvempiin syövereihin. Ja noidankehä on valmis. Hyvistä oloista ei uskalla nauttia, kun pelkää, että vauhtimittari vetää kaakkoon. Kaksisuuntaisuus on helvetillinen sairaus. Syvempikin depressio on helpompi hoitaa, bipolaarin lääketasapainoa kokeillaan vuosia, eikä sitä välttämättä koskaan saada oikealle tasolle.

nimimerkki "7 kertaa suljetulla"