Eli kun itsetuntoni on ollut pohjamudissa niin kauan kuin muistan, syytän itseäni päivittäin tekemistäni vääristä valinnoista, ja häpeän tilaani ja itseäni monella eri tasolla... Niin ilmeisesti masennuksen oireet ovat minulla osa jokapäiväistä arkea.
Nukkumisestani kun ei meinaa tulla oikein mitään, niin kävin siitä vuosi sitten terkkarillekkin kommentoimassa. Tämä sitten ehdotteli psykologille puhumista ja samoin teki lääkäri seuraavalla visiitillä. Stressaan aivan käsittämättömästi kaikista asioista ja tätä sitten unettomuuden syyksi syyttivät. Tuossa vaiheessa vasta havahduin, että näinhän se toki voi olla. Henkiset ongelmat muuttuvat fyysisiksi. Enpä kuitenkaan mennyt minnekkään puhumaan ja ei ole suunnitelmat sen osalta vaihtuneet. Mitäs se nyt auttaisi mennä kertomaan ongelmistani jollekkin tuntemattomalle tyypille, kun ne ongelmat kuitenkin tiedän ja eihän se niistä jauhaminen mitenkään asioita muuttaisi. Lisäksi tiedän, että jotkut lääkkeet voisivat auttaa varmaan tuohon nukkumiseenkin, mutta en semmoisiin halua koskea, sillä sitten varmaan on ihan turha sen jälkeen toivoa nukahtavansa ilman niitä.
Mene ihmeessä sinne lääkäriin ja kallonkutistajalle. Unilääkkeitäkin on nykyään monenlaisia, kaikki eivät ole koukuttavia, joten niiden avulla voi unta normalisoida pikku hiljaa annosta pienentämällä vähitellen.
Mun tilanne on se, että liiallinen viinan kanssa läträäminen varmaankin aiheutti masennuksen, jota hoidin sitten juomalla lisää viinaa. Tai kumpi oli ensin, muna vai kana, väliäkö tuolla.
Tossa meni jokunen vuosi, etten pystynyt nukkumaan ilman viinaa ollenkaan ja lopuksi niin, että työpäivän alla aamuyö meni sängyssä pyöriskelyksi, vaikka promillen kännillä olisi illalla joten kuten uneen päässytkin. Samalla viikonloput muuttuivat yhä kosteammiksi ja kosteammiksi.
Masennus ja itseinho meni sitten siihen, että vedin yhtenä pyhäiltana verenpainelääkkeitä puolentoista kuukauden annoksen. Emäntä huomasi vahingossa tilanteen ja soitti pii-paa-auton pihaan ja sitten hanua vietiin. Ensiavun kautta teholle ja sieltä sitten pöpilään. Yritin siis tappaa itseni ihan tosissani, kysessä ei ollut mikään avunpyyntö, eikä onnistuminen ollut kaukana. Omassa harhaisessa päässäni olin tullut siihen tulokseen, että pitkässä juoksussa ratkaisu olisi ollut parempi läheisillenikin kuin katsella jatkuvaa ryyppäämistäni. Tarpeettomuuden tunne ja itseinho miljoonista petetyistä lupauksista olivat päällimmäisenä mielessä silloin, kun se valo tunnelin päästä loppui kokonaan.
Kolme viikkoa olin osatolla jossa alkuun pidettiin tokkurassa diapamin avulla ja haettiin masennus ja unilääkitystä kohdalleen. Samalla sairausloman ensisijainen syy vaihtui alkoholismista vaikeaan masennukseen.
Jatkoin siitä sitten päihdepsykiatriseen kuntoutukseen neljäksi viikoksi. Ryhmäterapia, henkilökohtaiset hoitokokoukset, puutyöverstaalla askartelu, A-killan vertaistukirymässä käynti sekä liikunta kuuluivat tiiviihköön viikko-ohjelmaan. Emäntä oli myös osin mukana henkilökohtaisissa hoitokokouksissa ja on tukenut minua kyllä loistavasti, vaikka on itsekin joutut käymään psykiatrin juttusilla tämän vuoksi.
Ydinaseista emme luovu, mutta niin koti kuin keämökki on julistaettu alkoholittomiksi vyöhykkeiksi, vaimon aloitteesta. Jos joku haluaa meillä vaikkapa saunakaljat juoda, niin tuokoon mukanaan, me ei osteta eikä tarjota kenellekään.
Olen vuosien itsellenikin valehtelun jälkeen myöntänyt sen totuuden, että minusta ei kohtuukäyttäjäksi ole. Jos se pullo ei pysy jatkossa kiinni ja päästän itseni taas samaan jamaan, niin sitten pidän huolen siitä, että se itsemurha onnistuu. Samaa helvettiä en aio enää läpikäydä.
Viime perjantaina kotiuduin kuntoutuksesta, nyt mennään päivä kerrallaan. Onneksi katsoivat minut työkykyiseksi, ettei tarvitse maata kotona hautomassa ajatuksia yksinään vaan saa mielekästä tekemistä. Saan hommat kyllä tehtyä, vaikka alkuun pääsy on vähän vaikeaa. Samaten tuntuu, että käy vielä vähän hitaalla ajoittain.
Päivä kerrallaan tässä mennään, antabus on kainalosauvana viinaa vastaan, masennus- ja unilääkkeitä lisäksi popsin. Unilääke on sellainen, että voin ite harkita otanko vai en sekä annoskokoa. Ajattelin kokeilla viikonloppuna olla ainakin yhden yön ilman ja yritän päästä siitä pikku hiljaa eroon.
Emännälle kiitos tuesta samoin työnantajalle ymmärtämisestä. Kuntousporukan ryhmäkaverit olivat myös avuksi. Työterveys otti myös asiat tosissaan ja säännölliset tapaamiset niin lääkärin kuin hoitajan kanssa on sovittu, psykiatrillekin pääsen tarvittaessa ihan firman piikkiin.
Polku on vielä ihan alussa ja seuraavan mutkan taakse ei näe. Toivottvasti pysytään kuivalla maalla ja polun haarautuessa tehdään oikea valinta. A-killan vertaistukiryhmää olen ajatellut etsiä tästä lähistöltä sopivaa, AA:ssa vähän meikäläisen ajatusmaailmaa vastaan sotii tuo korkeamman voiman mukana olo, vaikkei Jumalasta suoraan puhutakkaan.
Tämäkin avautuminen helpotti osaltaan. Toivottavasti auttaisi jotakuta hakemaan apua ajoissa ettei tarvisisi tehdä samoja virheitä kuin minä.
t. Olen hanu ja alkoholisti