Kaippa sitä voisi itsekkin tähän ketjuun vähän kirjoitella. Itsellä on ollut parisen vuotta masennusta ja välillä on käyty aika syvällä. Tavallaan se, että ei ole pystynyt itselleen asioita myöntämään vaan on hakannut päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Oikeastaan se vaan on ainakin itselle niin pirun vaikeaa myöntää ja sanoa läheisille, että tilanne on nyt tämä. Viime syksynä ensimmäisen kerran ymmärsin mennä asiasa keskustelemaan, koska silloin tuntui, että jos en tee asialle jotain, niin voi olla, että tästä ei enään selvitä ihan noin vain. Isoimman virheen tein itse siinä, että en mennyt aikaisemmin keskustelemaan asioista, vaan annoin sen pallon kasvaa tarpeettoman suureksi. Sitä ei koskaan voi tietää, että olisiko tilanne eri kuin nyt, mutta siittä asiasta en voi syyttää kuin itseäni. Kaduttaa, että en ymmärtänyt aikaisemmin mennä asioita keskustelemaan.
Syksyllä tuntui, että mentiin yksi askel oikeaan suuntaan, mutta nyt taas tämän vuoden puolella tuntuu, että on menty taas pari askelta taaksepäin. Välillä tunteet ovat pinnassa ja välillä on todella voimaton olo ja tuntuu, että ei vain yksinkertaisesti jaksa mitään. Välillä taas tuntee itsenä perkeleen epäonnistuneeksi ja samalla tuntee myös suunnatonta häpeää omasta tilanteestaan. Ehkä viime syksynä oletin tyhmyyttäni, että tämähän menee nopeasti ohi ja kaikki jatkuu ihan normaalina elämässä eteenpäin. Ei se kuitenkaan aivan niin ole ollut. Jotenkin on vain todella vaikea esimerkiksi puhua läheisille ihmisille näistä omista tuntemuksista ja eikä se ole yhtään helpompaan puhua myöskään ammattilaisille näistä asioista.
Jotenkin sitä vain kerää aina sisälleen asioita ja paineet kasvaa. Sitä haluaisi käydä ihan normaalisti töissä ja olla positiivinen ja katsoa tulevaisuuteen hyvillä mielen. Pikku hiljaa alkaa kuitenkin taas oireet nousemaan pintaan ja sitten sitä taas mennään alamäkeä alaspäin. Eniten kai tässä pelkää sitä, että jossain vaiheessa sitä oikeasti menee siihen pahimpaan vaihtoehtoon ja luovuttaa. Eniten tässä ehkä painaa mieltä sekin, että ei tämä vaikuta yksistään itseensä. Se ehkä itselläni lisää sitä häpeän tunnetta, että tietää vierellä olevan ihmisen, joka varmasti myös asiasta kärsii tavalla tai toisella. Vaikka loistavaa tukea naiseltani olen tähän asti saanut ja ymmärrystä. Sekin on kuitenkin fakta, että kaikkea en voi hänenkään niskaan kaataa. Vaikeaa on taas tällä hetkellä ja nyt on aidosti tehtävä pitemmälle aikavälillä olevia päätöksiä asioiden suhteen, sillä en halua, että kaikki ympärillä menee päin helvettiä ja murenee. Sitä olisi erittäin vaikea antaa itselle anteeksi.
Vähän tuli sekavaa tekstiä, mutta vähän auttaa tämäkin, kun saa edes vähän purkaa omia tuntemuksiaan. Kiitos ja anteeksi.
