Onkohan tämä nyt sitten taas kevätmasennusta, vai mikähän on meininki, en tiedä, mutta vaikeahkoa on. Heti vuoden alussa alkoi kuntoutus, josta sitten ATK-ajokortteja suorittamalla, linnunpönttöjä nikkaroimalla ja valtion piikkiin hyvin syöden pikku hiljaa siirryttiin tälle työkokeilujaksolle. Kaikki tuntui olevan hyvin, oli pitkästä aikaa motivaatiota elämiseen, ehkäpä vähän valoa näkyi tulevaisuudessakin.
Sitten yht'äkkiä kaikki muuttui, en osaa edes tarkalleen sanoa, että missä vaiheessa. Tai osaan, siinä vaiheessa, kun perussairauden tuomat rajoitteet iskivät päin taulua. Ei musta vaan enää ole täysiin työpäiviin, ei ainakaan tällä alalla. Asiakaspalvelu kiinnostaa siinä määrin, että vaikka pitäisi jaksaa hymyillä, niin huomaan vältteleväni asiakaskontaktia viimeiseen saakka ja yritän pysytellä hommissa varaston puolella. Vähintään kerran päivässä tulee jonkinlaisia mielihaluja aiheuttaa fyysistä kärsimystä typerälle asiakkaalle. Aluksi kuvittelin, että tuo nyt kuuluu työn varjopuoliin, mutta impulssikontrollin puute on välillä sitä luokkaa, että hirvittää. Himassa sitten hiljaa mietin, että mitä jos jollakin kerralla en saa pidettyä hermojani kurissa ja oikeasti käyn jonkun päälle. Pelkkä teoreettinen mahdollisuus pelottaa ihan helvetisti.
Olen pähkäillyt yksikseni sen niin, että kun en millään kai vieläkään suostu myöntämään itselleni, että tämä ms-tauti sen kummemmin elämääni vaikuttaa, niin sitten kun huomaan sen kuitenkin vaikuttavan, projisoin itseinhoni kanssaihmisiin. Mä olen vajaavainen ihminen, rikkinäinen yksilö, toisen tai kolmannen luokan kansalainen. Ai masennusta? No sitähän tämä saatanan sairaus aiheuttaa, vaikka eväät siihen ilman sairauttakin ovat vähintään riittävät.
Toisaalta mulla on varmaan kymmenenä viime keväänä iskenyt jokin masennuksen tapainen, siis jo kauan ennen ms-taudin puhkeamista, joten jos tämä on taas vaan sitä, niin pitäisi jaksaa purra hammasta vaan, päivä paistanee taas joskus risukasaankin. Mutta milläs vitulla jaksat odotella sitä päivänpaistetta, kun kaikki on niin vaikeaa, liike on kuin täillä tervassa ja mikään ei kiinnosta. Olen jopa alkanut vieraantumaan ystävistäni, senkin tajusin vasta eilen. En halua heitä loputtomiin rasittaa omalla painolastillani, varsinkin, kun useammasta suunnasta on luettavissa rivien välistä viestiä, että pitävät mua vain saamattomana luuserina, omalla tavallaan harmittomana, joskin vähän raskaana tapauksena. Ehkä he eivät ymmärrä, että vaikka jaksan hymyillä, painaa ms-tauti mua silti päivittäin n. keskikokoisen lentotukialuksen kokoisella painolastilla. Tai sitten en ymmärrä sitä itse, en tiedä.
Noh, saas kattoo nytten. On sellainen olo, että maanantaina pitää soittaa kuntoutuksen ohjaajalle, että nyt pelit seis ja vähän helvetin äkkiä. Toisaalta se tuntuu luovuttamiselta ja laiskuudelta - kaksi asiaa, joita vihaan ehkä eniten maailmassa. Sitten kun tuntuu, että koko lähipiiri noista mua syyttää muutenkin, on paine hampaat irvessä yrittämiseen vielä kovempi. Tuntuu, että tarjolla on vain lyhyitä korsia. Pystyn feikkaamaan olotilani kaikille läheisilleni, avovaimollekin sain avauduttua vasta tällä viikolla. En haluaisi feikata mitään kenellekään, mutta ehkä se on joku suojamekanismi, jonka taakse tässä tilanteessa oleva ihminen menee piiloon. En halua näyttää luovuttajalta tai laiskalta, vaikka ehkä mulla olisi siihen oikeuskin. Mutta jos ajattelen, että mulla on siihen oikeus, olen antanut ms-taudille erävoiton ja samalla myönnän, että se vaikuttaa ja tulee aina vaikuttamaan elämääni.
Fiilis tällä hetkellä on se, että en mä mitään ole masentunut, kunhan saisi vaan painettua hetkeksi pausea ja hävittyä tavallisten ihmisten kartalta kokonaan, "voimia keräämään". Dingdingding, masennuskello soi, olenko syrjäytymässä, vai tarvitsenko muka oikeasti jonkinlaisen aikalisän elämääni ja toisaalta, mikä vitun oikeus mulla muka olisi sellaista aikalisää ottaa, kun ei kenelläkään muullakaan ole. Jokainen ajatus johtaa kahteen uuteen ajatukseen ja jokainen hatarakin johtopäätös kolmen erilaisen johtopäätöksen skenaarioihin. Yöunet ovat (lääkkeillä tai ilman) katkonaisia ja vähäisiä, saman tien kun silmät edes hetkeksi aukeavat, alkaa päähän tulvia ajatuksia jotka eivät luonteeltaan ole niitä helpoimpia tai keveimpiä.