Taudinkuvana depressio

[Individual]

28 pistettä. Morjens.

edit: mä taidan tehdä ton uudelleen kun olen saanut loman pidettyä.

 

[ms.qvist]

Beckin masennustesti - Beck Depression Inventory

http://www.xestia.net/testit/bdi.php

Tällä kertaa ollaan varsin vakaalla pohjalla, onneksi. Tulos 15 pistettä.

Muistelen joskus vuosia sitten tehneeni Beckin masennustestin (tai vastaavan) ja saaneeni yli 50 pistettä, silloin olinkin kyllä aivan pohjalla.

vlad.

 

[Cemetery Gates]

Aiheeseen sopiva biisi: http://www.youtube.com/watch?v=YgSPaXgAdzE.

Pistemääräni on 22, niin kuin pitääkin.

 

[Worrell]

Enpä tiedä tuosta alkoholin ja masennuksen yhtäläisyydestä. Ainakaan itse en ole huomannut eroa mielialojeni välillä, join tai en. En väitä etteikö näillä voisi joidenkin tapauksessa olla yhtäläisyyyttä, mutta itse en ole huomannut eroa mun mielialaan. Nytkin olen ollut useamman viikon juomatta ja olo ei ole muuttunut.

Tuosta Beckin testistä sain 40 pistettä. Joskus aiemminkin olen testin tehnyt ja yli 30 pistettä silloinkin taisi tulla. Kai sitä jotain pitäisi tehdä, mutta jotenkin sitä ajattelee, että kyllä se tästä..

 

[Paul Kemp]

Ohoh, 35 pistettä tuosta testistä eikä ole edes verrattain huono päivä.

 

[Morgoth]

Jotakin tämäkin riemunjulistus varmaan vituttaa, niin pyydän häntä pohtimaan, että miksi se vituttaa. Miksei elämä saa olla mukavaa? Jos ei se elämä tällä hetkellä mukavalta tunnu, niin tehkää siitä mukava.

Taitaa olla elämänkokemus aika vähissä, jos se että on uskaltanut nuorena lähestyä jotain naista ja saanut pakit, että siitä ei masennu. Wow! I'm impressed! Tosin jotkut nuorethan ovat ajatuksissa vetämässä itseään jo riippukeinuun, jos se ensimmäinen elämän rakkaustarina ei onnistukaan.

No, onhan tuo toisaalta paljon asennekysymyskin en sitä kiistä ja sillä puolella voi paljon oppiakin, mutta onhan se joillakin myös kroonista ja fysiologisperäistä ja joillakin on vain lähtökohdat sellaiset elämään, että sen pohjalle ei ole vain helppoa rakentaa mitään. Tosin nyt riippuu ihan mitä masennuksella tarkoitetaan tai mihin se raja vedetään mikä on masennusta ja mikä alakuloa tai vähän huonoa mieltä jne.

 

[Kersakovi]

Itse en ole masentunt, en siellä päinkään. Tuntuu myös siltä, etten kyllä ihan helposti tästä masennukkaan. Minulla on aina ollut positiivinen asenne elämään ja odotan tulevaisuutta innolla. Olen myös huomannut, että nauran paljon enemmän kuin muut. Joitakin tämäkin ärsyttää, siinä vaiheessa kysyn vain heiltä, että mitä helvettiä? Mielummin sitä on nauravainen kuin ihan mutrusuuna istuu nurkassa. Tekasinpa sitten tuon yllä olevan testin ihan huvin vuoksi ja sain kokonaista 2 pistettä. Asiani ovat ilmeisen mallillaan. Joku varmaan huomasi, jos naisasia-ketjua luki, että sain pakitkin tässä joku päivä sitten, mutta ei se ole yhtään masentanut. Päinvastoin sain siitä aivan uutta energiaa, kun uskalsin edes tehdä aloitteen. Minusta elämä on aivan mahtavaa ja kun tätä nyt ei ole suotu kuin yksi kappale kullekin, niin koittakaahan käyttää se sillä arvolla. Nauttikaa hyvät ihmiset. Jos esim. joku asia mietityttää, että uskaltaako tehdä, niin ehdottomasti tehkää. Myöhäistä se silloin on miettiä, kun rovasti alkaa multia heittämään arkkusi päälle. Eläkää unelmianne. Perskutarallaa, elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa!

Jotakin tämäkin riemunjulistus varmaan vituttaa, niin pyydän häntä pohtimaan, että miksi se vituttaa. Miksei elämä saa olla mukavaa? Jos ei se elämä tällä hetkellä mukavalta tunnu, niin tehkää siitä mukava. Toivottavasti kaikki te jotka masennuksesta kärsii löydätte lääkkeenne siitä eroon pääsemiseen. Usein se paras lääke on jo teillä. Ajattelutavan muutoksella saa ihmeellisiä asioita aikaan.

Kannattaisi varmaankin ottaa asioista vähän paremmin selvää ennen kuin tulee tänne tekemään julistuksiaan. Mutta tosiaan tästä viestistä näkee, että taidat olla vielä teini-iässä, joten tietynlainen idealismi on tietenkin ymmärrettävää. Neuvoisinkin sinua laittamaan tämän viestin talteen ja lukaisemaan sen vaikkapa viiden vuoden päästä uudelleen. Ehkäpä ehdit siihen mennessä tutustua asiaan syvällisemmin. Tässä välissähän voisit vaikka käydä "parantamassa" vaikeasta masennuksesta kärsiviä henkilöitä noilla vallankumouksellisilla teeseilläsi. Hymiö.

 

[Vuokralainen]

Pakko tunnustaa, että itselläni oli melkoiset ennakkoluulot depressiota sairastavia kohtaan.
Ei ole enää. Nyt sairastan sitä itse. Syitä on useita, mitkä ovat kasaantuneet vuosien aikana ja kesäkuun alussa tälle kaikelle tuli stoppi.
Kroppa alkoi reagoimaan monella eri tavalla ja siihen onneksi asiantunteva lääkäri löysi oikeilla kysymyksillä syyt.
Nyt olen viimeisen kuuden viikon aikana käynyt viisi kertaa lääkärillä joista kaksi psykiatrilla. Seuraavat käynnit psykiatrille sekä lääkärille ovat varattuina. Nämä käynnit ovat selkeyttäneet tilannetta ja syitä huomattavasti. Kaikkiin asioihin en pysty vaikuttamaan, jotta tilanne muuttuu paremmaksi, mutta tulen jollain aikavälillä todennäköisesti irtisanoutumaan työstäni sillä pomonani on pahimman luokan narsisti ja se taitaa olla suurimpia syitä tilanteeseeni. Ennen irtisanoutumistani minun pitää saada itseni sille tolalle, että pystyn hoitamaan omia asioitani.

Juuri mikään ei kiinnosta, paitsi tänään Hollannin voitto. Ulos en uskalla mennä, kun pelkään törmääväni ihmisiin. Puhelimen soittoääni saa melkein paskat housuun ovikellon soitosta puhumattakaan. Nukkuminen on oikeastaan ainoa mikä kiinnostaa ja siihen ei pysty ilman lääkkeitä, kun pyörii vain tietyt asiat mielessä, joita ei saisi edes nyt ajatella. haluaisin siis olla kokoajan vain unessa eli pois tästä maailmasta, mutta siihen en pysty.
Jos jollakulla on ollut joskus sellaista pientä "levottomat jalat" oireilua, kun yrittää nukkua niin mulla on hyvin usein sitä koko helvetin kropassa.

Tämä kirjoitus oli nyt oikeastaan vain purkautumiskanava mulle itselle, mutta myös muutamalle, jotka eivät sairautta nimeltä depressio ymmärrä. Ymmärtämättömyys tekee tästä sairastamisesta helvetin paljon vaikeampaa.

 

[Jomppa_Koo]

Juuri mikään ei kiinnosta, paitsi tänään Hollannin voitto.

Sinulla on sitten hyvä tilanne verrattuna minuun. Jos minun suosikkijoukkue voittaa, en pysty edes nauttimaan siitä, vaikka tiedän että "tuo on se joukkue, jonka maaleja kuuluu juhlia!" Mutta kun ei niin ei. Alkaa vaan ahdistamaan ja vituttamaan vähän ajan kuluttua voitosta. Ihan vitun "normaalia" tuollainen. Pitäisi varmaan lopettaa koko urheilun seuraaminen, mutta siihen en pysty koskaan.

 

[Vuokralainen]

Pitäisi varmaan lopettaa koko urheilun seuraaminen, mutta siihen en pysty koskaan.

Eli sinua kiinnostaa urheilu! Hyvä niin!

 

[Morgoth]

Ymmärtämättömyys tekee tästä sairastamisesta helvetin paljon vaikeampaa.

Kyllähän yleisesti ottaen ihmiset ovat todella tietämättömiä kaikista mielenterveysongelmista tai omaavat aivan typeriä ennakkoluuloja niistä..

Hyvä että olet hakenut apua ja saanut hoitoa. Se on kuitenkin askel parempaan aina.

 

[Tkachuk7]

Itselläni on sairaus/taipumus ollut lapasessa jo viim. 5 vuotta.

Autuaaksi tekevä asia oli se kaikista vanhin ja perinteisin juttu, eli serotoniinilääkintä. Minimiannostusta viimeiset viisi vuotta, tarpeen mukaan. Joskus olen viikkoja/kuukauden ilman, joskus taas syön lääkkeitä kuukausia putkeen.

Olen oppinut hallitsemaan sairautta ja tunnistamaan oireet niin, että tiedän koska tarvitsen lääkettä ja koska en. Ulkoiset tekijät (stressi, elämäntilanne, raha-asiat, muu terveys/kunto) enimmäkseen määrittävät tilanteen.

Se, miksi hallitsen sairautta ja tunnistan oireet niin nopeasti, johtuu siitä että olen sairastanut sitä kausittain koko ikäni. Jos otetaan 10 yleisintä oiretta, itselläni on niistä ollut aina päällä 2-10. Silloinkin kun asiat ovat olleet ns. kivasti, on koko ajan takaraivossa nakuttanut tietoisuus siitä, että väistämättömästi jossain vaiheessa loppuu mielenkiinto kaikkeen. Ihmisen joka ei koskaan ole sairastanut tätä tautia, on mahdoton käsittää sitä ajatusmaailmaa jossa depressiota sairastava elää: "Nyt mulla on kaikki mitä ikinä halusin, mutta kolmen kuukauden päästä tämäkin on tod. näk. pelkkää paskaa."

Yritä siinä sitten motivoitua ja tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia.

Kaikkein vaikein asia tämän sairauden/taipumuksen hallitsemisessa itselleni on ollut syiden ja seurausten erottelemisen yrittäminen toisistaan. Ehkä se juuri on se, mihin niitä psykiatreja tarvittaisiin. Minulle, kuten varmaan suurimmalle osalle kävi alun perin niin, ettei ollut varaa niihin satojen/tuhansien eurojen lääkärimaksuihin, joita hoitoon pääsemiseksi olisi käytännössä tarvittu. Ainakin pääkaupunkiseudulla tilanne on käytännössä toivoton, ellet ole jo sairaala/itsemurhakunnossa.

Toinen perustavanlaatuinen hankala asia on se, että sairas syyttää itseään kaikesta;"olen laiska, tyhmä, riittämätön, kyvytön, epäsosiaalinen ja ihan mitä vaan.... ja vaikken olisikaan, en silti ansaitse mitään"

On uskomatonta, miten 7€ kuussa maksava lääkitys voi muuttaa koko ihmisen elämän suunnan.

 

[tant gredulin]

Kyllähän yleisesti ottaen ihmiset ovat todella tietämättömiä kaikista mielenterveysongelmista tai omaavat aivan typeriä ennakkoluuloja niistä..

Tämä jaksaa ihmetyttää. Suomessa on kuitenkin valtava määrä ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän masentuneita, joten melkein uskaltaa sanoa, että jokaisen täysi-ikäisen lähipiiriin kuuluu joku. Mutta miksi masennus kuuluu 'kuoliaaksivaiettuihin' tauteihin - kukaan ei uskalla keskustella siitä masentuneen kanssa? Pelätäänkö tartuntaa?

 

[ms.qvist]

Lisäksi ehkä vieläkin on sellainen ilmapiiri, että masentuneet ovat laiskoja paskoja, jotka haluavat vain maata sängyssä ja ovat selkärangattomia työtä vieroksuvia loisia, jotka eivät pysty ottamaan itseään niskasta kiinni.

Tilanne on varmasti edelleenkin tämä. Niin oli silloin kun ensimmäisiä kertoja jäin pidemmille sairauslomille, palatessani töihin sitä vaan tuumattiin, että "kyllä se siitä kun ottaa itseään niskasta kiinni".

Eivätkä läheskään kaikki miellä mielenterveysongelmia samalla tavalla sairauksiksi kuten esim. verenpainetautia, joko saat hullunleiman - siksi ollaan taudista hiljaa tai sitten saat sen patalaiskan luuserin leiman, ja jälleen ollaan taudista hiljaa. En minäkään aikanani heti vanhemmilleni tai ystävilleni - parasta ystävääni lukuunottamatta, kertonut ongelmistani. Nykyäänkin mietin hyvin tarkoin kenelle asiasta kerron vaikka mt-ongelmien tunnettavuus on aivan toinen. Mt-ongelmainen kantaa kuitenkin leimaa, vaatii edelleenkin rohkeutta kertoa siitä avoimesti kaikille. Koskaan kun ei voi tietää kuka puukottaa selkään, sellaista ei kuitenkaan välttämättä tapahdu jos on fyysinen vamma.

vlad.

 

[Eino_Mies]

Varmaan mt-ongelmat koetaan jotenkin häpeällisiksi edelleen ja pelätään koko 'suvun leimaantuvan' ja ehkä vaikka esim. verenpainetauti on jotenkin helpompi ymmärtää ja hyväksyä kuin joku 'mystinen' mt-sairaus. Tai jos ihminen on suljetulla, niin häntä pidetään täysin 'hulluna'. Ehkä niitä ei jotenkaan osa pitää samanlaisina sairauksina kuin juuri jotain verenpainetautia?

Tutkija Ben Malinen on kirjoittanut kirjan aiheesta Häpeän Monet Kasvot. Hän kuvailee kuvailee asiaa seuraavasti:

"Häpeä on erityisesti suomalainen ongelma. Kulttuuriimme kuuluu, että perheen ikävät asiat pysyvät perheen sisäisinä asioina. Tämä salaaminen ja puhumattomuus aiheuttavat ja lisäävät häpeää."

Eli kun ihminen sairastuu psyykkisesti, se on häpeällinen asia, mikä taas altistaa yhä enemmän masennukselle ja se aiheuttaa lisää häpeää. Noidankehä on näin valmis. Silti ulospäin yritetään pitää ns kulissia yllä ja asioista vaietaan. Tämä yhtälö on erittäin hankala ja kierre jatkuu ja jatkuu.

Työnantajien ennakkoluulot mielenterveyskuntoutujia kohtaan ovat syvään juurtuneita. Jos työhön paluuta yrittää jonkun fyysisen sairauden kanssa kamppaillut ihminen, otetaan hänet todennäköisesti helpommin työyhteisössä vastaan.

 

[ms.qvist]

Tiedän tasan tarkkaan, että työpaikallani minut on pomon toimesta leimattu työtävieroksuvaksi laiskiaiseksi, enhän kestänyt sitä paskaa kuin reilut kymmenen vuotta.

Sain lopulta tarpeekseni työpaikastani ja lähdin opiskelemaan mutta kauan se kestikin. Tie oli hyvin pitkä, ensin tuli työuupumus, mikä johti hyvin pian masennukseen ja pitkään kierteeseen kunnes kontrolli meni totaalisesti ja löydettiin taustalta perimmäiset syyt eli kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä persoonallisuushäiriö (epävakaapersoonallisuus: rajatilatapaus).

Nyt elämä on kaikkiaan helpompaa. Olen sinut taudin kanssa, tosin, kuten kirjoitin, hivenen varon kenelle kerron ja kenelle en. Mutta kykenen juttelemaan taudistani avoimesti, jos joku kyselee minulta siitä niin olen hyvinkin avoin ja tällä palstalla kirjoittelen kaikesta avoimesti, siitä huolimatta, että varsin moni tietää kuka olen ja muutaman kerran olen esiintynyt palstalla omalla nimelläni, joten tietyssä mielessä en ole aivan anonyymi tapaus läheskään kaikille.

Olen pyrkinyt tukemaan näiden ongelmien parissa painiskelevia ihmisiä. Muutama ystäväni taistelee samojen ongelmien kanssa, tarvittaessa tuen heitä ja he minua. Näin se menee.

vlad.

 

[TosiFani]

Tämä jaksaa ihmetyttää. Suomessa on kuitenkin valtava määrä ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän masentuneita, joten melkein uskaltaa sanoa, että jokaisen täysi-ikäisen lähipiiriin kuuluu joku. Mutta miksi masennus kuuluu 'kuoliaaksivaiettuihin' tauteihin - kukaan ei uskalla keskustella siitä masentuneen kanssa? Pelätäänkö tartuntaa?

Mielisairaudesta tiedetään erittäin vähän, koska se on tällainen kuoliaaksi vaiettu tauti häpeän takia. Tästä tietämättömyydestä johtuu esim. anatsun tyyppinen positiivisuus ajattelu eli kuvitellaan, että depressio on vähäistä alakuloa, eikun tsemppiä vaan!! Ei tajuta, että se on sairaus kuten flunssa tai ripuli, kehossa on jotain vialla.

Itse olen tutustunut tähän maailmaan oman työni kautta ja tämä kokemus auttoi perhettämme takavuosina kun eräs lähisukulainen sairastui. Saimme hoidettu hänet pakkohoitoon ja apua läheisille. On muuten aika kova prosessi saada sairastunut tahdonvastaiseen hoitoon, tuntui että tiedän enemmän asioista kun terveyskeskuslääkärit. Tässäkin tapauksessa sairastuneiden läheisten avun hakemisen suurin kynnys oli häpeä, ei kehdattu puhua omalle lääkärille asiasta.

 

[Imagined]

Tämä jaksaa ihmetyttää. Suomessa on kuitenkin valtava määrä ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän masentuneita, joten melkein uskaltaa sanoa, että jokaisen täysi-ikäisen lähipiiriin kuuluu joku. Mutta miksi masennus kuuluu 'kuoliaaksivaiettuihin' tauteihin - kukaan ei uskalla keskustella siitä masentuneen kanssa? Pelätäänkö tartuntaa?

Tietämättömyys ja ennakkoluulot ulkopuolisen ajatusmaailmassa.. ja sairaan mielessä voi helposti liikkua häpeilyä ja tilanteen vähättelyä.

Ihmiset reagoi eritavalla erilaisiin asioihin ja näin ollen mitään yleistystä ei masennuksen vaikutuksesta voi tehdä. Tilanteen vähättely ja häpeily on minulle ainakin hyvin tuttu juttu. Apua ongelmiin löytyi kuitenkin itsetutkistelusta. Itsetietoisuuden lisääminen on auttanut ymmärtämään omaa käyttäytymistä ja selkeyttämään ajatuksia. Pystyn erottelemaan syyt ja seuraukset käyttäytymisessäni. Nykyään en ole itselleni liian ankara, enkä murehdi paljoakaan asioita joihin en voi itse vaikuttaa. Alan pikku hiljaa olla omaitseni.

Minun mielestäni olisi hyvä, että jokainen ihminen jaksaisi (vaikka ei ongelmia olisikaan) tutustua itsetunnon määritelmiin ja tätä kautta laajentaa tietoisuutta itsestään.

 

[Dominator131]

Ketjun aihetta sivuten, itselläni todettiin joskus aiemmin masennus, ja olo ja elämä oli suoraan sanottuna aivan helvettiä. Mitään ei kyennyt tekemään vapaa-ajalla ja koulumenestyskin oli sitä 'menestystä', että juuri ja juuri pääsi tentistä läpi. Paino nousi ja itsemurha oli mielessä päivittäin tai useammin, ainakin 5-10 vuoden ajan.
Kenenkään kanssa en halunnut asiasta jutella, koska psykiatrikin nauroi jutuilleni tämän diagnoosin aikoihin. Juu nauroi, ihan oikeasti. Perheelleni en ole koskaan kertonut asiasta yhtään mitään, peläten muiden reaktioita.

Nyt sitten menin aivan rutiinijutun takia lääkäriin vuoden alussa, jolloin lääkäri sattui katsomaan veriarvojani, jotka olivatkin ns vituillaan. Minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, joka aiheuttaa esimerkiksi masennusta, elimistön toiminnan hidastumista ja painon nousua, ja sain tähän tyroksiinilääkityksen. Elämä on lähtenyt raiteilleen lääkityksen aloittamisen jälkeen, vaikka niitä aallonpohjia tulee myös nykyään, mutta ei niin pahoja tai useasti.

Ajatuksena tässä kirjoituksessa on että masennus diagnosoidaan aika helposti pelkästään psyykkiseksi oireeksi, kun itsellä ainakin fyysinen vaiva aiheutti ainakin osittain tämän vaivan. Asiaa ei oikein tutkittu, sillä esimerkiksi tämän taudin olisi huomannut joku osaava lääkäri vain vilkaisemalla veriarvojani. Nyt sattui vaan käymään tuuri, että kohdalle osui lääkäri, joka 'katsoo aina' nämä tietyt arvot verestä, joten olen hieman tyytymätön terveydenhuollon toimintaan. Itsessäni oli myöskin tietysti vikaa, kun en puhunut asiasta, enkä näinollen saanut apua.

 

[Tkachuk7]

Muutamaan edelliseen viestiin liitttyen; itsellänikin saattaa olla merkittävänä osatekijänä sairaudessa tuo fysiologinen häiriö; sekä mummolla että mutsilla on molemmilla leikattu struuma, joka käsittääkseni liittyy erittäin olennaisesti kilpirauhasen toimintaan... Kilpirauhasen toiminta liittyy olennaisesti masennukseen, kuten on todettu. Mutta että näiden asioiden yhteyttä, sukurasituksia tms lähdettäisi tutkimaan; unohda, sehän maksaa kunnon ihmisten rahaa.

Luuserit on luusereita, ja kaikki on niiden omaa vikaa.

Korkeaan verenpaineesen tai mihin tahansa suoraan työ/stressipräiseen sairauteen kuoleva taas on työn sankari, ja kaikin puolin jees. Jopa alkoholismi tietyssä määrin on jees, jos/kun se liittyy tai voidaan yhdistää työperäiseen stressiin.

Vielä tänäkin päivänä jokainen, joka sairastaa jotain mielenterveyshäiriötä, on ympäristön mielessä siihen itse suoraan ja ainoa syyllinen. Ihan vaikka kyse on/olisi kemiallisesta häiriöstä elimistössä, vrt korkea kolesteroli. Tässä ympäristössä/ilmapiirissä ei todellakaan ole kivaa tai kannattavaa sairastua masennukseen.

Edit: Joo, on provoava asenne, mutta samalla niin totta.

 

[tant gredulin]

Tulipa Morgoth (ja Tkachuk7) tuosta kertomastasi taas jotain mieleen, joka ei nyt välttämättä liity ainoastaan tähän ketjuun, mutta kuitenkin... Mitenköhän lääkärien koulutuksessa on huomioitu väestön sairauksien painopisteen siirtyminen yhä enemmän masentuneisuuden/bipolaarien häiriöiden/päihteiden käytön mentaalisairauksien suuntaan? Vai onko niin, että lääkärien koulutuksessa painotus on yhä edelleen fysiologisten/kirurgisten sairauksien puolella? En tiedä yhtään kuinka asia on, mutta olisi mielenkiintoista kuulla palstan lääketieteilijöiden kommentteja tähän,

 

[Tkachuk7]

Asiahan on kai niin, että mitä ei voida suoraan todentaa vertailututkimuksella 30v aikavälillä, sitä ei ole olemassa.

Suomessahan nämä hommat kulkevat jossain Pohjais-Karjalaprojektiasteella, mikä sekin on globaalisti ns. helvetin edistyksellistä. Toivottavasti 10-20v aikavälillä saadaan tälläkin saralla jotain konkreettista näyttöä asiayhteyksistä. Olen toiveikas ja varma siitä, että tutkimusta tehdään, vaikkei siitä meteliä pidetäkään.

 

[Tkachuk7]

tant gredulinille sanoisin, että meidän lääketieteemmehän perustuu ongelmien korjaamiseen, ei siihen mistä ne ovat peräisin tai miten niitä voitaisiin ehkäistä.

Siinä se ongelma ehkä pohjimmiltaan on, monen sairauden/riippuvuuden/häiriön hoidossa. Reagoidaan, ei ehkäistä.

"Älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei koskaan edes joudu."

Tuollaisessa latteudessakin on joku perä... eihän siitä olisi muuten ikinä muodostunut latteutta :P

 

[Squit]

Tätä ketjua kun rupesin selaamaan, niin jotain sisälläni värähti. Puhuin hyvän ystävättäreni kanssa taannoin ja hän vain sattui sanomaan "minkähän takia sä aina välillä katoat kuvasta täysin ja sua näkee taas kuukauden päästä uudestaan"? Olin, että mitä hemmettiä sä höpötät. Näin kuulemma on tapahtunut vuosia, että meikäläistä näkyy joskus joka päivä ja sitten ei pitkään aikaan edes soita. Rupesin funtsimaan, että perhana, kyllä meikäläisellä tälläisiä kausia on ollut teiniajoista asti, että linnoittaudutaan sisätiloihin ja mikään ei kiinnosta. Kavereille en vastaile ja vituttaa jos kyselevät jonnekkin. Parta ja tukka kasvaa ja liikun paskasissa vaatteissa vaikka en edes itse tajua sitä. En ole oikein ennen tajunnut tätä, koska silloin voi mennä koko kuukausi usvaisessa horroksessa ja jälkeenpäin koko ajanjakso tuntuu jotenkin unelta mitä ei koskaan tapahtunut. Sosiaalinen olen kyllä ja kova myyntimies. Kuulemma oikein reipas tapaus välillä. Ja tuntemattomienkin kanssa olen kuulemma hemmetin rento. En minä ihmisiä pelkää. Ei vain kiinnosta kiviäkään välillä. Myös tulevaisuuden suunnitteleminen edes viikoksi eteenpäin on helvetin vaikeeta. Tai ei siis vain kiinnosta päättää jo etukäteen, että mitä tulee tekemään esim. viikonloppuna. Sama oli koulussa kokeiden sun muiden kanssa, ei edes käynyt mielessä lukea tai tehdä läksyjä. Ei vain käynyt mielessä. Jossain usvassa vaan mentiin. En usko että on laiskuutta, en hemmetti halunnut hankaluuksia, mitä kumminkin sitten kohtasin koulussa. Muutenkin kun jotain tekee, niin automaattisesti on mielessä, että vituiksi se menee kumminkin.

Nyt tarvitsisi oppia Italiaa, jos mielin tulevaisuutta nykyisen rakkaani kanssa. Haluan sitä eniten. Nyt ollaan tapeltu, kun ei homma luista opiskeluissa. Välillä luen niin saatanasti, mutta sitten tuntuu että pää hajoaa. Sitten pidän päivän tauon ja äkkiä se olikin viikko. Vittu mikään ei pysy kontrollissa. Jokin ihme ristiriita sisälläni velloo. Ihan kuin olisin vankina kropassa joka ei tee mitään mitä aidosti haluan. Olen perkeleen hajalla tappeluiden jälkeen. Tän suhteen kun vedän vituiksi, vaikka sitä en millään solulla halua, niin sepä olisi kiva. Varsinkin kun itse sen on aiheuttanut, vaikkei olisi halunnutkaan.

Onko muilla ollut jotain vastaavaa? Olisi tosi kiva kuulla, että olenko vain laiska paska, vai voiko minusta vielä ihminen tulla. Kyllä sitä tarvitsisi johonkin hakea...

 

[Tkachuk7]

Tätä ketjua kun rupesin selaamaan, niin jotain sisälläni värähti.

Onko muilla ollut jotain vastaavaa? Olisi tosi kiva kuulla, että olenko vain laiska paska, vai voiko minusta vielä ihminen tulla. Kyllä sitä tarvitsisi johonkin hakea...

Klassikkotapaus. Täällä just samat ongelmat, kunnes tajusin mikä mua oikeasti vaivaa. Nykyään onkin sitten elämä vähän erilaista :)