Taudinkuvana depressio

[Footless]

Onko muilla ollut jotain vastaavaa? Olisi tosi kiva kuulla, että olenko vain laiska paska, vai voiko minusta vielä ihminen tulla.

Toi sun käyttämä sana usva on sama mitä olen itse käyttänyt lääkärissä. Töissä mäkin olen puhelias, aktiivinen ja kaikkien kaveri. Mut välillä ei vaan nappaa mikään eikä mitään saa aikaan. Tai siis näin oli joskus, nyt taas parempaan päin menossa. Diagnoosina siis keskivaikea masennus, jota lääkitään tällä hetkellä ja katsellaan tarpeen mukaan jatkotoimia.

Tee asialle jotain.

 

[Aatos]

Mitenköhän lääkärien koulutuksessa on huomioitu väestön sairauksien painopisteen siirtyminen yhä enemmän masentuneisuuden/bipolaarien häiriöiden/päihteiden käytön mentaalisairauksien suuntaan? Vai onko niin, että lääkärien koulutuksessa painotus on yhä edelleen fysiologisten/kirurgisten sairauksien puolella? ,

Kyllä nuo mainitsemasi asiat ovat koulutuksessa hyvinkin otettu huomioon, ja esimerkiksi psykiatrian jakso on pakollinen kaikille. Mutta tuntuu että aika harva on tosissaan kiinnostunut asiasta. Töissä ollessaan porukka unohtaa oppimansa, aidon innon asiaan puuttuessa. Tai vaikka intoa oisikin, tieto ja ymmärrys on vajavaista.

Psyykkiset sairaudet ovat monesti veteen piirettyjä viivoja, joiden tulkinta on vaikeaa. Lisäksi omat ennakkoluulot muodostavat vallihautaa asioiden ympärille. Se on vaan pirun inhimillistä ja toki väärin potilasta kohtaan.

Lääkärin omat pelot saattavat estää konsultoinnin psykiatrille, ihan siitä syystä että potilaalle ilmaistaan tällä että hulluus on mahdollista. Aika moni ihmisistä ryhtyy kapinoimaan epäiltyä hulluutta vastaan, varsinkin vanhemmissa ikäluokissa. Nuoret suhtautuvat asiaan monesti avarammin.

Syitä on varmasti paljon muitakin, mutta näinkin se menee. Ei tietenkään saisi...


Edit: Valaisen asiaa hieman esimerkillä lapsien suhteen. Lapsille "annettavia" diagnooseja ovat esim. MBD, ADD/ADHD, tarkemmin määrittelemätön laaja-alainen kehityshäiriö, ei psykoottinen mielenterveyshäiriö, lapsuusajan rajatilahäiriö, dysfasia, kaksisuuntainen tai muita vastaavia määreitä. Tyypillisesti Asperger -lapset diagnisoidaan väärin noilla. Ei ole helppo jobi..

 

[Aatos]

Onko muilla ollut jotain vastaavaa? Olisi tosi kiva kuulla, että olenko vain laiska paska, vai voiko minusta vielä ihminen tulla. Kyllä sitä tarvitsisi johonkin hakea...

Tuskin olet laiska..

Tuttua kuvioo. Vitutti lähteä apua pyytämään, suorastaan pelotti. Ylitin kynnyksen vaikka pää syötti että ei ole järkevää lähteä vastaanotolle. Omat ajatukset ovat monesti kokolailla vääriä, ja niin olivat tässäkin kohtaa.

Jälkeenpäin ihmettelen että mikä siinä olikaan niin vaikeaa. En vaihtaisi tätä melko tasaista elämää mihinkään. Moni asia helpottui lääkityksellä ja ymmärryksellä mistä on kyse. Katosin itsekin kuvasta, mutta en enää.

Ei muuta kuin vastaanotolle, tuskin kadut !

Ps. Onko muut lukeneet kirjaa nimeltä joustava mieli ? Itse olen ko. teoksesta digannut..

 

[Vuokralainen]

Minä sain heti ensimmäisellä käynnilläni työterveyslääkärillä lähetteen psykiatrille ja nyt olen käynyt kahdesti konsultaatiokäynnillä psykiatrilla. Nuo psykiatrillä käynnit ovat kyllä selkeyttäneet syitä huomattavasti, jopa paljon enemmän kuin lääkkeet. Maanantaina olisi taas käynti lääkärillä ja seuraavan viikon perjantaina psykiatrilla.
Kaikkiin syihin en voi itse vaikuttaa, mutta joihinkin kyllä ja niihin tulen puuttumaan, kun saan itseni sille tolalle, että asiat kiinnostavat ja pystyn niille jotain tekemään.

Siihen olen tyytyväinen, että sain itseni lääkärille vaikkei muuten intoa mihinkään olekaan. Lääkärillä kannattaa todellakin puhua asioista niiden oikeilla nimillä eikä peitellä yhtään mitään.

Vakava masennus ei ole todellakaan kiva sairaus ja ihmettelen sitä kuinka pahaksi kaikki olisikaan voinut muuttua, jos en olisi osannut hakea apua.
Näitä ihmisiä, jotka eivät tiedosta sairauttaan eivätkä siten osaa hakea apua on ilmeisesti melkoisen paljon.
Mihin kaikkeen tiedostamaton sairastaminen ja siten avun saamatta jääminen voi johtaakaan?

 

[Squit]

Kaikista hauskinta on, että minulta loppui juuri psykologi sessiot. Hain sinne koska ihmettelin seurauksia, mutta en tajunnut puhuvani mistään muusta. Onneksi anoin vielä seuranta ajan elokuulle, joten voin nostaa kissan pöydälle. Anoin seuranta ajan koska, ei tuntunut että hommat olisi ok. Kaikista vittumaisinta on tämä usvainen autopilot moodi joka silloin tällöin tulee, joka voi kestää viikkojakin. Kaikki jää tekemättä. Tosin se tuntuu jotenkin suojakilveltä, kun mitään ei tee, mitään ei menetäkään. Kaikki vain on tasaista paskaa ja se tuntuu jotenkin tyydyttävämmältä kun iso paskaolo joka tulee kun jokin menee vituiksi. Nyt on tosiaan muija joka on saanut mut pattitilanteeseen. Pakko tehdä jotain, muuten mennään ja syvälle...

 

[Tkachuk7]

Mihin kaikkeen tiedostamaton sairastaminen ja siten avun saamatta jääminen voi johtaakaan?

Kymmenien/satojen tuhansien eurojen velkoihin, näköalattomuuteen, itsetunnon puutteeseen, työuran puutteeseen, alkoholismiin/narkomaniaan sekä täydelliseen yhteiskuntakelvottomuuteen mm. luottotietojen puutteen vuoksi.

Jokainen, jolla ei ole luottotietoja, tai jolla on joskus luottotiedoissa ollut vikaa, tietää mistä puhun. Et saa asuntoa, puhelinta, nettiä, töitä, etkä mitään muutakaan jollei sinulla ole satoja ja/tai tuhansia irtokäteistä. Yritäpä siitä sitten nousta...

Itselläni ovat luottotiedot kunnossa reilun vuoden päästä, ja voitte arvata että lasken päiviä.

 

[Tkachuk7]

Niin ja joo... tällä ns. hyvinvointiyhteiskunnalla ei ole MITÄÄN tekemistä meikäläisen sairauden diagnoosin, hoidon tai seurausten hoitamisen kanssa. Päin vastoin, kapuloita lyödään rattaisiin monella tapaa, ja monella elämän alueella.

Kuulostaa katkeralta, ja sitä se onkin. Suomalainen yhteiskunannallinen ns. hyvinvointi on pohjimmiltaan pelkkää poliitikkojen lätinää ja sen semmoista, ainakin masennusta ja sen seurauksia sairastavien/kärsivien osalta.

"Ottakaa itseänne niskasta kiinni ja hoitakaa asianne kuntoon!"

 

[Uleåborgir]

Kauhea tilanne on niille joilla ei ole varaa käydä yksityisellä, koska kunnalliselta puolelta avun saaminen on todella tuskaista. Ei hme, että moni alkaa lääkitsemään itseään alkoholilla tjms.

Jeps. Meikäläisellä ei ole varaa käydä yksityisellä muuten kuin vanhempien tuella. 45 minuuttia Oulun diakonissalaitoksen psykiatrin pakeilla maksaa 120 €, ja siitä saattaa saada joskus hamassa tulevaisuudessa osan takaisin Kelalta. Kunnalliselta puolelta saan ehkä ajan elokuuksi sairaanhoitajalle, otinhan yhteyttä MTT:hen jo toukokuussa. Siitä menee lääkärin tapaamiseen taas pari kuukautta. Eli voin saada jonkinlaisen lausunnon tukea varten lokakuussa, ja marraskuussa jopa päätöksen.

Vähintään siihen saakka - jos en mene päivystykseen, jossa ollaan yleensä vihamielisiä ja hyvin varautuneita - painan jokaisena selvänä iltana pään tyynyyn tuntien olevani vankina ruumiissani sen kahden kolmen tunnin ajan ennen armahtavaa, mutta repaleista unta. Päivät pääksytysten päässäni muhivat huolet, epätoivo, järjetön pelko, syyllisyydentunteet ja migreeni. Kiitos vitusti rakas yhteiskunta kun pidät huolen myös meistä taloudellisesti vähäväkisistä.

 

[Tkachuk7]

Koko viesti

Joo-o... näinhän tämä etenee. Silloin kun itse diagnosoin itseni, ja hain apua, lääkäri ilmoitti että kaupungin palveluja käyttäen tie on tukossa jo lähtökohtaisesti. Helsingissä nuo yksityiset terveyspalvelut olivat ja ovat varmaan edelleenkin pykälää, tai paria, muuta maata kalliimpia. Joten ei asiaa sinne.

Lähdettiin siitä, että arvotaan mulle oikea lääke ensi hätään, ja sitten ajan myötä hakeudun psykiatriseen hoitoon, jos/kun varat ja aika antavat myöden.

Olin tietyllä tapaa onnekas, koska heti ensimmäinen kokeiltu pilleri minimiannostuksella oli ratkaisu ongelmiin. Yhtenä tärkeimmistä oireista päivittäisen elämän kannalta pidin sitä, etten saanut nukuttua riittävästi ja tarpeeksi hyvin. Yöheräilyä, unettomuutta ja sen semmoista. Pitkällä aikavälillä pelkkä riittävän unen puutehan tavallaan invalidisoi ihmisen jo yksittäisenä oireena/sairautena. Siihen kun sitten lisäät kaikki muut perinteiset dep-oireet, paketti on enemmän kuin valmis.

Toisaalta olen myös epäonnekas, koska pelkkä lääke riittää ongelmien kontrolloimiseen, mutta ei alkuperäisen syyn/syiden ratkaisemiseen tai käsittelemiseen. Voisihan se olla, että joku psykiatri 5000-10000€ istuntojen jälkeen saisi minut vakuutettua siitä, että kyllä mustakin on johonkin, eikä kaikki aina ollut ja ole niin huonosti. Mutta koska just nyt ei satu olemaan sellaisia irtorahoja, tietyistä syistä, tyydyn tähän nykyiseen tilanteeseen.

Tämäkin on aivan luksusta verrattuna 30:een tätä edeltävään vuoteen, koska nykyään minulla on tavoitteita joita voin saavuttaa, sekä tarvittava usko, toivo ja halu niiden realistiseen saavuttamiseen. Ennen nimittäin ei ollut mitään; vain päämäärätöntä ajalehtimista virran mukana, sekä takaraivossa tietoisuus siitä, että kaikki on turhaa/typerää/paskaa/ei-riittävää parin kuukauden sisällä viimeistään.

 

[Vuokralainen]

Sairasloman kolmas kuukausi alkoi juuri.

Jotkut kommentoivat, että on sulla ollut hieno kesä sairastaa. Mitä helvettiä! Kokeilkaa ite onko kelillä mitään merkitystä, kun masennus iskee...

 

[ms.qvist]

Sairasloman kolmas kuukausi alkoi juuri.

Jotkut kommentoivat, että on sulla ollut hieno kesä sairastaa. Mitä helvettiä! Kokeilkaa ite onko kelillä mitään merkitystä, kun masennus iskee...

Samoja kokemuksia minullakin kun olin sairauslomalla. Todettiin, että mikäs sitä on olla kotona ja vetää lonkkaa päivät pitkät kun ei tarvitse töitä tehdä. Olisin vaihtanut mikä hetki tahansa paikkaa, mielummin siellä töissä kun 24 tuntia vuorokaudessa 7 päivää viikossa olo oli pahimmillaan sellainen, että on ranteet viillettävä auki ja välittömästi. Henkilö joka ei koskaan ole ollut masentunut tai sairastunut psyykkistä sairautta, tai jonka lähipiirissä ei ole tällaista ihmistä, ei todellakaan voi tietää millaista eläminen on mielenterveysongelmaisena. Jos tarkkoja ollaan niin eivät ne läheisetkään välttämättä aivan perillä kaikesta ole mutta parhaassa tapauksessa heillä on aavistus siitä millainen tilanne voi olla.

vlad.

 

[verikuut]

Jotkut kommentoivat, että on sulla ollut hieno kesä sairastaa. Mitä helvettiä!

Oikeastaan sairasloma kuin sairasloma, kunhan ei ole puhuttu motivaatiosaikku, on paskamaista. En minäkään iloitse kesäkelissä siitä, että jalka on paketissa vaikkei tarvitsekaan tehdä töitä. Fyysinen kipu voidaan toki turruttaa lääkkeillä, mutta horroksessa eläminen ei ole mukavaa. Kommentoijille voi ihan suoraan sanoa, että lyövät oikean käden täydellä voimalla betoniseinään ja 'nauttivat' sitten saikustaan täysin rinnoin, kun voivat kodeiinin ja kipsin estelemättä viettää kesää.

 

[ms.qvist]

Oikeastaan sairasloma kuin sairasloma, kunhan ei ole puhuttu motivaatiosaikku, on paskamaista. En minäkään iloitse kesäkelissä siitä, että jalka on paketissa vaikkei tarvitsekaan tehdä töitä. Fyysinen kipu voidaan toki turruttaa lääkkeillä, mutta horroksessa eläminen ei ole mukavaa. Kommentoijille voi ihan suoraan sanoa, että lyövät oikean käden täydellä voimalla betoniseinään ja 'nauttivat' sitten saikustaan täysin rinnoin, kun voivat kodeiinin ja kipsin estelemättä viettää kesää.

Se on totta, että sairausloma kuin sairausloma on paskamainen tikki. Ongelma vaan mielenterveysongelmaisen kohdalla on se, että jos minulla on jalkapoikki, kaikki ymmärtävät, että minun paikka on sairauslomalla, mutta jos minä kärsin masennuksesta, hyvin moni pitää minua velttoilijana, joka on huvikseen sairauslomalla. Ikävä kyllä asenne on edelleen se, että mielenterveysongelmia ei pidetä oikeina sairauksina - tämä omiin kokemuksiini pohjautuen ja samanlaisia kokemuksia on monella muullakin mt-ongelmaisella.

vlad.

 

[Jääkuutio]

Joo, vähän samanlaista kommenttia tullut itsellenikin, kun olin neljä kuukautta sairaslomalla, joka käytännössä poltti omat lomani kesältä. "Mut justhan sä olit lomalla"

Olihan se hieno loma, kun suurimman osan päivistä makasi sängyn pohjalla itkemässä eikä edes pystynyt nukkumaan.

 

[Aatos]

Joo, vähän samanlaista kommenttia tullut itsellenikin, kun olin neljä kuukautta sairaslomalla, joka käytännössä poltti omat lomani kesältä. "Mut justhan sä olit lomalla"

Olihan se hieno loma, kun suurimman osan päivistä makasi sängyn pohjalla itkemässä eikä edes pystynyt nukkumaan.

Niinpä.

Itsellä on mieli maassa aikalailla.. Ei huvittaisi edes tätä kirjoittaa.

On olemassa lääkkeitä joilla serotoniinit saa alas, niitä voisi hetken syöttää lomalaiselle ja katsoa tuskaa vierestä. Ja todeta:"Mutta sähän olet lomalla."

Voihan vittu näitä hommia.. Auttaisiko lenkki ja kenties kuntosali. Vaikeaa lähteä liikkeelle...

 

[obi-wan]

Nyt ei nukuta hyvin. Kroppa väsyy, aivot rullaa. Mennään aika minimillä välillä. Välillä miettii jos kemiallisella unella, elikkäs viinalla hankkis unet mutta samalla myös tietää sen olevan ihan turhaa. Nämä vaiheet ei onneksi yleensä kestä kauaa

 

[Muhkea]

"Jee", sain viimein kammettua itseni yksityiselle, vaikka sinne olisi toki kannattanut jo useampi vuosi sitten mennä. Onneksi porukat maksoivat käynnin yksityiselle.

Olin ennen lääkärikäyntiä ajatellut tilakseni joko sosiaalisten tilanteiden pelon tai epätyypillisen masennuksen. Tai minkä lie ahdistuneisuushäiriön, mutta jokuhan tässä on vialla ja ihan vitusti, kun kotona on tullut usea vuosi pelkästään koneen ääressä istuskeltua. Niin, sen ajan mitä koulun ulkopuolella on.

Ala-asteella kaikki meni vielä ihan jees, ulkonakin tuli kavereiden kanssa käytyä. Yläasteelle ei tullut yhtään samoja kavereita luokkaan. Ala-asteen luokanopettajalla oli omat jauhot pussissa kyseisissä valinnoissa, ja sainkin ne kaksi tyyppiä, keiden kanssa olin koko ala-asteen ollut vähiten tekemisissä. Rinnakkaisluokkiin meni moni kaveri. Sitten tuli vielä avuksi legendaarinen "1 vs samat naamat", sekös vasta tilannetta helpottaa! Sentään ei lukiossa ole enää minkäänsortin kiusaamista ollut, mutta epävarmuus säilyy. On hyvin hankalaa tavata uusia ihmisiä, vaikka uskoo pitävänsä niistä, kun oma olo on koko ajan helvetin epävarma. Ympärille tulee katseltua, vikaa aina etsittyä itsestä. Perus paskaa.

No, tänään, pari päivää ennen abivuotta, sitten menin lääkäriin. Siellä minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus. Lääkitykseksi annettiin 10mg Cipralexeja, viikon sisällä pitäisi vaikutusten alkaa näkyä. Pakko kai se on toivoa, että parin viikon päästä olo on erilainen. Käytännössä mikä tahansa olon muutos on jo plussaa.

Tällä hetkellä, kuten 99% hetkistä, mikään ei kiinnosta helvettiäkään, ja sitten pitäisi vielä lukea sitä historiaa syksyn YO-kokeisiin. Ai niin, taisin sanoa tämän jo pari viikkoa sitten eri ketjussa... Sen sijaan olen istunut kotona ja lukenut Jatkoaikaa :) Loput (1%) hetkistä onkin sitten sellaista "huomenna otan itseä niskasta kiinni ja teen sen homman loppuun" Seuraava ajatus toki on "mitäs tässä yritän itseä kusettaa, kun en kuitenkaan saa mitään aikaiseksi"

Tässä viikon päästä tapahtuvaa olomuutosta odotellessa, sori sekavasta viestistä.

Edit: Niin joo, lääkärihän laittoi lähetteen nuorisopsykiatrille. Kuulemma kolmen kuukauden jono, mutta odotus kai palkitaan, jos vertaustilanteena on tällaista herkkua!

Edit2: Ihan jees, että jopa nyt kesälomalla sain mentyä lääkäriin. Voi jopa toivoa, että tulee vähemmän lintsailtua väsymyksen vuoksi, ja ehkä jopa jaksan opiskella. Ehkä jopa vältyn murheen keskellä pieneltä itsetuhoiselta ajatukseltakin! Elämä on hienoa.

 

[obi-wan]

Nyt ei nukuta hyvin. Kroppa väsyy, aivot rullaa. Mennään aika minimillä välillä. Välillä miettii jos kemiallisella unella, elikkäs viinalla hankkis unet mutta samalla myös tietää sen olevan ihan turhaa. Nämä vaiheet ei onneksi yleensä kestä kauaa

Lisään tähän että siirryin viskikolan pariin ja huomenna soitto MTT:n suuntaan.

 

[Aatos]

No, tänään, pari päivää ennen abivuotta, sitten menin lääkäriin. Siellä minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus. Lääkitykseksi annettiin 10mg Cipralexeja, viikon sisällä pitäisi vaikutusten alkaa näkyä. Pakko kai se on toivoa, että parin viikon päästä olo on erilainen. Käytännössä mikä tahansa olon muutos on jo plussaa.

Kuulostaa"hyvältä", lähinnä se että lähdit pyytämään jeesiä.

Joskus noiden lääkkeiden kanssa on säätöä, mutta sitalopraami on kyllä hyvin siedetty ja antaa yleensä potkua muutaman viikon sisällä. Ja kannattaa asennoitua siten että parhaat vaikutukset näkyvät vasta muutaman kuukauden päästä.

Tervetuloa masentuneiden joukkoon ,)

 

[Aatos]

Itselläni menee taas juuri nyt melko hyvin, joka itseasissa pelottaa, että milloin tullaan alas vauhdilla. Sinällään älytöntä, kun ei osaa oikein nauttia tästä hyvästä kaudesta, koska olo välillä varsin hilpeä, euforinenkin, ja ideoita tuntuu riittävän.

Onkos sulla vauhdin ollessa päällä sellainen olo, että ei pysty nauttimaan kun olo menee ohi. Tai että tämä olo ei ole todellista, joten ei hyvä..


Pari päivää sitten oltiin alamaissa ja nyt potkua piisaa. Sama ukko, eri kujeet.

 

[Muhkea]

Viikko takana lääkityksen aloittamisesta, ja oireena on esiintynyt muun muassa ripulia ja unensaamisvaikeuksia. (enpä ole sellaiseen tottunut, pikemminkin liikaunisuuteen)

Paitsi että uni ei välttämättä tule aina tunnissa silmään, myöskin herään aina kerran, pari yössä. Aikaisemmin olen nukkunut melko sikeästi - jopa liikaa.

Ripulia on sitten on ollut kahdesti, keskiviikkona ja lauantaina. Toisaalta sitä oli vain aamulla, ja päivällä paska kulki normaalisti. Veikkaan, että ainakin tämä menee ohi kunhan keho tottuu 'uuteen päiväjärjestykseen'.

Pittääpä katella vielä toinen viikko, ja mennä sitten uudestaan lääkäriin mikäli unen kanssa jatkuu ongelmat.

Edit: Niin, ja se tärkein eli mieliala. Eipä ole ainakaan positiiviseen suuntaan muuttunut. Sivuoireet vituttaa, ja ihan samalla tavalla ahdistaa samat asiat kuin ennenkin.........

 

[Bruno]

Juu, niinhän sitä luulee, että masennuksesta pääsee eroon.
Aloitetaan alkuvuodesta, jolloin aloin taas tuntemaan apaattisia fiiliksiä kaikesta. Mikään ei tuntunut juuri miltään, hyvää oloa pakotti itsestään esille milloin milläkin tekosyyllä. Yleensä viina oli se, joka sen mukavan minän sai taas esiin. Selvinpäin olikin taas yhtä helvettiä. Pohdin monesti sitä, mistä tällaiset tunteet johtuvat. Joskus keksin syitä, tai oikeasti tekosyitä, millä kuoppasin paskat fiilikset.
Pikkuhiljaa kevättä kohden alkoi olla pidempiä kausia, jolloin en yksinkertaisesti innostunut mistään. Työt hoidat mallikkaasti, vapailla näin kavereita, silloista tyttöystävää ja kaikki oli päällisin puolin hyvin.
Silti, aina oli epämääräisen levoton ja paha olo, jopa pelotti elämä itsessään.
Kun kesä alkoi, oli olo jo melkoisen sekava. Ei ollut missään hyvä olla. Aina vain jännitti, ahdisti, hikoilutti ja vitutti. Ryyppääminen alkoi olla jo lähes päivittäistä, aina silloin tällöin olen pitänyt päivän tai parin tauon, ihan vain antaakseni itselleni tekosyyn juoda taas seuraavana päivänä.
Fyysiset olotilat ovat olleet koko ajan täysin perseestä, en nuku, en syö, en juuri liiku mihinkään, kunhan kippaan viinaa.
Töistä olen joutunut olemaan saikulla, kun on "heitetty" lepäämään. Tärisen, kylmää hikeä pukkaa, itkunsekaista puhetta tulee ja menen täysin kalpeaksi hetkessä.
Tänään taisi vihdoin taas tulla seinä vastaan.
Istuskelin itsekseni ja pohdin, onko hienompaa kuolla hukkumalla vai jäämällä junan alle. Toivoin olevani paikalla todistamassa sitä, kun kaverini juttelevat siitä, olisiko ollut jotain tehtävissä ennen.
Ymmärsin palanneeni takaisin kolmen vuoden takaisiin fiiliksiin. Silloin jokainen päivä tuntui täysin turhalta ja elämä oli elämää ilman tarkoitusta.
Mitä vittua sitä elämään, kun kuollaan kuitenkin joskus?
Taitaa olla aika hakeutua takaisin ammattiauttajan pakeille ja paluu lääkkeiden ääreen lienee edessä?

 

[Muhkea]

...

Vielä kurjempi olo tuli kun luin sun tekstiä. :/ Etpä ole ainut kenellä on tänään ollut itsarisuunnitelmia. Mietin vielä päivällä kuinka ryyppään pään täyteen ja nukahdan muovikelmu naamalle. Onneksi en ole niin tehnyt. Huomenna sitten takasin lääkäriin... Näistä vitun ciproista ei oo muuta apua kuin apaattinen fiilis ja lisääntyneet itsetuhoiset ajatukset.

Ai niin, parempia aikoja toivottelen!

 

[Bruno]

Vielä kurjempi olo tuli kun luin sun tekstiä. :/ Etpä ole ainut kenellä on tänään ollut itsarisuunnitelmia. Mietin vielä päivällä kuinka ryyppään pään täyteen ja nukahdan muovikelmu naamalle. Onneksi en ole niin tehnyt. Huomenna sitten takasin lääkäriin... Näistä vitun ciproista ei oo muuta apua kuin apaattinen fiilis ja lisääntyneet itsetuhoiset ajatukset.

Ai niin, parempia aikoja toivottelen!

Kiitoksia toivotuksista ja sitä samaa sinne myös. Minä olen ryypännyt pään täyteen monta viikkoa putkeen, pari päivää taukoa toki ollut. Aina on ollut joku helvetin hyvä tekosyy juoda, jotta pahan olon saa pois. Kunhan nyt nukkumaan pystyisi, mutta eipä tuo viinakaan enää auta. Päinvastoinhan se on, se nimenomaan ei auta. Siitä erossa pysyminen auttaisi. Kivasti kuitenkin houkuttelee aina pään sekaisin laittaminen.
Yllättävän pieni on kuitenkin kynnys polttaa pienet taikatupakat tai juoda 10 tuoppia, kunhan jollain tavalla saa ajatukset muualle.
Toivottavasti saat Mikke nukuttua ja huomenna uusiin haasteisiin. Jos minäkin huomenna hakisin taas apua omiin ongelmiini.

 

[Trenchtown]

Viikko takana lääkityksen aloittamisesta

Näistä vitun ciproista ei oo muuta apua kuin apaattinen fiilis ja lisääntyneet itsetuhoiset ajatukset

Voi toki olla, että apaattisuus ja itsetuhoiset ajatukset ovat seurausta lääkekuurin aloittamisesta, mutta jos tosiaan aloittamisesta on aikaa viikko, niin älähän nyt vielä ajattele noin. Tai no, ei omia ajatuksiaan oikein voi hallita, ei ainakaan masentuneena, mutta toivoa on. Saattaa kestää viikkoja, jopa kuukausia, ennen kuin lääke saavuttaa täyden tehonsa ja tuossakin se säännöllisyys lääkityksessä on tärkeää.

Mulle Cipralex saavutti täyden tehonsa 6-8 viikossa, en muista tarkkaan, mutta kauan siihen meni. Eräs päivä vaan pysähdyin pohtimaan asiaa ja huomasin, että auttaahan se lääkitys, vaikka ekan kuukauden jälkeen olin jo valmis lopettamaan koko touhun. Onneksi en lopettanut.