Nyt on taas sellainen purkautumis olo, että annetaan tulla tänne, vaikka ehkä voisi olla myös ton sosiaalistentilanteidenpelko-ketjun juttuja.
Mutta tästä nyt lähtee! Viitisen vuotta sitten lähdin ammattikouluun, mutta siellä sitten tapahtu jotain; en ite todellakaan tiedä mitä, mutta yhtäkkiä tuli lukko, että ei vaan voinu toimia ollenkaan sosiaalisesti uusien ihmisten kanssa. Työssäoppimiseen kun olisi pitänyt lähteä, niin siihen tyssäsi. En pystynyt tapaamaan uusia ihmisiä.
Sama homma vuotta myöhemmin. Aiemmin siis lopetin (tai luokanvalvoja lopetti) koulun siihen, ja yritin sitten sillä toisella luokalla jatkaa. Taas kun tuli työssäoppiminen, niin ei tapahtunut mitään. Yksinkertaisesti ei voinut. Ei vaan voi. Vieläkään.
Sen jälkeen on tullut asusteltua vanhemmilla pari vuotta. Käyn kyllä kerran parissa kuukaudessa psykologilla ja on lääkkeet, mutta ei mikään tunnu auttavan. Se joka tämän jutun pointti on, että siitä on vittu kolme vuotta kun olen vapaaehtoisesti lähtenyt kotoa selvinpäin ulos.
Itekään en tajua että mikä mua vaivaa, mutta jotenkin vaan kaikki on niin jumissa. Ja vielä kun nykyään kuulee että "kavereilla" (joiden kanssa tuli sillon aiemmin hengailtua) menee niin hyvin, niin ei se ainakaan paranna mielialaa. Se saa vaan miettimään, että miksen ole yksi niistä. Ehkä sekin on vähän outoa etten osaa olla niitten puolesta onnellinen. Osaan olla vaan vitun kyyninen, ja ettiä epäkohtia internetin keskustelupalstoilla. Kuten täällä. En tiiä. Tulipa ainakin kirjotettua tuntemuksista. Huh.
