Taudinkuvana depressio

[Flu]

Vastaus kysymykseesi tältä pohjalta on: jos kemiallinen epätasapaino on syntynyt ihmisen toiminnan tasolla, siis sosiaalisten kokemusten tai psyykkisten kokemusten maailmassa, sisältää puhtaan kemiallinen korjaaminen sen, ettei ihmiselle muodostu mahdollisuutta oppia toimimaan toisin.

En vain kykene ymmärtämään miten koet lääkkeiden käyttöä ja ilmeisesti terapiaa vastakkaisina hoitomuotoina. Ei psyykelääkkeiden käyttö kategorisesti estä "mahdollisuutta toimia toisin". Itse asiassa käsittääkseni ei ole mitään kovaa evidenssiä siitä, että henkilöillä joita on lääkitty olisi jotenkin vaikeampi saada pitkäaikaisia muutoksia oman elämänsä hallintaan. Nyt siis puhautaan vakavaan masennukseen sairastuneista ihmisistä.

Verrataan esimerkiksi siihen, että teet murhan ja alat potea siitä huonoa omaatuntoa, mielialasi laskee eikä mistään tahdo tulla mitään (sinussa voidaan biokemiallisin mittauksin todeta epätasapaino). Korjataan tämä lääkkein. Tuloksena on kemiallisesti "tasapainoinen" ihminen, joka on kuitenkin toiminnan tasolla menettänyt yhden mahdollisuuden sellaiseen pysyvämpään muutokseen, joka mahdollisesti estäisi saman tilanteen uusiutumisen.

Kuvaamasi esimerkki on huono eikä edes kuvaa vakavaa masennusta kärsivän henkilön todellista tilaa. Unohdetaan murhaajat ja puhutaan vaikka henkilöstä joka parin vuoden erittäin intensiivisen työnteon pohjalta pitkään jatkuneen unettomuuden ja äärimmäisen stressin seura on päässyt vakavan masennukksen tilaan. Ahdistuneisuus voi olla täysin lamaannuttavaa. Hän ei uskalla mennä ulos, joutuu kytkemään puhelin pois toiminnasta, koska pelkää kuollaksensa, että se soisi. Pelko hyvin ahdistuneella ihmisella on niin kokonaisvaltaista ettei hän tyypillisesti edes kykene hakemaan tai vastaanottamaan apua. Terapia ilman lääkitystä ei yleensä ole tuloksellista ja on potilaan rääkkäämistä. Pitkään jatkunut voimakas ahdistus ei yleensä mene itsellään ohi vaan pahenee.

Tältä pohjalta sinällään rationaalisen, helpon ja nopean korjauksen, käyttämistä on oikeutetusti kritisoitu. Lyhytjänteinen järki voi osoittautua järjettömyydeksi pidemmällä tähtäimellä tai otettaessa huomioon kudosten ulkopuolinen sosiaalinen todellisuus. Lääkkeillä voidaan korjata vain elinten, kudosten ja solujen toimintaa.

Jos puhumme vakavasta masennuksesta, helppo ja nopeaa korjausta edes lääkityksellä ei tyypillisesti ole mahdollista. Ja tällöinkin siis hyvään hoitoon ei kuulu antaa lääkkeet käteen ja jättää asian siihen. Terapia ja lääkitys ovat toisiaan tukevia hoitomuotoja eivät vaihtoehtoisia.

Jos taasen puhutaan lievän tai ehkä joissain tapauksissa keskivaikean masennuksen hoidosta, pelkkään terapiaan tukeutuvat hoitomuodot ovat mahdollisia. Tälläin ihmisellä tosin tulee olla jaksoja jolloin merkittävää ahdistuneisuutta ei ilmene ja masennuksen muut oireet eivät ole merkittäviä. Silloin on mahdollista löytää keinoja lyhyiden ahdistuneisuuskohtausten selviämisestä ilman lääkitystä.

 

[mjr]

Sinällään tuo em. mainittu pilkunvääntäminen eri selitystasoista sisältää kuitenkin merkittävän valinnan johtopäätösten osalta. Vastaus kysymykseesi tältä pohjalta on: jos kemiallinen epätasapaino on syntynyt ihmisen toiminnan tasolla, siis sosiaalisten kokemusten tai psyykkisten kokemusten maailmassa, sisältää puhtaan kemiallinen korjaaminen sen, ettei ihmiselle muodostu mahdollisuutta oppia toimimaan toisin.

Tämä on minusta melko jyrkästi sanottu: en tietenkään ole asiantuntija, mutta vaikuttaa siltä että usein nämä kemialliset häiriötilat alkavat elää jo omaa elämäänsä. Tilanteen korjaaminen lääkityksellä johtaa siihen, että ylipäänsä tulee edellytykset korjata myöskin niitä taustatilanteita. Kuten hyvin sanoit, emme vielä edes tarkalleen ymmärrä syy- ja seuraussuhteita näiden tekijöiden välillä: samantyyppiset olosuhteet eivät vaikuta ihmisiin identtisellä tavalla. Aivan konkreettisella tasolla lääkkeet ovat osoittaneet tehonsa - kun olen keskustellut useammankin vakavasta masennuksesta kärsivän kanssa niin ovat melkein samoin sanakääntein toivoneet lääkitystä ja eri terapiamuotoja yhdistäviä hoitoja.

 

[ms.qvist]

Lainaan vain pienen pätkän tekstiäsi vaikkapa kirjoituksessasi oli paljonkin asiaa, etenkin vaikea-asteisen masennuksen houidon suhteen, johon palaan oman viestini lopulla lyhyelti.

Jos taasen puhutaan lievän tai ehkä joissain tapauksissa keskivaikean masennuksen hoidosta, pelkkään terapiaan tukeutuvat hoitomuodot ovat mahdollisia. Tälläin ihmisellä tosin tulee olla jaksoja jolloin merkittävää ahdistuneisuutta ei ilmene ja masennuksen muut oireet eivät ole merkittäviä. Silloin on mahdollista löytää keinoja lyhyiden ahdistuneisuuskohtausten selviämisestä ilman lääkitystä.

Aivan liian usein nykyäänkin lieväasteisen masennuksen hoitona on se, että potilas lähtetään kotiin pilleripurkin kanssa, sen sijaan, että ryhdyttäisi tutkimaan niitä syitä jotka ovat johtaneet tähän lieväasteiseen masennukseen - mikä voi sitten edetä keskivaikeaksi tai vaikeaksikin jos hoito on puutteellista tai muutoin epävarmalla pohjalla.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että järkevin tapa on jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ottaa terapia käyttöön ja koettaa selvittää ne perusteet mitkä ovat omalta osaltaan johtaneet masennukseen, samalla voidaan aloittaa jonkinsortin tukeva lääkitys jos potilas kokee sellaisen ehdottoman tarpeelliseksi, koskaan ei kuitenkaan pitäisi lähettää potilasta kotiin pillereiden kanssa koska se ei katkaise lopullista kierrettä vaan voi vain siirtää ongelmaa tulevaisuuteen.

Liian usein työterveyshuollossa turvaudutaan helpoimpaan tapaan eli lääkkeet kouraan ja kotiin, ehkäpä kirjoitetaan parin viikonsairausloma jonka jälkeen "potilas" kuvittelee olevansa terve koska lääkäri kirjoitti sen ja sen verran sairauslomaa eikä tarkemmin selittänyt millainen sairaus masennus voi olla, ts. tehtiin jo perustavaa laatua oleva virhe hoitojakson alussa. Tilanne on toinen jos potilas osaa olla vaativa jo tässä vaiheessa ja jos lääkäri on hereillä potilaan vaatimuksille.

Lieväasteinen masennus voi sitten edetä keskivaikean kautta vaikeaksi ja jopa krooniseksi masennukseksi, usein lieväasteisen kehittymisen taustalla on kauan jatkuneet ongelmat jollain siviilielämän saralla, jotka voivat johtua aivokemiallisesta häiriötilasta tai sitten ulkoisesta syystä mutta ulkoinen syy on sitten saattanut saada kaaoksen aikaan aivoissa mikä on tätä kautta johtanut masennukseen. Tällaisessa tapauksessa jossa puhutaan jo pitkäkestoisesta keskivaikeasta tai vaikeasta masennuksesta (puhumattakaan kroonisesta tai psykoottisesta) on tarpeellista käyttää lääkitystä mutta yhtä tärkeää on se, että potilas on säännöllisessä terapiassa (terapiamuoto kannattaa olla sellainen jonka potilas kokee parhaaksi hänelle) ja tarvittaessa sairauslomalla - etenkin jos masennus juontaa vasti juurensa ulkoisiin syihin joiden taustalla ovat olleet työperäiset ongelmat.

Loppuun, jottei viestistäni synny aivan väärää käsitystä niin masennus voi laueta ulkoisen syyn tähden (esim. burn-out tms) jolloin tämä ulkoinen syy voi laukaista häiriötilan aivoissa tai sitten suoraan sisäsyntyisesti jolloin merkityksellistä ulkoista laukaisijaa ei löydy vaan laukaisijana ovat alkujaankin häiriötila aivokemiassa. Oli laukaiseva tekijä kumpi tahansa niin yhtäkaikki potilas tarvitsee kattavaa hoitoa alusta alkaen.

vlad.

 

[Flu]

Aivan liian usein nykyäänkin lieväasteisen masennuksen hoitona on se, että potilas lähtetään kotiin pilleripurkin kanssa, sen sijaan, että ryhdyttäisi tutkimaan niitä syitä jotka ovat johtaneet tähän lieväasteiseen masennukseen - mikä voi sitten edetä keskivaikeaksi tai vaikeaksikin jos hoito on puutteellista tai muutoin epävarmalla pohjalla.

Lääkehoito on monessa tilanteessa ehdottomasti paras tapa parhaan mahdollisen hoidon saavuttamiseksi. Kuvaamallasi skenaatiolla taasen ei ole mitään tekemistä hyvän hoidon kanssa. Lääkkeet auttavat potilaan jaksamaan ja vähentävät ahdistusta, mutta eivät yleensä poista primäärisiä masennuksen laukaisevia tekijöitä. Jos olosuhteet missä masennus on ilmaantunut eivät muutu tai potilaan oman elämänsä hallinta parannu ei mitään ole saavutettu lääkityksellä. Tosin en usko, että kukaan itseään kunnioittava lääkäri määrää pilleripurkkia vain päästäkseen helpommalla vaikka kuinka työterveyshuollossa työskentelisi. Tämä siis nyt lievän masennuksen hoidossa.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että järkevin tapa on jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ottaa terapia käyttöön ja koettaa selvittää ne perusteet mitkä ovat omalta osaltaan johtaneet masennukseen, samalla voidaan aloittaa jonkinsortin tukeva lääkitys jos potilas kokee sellaisen ehdottoman tarpeelliseksi, koskaan ei kuitenkaan pitäisi lähettää potilasta kotiin pillereiden kanssa koska se ei katkaise lopullista kierrettä vaan voi vain siirtää ongelmaa tulevaisuuteen.

Kyllä, mutta eivätköhän suurin osa lääkäreistä näin toimikkin. Tosin "terapia" voi vaihdella yksinkertaisesta lääkäri potilas keskusteluista aina erikoislääkärin psykoterapiaan. Samoin kuin lääkkeistä puhuttaessa, suosittelisin aloittamaan kevyimmästä vaihtoehdosta hitaasti edeten kunnes terapia tuntuu toimivan.

 

[ms.qvist]

Lääkehoito on monessa tilanteessa ehdottomasti paras tapa parhaan mahdollisen hoidon saavuttamiseksi. Kuvaamallasi skenaatiolla taasen ei ole mitään tekemistä hyvän hoidon kanssa. Lääkkeet auttavat potilaan jaksamaan ja vähentävät ahdistusta, mutta eivät yleensä poista primäärisiä masennuksen laukaisevia tekijöitä. Jos olosuhteet missä masennus on ilmaantunut eivät muutu tai potilaan oman elämänsä hallinta parannu ei mitään ole saavutettu lääkityksellä. Tosin en usko, että kukaan itseään kunnioittava lääkäri määrää pilleripurkkia vain päästäkseen helpommalla vaikka kuinka työterveyshuollossa työskentelisi.

Ilmaisin itseni (jälleen kerran) ilmisen kehnosti, näkymyseromme ei suuren suuri ole hyvän hoidon suhteen - omalla kohdallani tarkoitin tuoda lähinnä esille omien kokemuksieni kautta sitä millainen tilanne sairaan osalta kentällä ikävä kyllä pahimmillaan on. Tiedän suuren työterveyslaitoksen toimintamallien olevan varsin usein sellaiset, että kirjoitetaan reseptit lääkkeille, annetaan parin viikon sairausloma ja jos potilas osaa itse pyytää niin saatetaan kirjoittaa aika työpaikkapsykologille tms.

Omalla kohdallani 90-luvun lopulla minua pyöritettiin työpaikkalaakärissä noin vuoden ajan vaikka kärsin jo hyvinkin selkeistä keskivaikean masennuksen oireista, vasta siitä vaiheessa kun kuvaan astuivat ensimmäiset itsetuhoisuuteen viittaavat toiminnat herättiin lääkärin toimesta (hänkin uusi ja hoiti minua ensimmäistä kertaa) ja tilattiin akuuttiaika mtt:oon.

Tämä siis nyt lievän masennuksen hoidossa.
Kyllä, mutta eivätköhän suurin osa lääkäreistä näin toimikkin. Tosin "terapia" voi vaihdella yksinkertaisesta lääkäri potilas keskusteluista aina erikoislääkärin psykoterapiaan. Samoin kuin lääkkeistä puhuttaessa, suosittelisin aloittamaan kevyimmästä vaihtoehdosta hitaasti edeten kunnes terapia tuntuu toimivan.

Vastuullisen lääkärin tulisi ainakin toimia näin, toivottavasti näitä vastuullisia lääkäreitä on nykyään enemmin myös työpaikkalääkäreinä verrattuna vaikkapa tilanteeseen pari vuotta sitten jolloin muutin ja jonka seurauksena oli se, että jäin ilman mtt:n hoitoa ja työpaikalta sain sitten satunnaisia keskusteluaikoja lääkärin kanssa (mikä tämäkin tietty tyhjää parempi) ja yhden käynnin terapeutille. Tätä vaan kun jatkui useamman kuun ajan kunnes pääsin psyk.polin terapiaan niin aika epävarmalta se olo tuntui, vaikka oli ns. lääkärikontakti ja lääkitys mutta kun ei ollut ammattilaista jonka kanssa keskustella lääkityksestä ja käydä seikkaperäisesti asioita terapiassa.

vlad.

 

[Solomon]

Mielenkiintoista olisi pohtia, mitä kertoo masennuksesta se, että tiukkaa vääntöä käydään, vaikka kaikki tuntuvat olevan perusasioista samaa mieltä. Yläpesän viestiäkään ei kannata lukea väärin - hän puhuu puhtaan kemiallisesta korjaamisesta viitaten vastaamaansa viestiin. Pohdinnalle lääkityksen kokemusta vääristävästä ja siten joitakin polkuja mahdollisesti sulkevasta vaikutuksesta on minusta sijaa, vaikka asia käytännössä ei olisikaan noin mustavalkoinen ja vaikka vakavasti ahdistunutta ihmistä lattialta ylös nostettaessa tuota olisikin täysin tarpeetonta miettiä.

Tosin en usko, että kukaan itseään kunnioittava lääkäri määrää pilleripurkkia vain päästäkseen helpommalla vaikka kuinka työterveyshuollossa työskentelisi. Tämä siis nyt lievän masennuksen hoidossa.

Työterveyshuoltoa vastaavan instituution lääkäri määräsi läheiselle ihmiselleni masennuslääkkeitä lievään masennukseen, kun tämä meni hakemaan kortisonireseptiä ihottumaansa. Masennusdiagnoosi tuli tälle järkytyksenä täysin puskien takaa ja lääkehoidon määräämiseen ohella lääkäri sanoi, että voi läheiseni niin halutessa varata ajan psykologille, jonka luona hän sittemmin muutaman kerran kävikin. Tuskin lääkäri halusi tarkalleen sanottuna selvitä asiasta mahdollisimman nopeasti, mutta johtui tilanne resurssien tai ihmisläheisyyden puutteesta, toimitus tuntui ainakin silloin enemmän kuin vähän hätäiseltä.

 

[Flu]

Ilmaisin itseni (jälleen kerran) ilmisen kehnosti, näkymyseromme ei suuren suuri ole hyvän hoidon suhteen - omalla kohdallani tarkoitin tuoda lähinnä esille omien kokemuksieni kautta sitä millainen tilanne sairaan osalta kentällä ikävä kyllä pahimmillaan on. Tiedän suuren työterveyslaitoksen toimintamallien olevan varsin usein sellaiset, että kirjoitetaan reseptit lääkkeille, annetaan parin viikon sairausloma ja jos potilas osaa itse pyytää niin saatetaan kirjoittaa aika työpaikkapsykologille tms.

No siis tässähän se ristiriita onkin, koska ainakin eräs suuri työterveysbusinesta harjoittava yritys toimii, mielestäni hyvin. Ja masennuksessa ensihoitona parin viikon sairasloma mahdollisesti mielialalääkkeitä ja halutessaan psykiatrin konsultaatio on aika hyvä hoidon aloitus lievissä tapauksissa. Jos tästä ei ole apua niin seuraavalla kerralla, sen kahden viikon kuluttua, niin hoitoa voidaan säätää. Pitää ottaa huomioon, että monet ihmiset eivät halua masennusdiagnoosia! Tämä käy hyvin ilmi Mr.Solomonin viestistä

Työterveyshuoltoa vastaavan instituution lääkäri määräsi läheiselle ihmiselleni masennuslääkityksen lievään masennukseen, kun tämä meni hakemaan kortisonireseptiä ihottumaansa. Masennusdiagnoosi tuli tälle järkytyksenä täysin puskien takaa ja lääkehoidon määräämiseen ohella lääkäri sanoi, että voi läheiseni niin halutessa varata ajan psykologille. Tuskin lääkäri halusi selvitä asiasta mahdollisimman nopeasti, mutta johtui tilanne resurssien tai maalaisjärjen puutteesta, tehty ratkaisu tuntui kyllä vähän hätäiseltä.

Jos lääkäri olisi halunnut toimia mahdollisimman nopeasti hän olisi läkännyt kortisonireseptin kouraan ja jättänyt asian siihen. Lääkärihän on toiminut tuossa aivan erinomaisesti! Ei ihottuman takia masennusdiagnoosia tehdä ja tarjous terapiasta tekee kertomuksestasi suorastaan loistavan kuvauksen hyvästä lääkirityöstä.

Lääkkeistä oli todennäköisesti apua, mutta itse asian olisi voinut hoitaa ihmisläheisemminkin.

Ihmisläheisyys tässä tarkoittanee sitä, että monilla ihmisilla "psyykkinen sairaus" on kauhistus, jota ei missään nimessä haluta hyväksyä. Mutta, jos kerran lääkkeistä oli apua niin masennusdiagnoosi oli täysin oikea.

Omalla kohdallani 90-luvun lopulla minua pyöritettiin työpaikkalaakärissä noin vuoden ajan vaikka kärsin jo hyvinkin selkeistä keskivaikean masennuksen oireista, vasta siitä vaiheessa kun kuvaan astuivat ensimmäiset itsetuhoisuuteen viittaavat toiminnat herättiin lääkärin toimesta (hänkin uusi ja hoiti minua ensimmäistä kertaa) ja tilattiin akuuttiaika mtt:oon.

En missään nimessä halua vähätellä kokemuksiasi, mutta kuten jo tuossa Solomon kertoi on usein "vahvassa hoitoon ohjauksessa" myös omat haasteensa. Yleensäkin työpaikkalääkäreissä kannattaa yrittää löytää sellainen johon luottaa ja kaikin mahdollisin keinoin varata aikansä hänelle. Ikävä kyllä monesti lääkäri valitaan satunnaisesti eikä sairastuneella ihmisellä usein ole voimia taistella päästäkseen haluamalleen lääkärille.

 

[ms.qvist]

En missään nimessä halua vähätellä kokemuksiasi, mutta kuten jo tuossa Solomon kertoi on usein "vahvassa hoitoon ohjauksessa" myös omat haasteensa. Yleensäkin työpaikkalääkäreissä kannattaa yrittää löytää sellainen johon luottaa ja kaikin mahdollisin keinoin varata aikansä hänelle. Ikävä kyllä monesti lääkäri valitaan satunnaisesti eikä sairastuneella ihmisellä usein ole voimia taistella päästäkseen haluamalleen lääkärille.

Tärkeintähän olisi löytää se kultainen keskitie eli oppia lukemaan asiaksta ja olemaan maltillinen ja kertoa rauhallisesti asioista - toisaalta totuuttakaan ei pidä vältellä vaan silloin kun sen paikka on niin se on parempi kertoa kuin jättää kertomatta tai vähätellä asiaa (tai jättää asia omaan arvoonsa kuten minun kohdalla on ilmeisestikin tehty, ts. lääkäri ei ole reagoinut potilaan "avunpyyntöön").

Olen ollut saman konsernin palveluksessa kahdella eri paikkakunnalla (työterveyshuollosta vastaa valtakunnallisesti sama yritys). Vantaalle muutettuani ja siellä jouduttuani alkuun työterveyshuollon asiakkaaksi jonojen tähden niin jouduin vajaan vuoden aikana neljän eri lääkärin potilaaksi koska työterveyspiste oli täydellinen läpikulkupaikka nuorille lääkäreille. He olivat siellä pari kuukautta ja sen jälkeen muualle, jokainen voi päätellä ettei tällaisen toiminnan seurauksena voida luoda pysyvää lääkäri-potilas-suhdetta. Seurauksena usein on sitten se, että ongelmat vain pahenevat kunnes ollaan akuutissa tilassa tai satutaan pääsemään mtt:n asiakkaaksi - minä pääsin ensin mtt:n asiakkaaksi mutta tilanne oli jo luisumassa hanskasta ja seurauksena oli sitten päättymättömältä tuntuva sl-kierre mt-ongelmien tähden. Nyt onnekseni tilanne on se, että on ilmeisesti oikea diagniiso ja toimiva lääkitys joten pahin toivottavasti on takana.

Uskon kuitenkin, että niitä hyviäkin työterveyshuoltoja on olemassa, sellaisia joissa työskentely on asiakaslähtöistä ja joissa lääkärit pysyvät virassaan kauemmin kuin muutaman kuukauden verran jolloin päästään ideaaliin tilanteeseen, että saadaan tutustua asaikkaaseen rauhassa ja toimia hänen tarpeidensa mukaan - olipa lähete suoraan lyhytkestoiseen terapiaan tai mtt:oon.

vlad.

 

[Solomon]

Pitää ottaa huomioon, että monet ihmiset eivät halua masennusdiagnoosia! Tämä käy hyvin ilmi Mr.Solomonin viestistä

...

Jos lääkäri olisi halunnut toimia mahdollisimman nopeasti hän olisi läkännyt kortisonireseptin kouraan ja jättänyt asian siihen. Lääkärihän on toiminut tuossa aivan erinomaisesti! Ei ihottuman takia masennusdiagnoosia tehdä ja tarjous terapiasta tekee kertomuksestasi suorastaan loistavan kuvauksen hyvästä lääkirityöstä.

Voin uskoa, etteivät monet halua masennusdiagnoosia, mutta kertomani ei siitä esimerkiksi käy. Sanoin läheiseni järkyttyneen ja yllättyneen diagnoosista, en vältelleen, kammoksuneen tai pyrkineen kieltämään sitä. Kun haluaa tehdä toisen tekstistä tulkintoja vieraasta ihmisestä, kannattaa välttää mutkien suoristamista.

Ihmisläheisyys tässä tarkoittanee sitä, että monilla ihmisilla "psyykkinen sairaus" on kauhistus, jota ei missään nimessä haluta hyväksyä. Mutta, jos kerran lääkkeistä oli apua niin masennusdiagnoosi oli täysin oikea.

Diagnoosi oli oikea ja ratkaisutkin taisivat lopulta osoittautua hyviksi. Ihmisläheistä olisi kuitenkin tosiaan ollut asian puhuminen auki välittömästi muutenkin kuin pisteyttämällä häthätää saamia kaavakevastauksia, antamalla psykologin numero ja lykkäämällä resepti takataskuun. Varsinkin, kun masennusdiagnoosi oli yllätys.

 

[Elrith]

Freud oli itse asiassa lääkärinä hyvinkin biologinen eikä häntä mielestäni voi syyttää tästä. Enemmänkin sormella voisi osoittaa sosiaalisten ja humanististen oppien suuntaan. Kiista on ilmeisesti ikuisesti ratkaisematon, sillä meillä ei ole mitään käsitystä siitä miten tietoisuus syntyy materiasta. Niiden välillä on (toistaiseksi) ylittämätön kuilu.

Sörkitään vähän vanhempaa viestiä:

Freudia pitää nimenomaan syyttää tästä. Freudin psykoterapian lähtökohta oli nimenomaan se, että kaikki psyykkiset ongelmat voi ratkaista terapialla. Uransa alkuvaiheissa Freud oli hyvinkin kiinnostunut mm. kokaiinin käytöstä psykiatriassa, mutta hän päätyi lopulta nimenomaan siihen, että psyykkiset häiriöt johtuvat alitajunnasta, ja siksi ne voi ratkaista "avaamalla" alitajuiset syyt mielenhäiriöön.

Kansanomaisesti voisi sanoa että Freud puhui paskaa. Tieteellisesti katsoen Freudin metodologia oli naurettavaa, ja loogisesti Freudin teoriat ja koko psykoanalyysi eivät ole tieteellisiä koska mitään psykoanalyysin keskeisiä väitteitä ei ole mahdollista todistaa vääriksi (kts. Karl Popper).

 

[kantriantero]

Oho, tämän mukaan vuonna 2004 lähes puolet sairauslomista johtui masennuksesta:

http://www.suomenkuvalehti.fi/?id=8256

Mitä masennuslääkkeisiin tulee, niin käsitys siitä, että niitä syödään aivan likaa sai asiantuntijoiden suusta aika vakuuttavan vahvistuksen, jos sattui katsomaan Teemalta pari viikkoa sitten tulleen Duodecim-keskustelun nimellä Lääkärikilta: "Mitä masennus on?"

Depression hoito lääkityksellä on nimenomaan helppo ratkaisu. Vaikka tiedetään, että sen yleistymiseen ovat vaikuttaneet mm. sellaiset syyt kuin yhteisöllisyyden ja sosiaalisten siteiden heikkeneminen, arvomaailman muutokset, jopa fyysisen rasituksen väheneminen, niin järjestäpä nyt sitten jollekin tyhjästä uusi työyhteisö, sukulaiset tai maailmankatsomus. Psykoterapia on kallista, eivätkä läheskään kaikki tarvitsevat sitä saa.

Toisekseen, jos merkittävää hyötyä lääkkeistä onkin vaikka vain puolille potilaista, eikä etukäteen voi varmasti tietää kenelle siitä sitä on hyötyä, ainoa keino sen saamiseksi selville on tietenkin syytää niitä kaikille.

Kukapa ei haluaisi saada "parasta mahdollista" hoitoa, jos lääkitys on siinä mahdollisesti olennainen osa. Inhimillistä on myös, että lääkäri sitä haluaa antaa, vaikkapa sitten vain varmuuden vuoksi. Jokainen voi kuvitella sitä syyttävien sormien määrää, jos lääkäri ei ole käyttänyt kaikkia korttejaan ennen kuin potilas menee myöhemmin vaikkapa hirttämään itsensä.

Aiheesta käytyä yleistä keskustelua seurattuani tässä on mielestäni valitettavasti käynyt myös vähän niin, että samalla kun masennuksesta on viime vuosina alettu puhumaan avoimemmin sairautena, tämä on osaltaan vaikuttanut yleiseen uskoon lääkkeiden käyttöön vähintäänkin osana sairauden parantamisessa. Tuntuu myös siltä, että tietylle osalle on helpompi käsitellä oman tai läheisen lamaantumisesta aiheutuva häpeää, kun sen voi ikään kuin työntää mielen ulkopuolelle lääkkein hoidettavaksi sairaudeksi. Yllättävän paljon nimittäin näkee syyttäviä kirjoituksia, joissa muu kuin resepti, esim. lääkärin kehoitus lisätä liikuntaa nähdään epäolennaisena ja kyvyttömyytenä ymmärtää todellista masennusta. Hemmetti, itse olisin päinvastoin vihainen, jos saisin jälkeenpäin tietää, että lääkäri ei olisi kaiken mahdollisen muun hoidon lisäksi kertonut jotain näin yksimielisesti hyväksi todettua ja helppoa keinoa itsensä auttamiseen.

 

[Flu]

Depression hoito lääkityksellä on nimenomaan helppo ratkaisu.

Helppo ei ole sama kuin huono. Jos johonkin ongelmaan on helppo ratkaisu, joka tyydyttää kaikkia osapuolia niin sehän nyt vain on loistava asia.

Vaikka tiedetään, että sen yleistymiseen ovat vaikuttaneet mm. sellaiset syyt kuin yhteisöllisyyden ja sosiaalisten siteiden heikkeneminen, arvomaailman muutokset, jopa fyysisen rasituksen väheneminen, niin järjestäpä nyt sitten jollekin tyhjästä uusi työyhteisö, sukulaiset tai maailmankatsomus. Psykoterapia on kallista, eivätkä läheskään kaikki tarvitsevat sitä saa.

Tiedetään, että masennuksen yleistymiseen on ainakin vaikuttanut se, että sitä diagnotisoidaan helpommin ja yleinen hyväksyttävyys mielenterveysongelmissa on parantunut ja saa aikaan ihmisten hakeutumisen hoitoon paljon pienemmistä ongelmista kuin aikaisemmin.

Toisekseen, jos merkittävää hyötyä lääkkeistä onkin vaikka vain puolille potilaista, eikä etukäteen voi varmasti tietää kenelle siitä sitä on hyötyä, ainoa keino sen saamiseksi selville on tietenkin syytää niitä kaikille.

Nyt taas puhutaan varmaankin lievän masennuksen hoidosta? Keskivaikean ja vaikean masennuksen kohdalla - hoitosuositus, joka käsittääkseni on vankalla tieteellisellä pojalla, nojaa lääkkeiden ja terapian samanaikaaseen käyttöön. Itse asiassa jo keskivaikean masennuksen hoidossa saa lääkäri olla melkoinen Leino, jos haluaa saada Kelalta kolmen kuukauden jälkeen myönteisen sairaspäivärahapäätöksen ilman laisinkaan lääkkeiden käyttöä.

Kukapa ei haluaisi saada "parasta mahdollista" hoitoa, jos lääkitys on siinä mahdollisesti olennainen osa. Inhimillistä on myös, että lääkäri sitä haluaa antaa, vaikkapa sitten vain varmuuden vuoksi. Jokainen voi kuvitella sitä syyttävien sormien määrää, jos lääkäri ei ole käyttänyt kaikkia korttejaan ennen kuin potilas menee myöhemmin vaikkapa hirttämään itsensä.

Juuri näin. Ja ahdistuksen vähentämisessä lääkkeet ovat erinomaisia ja toisen tilan todellinen laajuus on monesti vaikeasti arvattavissa. Useimmat ihmiset pelästyvät itsekkin itsetuhoisia ajatuksia eivätkä halua saattaa niitä lääkärin tietoon.

Aiheesta käytyä yleistä keskustelua seurattuani tässä on mielestäni valitettavasti käynyt myös vähän niin, että samalla kun masennuksesta on viime vuosina alettu puhumaan avoimemmin sairautena, tämä on osaltaan vaikuttanut yleiseen uskoon lääkkeiden käyttöön vähintäänkin osana sairauden parantamisessa.

No se on hyvä, koska lääkkeet ovat hyvä osa sairaudesta paranemisessä ja tälläinen asenne on huomattavasti parempi, kuin aikaisempi "ne vaan on hulluja" tai "ota itseäsi niskasta kiinni" asenne. Näidenkin mielipiteiten edustajia on tässäkin ketjussa nähty.

Tuntuu myös siltä, että tietylle osalle on helpompi käsitellä oman tai läheisen lamaantumisesta aiheutuva häpeää, kun sen voi ikään kuin työntää mielen ulkopuolelle lääkkein hoidettavaksi sairaudeksi. Yllättävän paljon nimittäin näkee syyttäviä kirjoituksia, joissa muu kuin resepti, esim. lääkärin kehoitus lisätä liikuntaa nähdään epäolennaisena ja kyvyttömyytenä ymmärtää todellista masennusta. Hemmetti, itse olisin päinvastoin vihainen, jos saisin jälkeenpäin tietää, että lääkäri ei olisi kaiken mahdollisen muun hoidon lisäksi kertonut jotain näin yksimielisesti hyväksi todettua ja helppoa keinoa itsensä auttamiseen.

Ihan oikeasti en usko, että löytyy lääkäreitä, jotka ainoastaan antavat sen pilleripurkin ja käskevät kotiin. Jos sinulla tai läheiselläsi tämänmoinen lääkäri tulee vastaan niin suosittelen välitöntä hoitavan lääkärin vaihtoa. Jotenkin tuntuu, että monilla on sellainen käsitys, että kun potilas tulee ensimmäistä kertaa lääkärin luo masennuksen takia - keskustelu menee jotenkin näin. "Vähän masentaa ja työt stressaa". "Ok otappas näitä pillereitä ja urheile enemmän. Nähdään parin viikon kuluttua ja kerro miten menee".

Oikeasti ihmiset tulevat masennuksen takia lääkäriin ensimmäisen kerran usein muiden kehoituksesta tai primäärisesti muista oireista kuten unettomuudesta. Sitten lääkäri ensimmäisen kerran kehoittaa kertomaan omista tuntemuksistaan niin monesti ihminen voi romahtaa samalla hetkellä pelkästä kysymyksestä. Nämä täysin puhekyvyttömät tai jatkuvasti itkevät ihmiset ovat niitä masennusdiagnoosin saavia. Ja monesti he tarvitsevat lääkkeitä, jotta paranemisprosessia voidaan aloittaa. Jos potilas nukkuu maksimissaan pari tuntia yössä, jo pelkästään tämän aiheuttava univaje voi pitkittyessään saada aikaan vakavia mielenterveysongelmia.

 

[Tinke-80]

Taas osalla ihmisiä on sen hyvää "tietoa" masennuksesta ja sen hoidosta että pitää korjata pari asiaa.

Keskivaikeaan masennukseen sairastunut ei ole kykenevä terapiaan. Ainakaan itse en ollut kykenevä kunnolliseen terapiaan niinä kertoina kun olen sairastanut keskivaikeaa masennusta. Lääkkeillä saadaan ihminen siihen tilaan että terapiasta on jotain hyötyä sinulle. Näin ainakin itse sen koin ja näin minulle on moni lääkäri/sairaanhoitaja kertonut. Muutenkin ihmisillä on mielenkiintoisia harhaluuloja terapiasta. Mutta omat kokemukseni jääköön ainoastaan omaan tietooni. Sen voin mainita ettei se terapia ole kovinkaan ihmeellistä tai erikoista. Miehille se kuulemma voi olla vaikeampaa kun joutuu avautumaan ja puhumaan omista tuntemuksistaan joka kuulemma on joillekin miehille todella vaikeaa.

- tinke.80

 

[Solomon]

Keskivaikeaan masennukseen sairastunut ei ole kykenevä terapiaan. Ainakaan itse en ollut kykenevä kunnolliseen terapiaan niinä kertoina kun olen sairastanut keskivaikeaa masennusta. Lääkkeillä saadaan ihminen siihen tilaan että terapiasta on jotain hyötyä sinulle. Näin ainakin itse sen koin ja näin minulle on moni lääkäri/sairaanhoitaja kertonut. Muutenkin ihmisillä on mielenkiintoisia harhaluuloja terapiasta. Mutta omat kokemukseni jääköön ainoastaan omaan tietooni. Sen voin mainita ettei se terapia ole kovinkaan ihmeellistä tai erikoista.

Kun terapiakorvaukset KELAlta olivat hakusessa, diagnoosini muistaakseni oli mm. keskivaikea masennus. Mahdotonta sanoa olisivatko lääkkeet suoristaneet polkuani, lääkehoitoa ei koskaan minulle edes ehdotettu. En kyllä mitenkään taida olla tyypillisin masennuspotilas, toisaalta lääkkeettömyys voisi olla ainakin osittain sattumaa, sillä akuuteimmissakin tilanteissani olen jotenkin eksynyt asioimaan psykologien kanssa. Nehän eivät lääkkeitä edes voi määrätä.

Psykoterapia ei minustakaan ole millään tavalla ihmeellistä. Välillä sitä tosin edelleen huomaa odottelevansa edes pieniä ihmeitä, jotka samalla kuittaisivat terapeutin isot laskut. Mutta ehkä yhteiskunta silti teki hyvin antaessaan mulle tämän mahdollisuuden - terapiasta kun mitä todennäköisimmin on ollut apua.

 

[SamSpade]

Alkoholista tekee kaikkiaan vaarallisen lääkkeen juuri sen helppo saatavuus, kontrolloimaton käyttö, vaikutus negatiivisesti psyykkiseen olotilaan, negatiivinen vaikutus fyysiseen olotilaan muutamia vain luetellakseni. Lääkkeiden käyttö on kuitenkin melkoisesti turvallisempaa vaikka niihinkin liittyy haittavaikutuksia ja riippuvuutta synnyttäviä tekijöitä. Tärkeää on myös muistaa se, että lääkkeitä käyttävä henkilö on usein hoidon piirissä joten hän on siinä suhteessa turvallisemmassa asemassa kuin alkoholiin turvautuva verrokki-ihminen joka saa alkonsa kauppaan kävelemällä - kierre väärinkäyttöön syntyy siis paljon helpommin ja on usein nopeudestaan johtuen paljon tuhoisampaa.

vlad.

Lisäksi alkoholilla on sellainen erittäin ikävä vaikutus että "morkkikset" vain pahenevat iän myötä. Alkoholin, pitkään käytettynä, on todistettu kiistattomasti tekevän hitaita, pysyviä muutoksia psyykeeseen. Eli olo saattaa kännissä helpottua ja tuntua siedettävälle, mutta seuraavana päivänä totuus iskee taas entistä kylmenpänä vasten kasvoja kun morkkis tulee ja sitten sitä koitetaankin parannella krapularyypyillä.. ja kierre alkaa olemaan valmis..

 

[Yläpesä]

Freudia pitää nimenomaan syyttää tästä. Freudin psykoterapian lähtökohta oli nimenomaan se, että kaikki psyykkiset ongelmat voi ratkaista terapialla.

Alkuperäinen mjr:n kommentti oli siis:

"Jonkinlaisena freudilaisena perimänä kai on tämä edelleen laajalle levinnyt halu kieltää mielenterveyden fysikaaliset ilmentymät ja käsitys lääkityksestä "keinotekoisena" ratkaisuna."

Freud itse ei missään nimessä ollut kieltämässä biologiaa ihmisen käyttäytymisen primääritieteenä, olihan hän itse neurologin koulutuksen saanut. Yksi keskeisimmistä "uusista" asioista joita hän alalle toi, oli seksuaalivietti, joka on olennaisesti biologinen luonteeltaan. Hänen mukaansa suuri osa ihmisen sielunelämästä värittyy juuri tämän alkukantaisen muuttamattoman biologisen pakon törmätessä sosiaalisen todellisuuden rajoihin. Yhä edelleen freudilaisuus elää mm. Suomessa vahvimpana juuri lääkärikunnassa, siis biologisessa viitekehyksessä (jos jätetään psykoanalyysin käyttö kulttuuriteollisuudessa omaan kastiinsa).

Freudin biologisesta agendasta on kirjoittanut muistaakseni Sulloway.

Hän ei myöskään mitenkään väittänyt puhehoitonsa pystyvän hoitamaan kaikkia psyykkisiä häiriöitä, vaan lähinnä niitä lieviä neurooseja, joita siihen aikaan ylemmässä keskiluokassa podettiin (fobiat, hysteria joka nykyään on lähes "kadonnut"). Vakavampien häiriöiden kohdalla hän nosti kädet pystyyn.

Kyllä nämä kauimmaksi ihmisen fysiologisesta todellisuudesta eksyneet psyykistit ovat sosio-humanistisen psykologian edustajia. Tietenkin Freudia on helppo syyttää kaikesta koska niin paljon hän pisti väitteillään liikkeelle, osoittaen samalla kiistanalaisen teoriansa hedelmällisyyden.

Kansanomaisesti voisi sanoa että Freud puhui paskaa. Tieteellisesti katsoen Freudin metodologia oli naurettavaa, ja loogisesti Freudin teoriat ja koko psykoanalyysi eivät ole tieteellisiä koska mitään psykoanalyysin keskeisiä väitteitä ei ole mahdollista todistaa vääriksi (kts. Karl Popper).

Nyt menee sitten pesuvesi, lapsi, vati ja heittäjän kädetkin samassa kyydissä ulos ikkunasta. Voi vain kuvitella minkälaisen aggression keskeiset väitteet aikanaan aiheuttivat, kun ne näköjään edelleenkin nostavat tuntoja muustakin lähteestä kuin metodologiakritiikistä.
Potilaan kuuleminen, vuorovaikutuksen mukaan ottaminen hoitoprosessiin, tunteiden systemaattinen käsittely, transferenssi ja (eräs) psyyken dynamiikkamalli. Eivät nuo mitään paskaa sentään ole tänä päivänäkään, vaikka mm. psykoseksuaalisella kehityksellä (erityisesti oidipus-kompleksilla ja peniskateudella), unien tulkinnalla tai assosisoinnilla onkin ansaitusti heitetty kuikkaa. Toimivat osat tuosta teoriasta ovat vain sulautuneet oikeastaan kaikkiin uusiin suuntauksiin, joissa tieteelliset kriteeritkin otetaan tarkemmin huomioon.

 

[Solomon]

Potilaan kuuleminen, vuorovaikutuksen mukaan ottaminen hoitoprosessiin, tunteiden systemaattinen käsittely, transferenssi ja (eräs) psyyken dynamiikkamalli. Eivät nuo mitään paskaa sentään ole tänä päivänäkään, vaikka mm. psykoseksuaalisella kehityksellä (erityisesti oidipus-kompleksilla ja peniskateudella), unien tulkinnalla tai assosisoinnilla onkin ansaitusti heitetty kuikkaa.

En tiedä pitäisikö heittää kuikkaa terapeutillani, mutta meillä kyllä pöytä on sohvalle istuttaessa tyhjä, sana vapaa, mielijohteet sallittuja ja joitakin asioita käsiteltäessä toivottujakin. Menetelmä ja taustakäsitykset ovat takuulla jonkin verran muuttuneet sitten Freudin vapaan assosiaation ja psykoanalyysin, mutta täysin uusi tieto on se, että assosiointi terapiassa jo sinänsä tulisi lukea muinaisjäänteeksi.

 

[mjr]

Alkuperäinen mjr:n kommentti oli siis:

"Jonkinlaisena freudilaisena perimänä kai on tämä edelleen laajalle levinnyt halu kieltää mielenterveyden fysikaaliset ilmentymät ja käsitys lääkityksestä "keinotekoisena" ratkaisuna."

Freud itse ei missään nimessä ollut kieltämässä biologiaa ihmisen käyttäytymisen primääritieteenä, olihan hän itse neurologin koulutuksen saanut. Yksi keskeisimmistä "uusista" asioista joita hän alalle toi, oli seksuaalivietti, joka on olennaisesti biologinen luonteeltaan. Hänen mukaansa suuri osa ihmisen sielunelämästä värittyy juuri tämän alkukantaisen muuttamattoman biologisen pakon törmätessä sosiaalisen todellisuuden rajoihin. Yhä edelleen freudilaisuus elää mm. Suomessa vahvimpana juuri lääkärikunnassa, siis biologisessa viitekehyksessä (jos jätetään psykoanalyysin käyttö kulttuuriteollisuudessa omaan kastiinsa).

Freud epäilemättä oli parempi kuin seuraajansa - freudilaiseksi kansanuskoksi joka tapauksessa muotoutui melkoisen systemaattinen fysiologisen ja biologisen aspektin vähättely mielisairauksien hoidossa, mikä nykyään elää vielä kansan syvissä riveissä, ja epäilemättä psykoanalyyttisessä koulukunnassa siinä määrin kuin se vielä on elossa. Hänen metodinsa ei missään tapauksessa ollut tyylipuhtaan luonnontieteellinen, esimerkiksi falsifioitavuus ei todellakaan aina ollut mahdollista. Parhaimmillaan Freud voidaan kai nähdä suurena visionäärinä joka avasi paljon uusia uria, mutta syystä tai toisesta hän tai hänen vaikutuksensa päätyi myös tukkimaan toisia, jotka myöhemmin ovat osoittautuneet kuitenkin tehokkaiksi välineiksi mielisairauksien ymmärtämisessä ja parantamisessa. Pahimillaan (sovellettu) freudilaisuus saattoi sitten olla älyllisesti täysin suljettu systeemi, jota esimerkiksi potilaan omat mielipiteet ja tuntemukset eivät pystyneet heiluttamaan - puhumattakaan toisten psykologisten suuntausten empiirisistä havainnoista tai muusta kritiikistä.

 

[Elrith]

Nyt menee sitten pesuvesi, lapsi, vati ja heittäjän kädetkin samassa kyydissä ulos ikkunasta. Voi vain kuvitella minkälaisen aggression keskeiset väitteet aikanaan aiheuttivat, kun ne näköjään edelleenkin nostavat tuntoja muustakin lähteestä kuin metodologiakritiikistä.
Potilaan kuuleminen, vuorovaikutuksen mukaan ottaminen hoitoprosessiin, tunteiden systemaattinen käsittely, transferenssi ja (eräs) psyyken dynamiikkamalli. Eivät nuo mitään paskaa sentään ole tänä päivänäkään, vaikka mm. psykoseksuaalisella kehityksellä (erityisesti oidipus-kompleksilla ja peniskateudella), unien tulkinnalla tai assosisoinnilla onkin ansaitusti heitetty kuikkaa. Toimivat osat tuosta teoriasta ovat vain sulautuneet oikeastaan kaikkiin uusiin suuntauksiin, joissa tieteelliset kriteeritkin otetaan tarkemmin huomioon.

Keskeinen pointti on se, että Freud puhui paskaa koska hänen metodologiansa oli täysin epätieteellinen. Niissä asioissa, joissa hän on ollut oikeassa, hän on joko kirjannut jonkin jo tunnetun asian tai arvannut.

Freudilla ei ole sen kummempia tieteellisiä meriittejä kun vaikkapa Demokritoksella, joka sattumalta arvasi oikein, että aine koostuu atomeista. Ei sekään arvaus perustunut mihinkään metodiin tai tutkimukseen, kunhan heitti päästään. Niin Freudkin teki.

 

[ms.qvist]

Taas osalla ihmisiä on sen hyvää "tietoa" masennuksesta ja sen hoidosta että pitää korjata pari asiaa.

Keskivaikeaan masennukseen sairastunut ei ole kykenevä terapiaan. Ainakaan itse en ollut kykenevä kunnolliseen terapiaan niinä kertoina kun olen sairastanut keskivaikeaa masennusta. Lääkkeillä saadaan ihminen siihen tilaan että terapiasta on jotain hyötyä sinulle. Näin ainakin itse sen koin ja näin minulle on moni lääkäri/sairaanhoitaja kertonut. Muutenkin ihmisillä on mielenkiintoisia harhaluuloja terapiasta. Mutta omat kokemukseni jääköön ainoastaan omaan tietooni. Sen voin mainita ettei se terapia ole kovinkaan ihmeellistä tai erikoista. Miehille se kuulemma voi olla vaikeampaa kun joutuu avautumaan ja puhumaan omista tuntemuksistaan joka kuulemma on joillekin miehille todella vaikeaa.

Tämä terapiaan kykeneväisyys on hyvinkin yksilöllistä, minulla on ollut aiemmin dignooseina keskivaikea että vaikea-asteinen masennus ja kummassakin tapauksessa kykenin terapiaan, tosin joskus oli peruttava aikoja kun ei yksinkertaisesti kyennyt lähtemään mihinkään mutta pääsääntöisesti kykenin käymään terapiassa säännöllisesti.

Samoin olen ollut päiväosastohoidossa, tuolloinkin samoilla diagnooseille (& pers.häiriö) - toisinaan päivät olivat vaikeita ja lähteminen ylivoimaista mutta pääsääntöisesti kuitenkin kykenin hoitamaan tämänkin velvollisuuden ongelmastani huolimatta.

Edelleen kuitenkin painotan sitä, että kysymys on yksilöllisyydestä, joku ei kykene keskivaikeassa masennuksessa mihinkään (ei ainakaan ilman kunnollista lääkitystä) kun taasen toisen toimintakyky ei vielä siinä määrin ole laskenut etteikö hän selviäisi jotenkuten arjesta terapian ja lääkityksen kanssa (täsmennetään vielä, että minulla on aina ollut lääkitys mt-ongelmiini).

Suuri vaikutus on myös sillä millainen suhde terapeutin ja potilaan välille muodostuu, jos suhde on luottamuksellinen ja vuorovaikutuspelaa molempiin suuntiin niin avautuminenkin on yleensä helpompaa - jopa miehille. Mikäli taasen terapeutti-potilas -suhteessa on ongelmia niin tämän jälkeen koko hoidolta voi pudota pohja pois. Omasta kokemuksestani voin sanoa sen verran, että jos kohdalle sattuu terapeutti jonka kanssa ei synkkaa laisinkaan niin tulos on surullinen potilaan kannalta - hoito ottaa takapakkia ja potilaan kunnossa tapahtuu jopa huomattavaakin taantumista ilman, että terapeutti sitä edes välttämättä hoksaa jos potilas on hiukkaakaan manipuloivampi tms. tai jos terapeutti on töissä asenteella "kunhan istun päiväni täällä ja olen kuuntelevinani mitä asiakkaani löpisee".

Tällä hetkellä olen kuntoutustuella - helmikuun 2007 loppuun, säännöllisessä terapiassa, lisäksi edessä on mahdollisesti lyhyehkö hoitojakso päiväosastolla (tai ainakin käyn katsomassa millainen meno siellä on). Lääkityskin on olemassa, joskin diagnoosin tarkentumisen myötä (kaksisuuntainen mielialahäiriö) uudistettu sellainen.

vlad.

 

[kantriantero]

Helppo ei ole sama kuin huono. Jos johonkin ongelmaan on helppo ratkaisu, joka tyydyttää kaikkia osapuolia niin sehän nyt vain on loistava asia.

Toki, mutta varmasti "helppous" edesauttaa myös sitä, että lääkkeitä syötetään enemmän kuin olisi tarpeen. Muiden hoitomuotojen hankaluuden vuoksi vaihtoehtoja ei tietenkään usein käytännössä oikein edes ole.

Eilen tuli muuten Teemalta ikääntymisestä kertovaa ohjelmaa, jossa yhtenä aika raflaavasti otsikoituna aiheena oli suomalaisten laitosvanhusten kärkitila maailmassa psyykelääkkeiden käytössä. Prof. Sirkka-Liisa Kivelä puhui jopa vanhusten "kemikaalisesta pahoinpitelystä". Yhtenä osana tässä on masennuslääkkeet, joita Helsingin laitosvanhuksista syö 30%. Näistä vain joka viidennellä oli diagnosoitu masennus.

Tiedetään, että masennuksen yleistymiseen on ainakin vaikuttanut se, että sitä diagnotisoidaan helpommin ja yleinen hyväksyttävyys mielenterveysongelmissa on parantunut ja saa aikaan ihmisten hakeutumisen hoitoon paljon pienemmistä ongelmista kuin aikaisemmin.

Varmasti niinkin, mutta myös maailman muuttumisella stressaavammaksi on vaikutuksensa. Katselin muistin virkistämiseksi tuon keskustelun eilen nauhalta uudelleen, ja siinä yleislääkäri ja vt. terveysjohtaja Helena Kemppisen mukaan lievät ja keskivaikeat masennukset ovat lisääntyneet juuri tästä syystä räjähdysmäisesti viimeisen 30 vuoden aikana. Prof. Hasse Karlsson viittasi kansainvälisiin tukimuksiin, joiden mukaan 70-luvulla syntyneillä on kolminkertainen riski sairastua depressioon sodanjälkeisiin sukupolviin verrattuna.

Nyt taas puhutaan varmaankin lievän masennuksen hoidosta? Keskivaikean ja vaikean masennuksen kohdalla - hoitosuositus, joka käsittääkseni on vankalla tieteellisellä pojalla, nojaa lääkkeiden ja terapian samanaikaaseen käyttöön. Itse asiassa jo keskivaikean masennuksen hoidossa saa lääkäri olla melkoinen Leino, jos haluaa saada Kelalta kolmen kuukauden jälkeen myönteisen sairaspäivärahapäätöksen ilman laisinkaan lääkkeiden käyttöä.

Varmaankin puhutaan niistä kaikista 200000-300000 hoitoa vaativasta masennuspotilaasta. Psykiatri Matti Huttusen mukaan lääketeollisuuden mukaan masennuslääkkeistä hyötyy merkittävästi 70% potilaista, mutta näissä luvuissa "unohdetaan" mainita lumevaikutus, joka toimii depression yhteydessä 40% potilaista. Varsinaista ratkaisevaa hyötyä lääkkeistä on hänen arvionsa mukaan ehkä 20-30% potilaista. Siitä, kenelle lääkkeistä on eniten hyötyä, Huttunen ja Karlsson viittasivat tutkimukseen, jonka mukaan psykoterapiasta hyötyy lääkkeitä enemmän masennuspotilaat, joilla on traumoja lapsuusajalta. Potilaat, joilla ei näitä lapsuuskokemuksia ollut, puolestaan hyötyivät vastaavasti enemmän lääkkeistä kuin psykoterapiasta.

Oikeasti ihmiset tulevat masennuksen takia lääkäriin ensimmäisen kerran usein muiden kehoituksesta tai primäärisesti muista oireista kuten unettomuudesta. Sitten lääkäri ensimmäisen kerran kehoittaa kertomaan omista tuntemuksistaan niin monesti ihminen voi romahtaa samalla hetkellä pelkästä kysymyksestä. Nämä täysin puhekyvyttömät tai jatkuvasti itkevät ihmiset ovat niitä masennusdiagnoosin saavia. Ja monesti he tarvitsevat lääkkeitä, jotta paranemisprosessia voidaan aloittaa.

Jep, Karlssoninkin mukaan noin kolmannes näin. Eihän näissä pahimmissa tapauksissa ilman tuota lääkkeillä aikaansaatua "boostia" olisi edes edellytyksiä aloittaa mitään sosiaalista kuntoutusta. Ilmeisesti niihin vaan jäädään monessa tapauksessa kuitenkin turhankin pitkään kiinni, kuten eilisessä vanhuusdokumentissakin annettiin ymmärtää.

 

[Uleåborgir]

Nostetaanpa tämä kiva ketju ylös.

Allekirjoittanut sairastui masennukseen muutama vuosi sitten ja viime vuoden syyskesällä puhkesi bipolaarihäiriö, tauti joka tunnettiin ennen maanis-depressiivisyytenä.

Viime vuoden kesä meni valtavassa energiapuuskassa, jossa ei katsottu aikaa eikä paikkaa eikä mitään muutakaan. Itseluottamus oli pilvissä. Rahaa paloi. Tapahtui muutakin, mutta ei tässä sen enempää. Olin aikaisemmin ollut pari vuotta avohoidossa masennuksen ja pitkäaikaisen ahdistuksen vuoksi, mutta sitten läikähti yli.

Ostelin Visalla kitaroita ja kaikkea mahdollista krääsää ja Luottokunnan laskut kaatuivat päälleni ja jouduin turvautumaan vanhempiini laskujeni takia. Psykiatri lopetti SSRI-lääkitykseni ja viidessä päivässä masennuin osastokuntoon. Olin akuuttiosastolla puolitoista kuukautta.

Minulle oli siinä vaiheessa ihan sama olisinko sairastunut syöpään tai mihin tahansa tappavaan tautiin. En ollut itse aktiivinen kuoleman perässä, mutta minulle oli ihan sama. En halunnut olla, mutta en halunnut kai kuollakaan.

Helmikuussa, kun olin käynyt bipolaarihäiriöisten ryhmässä, alkoi nousu kohti lähes-normaalitilaa. Nyt pitää aamuisin ja iltaisin vetää nappeja niin, että nälkä lähtee.

I don't want to die, but sometimes I wish I've never been born at all - Bohemian Rhapsody - pyöri päässäni ja joka vitun aamu puristin käteni nyrkkiin niin, että kämmenissä oli painumat kynsistäni. Olin vuoden sairauslomalla. Se päättyi syyskuun alussa. Nyt olen osasairauspäivärahalla duunissa ja työ on henkireikä siinä missä SM-liigakierroksetkin.

Toivon, ettei kenellekään kanssakirjoittajalle puhkea samaa saatanallista sairautta kuin minulle. Ei kai tästä voi olla pahempaa kuin skitsofrenia.

Masennusvaihe on kaksisuuntaisessa ERITTÄIN vaikea. Ja ikävä kyllä "hulinajakson" pituus on vain yksi viides/kuudesosa masennuksesta. Hulinoissaan on tosi kiva olla. Aivan kuin olisi nousuhumalassa koko ajan ja äly leikkaa kuin partaveitsi ja voi ottaa kontaktia vaikka tasavallan presidenttiin ilman mitään ujosteluja...

Onneksi on hankittuna taidot valokuvaukseen ja kirjoittamiseen, jotta voi elättää itsensä kalossinkuvan perseeseen saaneena free lancerina.

Tulipa sitten avauduttua kunnolla. Ei siinä mitään, minulle saa vittuilla ihan samaan malliin kuin ennenkin. Se on ihan tervettä, eikä erikoiskohtelua tahdota. Lääkitys on kohdallaan eikä huippuja tai pohjia enää joudu kärsimään, kun vain muistaa napsia jyvät naamariin aamuin illoin.

 

[pernaveikko]

Lääkitys on kohdallaan eikä huippuja tai pohjia enää joudu kärsimään, kun vain muistaa napsia jyvät naamariin aamuin illoin.

Luonnollisesti tämä tulee ilman vittuilua tai erikoiskohtelua, tämä muille lukijoille, koska itsehän jo tämän tiesit.

Mistä sen tietää, että näillä lääkkeillä ei joudu enää kärsimään? Onko se sinun vai lääkärin oletus tai toive? Eli mikä näiden lääkkeiden teho on, antibiootit esimerkiksi huitelee siellä erittäin lähellä 100%.

Voiko näitä ajatella ollenkaan tuolla tavalla? Sinulla on kaiketi aika vahvat tropit ja toki ymmärrän, että kaikenlaista takapakkia voi tulla, mutta noin teoriassa edes.

 

[er_bai_wu]

Toivon, ettei kenellekään kanssakirjoittajalle puhkea samaa saatanallista sairautta kuin minulle. Ei kai tästä voi olla pahempaa kuin skitsofrenia.

Tsemppiä. Itselläni on kokemusta vastaavasta vain erään lapsuudenystäväni kautta, jonka kuulin juuri kuolleen viime viikolla parhaassa iässä. En tiedä mitä tapahtui, koska vaitonaisuus leimaa tapahtumaa, mutta oletan tietäväni totuuden. Omalta kohdalta jäi aika paskat fiilikset, koska näin kyseisen henkilön jonkin aikaa sitten ja kaikki näytti olevan taas kunnossa. Keskustelimme asiasta perinpohjaisesti ja vanha elämänilo näytti palanneen. Jotenkin nyt jäin miettimään olisiko sitä sittenkin voinut tehdä vielä jotain muuta, en tiedä.

 

[Pärde]

Tsemppiä Uleåborgirille. Itselläni kontaktipintaa lievästi masentuneesta (tai no, vähän enemmän, muttei mikään akuuttitapaus kuitenkaan) ihmisestä, ja pahalta tuntui katsoa vierestä toisen pahaa oloa.