Yömyöhällä jokunen huomio, jos kaivannet tarkennuksia niin laita ihmeessä lisää viestiä ketjuun.
kantriantero kirjoitti:
Nyt kun mainitsit tuon burn-outin, tai työuupumuksen kai suomeksi, niin minulle ainakin on hyvin epäselvää missä kohtaa pitäisi puhua uupumuksesta ja missä masennuksesta. Aihetta käsittelevästä materiaalista on ainakin minun ollut aika vaikea tehdä eroa noiden välillä, eikä asiaa helpota se, että uupumuksesta kertovissa teksteissä käytetään termejä "masennus" ja "masentunut" ihan surutta. Voi siis olla, että olen sekoittanut noita hiukan.
Tämä varmasti on eräs ongelma depressiosta puhuttaessa, termiä viljellään huomattavan paljon ja hyvinkin surutta ei-tieteellisissä lehdissä jolloinka siitä muotoutuu suurelle yleisölle varsin monenkirjava kuva mikä sitten edesauttaa sekaannuksien syntymiseen.
Burn-out eli työuupumus (kuten termi suomeksi kuuluu) voi siis johtaa ulkosyntyiseen masennukseen, kyllä masennuksia on sisäsyntyisiä ja ulkosyntyisiä - tämä pitää paikkansa, eli asia minkä taisitkin tuoda esille edellisessä viestissäsi. Mikä asia entisestään vaikeuttaa hoitoa kun on ongittava oikeat hoitomuodot oikeankaltaiselle masennukselle. Lisäksi stressitekijät voivat laukaista sisäsyntyisen masennuksen, eli sen mikä ilmenee aivojen välittäjäaineiden tason heittelehtimisenä. Eli stressi itsessään voi olla syynä toisistaan poikkeavasyisille masennuksille, toinen saa alkunsa ulkoisista syistä (riittämättömyyden tunne tms. kun ei pärjää töissä) kun taasen toisessa stressi synnyttää välittäjäaineiden tason laskun mikä voidaan katsoa sisäsyntyiseksi syyksi vaikka alkuperäinen syy on ulkosyntyinen.
Tuo alkuperäinen kuvaukseni lähtikin liikkeelle oikeastaan vasta siitä vaiheesta, kun lääkitys oli alkanut. Eihän kovin moni varmaan masennuksellaan ylpeile, vaan se pidetään omana tietona mahdollisimman pitkään, hautoen mielessä ties mitä. Aika monessa sairaskertomuksessa on kuitenkin näkynyt sama ilmiö, että siinä vaiheessa kun sairaus varsinaisesti diagnosoidaan, se on monelle ollut helpotus, kun on saanut kuulla mikä itseä oikeasti vaivaa.
Se on totta, että monille on helpotus kun sairaudelle tai olotilalle saadaan jokin tietty nimi jolla sitä kutsua, löytyy kuitenkin paljon ihmisiä (potilaita siis) joille tieto sairastumisesta psyykkiseen sairauteen on suuri järkytys ja tätä järkytystä seuraa kieltäminen - mikä sitten vaikeuttaa entisestään toipumista ja pidemmän päälle kuntoutumista.
Itse olen törmännyt niin niihin helpottuneisiin ihmisiin kuin myös näihin kieltäjiin - henkilöihin jotka eivät halua hyväksyä sairastavansa psyykkistä sairautta. he ovat hoitosektorille suunnaton haaste sillä usein he myös kieltäytyvät kaikenmoisesta hoidosta, ja hyvin usein siitä seuraa se, että he "tippuvat" kaikista tilastoista pois.
Hoitotyötä myös helpottaisi suunnattomasti se jos ihmiset osaisivat ja ennenkaikkea rohkenisivat hakeutua hoitoon ajoissa myös mielenterveydellisten sairauksien kohdalla - eihän kukaan jää potemaan kotiin murtunutta jalkaansa vaan hakeudutaan hoitoon.
Ihmisethän stressaavat nykyään lomastakin... ;) Mutta olen samaa mieltä, juuri olosuhteiden muutoksestahan edes jollain tasolla pysyvän parantumisen tai ennaltaehkäisyn on lähdettävä. Ei varmaan ole kuitenkaan ihan helppoa sen työpaikkalääkärinkään housuissa, jonka pitäisi ruveta ehdottelemaan - varsinkaan vähän iäkkäämmille ihmisille - työpaikan vaihtamista.
Elämä on yhtä stressiä - tai siltä tämä meno alkaa toisinaan tuntua. Olet oikeassa, ei ole helppoa työterveyslääkärin housuissa mutta ei ole myöskään helppoa kouluterveydenhuollossa - psyykkisesti sairaita löytyy lapsista vanhuksiin. Jotainhan senkin on kerrottava yhteiskunnasta ja sen kyvystä ratkoa ongelmia.
Tuo hoitomuotojen kombinaatio onkin juuri itseäni edelleenkin ja varmaan monia muitakin maallikkoja hiukan askarruttava juttu, joka edesauttaa ainakin omaa lääkekriittisyyttäni. Sehän nimittäin ikään kuin implisiittisesti todistaa, että pelkästään elimellisestä syystä ei masennuksessa ole kyse - miten psykoterapia voi nostaa laskenutta serotoniinitasoa? Ja jos ei nosta, silloinhan serotoniinista ei homma ainakaan kokonaan ole kiinni, jos psykoterapia toimii.
Tämän kaiken selittäminen vaatisi sitten pidemmän esseen, enkä usko, että siinäkään saisin noukittua esille tärkeimpiä puolia. Alkuun on hyvä muistaa se, että masennuksen syntysyitä on kahtaa eri lajia:
-sisäsyntyisiä.
-ulkosyntyisiä.
Sisäsyntyiset ovat näitä jotka johtuvat pääsääntöisesti laskeneesta serotoniinitasosta. Usein kuitenkin ennen ennenkuin potilas hakeutuu hoitoon hänellä on takanaan pitkä historia masentuneena, hänen elämänsä on kääntynyt pois tavanomaisilta raiteiltaan jolloinka kun lääkitys aloitetaan on samalla varmistettava se ettei tämä elämä jatka kulkuaan näillä väärillä raiteilla vaan se elämä on ohjattava takaisin oikeille raiteilleen ja tässä tarvitaan tätä psykoterapiaa mukana hoito-ohjelmassa. Jos potilas jätettäisi yksin pelkän lääkityksensä kanssa hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä jatkaisi elämäänsä kuin olisi sairas vaikka aivojen virkeystaso vastaakin jo terveen ihmisen virkeystasoa serotoniinin osalta.
Ulkosyntyiset masennukset taasen voivat johtua stressitekijöistä, traumaattisista kokemuksista (edelleen tapaus Myyrmannin jäljiltä ihmisiä käy terapiassa). Ulkosyntyiset kokemukset voivat kuitenkin vaikuttaa myös aivojen välittäjäaineisiin - jolloinka myös tällöin on ohjelmaan otettava lääkkeisiin turvautuminen muun hoito-ohjelman tukena.
Niin sisäsyntyisen masennuksen kuin myös ulkosyntyisen masennuksen hoidossa on esiarvoisen tärkeää, että potilas on riittävän kauan tehokkaan hoidon piirissä - mikä on riittävän kauan on täysin harkinnanvaraista, toiset selviävät puolen vuoden terapialla toiset taasen vaativat vuosien yhtäjaksoisen terapian. Terapeutin tehtävänä on tavallaan valvoa ettei tämä masentunut ajaudu uudelleen samoihin ympyröihin jotka pitäisivät hänet masentuneena, eli terapian eräs tehtävä on katkaista kierre minkä masennus ja siitä johtunut syrjäytyminen synnyttivät. Masennuksen eräs ongelmista on juuri se, että se syrjäyttää ihmiset niin läheisistään kuin myös yhteiskunnasta, lopulta pahimmissa tapauksissa masentuneen elämässä ei ole muuta kuin hän itse ja hänen mielensä "sairaat" ajatukset.
Vieläpä on huomioitava lapsuus ja sen vaikutus mahdolliseen herkkyyteen sairastua masennukseen, kaikki eivät saa yhtä hyviä lähtökohtia lapsuudessa ja hyvin traumaattinen lapsuus voi olla edesauttavana tekijänä masennukseen sairastumiselle. Käyttäytymismallit ja kaikki nämä voivat vaikuttaa siihen onko yksilö potentiaalinen masennuspotilas vai ei. Eikä perinnöllisyyttäkään voida täysin pois sulkea, johtuuko tämä perinnöllisyys sitten geeneistä tai opituista toimintamalleista - siihen minä en tietoni määrällä ryhdy ottamaan kantaa.
vlad.