Taudinkuvana depressio

[kantriantero]

Elämäntilanne ja muut siihen olennaisella tapaa liittyvät seikat (esi. burn-out) voivat olla edesauttamassa masennuksen syntyä - mutta hyvin usein pohjalla on serotoniinitason heittelehtiminen aivoissa tai jokin muu elimellinen syy.

Nyt kun mainitsit tuon burn-outin, tai työuupumuksen kai suomeksi, niin minulle ainakin on hyvin epäselvää missä kohtaa pitäisi puhua uupumuksesta ja missä masennuksesta. Aihetta käsittelevästä materiaalista on ainakin minun ollut aika vaikea tehdä eroa noiden välillä, eikä asiaa helpota se, että uupumuksesta kertovissa teksteissä käytetään termejä "masennus" ja "masentunut" ihan surutta. Voi siis olla, että olen sekoittanut noita hiukan. Edellisessä viestissäni viittaamani tapaus, johon ajatukseni pitkälle perustan, oli nimenomaan työelämään liittyvä, minkä ehkä pystyi rivien välistä päättelemäänkin.

Väärin - vakavasti masentunut juuri usein syyttää itseään sairaudestaan ei mitään aivoihin iskenyttä valittäjäaineiden häiriötilaa.

Tuo alkuperäinen kuvaukseni lähtikin liikkeelle oikeastaan vasta siitä vaiheesta, kun lääkitys oli alkanut. Eihän kovin moni varmaan masennuksellaan ylpeile, vaan se pidetään omana tietona mahdollisimman pitkään, hautoen mielessä ties mitä. Aika monessa sairaskertomuksessa on kuitenkin näkynyt sama ilmiö, että siinä vaiheessa kun sairaus varsinaisesti diagnosoidaan, se on monelle ollut helpotus, kun on saanut kuulla mikä itseä oikeasti vaivaa.

Hivenen tahtia vähemmän, vapaa-aikaa enemmin, yhteisöllistä välittämistä yksilökeskeisyyden sijaan, heikoimmille oman arvon tuntoisia tehtäviä - kuntoutustyöt eivät mitään herkkua ole, laittele nyt nippusiteitä pussiin päivät pitkät tms.

Ihmisethän stressaavat nykyään lomastakin... ;) Mutta olen samaa mieltä, juuri olosuhteiden muutoksestahan edes jollain tasolla pysyvän parantumisen tai ennaltaehkäisyn on lähdettävä. Ei varmaan ole kuitenkaan ihan helppoa sen työpaikkalääkärinkään housuissa, jonka pitäisi ruveta ehdottelemaan - varsinkaan vähän iäkkäämmille ihmisille - työpaikan vaihtamista.

Hoitotyössä kombinaatio on avainsana - se tarkoittaa sitä, että onnistuvaan lopputulokseen on käytettävä kaikkia parhaimpia hoitokeinoja lääkityksestä, terapiasta ja muusta kuntoutuksesta alkaen, usein myös lopulta tämän sairastuneen murtunut ja nurinniskoin kääntynyt minäkuva on saatava korjattua.

Tuo hoitomuotojen kombinaatio onkin juuri itseäni edelleenkin ja varmaan monia muitakin maallikkoja hiukan askarruttava juttu, joka edesauttaa ainakin omaa lääkekriittisyyttäni. Sehän nimittäin ikään kuin implisiittisesti todistaa, että pelkästään elimellisestä syystä ei masennuksessa ole kyse - miten psykoterapia voi nostaa laskenutta serotoniinitasoa? Ja jos ei nosta, silloinhan serotoniinista ei homma ainakaan kokonaan ole kiinni, jos psykoterapia toimii.

 

[ms.qvist]

Yömyöhällä jokunen huomio, jos kaivannet tarkennuksia niin laita ihmeessä lisää viestiä ketjuun.

Nyt kun mainitsit tuon burn-outin, tai työuupumuksen kai suomeksi, niin minulle ainakin on hyvin epäselvää missä kohtaa pitäisi puhua uupumuksesta ja missä masennuksesta. Aihetta käsittelevästä materiaalista on ainakin minun ollut aika vaikea tehdä eroa noiden välillä, eikä asiaa helpota se, että uupumuksesta kertovissa teksteissä käytetään termejä "masennus" ja "masentunut" ihan surutta. Voi siis olla, että olen sekoittanut noita hiukan.

Tämä varmasti on eräs ongelma depressiosta puhuttaessa, termiä viljellään huomattavan paljon ja hyvinkin surutta ei-tieteellisissä lehdissä jolloinka siitä muotoutuu suurelle yleisölle varsin monenkirjava kuva mikä sitten edesauttaa sekaannuksien syntymiseen.

Burn-out eli työuupumus (kuten termi suomeksi kuuluu) voi siis johtaa ulkosyntyiseen masennukseen, kyllä masennuksia on sisäsyntyisiä ja ulkosyntyisiä - tämä pitää paikkansa, eli asia minkä taisitkin tuoda esille edellisessä viestissäsi. Mikä asia entisestään vaikeuttaa hoitoa kun on ongittava oikeat hoitomuodot oikeankaltaiselle masennukselle. Lisäksi stressitekijät voivat laukaista sisäsyntyisen masennuksen, eli sen mikä ilmenee aivojen välittäjäaineiden tason heittelehtimisenä. Eli stressi itsessään voi olla syynä toisistaan poikkeavasyisille masennuksille, toinen saa alkunsa ulkoisista syistä (riittämättömyyden tunne tms. kun ei pärjää töissä) kun taasen toisessa stressi synnyttää välittäjäaineiden tason laskun mikä voidaan katsoa sisäsyntyiseksi syyksi vaikka alkuperäinen syy on ulkosyntyinen.

Tuo alkuperäinen kuvaukseni lähtikin liikkeelle oikeastaan vasta siitä vaiheesta, kun lääkitys oli alkanut. Eihän kovin moni varmaan masennuksellaan ylpeile, vaan se pidetään omana tietona mahdollisimman pitkään, hautoen mielessä ties mitä. Aika monessa sairaskertomuksessa on kuitenkin näkynyt sama ilmiö, että siinä vaiheessa kun sairaus varsinaisesti diagnosoidaan, se on monelle ollut helpotus, kun on saanut kuulla mikä itseä oikeasti vaivaa.

Se on totta, että monille on helpotus kun sairaudelle tai olotilalle saadaan jokin tietty nimi jolla sitä kutsua, löytyy kuitenkin paljon ihmisiä (potilaita siis) joille tieto sairastumisesta psyykkiseen sairauteen on suuri järkytys ja tätä järkytystä seuraa kieltäminen - mikä sitten vaikeuttaa entisestään toipumista ja pidemmän päälle kuntoutumista.

Itse olen törmännyt niin niihin helpottuneisiin ihmisiin kuin myös näihin kieltäjiin - henkilöihin jotka eivät halua hyväksyä sairastavansa psyykkistä sairautta. he ovat hoitosektorille suunnaton haaste sillä usein he myös kieltäytyvät kaikenmoisesta hoidosta, ja hyvin usein siitä seuraa se, että he "tippuvat" kaikista tilastoista pois.

Hoitotyötä myös helpottaisi suunnattomasti se jos ihmiset osaisivat ja ennenkaikkea rohkenisivat hakeutua hoitoon ajoissa myös mielenterveydellisten sairauksien kohdalla - eihän kukaan jää potemaan kotiin murtunutta jalkaansa vaan hakeudutaan hoitoon.

Ihmisethän stressaavat nykyään lomastakin... ;) Mutta olen samaa mieltä, juuri olosuhteiden muutoksestahan edes jollain tasolla pysyvän parantumisen tai ennaltaehkäisyn on lähdettävä. Ei varmaan ole kuitenkaan ihan helppoa sen työpaikkalääkärinkään housuissa, jonka pitäisi ruveta ehdottelemaan - varsinkaan vähän iäkkäämmille ihmisille - työpaikan vaihtamista.

Elämä on yhtä stressiä - tai siltä tämä meno alkaa toisinaan tuntua. Olet oikeassa, ei ole helppoa työterveyslääkärin housuissa mutta ei ole myöskään helppoa kouluterveydenhuollossa - psyykkisesti sairaita löytyy lapsista vanhuksiin. Jotainhan senkin on kerrottava yhteiskunnasta ja sen kyvystä ratkoa ongelmia.

Tuo hoitomuotojen kombinaatio onkin juuri itseäni edelleenkin ja varmaan monia muitakin maallikkoja hiukan askarruttava juttu, joka edesauttaa ainakin omaa lääkekriittisyyttäni. Sehän nimittäin ikään kuin implisiittisesti todistaa, että pelkästään elimellisestä syystä ei masennuksessa ole kyse - miten psykoterapia voi nostaa laskenutta serotoniinitasoa? Ja jos ei nosta, silloinhan serotoniinista ei homma ainakaan kokonaan ole kiinni, jos psykoterapia toimii.

Tämän kaiken selittäminen vaatisi sitten pidemmän esseen, enkä usko, että siinäkään saisin noukittua esille tärkeimpiä puolia. Alkuun on hyvä muistaa se, että masennuksen syntysyitä on kahtaa eri lajia:

-sisäsyntyisiä.
-ulkosyntyisiä.

Sisäsyntyiset ovat näitä jotka johtuvat pääsääntöisesti laskeneesta serotoniinitasosta. Usein kuitenkin ennen ennenkuin potilas hakeutuu hoitoon hänellä on takanaan pitkä historia masentuneena, hänen elämänsä on kääntynyt pois tavanomaisilta raiteiltaan jolloinka kun lääkitys aloitetaan on samalla varmistettava se ettei tämä elämä jatka kulkuaan näillä väärillä raiteilla vaan se elämä on ohjattava takaisin oikeille raiteilleen ja tässä tarvitaan tätä psykoterapiaa mukana hoito-ohjelmassa. Jos potilas jätettäisi yksin pelkän lääkityksensä kanssa hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä jatkaisi elämäänsä kuin olisi sairas vaikka aivojen virkeystaso vastaakin jo terveen ihmisen virkeystasoa serotoniinin osalta.

Ulkosyntyiset masennukset taasen voivat johtua stressitekijöistä, traumaattisista kokemuksista (edelleen tapaus Myyrmannin jäljiltä ihmisiä käy terapiassa). Ulkosyntyiset kokemukset voivat kuitenkin vaikuttaa myös aivojen välittäjäaineisiin - jolloinka myös tällöin on ohjelmaan otettava lääkkeisiin turvautuminen muun hoito-ohjelman tukena.

Niin sisäsyntyisen masennuksen kuin myös ulkosyntyisen masennuksen hoidossa on esiarvoisen tärkeää, että potilas on riittävän kauan tehokkaan hoidon piirissä - mikä on riittävän kauan on täysin harkinnanvaraista, toiset selviävät puolen vuoden terapialla toiset taasen vaativat vuosien yhtäjaksoisen terapian. Terapeutin tehtävänä on tavallaan valvoa ettei tämä masentunut ajaudu uudelleen samoihin ympyröihin jotka pitäisivät hänet masentuneena, eli terapian eräs tehtävä on katkaista kierre minkä masennus ja siitä johtunut syrjäytyminen synnyttivät. Masennuksen eräs ongelmista on juuri se, että se syrjäyttää ihmiset niin läheisistään kuin myös yhteiskunnasta, lopulta pahimmissa tapauksissa masentuneen elämässä ei ole muuta kuin hän itse ja hänen mielensä "sairaat" ajatukset.

Vieläpä on huomioitava lapsuus ja sen vaikutus mahdolliseen herkkyyteen sairastua masennukseen, kaikki eivät saa yhtä hyviä lähtökohtia lapsuudessa ja hyvin traumaattinen lapsuus voi olla edesauttavana tekijänä masennukseen sairastumiselle. Käyttäytymismallit ja kaikki nämä voivat vaikuttaa siihen onko yksilö potentiaalinen masennuspotilas vai ei. Eikä perinnöllisyyttäkään voida täysin pois sulkea, johtuuko tämä perinnöllisyys sitten geeneistä tai opituista toimintamalleista - siihen minä en tietoni määrällä ryhdy ottamaan kantaa.

vlad.

 

[Yläpesä]

Sisäsyntyiset ovat näitä jotka johtuvat pääsääntöisesti laskeneesta serotoniinitasosta.
....
Ulkosyntyiset masennukset taasen voivat johtua stressitekijöistä, traumaattisista kokemuksista (edelleen tapaus Myyrmannin jäljiltä ihmisiä käy terapiassa). Ulkosyntyiset kokemukset voivat kuitenkin vaikuttaa myös aivojen välittäjäaineisiin - jolloinka myös tällöin on ohjelmaan otettava lääkkeisiin turvautuminen muun hoito-ohjelman tukena.

Viilaan hieman pilkkua. Vaikka kyseistä jaottelua käytetäänkin, on se keinotekoinen ja sen vuoksi ongelmallinen. Serotoniini ei "aiheuta" masennusta, vaan se "on" masennus biologisesti ymmärrettynä. Siksi serotoniin erityksen vaihtelut liittyvät niin "ulkosyntyiseen" (vaikkapa järkytyksen aiheuttama) tai "sisäsyntyiseen" (kasvava tyytymättömyys ja riittämättömyyden tunne). Emme pääse biokemiaa pakoon milloinkaan, se on aina läsnä meissä ja tarjoaa yhden tapahtumien kuvailun ja ymmärtämisen tason. Elämänkerrallinen - psyykkinen ja sosiaalinen - kokemustaso taas muodostaa oman tasonsa. Näitä tasoja (joita on tietenkin vielä muitakin) ei pitäisi mennä kytkemään tarpeettomasti ristiin. Masennuksen (psyykkinen taso) aiheuttavat koetut merkitykselliset elämykset (psyykkinen taso), joita voivat olla tuhannet ja taas tuhannet pettymykset, väkivallan kokemukset, vähättely, ihmisarvon menettäminen, riittämättömyyden tunne jne. Juuri siksi pelkkä biomekaaninen manipuolointi ei tuota onnistunutta hoitoa, vaan se mahdollistaa hoidon. Jos halutaan tarkastella ilmiötä biokemiallisella tasolla, pitää tarkastella vain sitä mitä serotoniini saa aikaan soluissa ja kudoksessa. Tasojen ristiin selittämisellä päädytään helposti muna-kana-asetelmiin (ympäristö vai perimä), jotka eivät vie ymmärtämistä eteenpäin.

 

[ms.qvist]

Kiitos täsmennyksestä Yläpesä.

Eihän sitä maallikkona, vaikkakin paljon kokeneena, täsmällisesti perillä kaikesta voi olla joten korjaukset ovat aivan paikallaan. Pistetään korvantaa se mitä kirjoitit.

Pitää myös tarvittaessa viilata pilkkua jos joku hoitohenkilökuntaan kuuluva käy puolihuolimattomasti puhumaan maswennuksen hoitokeinoista - sellaistakin tapahtuu, eivät hekään - ymmärtämykseni mukaan - ole aivan perillä kaikesta mitä masennukseen ja muihin psyykkisiin sairauksiin tulee.

vlad.

 

[pernaveikko]

Ennen joulua jatkoilla pääsi tapahtumaan jotain jota kumpikaan asianosainen ei todellakaan muista. Ei ole pienintäkään mielikuvaa, että koko asiasta olisi edes puhuttu.

Ismo Alanko laulaa biisissään Johannes olet vihannes tai jotain, itse en ole ko. tuotantoon sen enempää perehtynyt. Siitä on sitten oletettavasti lähtenyt joku läppä mikä on selvästikin lähtenyt käsistä.

Meitä oli siis kaksi ketkä ovat syyllistyneet johonkin ja yksi loukattu ihminen. Seuraavana päivänä menimme vielä kaikki kolme päivämäyrälle ja mitään jännitteitä tai muuta ei ollut ilmassa. Sunnuntaina sain sitten hyvin oudon tekstiviestin jota selviteltiin parin tekstiviestin verran.

Minä tiedän, että kaverini on sairastanut vakavaa depressiota reilut viisi vuotta ja saa siihen asianmukaista hoitoa. Tämä toinen henkilö ei sitä tiedä. Viesti liittyi siihen, että hän ei ole mikään vihannes, vaikka joskus onkin apaattinen ja että masennus on ihan oikea sairaus.

Minulle ei tarvitse noita asioita kertoa ja hänkin tietää, että tunnen myös muita masennusta sairastavia ihmisiä ja olen asioista kyllä perillä.

Mitään ei ole kaverista enää kuulunut ja yhteydenottoni jäävät yrityksiksi. Vaikea tässä on ottaa vastuuta tekemisistään.

Siksi kysynkin nyt teiltä, että kuinka asiaa tulisi lähestyä ja vaikuttaako mielestänne vastapuolen sairaus tähän, että näennäisesti ihan harmiton juttu on mennyt tälläiseksi?

Onko esimerkiksi miten todennäköistä, että masentuneen voimat ovat yksinkertaisesti niin vähissä, että tämmöistä riitaa ei jaksa selvittää? Vai onko kyse nyt ihan vain siitä, että toista on onnistuttu loukkaamaan niin, että mitkään selvittelyt ei enää auta?

Hyvin vaikea uskoa tuohonkaan.

Meidän teoria on se, että hän on ollut sammumispisteessä ja me olemme sitten jotain huudelleet, että hei vihannes ylös sieltä ja sitten kun olisi jo pitänyt siirtyä seuraavaan juttuun, niin sama levy on vain jatkunut.

Teoria on selvästikin väärä, koska ei tuommoisesta välejä laiteta poikki. Siksi olisikin kiva edes tietää mitä todella on tapahtunut, vaikka välit eivät korjaantuisikaan.

 

[majuho]

Nyt kun aikaa on kulunut, niin olisi mielenkiintoista kuulla mitä Redalertille kuuluu tällä hetkellä? Vlad..? Oli todella mielenkiintoista lukea teidän asioistanne, joista niin ansiokkaasti ja rohkeasti avauduitte.

 

[Elrith]

Ennen joulua jatkoilla pääsi tapahtumaan jotain jota kumpikaan asianosainen ei todellakaan muista. Ei ole pienintäkään mielikuvaa, että koko asiasta olisi edes puhuttu.

Ismo Alanko laulaa biisissään Johannes olet vihannes tai jotain, itse en ole ko. tuotantoon sen enempää perehtynyt. Siitä on sitten oletettavasti lähtenyt joku läppä mikä on selvästikin lähtenyt käsistä.

...

Siksi kysynkin nyt teiltä, että kuinka asiaa tulisi lähestyä ja vaikuttaako mielestänne vastapuolen sairaus tähän, että näennäisesti ihan harmiton juttu on mennyt tälläiseksi?

Onko esimerkiksi miten todennäköistä, että masentuneen voimat ovat yksinkertaisesti niin vähissä, että tämmöistä riitaa ei jaksa selvittää?

Kanssakärsijä veikkaa tätä. Aika usein sitä ei vaan jaksa ryhtyä juurta jaksain selvittämään jotain asioita kun on helpompaa vaan antaa olla. Depressio johtaa myös todella usein asioiden vatvomiseen jälkeenpäin aivan liian pitkään, jolloin aivan pienet ja mitättömät asiat paisuvat älyttömiin mittasuhteisiin.

Kaikkein isoin ongelma on tietenkin se, että masentuneena sitä ei vain löydy energiaa selvittää asioita, aina edes itselle, saatikka muiden kanssa. Se tämän taudin perkeleellisin puoli on. Kun ei vaan pysty.


Itse ketjun aiheesta voimia kaikille. Olen positiivisesti yllättynyt että niinkin harva oli tullut kertomaan masentuneille, että niskasta vaan itseä kiinni ja lenkille. Siinä on lause, josta tunnistaa ihmisen jolla ei ole mitään havaintoa siitä minkälaisia psyykkiset sairaudet ovat.

 

[Tinke-80]

Siksi kysynkin nyt teiltä, että kuinka asiaa tulisi lähestyä ja vaikuttaako mielestänne vastapuolen sairaus tähän, että näennäisesti ihan harmiton juttu on mennyt tälläiseksi?

Onko esimerkiksi miten todennäköistä, että masentuneen voimat ovat yksinkertaisesti niin vähissä, että tämmöistä riitaa ei jaksa selvittää? Vai onko kyse nyt ihan vain siitä, että toista on onnistuttu loukkaamaan niin, että mitkään selvittelyt ei enää auta?

Itse ainakin pahimman masennuksen aikaan otin pienetkin heitot erittäin vakavasti. Masentuneena kaikki pienet asiat/heitot kasvavat suuriksi. Ja alkoholin käyttö vain moninkertaistaa vaikutuksen. Tai näin ainakin itse koin asiat kun oli masennus päällä.

- tinke-80

 

[Ted Raikas]

Olen positiivisesti yllättynyt että niinkin harva oli tullut kertomaan masentuneille, että niskasta vaan itseä kiinni ja lenkille. Siinä on lause, josta tunnistaa ihmisen jolla ei ole mitään havaintoa siitä minkälaisia psyykkiset sairaudet ovat.

Niin, tai sitten ihminen, joka on kyennyt itse omat ongelmansa selvittämään ja olettaa, että muut pystyvät automaattisesti samaan. Tälläiseenkin olen törmännyt.

Joillakin riittää omat voimat suosta nousemiseen, toisilla ei. Ei ole heikkouden merkki tunnustaa, että ei yksinkertaisesti voimat riitä ja ei jaksa.

 

[Johannes]

Vakavaan ketjuun hieman kevennystä:

Ismo Alanko laulaa biisissään Johannes olet vihannes tai jotain.

Asiaa, Ismo Alanko, et kai ole ollut entisen vaimoni kanssa tekemisissä, ennen riimien väsäämistä !! Johannes Virolaisen (R.I.P) lempinimi oli Vihannes Jorolainen.

Olen kuullut, että lääkäritkin joskus tarjoavat tuota "lenkille vaan" ja "lisää harrastuksia"-mantraa. En usko näiden ohjeiden auttavan, jos "depressio" on ollut alunperin oikea diagnoosi.

En osaa oikein enempää sanoa kuin että jaksamista niille, jotka ovat depressioon sairastuneet tai joiden lähipiiriissä on ihminen, joka sairastaa depressiota.

 

[obi-wan]

Niin, tai sitten ihminen, joka on kyennyt itse omat ongelmansa selvittämään ja olettaa, että muut pystyvät automaattisesti samaan. Tälläiseenkin olen törmännyt.

Joillakin riittää omat voimat suosta nousemiseen, toisilla ei. Ei ole heikkouden merkki tunnustaa, että ei yksinkertaisesti voimat riitä ja ei jaksa.

Minä olen kuullut tuota "koitas nyt, ei voi olla vaikeaa" lausetta ihan riittämiin. Ilmeisesti kaikilla ei riitä pää tajuamaan, että vaikka jaksaakin tehdä töitä yms. voi hommat olla aika pahasti hakusessa. Itsellä kun tilanne on se että jos ei esim. töitä olisi, homma olisi pään sisällä aivan säpäleinä.

Ensi viikolla taas pääsee puhumaan ns. viisaampien kanssa. Toivotaan että siitä olisi taas jotain hyötyä.

 

[Solomon]

Onko esimerkiksi miten todennäköistä, että masentuneen voimat ovat yksinkertaisesti niin vähissä, että tämmöistä riitaa ei jaksa selvittää? Vai onko kyse nyt ihan vain siitä, että toista on onnistuttu loukkaamaan niin, että mitkään selvittelyt ei enää auta?

Meidän teoria on se, että hän on ollut sammumispisteessä ja me olemme sitten jotain huudelleet, että hei vihannes ylös sieltä ja sitten kun olisi jo pitänyt siirtyä seuraavaan juttuun, niin sama levy on vain jatkunut.

Teoria on selvästikin väärä, koska ei tuommoisesta välejä laiteta poikki. Siksi olisikin kiva edes tietää mitä todella on tapahtunut, vaikka välit eivät korjaantuisikaan.

Noin summittaisesti voin allekirjoittaa kaiken, mitä Elrith kertoi ylempänä. Mitä teoriaanne taas tulee, se on joko väärä tai sitten ei. Ehdottomasti tärkeintä on, ettette ajattele masentuneen ihmisen tarvitsevan jotakin leimallisen todella tapahtunutta siihen, ettei masentunut halua olla kanssanne tekemisissä.

Syyllisyyttä sinun ei kannata kokea tai miettiä vastuuta tapahtuneesta, nämä ovat toisarvoisia asioita. Tylyä sanoa, mutta jos välität todella ystävästäsi, niin mahdollisen syyllisyyden yms. ei pitäisi olla päällimmäisenä mielessä. Mutta mitä viimeiseen tulee, niin todettakoon, että siinä jaan horisontin ystäväsi kanssa ja olen ehkä jäävi tuomitsemaan - masentunut kun itse osaa yleensä vaatia todella paljon ymmärrystä muilta.

 

[ms.qvist]

pernaveikko:

Oman kokemukseni ja muiden masentuneiden kokemuksen perusteella voin todeta asiaan liittyen sen verran, että toisinaan masentunut voi kokea asiat ja tapantuneet siten, että pienikin asia - sellainen mille terve ihminen kohauttaisi harteita tai nauraisi hirtehisesti - voi saada suorastaan kohtuuttomat mittasuhteet.

Väärät sanat, väärät lauseet voivat saada korttitalon romahtamaan kerta kerran jälkeen vaikka masentunut ei edes haluaisikaan näin tapahtuvan, eikä haluaisi, että ystävät ja läheiset joutuvat asiantiimoilta kärsimään. Masentuneen ihmisen läheisyydessä eläminen voi vaatia yllättävän paljon voimavaroja sekä ymmärrystä, on todellakin ymmärrettävä se, että masentuneella ajatus voi kulkea täysin päinvastaisella tavalla kuin ennen masentumista - ennen sairastumista.

Masentunut voi olla tällaisessa tilanssa niin sairautensa armoilla ettei hänellä yksinkertaisesti riitä voimavaroja asioiden selvittelyyn, hän saattaa jopa haluta selvittää asiat mutta kyvyttömyys päätöksiin ja kyvyttömyys tekoihin on nollassa joten hän lähinnä hapuilee epätoivoisesti ja koettaa löytää ratkaisua asiaan jaksamatta tai kykenemättä kuitenkaan tekemään mitään aloitteita vaativia toimenpiteitä. Vaikeimmillaan tilanne voi olla se, että hän on täydellisesti sairautensa armoilla kykenemättä elämään laisinkaan omatoimista elämää. Sairaus voi viedä hänet vuoteenomaksi, tehdä hänet tahdottomaksi ja kyvyttömäksi hoitaa päivittäisiä asioitaan - jopa omasta hygieniasta huolehtiminen voi käydä ylivoimaiseksi tehtäväksi joten tällaiseen tilaan joutunut masentunut ei yksinkertaisesti kykenen ja jaksa toimia siten kuten terveet ihmiset olettavat ihmisten toimivan.

Sanoisin kuitenkin, että älä syyllistä tapahtuneesta itseäsi - tuskin masentunutkaan loputtomiin syyllistää ketään muita kuin itseään (ainakin minä syyllistin ja syyllistän edelleen kaikesta itseäni enkä muita).

vlad.

 

[Hazardipakki]

Veljeni on maanis-depressiivinen. Tuossa joulukuun alkupuolella aloin huomata, että hänellä on ns. vauhti päällä.

Joululomalla veljestä ei ollut juuri mihinkään keskittymistä vaativaan hommaan: hän suurinpiirtein kulki sählymailan kanssa ympäri taloa, 5 minuuttia kikkaili ja sen jälkeen videopelien vuoro, taas sählyä jne. Tämä jatkui päiväkausia. Panin myös merkille sen, että hän nukkui vain muutaman (3-6h) yössä. Normaalisti hän nukkui aina vähintään 10h yössä ja lepäili päivän mittaan aina tarpeen tullen.

Mitä pitemmälle loma meni, sitä sekavampaan tilaan hän meni. Välillä hän höpisi olevansa terve mies, puhui ihmisistä kuka on paha ja kuka hyvä, ja aikovansa ruveta rakennusinsinööriksi. Hän piirsi ihan ihmeellisiä piirustuksia, jotka esittivät muka taloa. Eniten minua ärsytti se, että tunsin olevani ainoa, joka ymmärtää että kaikki ei ole ihan ok.

Uuden vuoden jälkeen, pari päivää omalle paikkakunnalleen palaamisen jälkeen hän meni psykoosiin. Hän kulki ympäri ämpäri isoa kaupunkia, välillä lähetellen sekavia tekstiviestejä äidille. Jossain vaiheessa iltaa poliisi sai ilmoituksia hiipparista joka tunkeutuu ihmisten asuntoihin. Jepet poimivat veljen kyytiin, mutta tämä onnistui "karkaamaan" ja hortoili taas ympäri kaupunkia. Toisella kiinniottokerralla veli osasi sen verran taistella harhoja vastaan, että sai ilmoitettua haluavansa mielenterveyspäivystykseen. Nyt veli on ollut reilut 3 viikkoa mielisairaalassa toipumassa. Hän puhuu vielä jonkin verran sekavia ja on vilkas, mutta on silti selvästi tervehtymään päin.

On tullut mietiskeltyä, mikä tämän psykoosin aiheutti. Veljellä tuntui kaikki olevan mallillaan, edeltävästä psyykosista oli aikaa jo puolentusinaa vuotta. Vielä marraskuussa hän oli täysin "normaali".

Kertokaapa asiantuntijat, pitääkö psykoosilla olla mitään erityistä aiheuttajaa, vai voiko se tulla tuosta vaan?

 

[Ted Raikas]

Kertokaapa asiantuntijat, pitääkö psykoosilla olla mitään erityistä aiheuttajaa, vai voiko se tulla tuosta vaan?

En ole varsinaisesti asiantuntija, mutta uskoakseni syitä psykoosiin voi olla monia. Yksi varmasti yleisin syy on perinnöllisyys, joku tietynlainen rakenne aivoissa joka altistaa ihmisen normaalia helpommin psykoosin muodostumiselle.

Sitten yksi on tietysti päihteet. Runsas alkoholin käyttö voi psykoosiin taipuvaisilla ihmisillä laukaista sen, huumeet ehkä vielä helpommin. Kannabis, psykedeelit jne. (taino kannabis oikeastaan luetaan mietoihin psykedeeleihin)

Varmasti myös stressi ja paineet opiskelussa, työssä jne. Voi olla monen asian summa, eikä syytä helposti löydä.

Eiköhän kyseessä siis ole pääsääntöisesti masennuksen tapaan joku aivojen välittäjäaine joka ei kulje normaalisti.

Tälläistä toteamusta kotilääkäriltä näin aamutuimaan...

Edit: Toivottavasti veljesi toipuu pian, kuulostaa kyllä kovin ikävältä.

 

[Hazardipakki]

Varmasti myös stressi ja paineet opiskelussa, työssä jne. Voi olla monen asian summa, eikä syytä helposti löydä.

Edit: Toivottavasti veljesi toipuu pian, kuulostaa kyllä kovin ikävältä.

Voipi olla että liian kovat tavoitteet koulun suhteen ja Kelan kielteinen päätös (terapiaan ei heru enää tukea) olivat osaltaan vaikuttamassa. Velipoika on muutenkin ollut aina kova stressaamaan kaiken suhteen.

Sinänsä idioottimaista toimintaa (jälleen) Kelalta: aluksi Kela maksoi 2 terapiakertaa viikossa, vuoden jälkeen enää toisen ja kahden vuoden kulututtua ei enää yhtään. Tulee ihan mieleen lause Vintiöistä: "Hullut vaan kadulle, ei oo määrärahoja, ei oo potilaspaikkoja!" Onneksi vanhemmat kuitenkin pystyvät maksamaan terapiamaksut suunnitellun kahden seuraavan vuoden ajan.

Eiköhän se tästä.

 

[ms.qvist]

Kertokaapa asiantuntijat, pitääkö psykoosilla olla mitään erityistä aiheuttajaa, vai voiko se tulla tuosta vaan?

Ted Raikas tähän jo osaltaan vastasikin, hirvittävästi ei ole lisättävää.

Netistä löytyy aika kattavasti informaatiota psykoosista ja sen syistä (mutta tähän on hyvä painottaa sitä, että tietämyksemme kasvaa näistä syistä kaiken aikaa joten se mikä eilen oli "faktaa" ei välttämättä enää huomenna sitä ole tai sitä on täydennetty uusilla tutkimustuloksilla):

http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykoosi

http://www.terveysportti.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=sae05050

Psykoosit ryhmitellään seuraavasti:

-toiminnalliset psykoosit: skitsofrenia, mania, maanisdepressiivisyys laukaisijoina. Välttämättä ei kyetä tarkkaan määrittelemään yksittäistä syytä psykoosille.

-orgaaniset psykoosit: syyksi voidaan osoittaa aivosairaus, aivovamma tms.

-päihdepsykoosit: laukaisijana päihteet, esim. amfetamiinipsykoosi. Kestoltaan usein lyhyitä.

Minulla on diagnosoitu olleen psykoottisia oireita jolloin olin eräällä tapaa täysin vieraantunut tästä maailmasta ja reaktioni olivat sen mukaisia. Minun kohdalla vieraantuminen tarkoitti sitä, että koin ympäröivän maailman uhkana ja vaarana itselleni - tämän seurauksena minut määriteltiin pakkohoidonalaiseksi.

vlad.

 

[Tulppu]

Kyllähän näitä mielenterveyden häiriöitä nykyään diagnosoidaan monenlaisia.

Sinänsä ihan hyvä, ettei enää ole sitä "äh, ei se mitään ole, normaalia nuoren miehen mietiskelyä" tai "pää pystyyn ja unohdat ne asiat" suhtautumista. Ongelmiinsa saa apua.

Tämä vaan mielestäni lietsoo entisestäänkin tätä muoti-ilmiötä eli ollaan sekaisin ja tarvitaan nappeja. Jo minun yläasteaikoinani 90-luvulla oli erittäin muodikasta olla sekaisin ja "sairas". Mitä lie sitten nykyään.

Jännittämisen oireita olen itsellänikin huomannut. Oireet ovat joskus aika pahojakin, julkisille paikoille uskaltautuminenkin voi tehdä tiukkaa. Mutta kun uskaltautuu, se auttaa. Olen diagnosoinut itselleni vain lievän vieraantumisen valtavirrasta, ja julkisen työnikin pystyn hoitamaan hyvin miedon betasalpaajahoidon avulla.

 

[-BR-]

Nyt kun aikaa on kulunut, niin olisi mielenkiintoista kuulla mitä Redalertille kuuluu tällä hetkellä? Vlad..? Oli todella mielenkiintoista lukea teidän asioistanne, joista niin ansiokkaasti ja rohkeasti avauduitte.

Tällä hetkellä (näin läheisen näkökulmasta) hänelle kuuluu ihan hyvää. Kertokoon nimimerkki kuitenkin itse tarkemmin kuulumisiaan, jos tahtoo.

 

[ms.qvist]

Nyt kun aikaa on kulunut, niin olisi mielenkiintoista kuulla mitä Redalertille kuuluu tällä hetkellä? Vlad..? Oli todella mielenkiintoista lukea teidän asioistanne, joista niin ansiokkaasti ja rohkeasti avauduitte.

Minun kohdalla tilanne on eräällä tapaa selkiytynyt mutta samalla myös hitusen mutkistunut.

Viime vuoden puolella diagnoosikenttäni osaa "vaikea-asteinen masennus" muutettiin maanisdepressiivisyyteen ja nyt olen sitten uuden lääkityksen avulla jatkanut taistelua tätä pirullista sairautta vastaan.

Maanisdepressiivisyyteenhän kuuluu niin maanisia, depressiivisiä (eli masennus) ja sitten aivan normaaleja jaksoja - minulla jaksotus on pääsääntöisesti ollut depressiivisiä jaksoja yhdistettynä normaaleihin jaksoihin ja maanisiin kausiin. Maaniset vaiheet ovat onnekseni lääkityksen ansiosta pysyneet siten kurissa, että ne ovat vain lyhyitä piikkejä kestoltaan päivästä muutamaan. Lääkityksen muokkaamisen jälkeen ei ole esiintynyt pitkiä maanisia kausia tai maanisia kausia joihin liittyy psykoottisia piirteitä. Toki näissä lyhyissäkin jaksoissa on kestämistä kun ne saattavat saada elämän sekoittumaan perin pohjin.

Tässä täytyy nyt elää elämää rauhallisissa merkeissä, lääkitys on säännöllinen ja pahimmassa tapauksessa md-potilaalla se kestää niin kauan kuin henki pihisee. Lääkitys pitää minulla sitten sisällään laajan kirjon mieliala ja psyykelääkkeitä - hullunpaperitkin löytyy...

vlad.

 

[pernaveikko]

Mitä teoriaanne taas tulee, se on joko väärä tai sitten ei.

Puuh, nyt on sitten tämäkin soppa selvitetty. Teoria tosiaan oli oikea, vähän hirvitti kyllä kuulla, että tuolla lailla on koulutettu. Ei siltikään mitään kovin ihmeellistä, sammunutta morkattu erilaisin sanankääntein. Eikä ne sanotut asiat ole edes totta.

Kaiken kaikkiaan tässä aikaisemmin mainitut asiat olivat iso syyllinen tapahtuneeseen. Sairas ihminen yksinkertaisesti suhtautuu asioihin eri tavalla kuin terveet.

Jatketaan niin kuin ennenkin.

 

[Kaivanto]

Jatkan masennuskeskustelua tunne-ketjusta oikeassa paikassa.

Sniper, niin on kyse jostain muusta kuin itsesäälistä. Tuossa tapauksessa kyseessä voi olla jokin muu sairaus. Masennukseksi sellaista ei kannata ja voi kutsua.

Kun tämä jatkuu ja jatkuu, voi kai sanoa jo aika suoraan, että mitä helvettiä selität ja ennen kaikkea mihin sen perustat - oletko lääkäri? Kannattaako ja voiko syöpää kutsua syöväksi? Masennus eli depressio on sairaus, jolle on olemassa diagnostiikka siinä missä peräpukamillekin. Määrättyjä aivojen kemiallisia toimintahäiriöitä (jotka pitää ymmärtääkseni diagnosoida käyttäytymisen kautta; en ole lääketieteen asiantuntija) kutsutaan masennukseksi. Tämä on eri asia kuin arkikielen masennus, alakuloinen fiilis.

 

[Kaivanto]

Normaalisti ja normaalisti. Tunnistan itsessäni masennuksen oireet, mutta tähän päivään mennessä en ole hankkinut itselleni hoitoa, koska en suostu tunnustamaan, että aivoilla olisi jokin "normaalitila", johon minun tulisi ne lääkityksen avulla saattaa.

Sillä tavalla normaalisti, että yleensä ihmisen keho huolehtii itse insuliinitasapainosta ja jos näin ei ole, insuliinia on tuotava kehoon ulkopuolelta. Tällöin henkilöllä on sokeritauti ja jos pidetään terveyttä normina, poikkeama siitä eli sairaus on toimintahäiriö ja epänormaalia. Tätä lähtökohtaa käytin. Jos sokeritauti on sairaus, masennuskin on, ja jos ei, ei.

Tietysti asia voidaan mieltää niinkin, että ihminen on suljettu järjestelmä ja kaikki, mitä hänessä tapahtuu, on normaalia, ja epänormaalia taas on ulkopuolisten kemikaalien tuominen tähän suljettuun järjestelmään.

 

[Untouchable]

Kaivanto, aivoja ja ruumista voidaan tieteellisesti tutkia aikojen loppuun saakka. Aina on keksitty, ja tullaan keksimään toinen toistaan kumoavia asioita tieteellisesti. On parempi pitää asiat yksinkertaisina, ja muuttaa ajatusmaailmaa, toimintatapoja, ja lopettaa esimerkiksi työnteko kokonaan. Maiseman vaihto, muuttaminen, rutiinin tuhoaminen ja uuden luominen ovat upeita vaihtoehtoja alakuloiseen, maissa olevaan, pettymyksiin, menetyksiin ja negatiivisiin fiiliksiin. Kun päättää kääntää negatiivisen positiiviseksi, se onnistuu kyllä. Noita kaikkia insuliinien puutoksia ja muita on turha verrata aivojen toimintaan ja valintoihimme.

 

[Kaivanto]

Noita kaikkia insuliinien puutoksia ja muita on turha verrata aivojen toimintaan ja valintoihimme.

No voiko skitsofreniastakin parantua valitsemalla, vai onko masennus ainoa tällainen mielenterveyden häiriö? Pitääkö Jekyllin vai Hyden tehdä se valinta?