Taudinkuvana depressio

[ms.qvist]

re: Redalert.

Kiitokset viestistäsi, hyvin paljon samoja tuntemuksia minullakin on ollut - tutulta kuulosti siis kertomuksesi.

Minulle diagnosoitiin vaikea-asteinen masennus 2003, tätä ennen diagnoosina oli keskivaikea masennus 1999 diagnosoituna.

2003 elämäni muuttui muutenkin radikaalilla tapaa, jouduin sairaalaan pari kertaa - toisella kerralla syynä oli lääkeyliannostus. Toisella väärä lääkitys mikä sai psyykkeeni lopullisesti hajoamaan. Samaisen vuoden kuluessa minut diagnosoitiin lisäksi epävakaaksi persoonallisuudeksi - rajatilatyyppi.

Elin vuoden 2003 kesän ja syksyn hyvin harhaisessa tilassa, kuulin itsetuhoisia viestejä. Erään sellaisen seuruaksena otin lääkeyliannostuksen. Kuulin näitä viestejä pyöräillessä, ne kehoittivat minua ajamaan autojen alle. En kuitenkaan ajanut - säikähdin kyllä todella paljon.

Tämän jälkeen olen ollut kuntoutumassa takaisin työelämään johon palasin syystalvella 2004. Homma karkasi kuitenkin käsistä tämän vuoden helmikuussa. Ahdistukset ja piinalliset kaudet lisääntyivät ja niihin alkoi yhtyä entistä rajumpia maanisia kausia. Niinpä toukokuussa pari viikkoa sitten diagnoosiani tarkistettiin, olen tätänykyä bipo eli maanis-depressiivinen kuten sinäkin.

Sairaus on tosiaankin elinikäinen, lääkitys seuraa minua suurella todennäköisyydellä hautaan saakka. Toivoa vaan sopii, että lääktiys toimii tai muuten on pirumerrassa. Toisinaan kun tuntuu siltä, että voisin kannatella vaikka yksin koko maailmaa harteillani!

vlad.

 

[Redalert]

Kiitos itsellesikin viestistäsi ! Sekin aina lohduttavaa kuulla, ettei ole sairautensa kanssa yksin ja että voi jakaa kokemuksiaan muiden samankaltaisia asioita kokeneiden kanssa.
Itse LUOJAN KIITOS olen ainakin toistaiseksi päässyt eroon harhoistani... Paitsi silloin kun on päällä mania, niin saatan KUVITELLA osaavani lentää tms. Onneksi ns. terve järki on sanonut aina EI ! Etten parvekkeella tupakoidessani sitten hyppää tms...
Silloin kyllä huhtikuussa 2003, kun olin totaalisen harhainen ja sekaisin, luulin ihan vaikka mitä ja kuulin juuri noita mainitsemiasi käskyttäviä ääniä. Minulla niitä paholaisen ääniä. Kadulla esim. tuli joku koiran kanssa vastaan, niin saatoin kuulla, että tapa tuo koira ja välillä tapa itsesi tms. Lisäksi olin varma, että saatana on sisälläni ja että synnytän paholaisen lapsen, koska aluksi vääränlaisen lääkityksen takia normaalit naiseuteen liittyvät seikat, siis kuukautiseni loppuivat. Ja olen TODELLA ONNELLINEN, etten koskaan toteuttanut noita päästäni tulevia käskyjä !!
Nyt kunhan taas pääsen jaloilleni, eli eroon tämänhetkisestä masennuksestani, niin olen taas onnellisempi...

 

[Realcowboy]

Kuinka monelle on tullut vastaan hyvin suvaitsemattomia mielipiteitä, kun on kyse mielenterveysongelmista ? Olen itse kuullut niitä iäkkäiltä sukulaisiltani, ja ne voi tiivistää pariin väitteeseen.

1. Kaikki mielenterveysongelmaiset tekeytyvät hulluksi, jotta ei tarvitsisi tehdä töitä (tai mennä armeijaan).

2. Kaikki mielenterveysongelmaiset paranisivat nopeasti työkuntoisiksi, jos heidät laitettaisiin selliin ilman ruokaa ja juomaa ja heille annettaisiin pari kertaa päivässä selkäsauna.

Hiukset nousivat kyllä pystyyn näitä kuunnellessa. Eipä uskaltaisi mainita heille, että itselläni on taipumusta masennukseen. Pistäisivät vielä perunakellariin ja laittaisivat pöngan ovelle ja kaivaisivat hevospiiskan esille.

 

[Ramchester]

Kuinka monelle on tullut vastaan hyvin suvaitsemattomia mielipiteitä, kun on kyse mielenterveysongelmista ?

Kyllähän noita aina välillä tulee, mutta eniten minua kuitenkin ihmetyttää nuorten naisten(20-30 vuotiaiden ) Prozacin syönti. Tuntuu, että yliopistomaailman terveydenhuollosssa ei tarvitse sanoa kuin, että vituttaa, niin lääkäri antaa Prozac-reseptin käteen ja käskee vetämään niitä puoli vuotta ensin alkuun. Onkohan muutamilta lääkäreiltä pääsyt unohtumaan, että vitutus on normaali olotila aina silloin tällöin ja elämä ei nyt vaan kerta kaikkiaan voi olla jatkuvasti jollain vitun ruusuilla tanssimista.

 

[Vteich]

Kyllähän noita aina välillä tulee, mutta eniten minua kuitenkin ihmetyttää nuorten naisten(20-30 vuotiaiden ) Prozacin syönti. Tuntuu, että yliopistomaailman terveydenhuollosssa ei tarvitse sanoa kuin, että vituttaa, niin lääkäri antaa Prozac-reseptin käteen ja käskee vetämään niitä puoli vuotta ensin alkuun. Onkohan muutamilta lääkäreiltä pääsyt unohtumaan, että vitutus on normaali olotila aina silloin tällöin ja elämä ei nyt vaan kerta kaikkiaan voi olla jatkuvasti jollain vitun ruusuilla tanssimista.

Öhh? Heitätkö nyt täyttä roskaa ihan mutulla, vai mistä ihmeestä repäisit tämän Prozacin? Suomessahan ei Prozacia jaella, vaan ihan muita lääkkeitä. Vai asutko kenties Jenkeissä?

 

[JayV]

Asiallista tekstiä vaikeasta aiheesta, joka ilmeisestikin on kasvava ongelma kaikissa maissa ja kulttuureissa. Ongelman kanssa kamppailevalle on varmasti jo suuri askel pystyä keskustelemaan siitä muiden kanssa, vaikkapa näin Jatkoajan palstoilla.

Auringon valo saattaa depressiota hieman helpottaa, mutta sanoisin, että eksoottisissa etelänmaissa vahvat perhesiteet ovat aina olleet tärkeä turvaverkko, jonka merkitystä yksilön hyvinvoinnille ei tule väheksyä. Länsimainen kulttuuri korostaa yksilökeskeisyyttä, siinä missä vaikkapa Aasialainen tai Afrikkalainen kulttuuri perhekeskeisyyttä. Kun yksilölle tulee vaikeaa, on ehkä sittenkin parempi saada ensikäden tukea ja turvaa omalta perheeltä kuin ulkopuoliselta ekspertiltä.

Terveellisen ruoan ja hyvän ruumiinkunnon positiivinen vaikutus mielentilalle on itsestäänselvää. Henkinen vireys kasvaa jo siitä, että yrittää tosissaan tehdä posiitiivisia muutoksia ja on näin oman itsensä herra.

 

[Ramchester]

Öhh? Heitätkö nyt täyttä roskaa ihan mutulla, vai mistä ihmeestä repäisit tämän Prozacin? Suomessahan ei Prozacia jaella, vaan ihan muita lääkkeitä. Vai asutko kenties Jenkeissä?

Luultavasti suurin osa tuntee Prozacin paremmin kuin jonkun suomalaisen kauppanimen, mutta voithan sinä tuon Prozacin tilalla käyttää suomalaisia vastineita - Seronil, Fontex, Seromex, Fluoxetin...

 

[Vteich]

Luultavasti suurin osa tuntee Prozacin paremmin kuin jonkun suomalaisen kauppanimen, mutta voithan sinä tuon Prozacin tilalla käyttää suomalaisia vastineita - Seronil, Fontex, Seromex, Fluoxetin...

No, monillakin lääkäreillä on varmasti reseptit herkässä, kun itse varsinaisiin ongelmiin ei ole aikaa/resursseja/kiinnostusta lähteä syventymään. Sama tilanne oli ainakin SA-INTin puolella muutama vuosi sitten, kun pelkällä valitusvirrellä sai Cipramilit käteen ja pääsi sopivasti pois ikäviltä leireiltä kotihoidon piiriin. Useampikin tupakaveri tämän todisti käytännössä.

Kuulosti vaan hiukan erikoiselta tuo Prozac. Ja miten se koskee pelkästään naisia?

 

[tant gredulin]

Vielä vähän alkoholi/depressioaiheesta. Depression diagnoosia ei lähdetä edes tekemään ennen kuin alkoholi on pois kuviosta silloin kun kyseessä on suurkuluttaja. Oikaisen pari mutkaa taas - alkoholi (liuotin) 'syö' serotoniinivarastoja ja nk. kolmannen sukupolven masennuslääkkeet edesauttavat aivojen serotoniinituotantoa. Tästä syystä alkoholi ja masennuslääkkeet ovat huono yhdistelmä - ne ikäänkuin kumoavat toistensa vaikutuksen.

Old skool masennuslääkkeet/rauhoittavat (Diapam, Oxepam, Tenox jne.) ovat säännöllisesti käytettyinä riippuvuutta aiheuttavia ja niiden koukkuun jääneille sovelletaan samantyyppistä katkaisuhoitomenettelyä kuin alkoholiinkin. Lisäksi niillä on taipumus suurina annoksina toimia 'päinvastoin' ts. ne aiheuttavat ahdistuneisuutta, vapinaa ja unettomuutta.

Nukahtamislääkkeet, joista alkuun sanottiin etteivät ne aiheuta riippuvuutta (mm. Stillnoct, Imovane), ovat uusimpien tietojen mukaan yhtä lailla riippuvuutta aiheuttavia ja toimivat samoin kuin pamitkin - eli vaikutus kääntyy jonkin ajan kuluttua päinvastaiseksi.

Nämä tiedot katukaupan ja koukkuun jääneiden kanssa paljon tekemisiin joutuvalta auktoriteetilta.

 

[ms.qvist]

Kuinka monelle on tullut vastaan hyvin suvaitsemattomia mielipiteitä, kun on kyse mielenterveysongelmista ?

Mielipiteitä joutuu kuulemaan laidasta laitaan - onnekseni osaan yleensä ohittaa suhteellisen jouhevasti kaikki äärimmäisyyksiin viedyt loukkaavat mielipiteet, tosin vaikeissa masennus- tai ahdistutiloissa ollessa pienikin väärä sana voi saada aikaan oudon käyttäytymisreaktion.

Toisinaan joutuu kyllä outoihin tilanteisiin, sellaisiin joissa kuvittelisi toisen valikoivan sanasa harkiten mutta eipäs näin käykään, näin on käynyt varsinkin työelämässä jossa esimies saattaa paukattaa halveksuvaan sävyyn viittauksen hullusta, useimmiten nauran viittauksille hulluudesta mutta eihän se mukava ole esimiehen suusta kuulla joutavia viittauksia hulluuskohtauksista - etenkään kun töissä ei ole mitään sellaista tapahtunut koskaan mikä antaisi viitteitä sairauteeni. Olipa vaan sairastumiseni ja sen syy levinnyt työmaallani esimiesten kahvipöytäkeskustelujen aiheisiin - mikä ei sinänsä ole mikään kiva asia, kas kun se vaikuttaa negatiivisella tapaa mahdollisuuksiini edetä urallani joskus.

Löytyisi niitä muitakin esimerkkejä ikävimmistä kokemuksista mutta antaa tämän olla ainoa tällainen esimerkki.

vlad.

 

[Redalert]

Itse olen tällä hetkellä sairauteni (maanis-depressiivisyys) kanssa suurten ratkaisujen ja kysymysten äärellä. Sairastuin siis keväällä 2003 ja olin puolitoista vuotta poissa työelämästä. Palasin takaisin töihin syyskuussa 2004. Aluksi tein ns. kevennettyä työtä, kunnes helmikuussa 2005 aloin tehdä ihan normaalia työpäivää ja normaaleja työtehtäviä. Aluksi kaikki vaikutti erittäin lupaavalta, tunsin suoriutuvani hyvin työstäni ja minut otettiin työpaikalla hyvin vastaan. Nyt sitten kuitenkin ajan kuluessa ovat työasiat alkaneet sairauteni takia menemään huonompaan suuntaan. Työni on fyysistä (olen postinjakaja) ja olen alkanut huomaamaan, että en jaksakaan tehdä sitä, vaikka jossain vaiheessa niin luulin. En kertakaikkiaan JAKSA, voimavarani eivät riitä täysipainoiseen työpanokseen, enkä enää millään saa itseäni ylös sängystä viiden aikaan aamulla. Lisäksi minäkin olen törmännyt työpaikallani sairauteni aiheuttamiin ennakkoluuloihin yms. Minusta tuntuu aina jollain tapaa ulkopuoliselta ja että olen kaikessa huonompi ja heikompi kuin muut. Olen "kummajainen", "outolintu", "hullu" yms. Ja tätä tunnetta on vain vahvistanut se seikka, että minulle on suoraankin välillä vihjailtu tämän kaltaista tai olen kuullut vahingossa puheita selkäni takana. Esim. kysymys "Miten voit olla vasta tuossa vaiheessa?", on yleinen tai sairaslomilla oltuani ihmetellään, että mikähän sitä muka nyt vaivaa. Olin heinäkuun kesälomalla ja kun palasin töihin 1.8, ei siitä tullutkaan mitään... Olen nyt koko elokuun sairaslomalla. Enkä ENÄÄ KOSKAAN työelämään palaakkaan !! Tämä on asia, jota olen vähintään vuoden päivät miettinyt ja pyöritellyt. Ja olen todella huolella asiaa käännellyt kaikilta kanteilta. Ja tulin täysin vakuuttuneeksi siitä, että HALUAN sairaseläkkeelle. En yksinkertaisesti kestä normaalin työelämän aiheuttamia fyysisiä ja psyykkisiä paineita ! Vain sairaseläke tuntuu AINOALTA OIKEALTA vaihtoehdolta ! En pitkään aikaan elämässäni ole ollut näin varma ja huojentunut jostain päätöksestä, kuin juuri tästä ! En kertakaikkiaan koe olevani työelämään sopiva. En kertakaikkiaan pärjää ! Sekä fysiikkani, että psyykeni on aivan liian lujilla normaalissa työelämässä ! Voin huonosti. Päätöstä helpottamassa on sekin seikka, että postinjakajan palkka on niin huono, että sairaseläkettä saisin vähintään suunnilleen saman verran. Joten toimeentulonikin olisi täten turvattu. Lisäksi minulla on jo suunniteltuna, mitä kaikkea sitten tekisin eläkkeellä ollessani. Ensimmäinen, johon menisin mukaan, olisi ns.suojatyöpaikka, kunhan sellaisen saisin. Lisäksi alan toimia aktiivisesti mukana mielenterveyspotilaille tarkoitetuissa harrastuksissa, ryhmissä, retkissä yms.yms. Suunnitelmia on paljon ja TODELLAKIN AION niitä toteuttaa ! En tosiaankaan aio syrjäytyä ja vain maata kotona kattoon syljeksien ! Ehei !! Voimavarojeni mukaan meinaan olla aktiivinen, osallistuva ihminen. Eli nyt vain sitten aion minua hoitavien tahojen ja työpaikkani kesken alkaa järjestämään tuota sairaseläkettä. Tätä sairaslomaa tulen jatkamaan vaikka sata vuotta, jos on tarvis, mutta töihin en enää palaa !! Odotan eläkkeelle pääsyä. Tämän naisen kohdalla on työt tehty vuodesta 1988 vuoteen 2005. PISTE ! LOPPU ! Eipähän työyhteisön tarvitse enää "kärsiä" "hullun" takia !!

 

[ms.qvist]

re:Redalert.

Rohkeaa tekstiä sinulta, vaatii kanttia ilmoittaa julkisesti haluavansa pois työelämästä eläkejärjestelmien piiriin.

Ymmärrän myös turhautumisesi vallan mainiosti, itsellänikin on pitkä tautihistoria takana - niin masennusta kuin vast' ikään diagnosoituna (tarkennettuna) maanis-depressiivisyyttä ja löytyypä niitä muitakin diagnooseja mt-saralta.

Taistelu työelämän ja sairauslomien välillä on toisinaan todella turhauttavaa, itsekin olen joutunut vähemmän mairittelevan kohtelun kohteeksi työpaikallani - joskin olen kuitenkin kyennyt pääsemään ylitse näistä ikävistä huomautuksista, vaikka, kuten aiemmin kirjoitinkin, sairastumiseni on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen etenemiseeni työuralla, siksipä minulla on monasti käynyt mielessä hakeutuminen toisen työnantajan palvelukseen tai kouluttautuminen tyystin uudelle alalle.

Siinä olet oikeassa ettei eläkejärjestelmien piiriin päässeen kannata tyystin hautautua kotiinsa, sekään ei ole oikea reitti toimia, mutta sen kuitenkin sanoisin ettei alkuun kannata missään nimessä ahnehtia liikoja harrastuksia tai toimitehtäviä (esim. mainitsemaltasi mielenterveyssaralta). Kannattaa ehdottomasti edetä rauhallisesti ja punnita jokainen toimitehtävä ja harrastus johon ryhtyy tarkoin ja jos siltä tuntuu ettei jaksa niin rohkeasti antaa aikaa itselleen ja luopua siinä tapauksissa liioista harrastuksista - joko kokonaan tai väliaikaisesti.

Itsekään en näe ehdottomana edellytyksenä sitä, että sairastuneena pyrkii olemaan väkisin työelämässä vuosien ajan riippuen välillä pitkiäkin jaksoja sairauslomalla. Ehdottomasti, jos siis siltä tuntuu, kannattaa ottaa puheeksi työterveydessä ja omalla psykiatrilla kuntoutustuet tms. vaihtoehdot, joista sitten voi jättäytyä työkyvyttömyys tms. eläkkeelle (tilapäisesti alkuun). Vaihtoehtoja on monia, itseään ei tarvitse missään nimessä hajottaa psyykkisesti loppuun - jos näin jokainen voi kuvitella mikä siinä tapauksessa on edessä, pahimmillaan loppumaton sairaalakierre mikä tullee yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin muut vaihtoehdot.

vlad.

 

[Tommy]

Mielenkiintoinen aihe.
Minulla on vahva mielipide asiaan. Pahoittelut kaikille jo etukäteen.

Masennus ei ole sairaus. Siihen ei auta lääkkeet. Ainoa tapa parantua on ottaa itseään niskasta kiinni. Lääkkeet vaan lievittää kipua mutta itse masennus ei sillä lähde pois.

Mikä aiheuttaa ihmiselle masennuksen? Sanoisin että masentuneet ihmiset ovat henkisesti muita heikompia, pää ei kestä vastaavia ylä- ja alamäkiä kuin ns. normaaleiden päät. Esimerkkinä vaikka jos muija jättää, läheinen kuolee, vakiorivi Lotossa jäi tekemättä josta olisi tullut miljoonia.. mitä sitten? Show must go on. Tottakai voi ja pitää oman aikansa surra mutta ei tietenkään niin paljon että täytyy lääkäriltä hakea kuukausien sairaslomat ja pyytää piristäviä lääkkeitä. Jos esimerkiksi työ on henkisesti tai fyysisesti liian raskas, pitää kysyä esimieheltä joko löytyisi toisia hommia tai sitten pitää lähteä lataamaan. Kyllä varmasti työkkäristä löytyy kymmeniä ihmisiä jotka tekevät SINUN työt ilman flippaamista.

Itsensä kusettamista.

"Masennuksesta" kärsiville vinkiksi vaan E-vitamiini joko kalanmaksaöljyn mukana tai auringon kautta ja raikas ilma. Eiköhän se sillä lähde. Voiko joku kuvitella parantuvansa nysväämällä kotonaan ja napsimalla lääkäriltä saatuja piristeitä? Ei todellakaan.

Nyt kaikki "masentuneet" itseä niskasta kiinni!
Show must go on.

 

[ms.qvist]

Masennus ei ole sairaus. Siihen ei auta lääkkeet. Ainoa tapa parantua on ottaa itseään niskasta kiinni. Lääkkeet vaan lievittää kipua mutta itse masennus ei sillä lähde pois.

Käythän sitten toteamassa saman syöpäsairaille heidän omissa ketjuissaan - käythän? Varsinkin keuhkosyöpäpotilaille joista melkoisella osalla syöpä on itseaiheutettu.

Saat toki pitää mielipiteesi siitä ettei masennus ole sairaus mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että se kuitenkin diagnosoidaan sairaudeksi - kuten maanis-depressiivisyyskin tms. psyykkiset sairaudet.

Itsensä niskasta kiinni ottamiset eivät auta tilanteessa jossa esim. serotoniinin välittäjäaineet eivät toimi tai serotoniinin tuotanto on kovin vähäistä tms., lääkkeistä saa sitten avun näihin ongelmiin joissa välittäjäaineet eivät toimi tai serotoniinin tuotanto on vähäistä. Eivätkä aina lääkkeet yksin auta vaan niiden tueksi tarvitaan terapiaa tms. toimia, toimiva kombinaatio on se millä usein saadaan paras tulos aikaan.

Hyvää loppukesää sinulle... (toivottavasti sinuunkin iskee joskus psyykkinen sairaus niin pääsenpähän vittuilemaan kanssapotilaana sinulle).

vlad.

edit:

Serotoniini: http://fi.wikipedia.org/wiki/Serotoniini
Masennus: http://www.hus.fi/default.asp?path=1,32,818,1733,1995,1946

 

[El Lude]

Tommy!
Kaksi sanaa sinulle: Suksi witt**n idioo**tti!

Itsekin tuli suhtauduttua tuohon masennukseen aiemmin vähän niin ja näin. Ilmeisesti sinun lähipiirissäsi ei ole "masentuneita" ihmisiä?! Läheltä seurattuna watut se raikas ilma tai norjalainen turskaliemi vältämättä auta...
Se on vaan niin ***itun helppoa "terveiden" sanoa, että ota itseäsi niskasta kiinni. Toivon hartaasti, että itsellesi tai läheisillesi ei tule "masennusta". Tai jos tulee, niin katsotaan muuttuuko jutut. Jos ei muutu, niin osanottoni. Tunneäly rulezzz...

Hyvää mielenterveyttä kaikille.
Anteeksi ja taustalle.

 

[Juhaht]

Mielenkiintoinen aihe.
Minulla on vahva mielipide asiaan. Pahoittelut kaikille jo etukäteen.
--
Nyt kaikki "masentuneet" itseä niskasta kiinni!
Show must go on.

Varmasti onkin vahva mielipide, mutta kyllä tällä kertaa - sori vaan - täyttä paskaa.

En edes tiedä mistä aloittaa enkä jaksa sitä tehdäkään. Itse en ole masennusta onneksi kokenut, mutta olen nähnyt riittävästi sen vaikutuksia voidakseni vain epäuskoisesti nauraa sille, että joku edes kehtaa epäillä sen aitoutta. Paha masennus, kuten muutkin psyykkistä pahoinvointia aiheuttavat taudit, voi olla jopa fyysistä sairautta voimakkaampi "heikennin" nimenomaan työn ja normaalin elämän suhteen.

Ja tottakai masentuneet ovat tietyssä mielessä heikompia kuin terveet ihmiset, aivan kuten kaikki sairastuneet ovat terveitä heikompia. Ei siinä nyt mitään ihmeellistä ole. Tärkeää onkin taistella sitä heikkoutta vastaan eikä antaa periksi tai lannistua asiaa epäilevien tietämättömyydestä.

 

[bunghole]

Mielenkiintoinen aihe.
Minulla on vahva mielipide asiaan. Pahoittelut kaikille jo etukäteen.

Masennus ei ole sairaus. Siihen ei auta lääkkeet. Ainoa tapa parantua on ottaa itseään niskasta kiinni. Lääkkeet vaan lievittää kipua mutta itse masennus ei sillä lähde pois.

Mikä aiheuttaa ihmiselle masennuksen? Sanoisin että masentuneet ihmiset ovat henkisesti muita heikompia, pää ei kestä vastaavia ylä- ja alamäkiä kuin ns. normaaleiden päät. Esimerkkinä vaikka jos muija jättää, läheinen kuolee, vakiorivi Lotossa jäi tekemättä josta olisi tullut miljoonia.. mitä sitten? Show must go on. Tottakai voi ja pitää oman aikansa surra mutta ei tietenkään niin paljon että täytyy lääkäriltä hakea kuukausien sairaslomat ja pyytää piristäviä lääkkeitä. Jos esimerkiksi työ on henkisesti tai fyysisesti liian raskas, pitää kysyä esimieheltä joko löytyisi toisia hommia tai sitten pitää lähteä lataamaan. Kyllä varmasti työkkäristä löytyy kymmeniä ihmisiä jotka tekevät SINUN työt ilman flippaamista.

Itsensä kusettamista.

"Masennuksesta" kärsiville vinkiksi vaan E-vitamiini joko kalanmaksaöljyn mukana tai auringon kautta ja raikas ilma. Eiköhän se sillä lähde. Voiko joku kuvitella parantuvansa nysväämällä kotonaan ja napsimalla lääkäriltä saatuja piristeitä? Ei todellakaan.

Nyt kaikki "masentuneet" itseä niskasta kiinni!
Show must go on.

Itse en ottaisi asiaan noin jyrkkää kantaa sillä en halua loukata ketään. Lähipiirissänikin on henkisesti sairaita ihmisiä mutta he ovat ihmisiä siinä missä minäkin.

Kuitenkin lihavoimani kohta lainauksessa on mielestäni totta. Tämä on realiteetti eikä mielestäni mikään sairaus. Itselleni on sama puhutaanko sairaudesta vai pelkästään mielenterveysongelmista mutta kaikki kuitenkin lähtee aina huonosta itsetunnosta. Jos ihminen on "henkisesti vahva" ja tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa niin hänellä ei ole mielenterveysongelmia. Toisaalta voidaan kysyä, kumpi on syy ja kumpi seuraus, mutta ne liittyvät joka tapauksessa toisiinsa läheisesti. Itse koen olevani henkisesti vahva mutta itsellänikin on ollut vaikeita aikoja joskus. Ei kenenkään elämä ole aina ruusuilla tanssimista mutta on ihmisestä ja hänen asennoitumisestaan kiinni miten vastoinkäymisiin suhtautuu. Joillakin ihmisillä perusnegatiivinen asenne aiheuttaa sen että keskitytään liikaa ongelmiin eikä huomata elämän pieniä hyviä asioita. Itse olen keskustellut ystävieni kanssa joilla on ollut itsetuhoisia ajatuksia ja olen aina yrittänyt vain muistuttaa että maailmassa on paljon hyvääkin. Yleensä tällainen ihminen on masennuksensa sokaisema eikä näe mitään muuta.

Keväällä autoin parhaani mukaan erästä ystävääni tällaisessa tilanteessa ja nykyään hänellä menee taas hyvin ja elämänhalu on palannut. En tahdo siitä mitään kunniaa ottaa vaikka hän onkin minua kiitellyt. Itselleni paras palkinto oli nähdä hänen taas hymyilevän. Vein hänet ulos kun hän oli masentunut ja käskin avaamaan silmänsä ja katsomaan ympärilleen. Kesä oli alussa, aurinko paistoi ja kaikialla oli kaunista. Muistutin häntä elämän pienistä kivoista asioista sekä hieman suuremmistakin kuten vanhemmista, sisaruksista, ystävistä ja terveydestä. Yritin valaa häneen positiivista ajattelutapaa ja vähitellen se ilmeisesti auttoi. Hän ei käy enää psykiatrilla eikä omien sanojensa mukaan voisi tehdä itselleen mitään pahaa vaikka joskus niin halusikin.

Kaikki on kuitenkin vain ja ainoastaan siitä kiinni miten käsittelee vastoinkäymiset. Joku masentuu ensimmäisestä, joku pääsee siitä yli mutta ongelmien kasaantuessa masentuu, joku ei masennu ollenkaan vaan osaa käsitellä ongelmansa ja on siihen riittävän "vahva". Ihmiset ovat erilaisia mutta silti samanarvoisia ja se on rikkautta. Itse olen siitä kiitollinen että olen säästynyt melko vähällä vaikka suuriakin vastoinkäymisiä on ollut. Niitä ei ole kuitenkaan päässyt kasaantumaan niin paljoa että mielenterveyteni olisi siitä kärsinyt vaan ne ovat päinvastoin kasvattaneet ja vahvistaneet minua. On kuitenkin epäkohteliasta mennä arvioimaan toisten ihmisten mielenterveyttä ainakaan ääneen. Itse tunnen omaavani hyvän itsetunnon ja se riittää minulle ja olen siihen tyytyväinen. Muiden tilanteesta en halua sanoa mitään mutta haluan ainakin yrittää auttaa jos huomaan että jollakin on vaikeaa. En silti pidä heitä mitenkään alempiarvoisina tai "heikompina" kuin itseäni sillä tilanteeseen johtaneita tekijöitä on yleensä useampia.

Kaikille joilla ongelmia on, jaksamista. Ongelmista on mahdollista päästä eroon positiivisella suhtautumisella elämään. Lääkkeet eivät ongelmaa poista vaan ainoastaan vähentävät oireita. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja niistä on mahdollista päästä yli. Ei saisi olla niin kapeakatseinen että ongelmat mahtuisivat peittämään näkökentän ja pimentämään taivaan. Positiivinen ajattelu pyyhkii pois nämä pilvet ja elämä näyttää taas eriltä. Aina on hyviä ja huonoja asioita. Ihminen itse määrittelee mitkä ovat tällaisia. Jos osaa nauttia pienistäkin asioista niin näitä positiivisia asioita on enemmän ja ne mahdollisesti kaatavat korvien välissä olevaa vaakaa parempaan suuntaan pysyvästi. Lääkkeet vetävät vaa´an hetkellisesti tasoihin mutta se palaa aina painavammalle puolelle ellei ongelmaa ratkaista kunnolla. Ainoa tapa ratkaista ongelma on saada muutettua suhtautumista ongelmiin ja elämään yleensäkin.

 

[bunghole]

Tommy!
Kaksi sanaa sinulle: Suksi witt**n idioo**tti!

Varmasti onkin vahva mielipide, mutta kyllä tällä kertaa - sori vaan - täyttä paskaa.

Kyseessähän oli vain mielipide ja siitähän ei voi kiistellä. Toinen mielipide ei voi olla huonompi kuin toinen. Eikä Holocaustin avautuminen mielestäni auta ketään, niin häntä itseään, mielenterveysongelmista kärsiviä tai saa Tommyä muuttamaan mielipidettään. Joten sikäli...

 

[ms.qvist]

Kuitenkin lihavoimani kohta lainauksessa on mielestäni totta. Tämä on realiteetti eikä mielestäni mikään sairaus. Itselleni on sama puhutaanko sairaudesta vai pelkästään mielenterveysongelmista mutta kaikki kuitenkin lähtee aina huonosta itsetunnosta.

Voithat tietty olla sitä mieltä ettei aivokemiallinen häiriötila (jollainen esim. voi olla masennuksen syynä) ole sairaus vaan huonon itsetunnon tulos, yhtälailla minä voin olla sitä mieltä, että syöpä ei ole sairaus vaan kehon fysiikan huonon kunnon tulos - vertailu koskettaa varmasti jokaista syöpäpotilasta ja jokaista muutakin niin absurdilta se kuulostaa mutta yhtälailla niin absurdi on väitteesi etteivät mielenterveysongelmat ole sairauksia vaan huonon itsetunnon tuloksia.

Sairastumiseen mielisairauksiin ei vaadi huonoa itsetuntoa, yhtälailla ihminen joka on hyvällä itsetunnolla varustettu voi sairastua psyykkisiin sairauksiin - sellaisiin tapauksiin minäkin olen oman sairaushistoriani aikana törmännyt. Ihmisiin jotka ovat eläväisiä, hyvävoimaisia ja sitten aivan yllättäen sairasu iskee rajuna päälle - jopa niin rajuna, että seurauksena on psykoosi tai psykoottinen tila.

Toki jos ihmisellä on huono itsetunto ja hän joutuu elämässään runsaasti kaltoinkohdelluksi voi se ajaa hänet itsetuhoiseen käytökseen - tuolloinkin hän tarvitsee yhtälailla kunnollista apua, avuksi ei riitä suinkaan kaikissa tapauksissa se, että hyvä ystävä kannustaa häntä jaksamaan ja näkemään ne elämän hyvät pienet asiat. Moni masentunut, itsetuhoinen, tai muulla tapaa psyykkisesti sairastunut ei yksinkertaisesti näe elämässä mitään hyvää ja positiivista, tuolloin vaaditaa nvuosien työ kunnes hänet on saatu takaisin raiteilleen, ja aina se ei tuo tulosta vaan potilaan voimat loppuvat ennen lopullista parantumista, on vieläpä huomioitava, että mielen ongelmista puhuttaessa ei voida puhua lopullisesta parantumisesta, monet ongelmat ovat uusiutuvia tai loppuelämän sairauksia jotka pysyvät kurissa terapialla ja lääkityksellä ja elämän tiukalla kontrolloimisella (alkoholia kannattaa monien mt-potilaiden juuri tästä syystä välttää).

Jos lähtötietämys väittämillesi on tällä tasolla ei keskustelua liene kannata jatkaa, ennemminkin kehottaisin sinua tässä tapauksessa tutustumaan alan laajaan kirjallisuuteen ja lukuisiin artikkeleihin - kirjallisuutta ja artikkeleita löytyy runsaasti myös suomenkielelle käännettynä.

vlad.

 

[bunghole]

Voithat tietty olla sitä mieltä ettei aivokemiallinen häiriötila (jollainen esim. voi olla masennuksen syynä) ole sairaus vaan huonon itsetunnon tulos, yhtälailla minä voin olla sitä mieltä, että syöpä ei ole sairaus vaan kehon fysiikan huonon kunnon tulos - vertailu koskettaa varmasti jokaista syöpäpotilasta ja jokaista muutakin niin absurdilta se kuulostaa mutta yhtälailla niin absurdi on väitteesi etteivät mielenterveysongelmat ole sairauksia vaan huonon itsetunnon tuloksia.

Pahoittelen että yleistin. Tiedän hyvin että tällaisiakin tapauksia on mutta puhuin nyt pelkästään täysin psyykkisistä ongelmista, en niinkään fyysisistä tai psykofyysisistä joita esim. aivokemialliset häiriöt ovat. Jos niistä puhutaan niin ihminenhän ei mahda niille mitään ja ymmärrän että niihin käytetään lääkkeitä. Eräs tuntemani nuori ihminen oli reilu vuosi sitten viime kesänä interrail-matkalla ympäri Eurooppaa. Matkalla tuli polteltua muutakin kuin tavallisia savukkeita ja nämä aineet saivat aikaan jonkin reaktion hänen aivoissaan ja aiheuttivat psykoosin. Lääkäreiden mukaan saman voi tehdä esim. jokin järkyttävä tapahtuma. Ihminen voi olla altis tällaiselle tietämättään ja se tarvitseekin vain ärsykkeen. Tällä kaverilla ärsykkeenä toimi kannabis. Nyt hän on selvinnyt takaisin tavalliseen elämään mutta jälkensä se jätti. Hän käy edelleen välillä psykiatrilla ja potee sairaanloista bakteerikammoa.

EDIT: En tarkoittanut kuitenkaan vähätellä kenenkään ongelmia tai sairautta. Enkä väittänyt tietäväni aiheesta enemmän kuin sinä sillä olet varmasti itse ongelmasta kärsineenä joutunut tutustumaan aiheeseen syvällisemmin kuin minä. Voin silti kertoa tietäväni aiheesta paljon läheisten ihmisten ongelmien takia. En halua aloittaa väittelyä aiheesta vaan keskustella asiallisesti mutta kuitenkin oman mielipiteeni esille tuoden ja haluan kyllä saada tietää aiheesta enemmänkin ja kuulla kirjoittajien omakohtaisia kokemuksia asiasta. Tärkein osa edellisessä viestissäni oli kuitenkin positiivisen ajattelun merkitys ja voima jolla lähes kaikenlaiset masennukset ovat voitettavissa.

 

[Redalert]

Kyllä vain vlad, olen todellakin pohtinut asiaa tosi pitkään ja perusteellisesti kaikilta kanteilta. Minun on vain yksinkertaisesti myönnettävä, että en pärjää työelämässä. Ja tottakai sitten täytän päiväni VAIN ja AINOASTAAN omien voimavarojeni, niin psyykkisten kuin fyysistenkin mukaan. Ei väkisin mitään, mitä en jaksa tai halua. Jos luit vitutusketjua, huomasit varmasti, että kerroin siellä myös viime sunnuntaisesta epilepsia-kohtauksestani... Se oli jälleen tapaus, joka vain entisestään vahvisti päätöstäni jäädä sairaseläkkeelle. Se oli erittäin epämiellyttävä ja pelottava kokemus ! TOIVOTTAVASTI en ole saanut vielä kaiken muun päälle sitäkin sairautta riesakseni ! Noh, eihän sille sitten tietysti mitään mahda, jos näin on, mutta en kyllä senkään takia uskalla olla postia jakelemassa. Kohtaushan voi iskeä milloin vain... Mutta nytpä vain elelen ihan hissukseen päivä kerrallaan ja laitan byrokratian rattaat pyörimään päästäkseni sairaseläkkeelle.

 

[kantriantero]

Tärkeä aihe. Jos tilastoja on uskominen, jokaisen lähipiirissä on tai tulee jossain vaiheessa olemaan depressiosta kärsivä ihminen.

Erturen tekstissä oli aika paljon sellaista, minkä allekirjoitan. Masennuksella sairautena on kuitenkin jonkin verran enemmän tekemistä ihmisen elämäntilanteen, luonteenpiirteiden ja elämänasenteenkin kanssa kuin syövällä, joten siinä mielessä vertauksesi oli todella huono, vlad. Vaikka toiset ovat alttiimpia masennukselle kuin muut, ei näiden "heikkojenkaan" toki tarvitse sortua elon tiellä.

Ei pidä sekoittaa masennusta tässä liikaa muihin sairauksiin kuten maanisdepressiivisyyteen, jota toisin kuin masennusta hoidetaan lähes yksinomaan lääkkeillä. Masennuksessa lääkehoitoa pidetään vain yhtenä osa, psykiatrian ja itsehoidon ohella. Kyllä, itsehoidon, joten eivät Tommynkaan maininnat "itseänsä niskasta kiinni ottamisesta" ihan täyttä huuhaata olleet.

Tukiasema.netin tiivistetty info masennuksesta: http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=1

Mistä päästään toiseen erturen mainitsemaan asiaan eli masennuksen oireiden hoitoon syiden sijaan. On nimittäin vaikea uskoa, että tämä jo kansansairaudeksi luokiteltavissa oleva ongelma, joka jossain elämän vaiheessa koskettaa tilastoissa joka viidettä suomalaista (ja määrä on vain kasvussa), olisi niin puhtaasti elimellinen häiriö kuin lääkehoidon määrällä annetaan ymmärtää. Haluaisin nähdä jotain todisteita sille, että suomalaisten aivojen serotoniinitaso olisi viimeisten, sanotaan nyt vaikka 50 vuoden aikana kokenut jonkun ympäristöstä aiheutuvan noin radikaalin muutoksen, kuten vaikkapa pienten lasten allergioiden kohdalla on käynyt.

Lääkärit määräävät potilailleen edelleenkin antibiootteja tutkimusten mukaan ihan liikaa, vaikka maallikotkin tietävät, että se heikentää niiden tehoa eikä näin saisi tehdä. Miksi? Samasta syystä olen 100% varma, että masennuslääkkeitä käytetään liikaa.

Pilleri on sekä lääkärille että potilaalle helppo ratkaisu. Masentuneen on helppo uskotella itselleen (ja muille), että vika ei johdu mitenkään minusta tai muusta, vaan aivoihini iskeneestä sairaudesta, johon ei tehoa muu kuin lääkehoito. Samalla annetaan ikään kuin itselle oikeutus jäädä sänkyyn makaamaan ja vain odottamaan pillerin vaikutusta, koska mitään muutahan ei oikein ole tehtävissä, sen sijaan että oikeasti yritettäisiin ratkoa ongelmia itse, vaikka se tuntuukin ylivoimaiselta. Ihan vilpittömästi toki uskotaan, että se pilleri on se avuntuoja ja naps, riippuvuus on valmis. Valmistetta ja annostusta säädetään kuukausi- tai jopa vuositolkulla ja lääketeollisuus kiittää. Sitten kun valoa alkaa taas pilkottaa tunnelin päässä, aikaa on kulunut niin paljon, että kukaan ei varmuudella pysty sanomaan, olisiko pahin vaihe mennyt ohi pelkästään samanmittaisella "hermolevolla". Elämä jatkuu taas samasta mihin viimeksi jäätiin ja jossain vaiheessa alkaa, yllättäen, taas masentaa. Mutta lääkäreillä on siihenkin näppärä selitys valmiina: masennus on kuule elinikäinen sairaus, josta et välttämättä koskaan tule pääsemään täysin eroon. Kokeillaas tällä kertaa tällaisia uusia nappeja, joilla pitäisi olla vähän vähemmän sivuvaikutuksia kuin viimeksi.

En yleistä, mutten usko, että yllä kuvaamani tapaus olisi mitenkään ainoa laatuaan. Ihan varmasti on todella syvästi masentuneita, joille lääkehoito on täysin perusteltua. Mieluummin lääkkeet kuin köysi.

Kuitenkin tiedetään, mitä nykyelämä on, yksilö ja tehokkuus ovat niitä kiistattomia avainsanoja. Ihmiset kokevat työpaikoilla riittämättömyyden tunnetta, stressi ylittää muidenkin kuin niiden kaikkein herkimpien sietorajoja ja masennutaan. Maailman kilpailukykyisin yhteiskunta puuskuttaa, mutta velvollisuudentuntoiset alamaiset raatavat itseään säästämättä ja pidetään dopinglääkäreiden avulla vauhdissa.

Onko "Hävittiin, mutta meillä oli hauskempaa" -fraasissa sittenkin järkeä? Osuiko Kale vahingossa oikeaan, kun sanoi "ettei voida lähteä siitä, että kopissa istuu komppanian verran henkisesti kuolleita miehiä"?

 

[tant gredulin]

Haluaisin nähdä jotain todisteita sille, että suomalaisten aivojen serotoniinitaso olisi viimeisten, sanotaan nyt vaikka 50 vuoden aikana kokenut jonkun ympäristöstä aiheutuvan noin radikaalin muutoksen, kuten vaikkapa pienten lasten allergioiden kohdalla on käynyt.

Palaan asiaan myöhemmin, mutta ihan nyt kalvosimesta: säännöllinen alkoholinkäyttö muuttaa serotoniinitasoa. En tiedä miten se vaikuttaa raskausaikana kehittyvän lapsen tasoihin, liekö asiaa tutkittu?

Työ on fyysisesti vähemmän kuormittavaa, ruokaa ja asunto on, ja eloonjääminen kohtuullisen varmaa. Perustarpeiden tyydyttämiseksi ei tarvitse kamppailla. Siinä samalla säännöllinen alkoholinkäyttö on lisääntynyt huomattavasti, koska se on mahdollista. Krapulassa voit vääntää koodia, mutta et jaksa raivata kymmentä tuntia rautakangella peltoa. Yhteiskunta suhtautuu alkoholinkäyttöön toisin kuin 50 v. sitten. Lisäksi tavallinen ja harmaa arkipäivä on muuttunut kirosanaksi, ja sen sijaan pitää olla hauskaa ja saada uusia elämyshuippuja. Lähtisikö tästä?

 

[ms.qvist]

Tärkeä aihe. Jos tilastoja on uskominen, jokaisen lähipiirissä on tai tulee jossain vaiheessa olemaan depressiosta kärsivä ihminen.

Erturen tekstissä oli aika paljon sellaista, minkä allekirjoitan. Masennuksella sairautena on kuitenkin jonkin verran enemmän tekemistä ihmisen elämäntilanteen, luonteenpiirteiden ja elämänasenteenkin kanssa kuin syövällä, joten siinä mielessä vertauksesi oli todella huono, vlad. Vaikka toiset ovat alttiimpia masennukselle kuin muut, ei näiden "heikkojenkaan" toki tarvitse sortua elon tiellä.

Elämäntilanne ja muut siihen olennaisella tapaa liittyvät seikat (esi. burn-out) voivat olla edesauttamassa masennuksen syntyä - mutta hyvin usein pohjalla on serotoniinitason heittelehtiminen aivoissa tai jokin muu elimellinen syy.

Ihmisiä sairastuu masennukseen laidasta laitaan, eivät kaikki ole niitä heikoimpia vaan masennukseen sairastuu meneviä ja menestyviäkin ihmisiä - elämänasenne ei siis riitä takaamaan sitä, että vältyt masennukselta.

Tietty sitten lapsuus ja kasvuympäristö voivat olla seikkoja jotka laukaisevat nuoruus- tai aikuisiän masennuksen, eli eivät kaikki syyt välttämättä johdu aivokemiasta mutta suurelta osin voidaan sanoa syiden johtuvan aivokemiallisista häiriötiloista.

Halusin vain osoittaa vertauksellani syöpäsairaisiin sen, että millaisena masentuneet kokevat sen, että yhteiskunnassa edelleen löytyy jäseniä jotka suhtautuvat heihin väheksyen tai jopa pilkallisesti - eihän kukaan ole ketjuissa joissa kerrotaan omasta syöpään sairastumisesta nälvimässä näitä sairastuneita vaan heille annetaan kannustusta ja tukea, sen sijaan tavallista on, että masentuneille tai muista psyykkisistä ongelmista kärsiville vittuillaan surutta ja heitä pilkataan kenenkään siihen puuttumatta - heillä itsellään ei välttämättä ole voimavaroja puuttua ilvaan ja pilkkaan.

Ei pidä sekoittaa masennusta tässä liikaa muihin sairauksiin kuten maanisdepressiivisyyteen, jota toisin kuin masennusta hoidetaan lähes yksinomaan lääkkeillä. Masennuksessa lääkehoitoa pidetään vain yhtenä osa, psykiatrian ja itsehoidon ohella. Kyllä, itsehoidon, joten eivät Tommynkaan maininnat "itseänsä niskasta kiinni ottamisesta" ihan täyttä huuhaata olleet.

Ei niitä pidäkään sekoittaa mutta sujuvasti niistä voidaan käydä keskustelua saman otsakon alla.

Tietosi siitä, että maanis-depressiivisyyttä hoidettasi lähes yksinomaan lääkkeillä on melkoisen harhaanjohtavaa sillä lähes kaikki md-potilaat osallistuvat lääkehoidon ohella terapiaan - toisilla se on jo viikottaista.

Masennuksesta paras hoitotulos saavutetaan kombinaatiolla jossa oma osansa on lääkkeillä, lisänä tulee terapia mutta tämä itsehoito aloitetaan vasta sitten kun sairastunut on siinä kunnossa, että hän kykenee omatoimiseen hoito-ohjelman läpiviemiseen - sellaiseksi eivät käy tuttavien ja kavereiden ohjeet "Ota itseäsi niskasta kiinni". Masennuksen hoidossa on edettävä portaittain, eikä missään nimessä saa ahnehtia liikoja - hoidot ovat parhaimmillaankin vuosien mittaisia, niistäkään huolimatta ei päästä täyteen varmuuteen etteikö sairaus jonain päivänä uusiutuisi. Huomattava osa masentuneista masentuu uudelleen 2-5 vuoden kuluessa sairautensa puhkeamisesta.

Mistä päästään toiseen erturen mainitsemaan asiaan eli masennuksen oireiden hoitoon syiden sijaan. On nimittäin vaikea uskoa, että tämä jo kansansairaudeksi luokiteltavissa oleva ongelma, joka jossain elämän vaiheessa koskettaa tilastoissa joka viidettä suomalaista (ja määrä on vain kasvussa), olisi niin puhtaasti elimellinen häiriö kuin lääkehoidon määrällä annetaan ymmärtää. Haluaisin nähdä jotain todisteita sille, että suomalaisten aivojen serotoniinitaso olisi viimeisten, sanotaan nyt vaikka 50 vuoden aikana kokenut jonkun ympäristöstä aiheutuvan noin radikaalin muutoksen, kuten vaikkapa pienten lasten allergioiden kohdalla on käynyt.

Lääkärit määräävät potilailleen edelleenkin antibiootteja tutkimusten mukaan ihan liikaa, vaikka maallikotkin tietävät, että se heikentää niiden tehoa eikä näin saisi tehdä. Miksi? Samasta syystä olen 100% varma, että masennuslääkkeitä käytetään liikaa.

Lääkkeitä varmasti käytetään liikaa, sitä en kiistä - varsinkin perusterveydenhuollossa lääkkeisiin turvaudutaan suhteellisen helposti mutta erikoistuneiden lääkäreiden hoidossa lääkemääräykset ovat varsin usein hyvinkin perusteltavissa - usein ennen lääkityksen määräämistä tai samanaikaisesti sen aloittamisen kanssa potilaalla teetetään testejä joilla mitataan masennukset (ja mahdollisesti itsetuhoisuuden) määrää ja alttiutta kyseisellä hetkellä. Usein sitten mielenterveystoimistoihin joutuneet asiakkaan joutuvat muihinkin terteihin, riippuen resursseista eteet saattavat tulla jopa persoonallisuustestit tms. Eli vaikka lääkkeitä käytetään paljon on siitä melkoisen osan käyttö hyvin perusteltua.

Sitä haluan erikseen painottaa, että nuorten lääkityksen suhteen olisi kuitenkin oltava tarkkoina - hoitoa nuorille on oltava tarjolla (sitä on aivan liian vähän) mutta se kuka ja mitä lääkkeitä määrätään on oltava hallinnassa.

Yhteiskunta on monella tapaa muuttunut 50-vuodessa niin paljon mikä omalta osaltaan selittää masennuksen lisääntymistä tilastoissa, toisaalta sairautta on tutkittu vasta vähän aikaa (Suomessa siis) mistä johtuu osaltaan se ettei sitä ole osattu rekisteröidä millään muotoa vaikka sitä on taatusti ollut jo ennen tätä. Ennen myös suku huolehti toisella tapaa ihmisistä mikä osaltaa loi turvaa masentuneellekin, hän ei jäänyt yksin siten kuten nykyään voi ihminen jäädä yksin kaiken ulkopuolelle.

Pilleri on sekä lääkärille että potilaalle helppo ratkaisu. Masentuneen on helppo uskotella itselleen (ja muille), että vika ei johdu mitenkään minusta tai muusta, vaan aivoihini iskeneestä sairaudesta, johon ei tehoa muu kuin lääkehoito. Samalla annetaan ikään kuin itselle oikeutus jäädä sänkyyn makaamaan ja vain odottamaan pillerin vaikutusta, koska mitään muutahan ei oikein ole tehtävissä, sen sijaan että oikeasti yritettäisiin ratkoa ongelmia itse, vaikka se tuntuukin ylivoimaiselta.

Väärin - vakavasti masentunut juuri usein syyttää itseään sairaudestaan ei mitään aivoihin iskenyttä valittäjäaineiden häiriötilaa.

Terapialla koetetaan saada tilanne sellaiseksi ettei masentunut jää sinne kotiin vuoteeseen pohtimaan ja suremaan omaa oloaan, terapian avulla koetetaan löytää niitä keinoja joilla masentunut saadaan liikkeelle. Terapian ohella hoitomuotona voi olla päiväosastohoito jossa masentunut käy päivittäin kuukausien ajan erityisessä mtt:n järjestämässä osastohoidossa jossa on säännöllinen ohjelma ja jossa jokainen joutuu omalla tekemisellään osallistumaan osaston toimintaan - valitettavasti osastoille on jonoja ja kaikki eivät pääse sellaisesta osalliseksi.

Kuitenkin tiedetään, mitä nykyelämä on, yksilö ja tehokkuus ovat niitä kiistattomia avainsanoja. Ihmiset kokevat työpaikoilla riittämättömyyden tunnetta, stressi ylittää muidenkin kuin niiden kaikkein herkimpien sietorajoja ja masennutaan. Maailman kilpailukykyisin yhteiskunta puuskuttaa, mutta velvollisuudentuntoiset alamaiset raatavat itseään säästämättä ja pidetään dopinglääkäreiden avulla vauhdissa.

Niinpä, taidat tuoda esille erään seikan mikä osaltaan on vaikuttanut siihen, että mt-sairaudet lisääntyvät näinä päivinä huomattavasti. yhteiskunta on muuttunut ja muuttumassa niin paljon ettei ihmisen fysiikka ja psyyke kestä siinä mukana - tai heikoimmilla ei kestä, toisaalta, kyllä ne vahvimmatkin yksilöt alkavat puuskuttaa ja yskiä tässä menossa.

Hivenen tahtia vähemmän, vapaa-aikaa enemmin, yhteisöllistä välittämistä yksilökeskeisyyden sijaan, heikoimmille oman arvon tuntoisia tehtäviä - kuntoutustyöt eivät mitään herkkua ole, laittele nyt nippusiteitä pussiin päivät pitkät tms.

En väitäkään, että olisi yhtä taikalääkettä jolla ongelmat saadaan selviämään mutta ei tilannetta paranna lainkaan se, että mattoa vedetään toistuvasti mt-potilaiden jalkojen alta monilla eri tahoilla (mm. työelämässä).

Hoitotyössä kombinaatio on avainsana - se tarkoittaa sitä, että onnistuvaan lopputulokseen on käytettävä kaikkia parhaimpia hoitokeinoja lääkityksestä, terapiasta ja muusta kuntoutuksesta alkaen, usein myös lopulta tämän sairastuneen murtunut ja nurinniskoin kääntynyt minäkuva on saatava korjattua.

Eniten minua itseäni ärsyttävät pilkalliset ja ivalliset ja mitään tietämättömien ihmisten kommentit, niihin olen törmännyt riittävästi viimeisien vuosien kuluessa.

vlad.

 

[Redalert]

Minä, mielisairas...

Tässä asioita, joihin itse olen mielenterveyden kyseenollessa törmännyt. Usein nämä asiat liittyvät ihmisten ennakkoluuloihin, syrjintään eli rasismiin, pelkoihin, tiedon puutteeseen tai haluamattomuuteen ottaa selvää asioista. Toivottavasti pystyn jotenkin selventämään OMIA kokemuksiani ja tuntemuksiani sairastumiseni jälkeen ! (huhtikuu 2003->).
Ensinnäkin, kuten mikä tahansa vakava sairaus, sairastumiseni tuli shokkina ja järkytyksenä. Ei pysty täysin kuvittelemaankaan, ennenkuin omalle kohdalle sattuu. Ajan myötä sitten tietysti oppii elämään sairautensa kanssa paremmin, tietää asioista enemmän yms. Ja juuri nimenomaan, kun diagnoosi on selvillä ja hoito monipuolista ja tehokasta. Allekirjoitan TÄYSIN tuon, että NIMENOMAAN kaikki hoitotekijät YHDESSÄ saavat aikaan toipumista ja edistystä. Erilaiset terapiat ja toiminnat, lääkitys, sekä kanssaihmisten TUKI ja KANNUSTUS. Myös oma, sekä muiden kärsivällisyys on valttia, vaikka välillä onkin äärimmäisen vaikeaa ja tekisi mieli luovuttaa täysin, jopa kuolla.
Nyt listaan ja oikaisen ennakkoluuloja, käsityksiä, syrjintää ym. PÖYRISTYTTÄVIÄ asioita, joihin olen törmännyt.
1. "Hullut pitäisi kaikki joko tappaa tai täysin eristää muusta yhteiskunnasta" !
Voiko joku sitten TÄYSIN määrittää, kuka on hullu ja kuka ei ? Missä menee raja... Onhan sanontakin, että nerouden ja hulluuden raja on erittäin häilyvä. Eikö tuollaisen sanominen ja noin ajatteleminen sitten ole hulluutta !? Tuleepa hyvin vahvasti mieleeni esim. muuan Hra Hitler... Tai kuka tahansa, joka harjoittaa rasismia ja syrjintää ihan ketä tahansa kohtaan. Mielestäni KAIKKI MAAILMASSA OVAT TÄYSIN SAMANARVOISIA !
2. "Hulluus tarttuu, seura tekee kaltaisekseen" !
Väärin ! Ei minun kanssani tekemisissä olevista ihmisistä ole kenestäkään tullut "hullua". Ei mielisairaus ole TARTTUVAA, kuten esim. rutto tms. PERIYTYVÄÄ se kylläkin voi olla, mutta se on AIVAN ERI ASIA, eikä se VÄLTTÄMÄTTÄ periydy.
3. "Hulluus näkyy päällepäin" !
Väärin ! Kun itseänikin peilistä katson ja muiltakin olen kysellyt, niin en näytä MITENKÄÄN erilaiselta kuin ennenkään. Ei se ULKONÄKÖÄ muuta, ainoastaan KÄYTÖSTÄ ja PERSOONAA. Ei minulla silmät seiso päässä ja kuola roisku ympäriinsä. Eli kyllähän sen nyt esim. huomaa, jos joku vaikka täysin yksinään ääneen juttelee ja nauraa vaikka roskikselle tms. Mutta mitä siitä !! Ei kai se ketään tapa.
4. "Hullut ovat tai voivat olla erittäin vaarallisia" !
Eikö KUKA TAHANSA voi!? Ei tässäkään voi yleistää ! Hullu tai ei hullu, niin jotkut ovat vaarallisia ja väkivaltaisia, jotkut taas eivät. Itse esim. en tutun sanonnan mukaan tekisi pahaa kärpäsellekään TARKOITUKSELLA TAHALLAAN. En minä juokse ympäriinsä pätkimässä ihmisiä tai eläimiä kirveellä, moottorisahalla tms.
5. "Hullut vaan teeskentelevät, että pääsevät kaikesta helpommalla" !
Haloo ! Kuka OIKEASTI HALUAA OLLA hullu, TEKEYTYÄ sellaiseksi !? En minä ainakaan. Kokemuksesta voin TODELLAKIN sanoa, että mielenterveyden menettäminen on ÄÄRIMMÄISEN RANKKAA JA VAIKEAA !! Se ON maanpäällinen helvetti ! Eikö se ole hulluutta tai hölmöyttä jos mielenvikaista ESITTÄÄ ettei esim. tarvitsisi mennä armeijaan. Ei kai kukaan ns. "tervejärkinen" ESITÄ syöpäpotilastakaan, ellei sitä OIKEASTI ole!? Itse antaisin about MELKEIN MITÄ VAIN siitä, että EN olisi mielisairas !
6. "Miten se hullu on muka taas pois töistä, mikä sillä muka nyt on?"
HUOH ! HYVIN MONELLA on se käsitys, että mielisairaus paranee ihan tuosta vaan naps, sormia napsauttamalla. Ei mielisairaus ole yleensä FYYSISESTI näkyvissä. Ei sitä voi parantaa kuten flunssaa tai laittaa kipsiä tai laastaria kipeään kohtaan. Eihän MIELEEN VOI panna laastaria, jos ymmärrätte pointtini. Mielenterveysongelmat VOIVAT myös parantua kokonaan tai tilapäisesti helpottaa, paljolti riippuen siitä MIKÄ ja MINKÄVAHVUISENA tai MITEN AIKAISESSA VAIHEESSA TODETTUNA jokin mielenterveyden sairaus on. Se niissä yleensä NIMENOMAAN ON, että ne EIVÄT IKINÄ TÄYSIN PARANE ! Vaaditaan hirveät määrät terapiaa, lääkitystä, kuntoutusta, lepoa ja tukea. Minäkin ihan aluksi JOUDUIN OPETTELEMAAN IHAN ALUSTA, kotona yksin asumista, muiden kanssa kommunikointia ja toimeentulemista yleensäkin ABOUT KAIKISSA elämän asioissa, jotka terveille ovat äärimmäisen itsestäänselviä ja helppoja asioita. Esim. kahvinkeitto, kaupassa käynti, siivous, puhumattakaan virastoissa tms. asioimisessa. EN HALUA olla työkyvytön, toimintakyvytön tms. mutten sille mitään voi, etten pärjää. Olen sekä psyykkisesti ja fyysisesti heikompi kuin te kaikki ns. "terveet". VAIKKEN HALUA !! Olen ja tulen olemaan maanis-depressiivinen koko elinikäni ja ikuisesti psyykenlääkkeiden orja. Psykoosi, masennus ja rauhoittavia lääkkeitä. Ei ole tällainen elämä, kuten ei muutenkaan elämä aina herkkua todellakaan. Välillä voin sairauteni puitteissa erittäin hyvin, olen pirteä, energinen, toimiva ja suht "täysjärkinen". Toisinaan taas hyvin sekaisin, masentunut, yliväsynyt, ei mitään osaa ja jaksa tehdä yms. Ja tilanteeni on se, joka minun ON PAKKO vaan myöntää, että minun työurani päättyy tähän. En pysty normaaliin työelämään ja ns. "oravanpyörään", vaikka kuinka haluaisinkin ! EN PYSTY ! Siksi meinaan hakeutua sairaseläkkeelle, joka kohdallani nyt AINOA OIKEA RATKAISU. EN VOI AJAA ITSEÄNI taas mihinkään laitoshoitoon, ETENKÄÄN suljetulle osastolle ! Ne EIVÄT TODELLAKAAN ole mitään kivoja paikkoja ! Olen oppinut onneksi kuuntelemaan rajojani, kestämistäni, jaksamistani. EN TÄTÄ HALUNNUT, mutta näin vain kävi. Olen mieleltäni "pipi" ja siihen on vain tyytyminen... Toivon, että minua kohdellaan TÄYSIN tasavertaisena, ilman syrjintää, vihaa, halveksuntaa yms. Olenhan tietyllä tasolla kuitenkin pohjimmiltani IHAN SAMA ihminen, kuin ennen sairastumistanikin. Olin työelämässä vuodesta 1988-2005. Että tällainen
jättistoori ! Toivottavasti kestitte !! :-) SUVAITSEVAISUUTTA, RAUHAA JA RAKKAUTTA IHMISET ! MAKE LOVE NOT WAR ! :-) Nyt TODELLAKIN muiden puuhien pariin...