Taudinkuvana depressio

[Morgoth]

Harmillista vain, että terapiaan pääseminen on ainakin julkisella puolella tällä hetkellä melkoisen vaikeaa. Yksityisellä puolella hinnat taas ovat sen verran kovia (ammattilaisille ammattilaisten korvaus, kuten kuuluukin), ettei niihin ole ihan jokaisella varaa.

Tässäpä se ongelma onkin. Julkiselta puolelta ei käytännössä saa mitään (hetkeksi ehkä otetaan sisään, jos yrität tappaa itsesi) ja taas yksityisellä puolelle useiden vuosien terapiassa käynti tulee aika kalliiksi, vaikka kelalta saisi lausunnonkin. Lisäksi tuo vaatii ihmiseltä paljon, että on valmis tuollaiseen ja haluaa sitoutua ja sellaista voimaa ei joltain pahoin masentuneelta kyllä löydy yleensä.

Eihän sitä tarvitse kuin hetki Helsingissä kävellä esim. steissillä niin johan tulee jo vastaan ihmisiä joiden paikka ihan oikeasti ole siellä vaan jossakin muualla.

Mielenterveyshoidon taso on kyllä valovuosien päässä muusta terveydenhuollosta, mutta ikävä kyllä mielenterveyshoidosta on aina helppo säätää, koska 'se ei näy missään'.

 

[ms.qvist]

Kysyisinkin, että missä vaiheessa te tätä depressiota ja masennusta sairastaneet menitte lääkärin pukeille? Kysyn, koska en tiedä mistä tämä minun osittainen paha olo tuntuu. Välillä olo on virkeä ja iloinenkin, mutta kaikkea tekemistä leimaa flegmaattisuus ja tarkoituksettomuus. Kaikki voi hyvin johtua teini-ijän myllerryksistä (olen 16), mutta haluaisin kysyä mitä mieltä te olette, kannattaisiko hakeutua lääkärin pukeille tämän kanssa?

...

Kysymykseni siis selkeästi: Mikä oli viimeinen niitti sille, että hakeuduitte lääkärin pukeille?

Olet siinä iässä, että olettaen opiskelet tai aloitat opinnot nyt syksyllä, joten kannattaa ottaa hetimmiten yhteyttä oppilaitoksen terveydenhoitajaan. Mikäli hän on ammattitaitoinen niin hän osaa opastaa sinut eteenpäin - lähinnäkin nuorisopsykiatrian poliklinikalle tjsp. jossa tilanteesi vähintäänkin kartoitetaan ja jos hyvin käy niin pääset jonkinsortin terapiaan. Ikävä totuus on kuitenkin se, jos oppilaitoksessa tjsp ei ole pätevää terveydenhuoltohenkilökuntaa tai jos oppilaitoksella ei ole sopimusta erityislääkärin kanssa, jolloin pääsisit muutaman kerran juttelemaan hänen kanssa, niin voi olla mahdollista, että joudut odottamaan jopa kuukausia ennenkuin pääset ammattilaisen pakeille. Siksi sanoisin, että jos on sellainen tunne, että päähajoaa, seinät kaatuvat päälle (jatkuu pitkään) ja on jatkuvia ahdistuskohtauksia tms. kannattaa ottaa yhteyttä hoitavaan tahoon. Mikäli et opiskele tms. niin tuolloin reitti liene se, että ensin aika terveyskeskukseen, josta lääkäri kirjoittaa sitten lähetteen nuorisopsykiatrian polille (tai jos sellaista ei pakkakunnalla ole niin mielenterveystoimistoon tms.)

Omalla kohdallani odotin aivan liian pitkään. Kärsin alkuun keskivaikeasta masennuksesta, hoitamattomana vuoden pari tehden töitä ja ollen välillä lyhyitä jaksoja sairauslomalla (syy väsymys/unettomuus). Tästä seurasi se, että sorruin alkoholiin ja masennukseni eteni vaikean puolelle. Elin tässä helvetissä toistavuotta kunnes lopulta itsetuhoiset ajatukset ja viimetipassa itsemurhan yritys saivat minut hakeutumaan ensin työterveyslääkärille ja kun kerroin im-yrityksestä niin hän soitti välittömästi paikalliseen mtt:hen ja sain kriisiajat sinne ja sen jälkeen säännöllisen terapian, yhdistettynä lääkitykseen. Tosin alkuun lääkitystä jouduttiin rukkamaan useammankin kerran kunnes löytyi oikea kombinaatio, ja jossain vaiheessa mukaan tuli sitten ahdistustiloissa temestan "väärinkäyttöä" ts. liikakäyttöä ja sen välitön lopettaminen, seurauksena helvetilliset viekkarit ja kriisihoito psyk.polilla.

Nyt homma on masennuksen suhteen jotakuinkin kontrollissa, joskin kaiken tämän seurauksena on puhjennut muita ongelmia (joiden seurauksena uusi im-yritys) ja pitkä vuosia kestänyt (ja jatkuva) hoitosuhde erikoissairaanhoidon kanssa. Nämä muut ongelmat ovat sitten "bipo" ja rajatilapersoona. Lääkitys on kohtuullinen, käsittäen päivässä neljää eri valmistetta (lisäksi hätätilassa nautittaviksi kaksi muuta valmistetta).

vlad.

 

[Crazy Diamond]

Kiitos vinkeistä, ja voimia kaikille!

 

[Uleåborgir]

Kysymykseni siis selkeästi: Mikä oli viimeinen niitti sille, että hakeuduitte lääkärin pukeille?

Aikoinaan minun olisi pitänyt lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan viikonlopun jälkeen. Mutsi oli lähdössä viemään minua junalle, mutta katselin vain ikkunasta ulos, ja kun mutsi hoputteli, purskahdin itkuun ja sain sanottua, että pelkään tulevani hulluksi. Olin kärvistellyt pahassa ahdistuksessa tuossa vaiheessa puolitoista vuotta. Kuvittelin muun muassa kehitteleväni itselleni skitsofrenian, koska minulla oli ollut pari kertaa aistihairahdus, eli olin kuullut ovikellon soivan, ja puhelimen pirahtavan, vaikka näin ei ollut todellisuudessa tapahtunut. Ahdistus oli massiivinen.

Mutsi kiikutti mut välittömästi nuorisopsykiatrian klinikan kriisipäivystykseen. Siellä kokoontui välittömästi joukko lääkäreitä ja hoitajia keskustelemaan tilanteestani. Luonnollisesti en lähtenyt opiskelupaikkakunnalle sillä viikolla, vaan kävin päivittäin psykiatrin luona keskustelemassa. Siitä oli minulle helvetisti hyötyä. Ensinnäkin psykiatri sanoi, että ihminen ei voi "suggeroida" itselleen skitsofreniaa. Psykiatri kertoi myös, että aistihairahdukset ovat yleisiä, eikä niistä pidä huolestua. Sitten käsiteltiin koulukiusaamista, huonoa itsetuntoa ja muita syitä, jotka olisivat voineet johtaa tilanteeseeni.

Hyvin yleistä näyttää olevan, että hoitoon hakeudutaan vasta siinä vaiheessa, kun umpisolmut pään sisällä ovat jo niin tiukkoja, että niiden avaamiseen tarvitaan vuosien psykoterapia. Ja usein itse sairastunut ihminen ei suinkaan ole se, joka mielenterveyspalveluihin yhteyttä ottaa. Minäkin kiikutin hypomanioissani selvästi masennuksesta kärsivän ystäväni Auroran sairaalan päivystykseen, kun kävin pikavisiitillä Helsingissä vuonna 2006. Sekin kaveri oli kitunut jo kolmatta vuotta. Nyt hän on suht' terve.

Nosta Crazy D. kissa pöydälle ja ota yhteyttä mielenterveyspalveluihin. Voit hieman värittää tilaasi, se voi nopeuttaa apuun pääsemistä. Ei tarvitse sinänsä valehdella, mutta kuitenkin kannattaa antaa ymmärtää sinne linjan toiseen päähän, että olet kiikkerässä veneessä ilman airoja. Olet vielä siinä iässä, että kierre on katkaistavissa ennen kuin siitä tulee täysi ympyrä, ja katselet pilleripurkkia tai puukkoa sillä silmällä.

 

[Ujcik#11]

Olisi kiva tietää, voiko tässä depressiossa olla myös sellainen muoto tai vaihde, että ihminen alkaa kovan masennuksen jälkeen muuttumaan hiljaisesta hissukasta, ärsyttävän puheliaaksi ?

Tunnen lähipiiristäni nimittäin henkilön, joka oli pitkään hiljainen ja sisäänpäinvetäytyvää sorttia, mutta kovan masennuksen jälkeen alkoi purkamaan ilmeisesti omaa pahaa oloaan alituisella puhumisella. Puheessa ei välillä ole minkään sortin "järkeä" tai puhetta on muuten vain erittäin hankala kuunnella, koska asiat tuntuvat liittyvän hämärällä tavalla toisiinsa joissa ei ole pienintäkään järkeä. Keskusteleminen tuntuu olevan mahdotonta, koska sellainen rauhattomuus on niin voimakasta, ettei henkilö kykene kuuntelemaan loppuun asti toisen mielipiteitä ja keskustelun hän saattaa keskeyttää kuin seinään, aloittamalla ihan uuden tarinan.

Onko tällainen tyypillistä ?

 

[obi-wan]

Kysymykseni siis selkeästi: Mikä oli viimeinen niitti sille, että hakeuduitte lääkärin pukeille?

Tuota noin, taisi ympärillä olevat ihmiset olla mulla se mikä sai aikaan avun hakemisen. Ja itseni kohdalla kävi vielä niin että kyselyt / neuvot / ohjeistukset lähipiiristä tulivat sen maanisen vaiheen aikana.

Ilman ns. potkua perseelle olisin varmaan kärvistellyt väkisin ja se olisikin ollut mielenkiintoista kuinka lapasesta touhu sitten olisi lähtenyt.

 

[tant gredulin]

Olisi kiva tietää, voiko tässä depressiossa olla myös sellainen muoto tai vaihde, että ihminen alkaa kovan masennuksen jälkeen muuttumaan hiljaisesta hissukasta, ärsyttävän puheliaaksi ?

Olisko tuossa bipolaaria (maanis-depressiivistä) käyttäytymistä? Jotenkin siltä kuulostaa.

 

[Uleåborgir]

Onko tällainen tyypillistä ?

Kyllä tuo vaikuttaa siltä, että kyseessä voisi hyvinkin olla mania ja diagnoosina bipolaarihäiriö = maanis-depressiivinen sairaus = kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kun tauti puhkesi minulla, se alkoi juuri tuolla tavalla. Ensin olin masentunut ja sitten yhtäkkiä muutuin helvetin energiseksi. Lopulta olin psykoosissa, kävelin ympäri kämppää ja puhuin kielillä. Näin on vaimo kertonut. Itse en muista tuosta ajasta mitään.

Joka tapauksessa, kaksisuuntaiseen mania/hypomania -vaiheeseen kuuluu yliaktiivisuus, ajatuksenriento, puheliaisuus ja sekavuus. Siihen kuuluu paljon muutakin, mutta kertomassasi tapauksessa voi olla kysymys kaksisuuntaisesta. Mikäli tilaa ei hoideta, saattaa tuttavasi romahtaa kaulakeinu-masennukseen, joten jos vain voit tehdä asialle jotakin, niin tee.

 

[ms.qvist]

Joka tapauksessa, kaksisuuntaiseen mania/hypomania -vaiheeseen kuuluu yliaktiivisuus, ajatuksenriento, puheliaisuus ja sekavuus. Siihen kuuluu paljon muutakin, mutta kertomassasi tapauksessa voi olla kysymys kaksisuuntaisesta. Mikäli tilaa ei hoideta, saattaa tuttavasi romahtaa kaulakeinu-masennukseen, joten jos vain voit tehdä asialle jotakin, niin tee.

Kaksisuuntaisen maniaan/hypoon kuuluu todella "mielenkiintoisia" asioita. Kuvasitkin tiettyjä piirteitä varsin hyvin - yliaktiivisuus ja ajatuksenriento voivat pahimmillaan johtaa sitten yltiöpäisiin ajatusrakennelmiin ja kuvitelmiin, kuten kuvitellaan olevansa jumala, keksijä joka kykenee ratkaisemaan kaikki ongelmat tms. Jos läheisiä on niin tällaiset asiat tietty herättävät huomion hyvinkin nopeasti, mutta jos elät yksin ja lääkityksesi ei ole oikea tai olet rukannut sitä omatoimisesti niin tulos voi olla varsin ikävä - pahimmillaan nämä tilat kääntyvät sitten mainitsemaasi kaulakeinu-masennukseen.

Eräs asia jonka maniasta/hypomaniasta toisin vielä esille on holtiton rahan käyttö. Tuolloin raha voi menettää tietyssä mielessä merkityksensä eli sairastunut ei enää osaa suhteuttaa menoja tuloihinsa vaan voi tehdä hetkessä useiden tuhansien luottokorttivelkoja, ostaa aivan käsittämättömiä asioita/tavaroita joita ei välttämättä edes tarvitse, matkustella minne nenä näyttää välittämättä mitä maksaa jos vain löytyy jokin mitä "höylätä". Pahimmillaan ei enää puhuta muutamien tuhansien eurojen laskuista vaan kymmenien tuhansien, harvemmin kuitenkaan satojen tuhansien. Siinä vaiheessa kun homma saadaan sitten tavalla tai toisella hanskaan paljastuu se karu tosiasia ettei ole mitään millä maksaa velat - ja jos ei ole omaisia pelastamassa pulasta niin luottotiedothan siinä menee tms. (mikä tosin voi olla tietyssä mielessä ihan hyvä asia koska sen jälkeen ei enää ainakaan heti saa käytöönsä luottokortteja). Niin ja pakko tunnustaa, minulla hypossa karkasi mopo osittain käsistä, mutta vain osittain...

vlad.

 

[obi-wan]

Eräs asia jonka maniasta/hypomaniasta toisin vielä esille on holtiton rahan käyttö. Tuolloin raha voi menettää tietyssä mielessä merkityksensä eli sairastunut ei enää osaa suhteuttaa menoja tuloihinsa vaan voi tehdä hetkessä useiden tuhansien luottokorttivelkoja, ostaa aivan käsittämättömiä asioita/tavaroita joita ei välttämättä edes tarvitse, matkustella minne nenä näyttää välittämättä mitä maksaa jos vain löytyy jokin mitä "höylätä". Pahimmillaan ei enää puhuta muutamien tuhansien eurojen laskuista vaan kymmenien tuhansien, harvemmin kuitenkaan satojen tuhansien. Siinä vaiheessa kun homma saadaan sitten tavalla tai toisella hanskaan paljastuu se karu tosiasia ettei ole mitään millä maksaa velat - ja jos ei ole omaisia pelastamassa pulasta niin luottotiedothan siinä menee tms. (mikä tosin voi olla tietyssä mielessä ihan hyvä asia koska sen jälkeen ei enää ainakaan heti saa käytöönsä luottokortteja). Niin ja pakko tunnustaa, minulla hypossa karkasi mopo osittain käsistä, mutta vain osittain...

vlad.

Meikäläisellä ole vaihe jossa mopo meni ja lujaa. Ei näkynyt hetkeen. Matkusteltua tuli koko rahan edestä, koko rahan tässä merkitessä omia, muiden ja luottokunnan rahoja. Olihan se kai hetken hauskaa mutta nyt kun miettii niin ei voi muuta kuin ihmetellä kuinka lapasesta se touhu lähti.

 

[Uleåborgir]

Jep, holtiton rahan käyttö ja ostovimma... Kun minuun iski se hypomania, aloin matkustella ja ostelin kaikenlaista tavaraa hetken mielijohteesta. Kun rahat loppuivat tililtä, turvauduttiin Visa-korttiin. Noh, Visasta meni luottoraja umpeen, mutta ei hätää. Pankin internet-sivuilta on maailman helpointa nostaa luottorajaa. Joten nostin sitä tonnilla. Hetken mielijohteesta käväisin Helsingissä makuuvaunupaikan lunastaneena, vein kaverin Auroraan, ja samana iltana takaisin Ouluun. Kun ei ollut muuta tekemistä, ostelin kamaa. Naiset sanoisivat sitä shoppailuksi. Visa oli lopulta 2000 miinuksella, eikä ollut mistään mistä lyhentää. Isä pelasti.

Eipä siitä kauaa kestänyt kun olin maniassa ja sairaalakunnossa. SSRI otettiin pois ja viidessä päivässä olin niin masentunut, etten päässyt sohvalta muualle kuin vessaan ja keittiöön. Lihoin parissa kuukaudessa 20 kg. Maksa-arvot olivat taivaissa väärän lääkityksen takia. En nauttinut alkoholia koko aikana. Aluksi olin sairaalassa yöt, mutta sitten aloin käydä sairaalassa vain päivisin.

Siitä ei minulle ollut mitään hyötyä, koska henkilökuntaa ei kiinnostanut potilaiden hätä. Jos paikalle ilmestyi esimerkiksi lääke-esittelijä, oli koko henkilökunta häntä katselemassa ja juomassa pullakahveja. Vittu että silloin vitutti. Ja jos sattui niin, että saatiin hoitaja ja ryhmä kasaan, niin eräs 18-vuotias jannu pilasi joka istunnon jatkuvalla itsari-paatoksellaan. En tiedä elääkö ko. sälli enää.

 

[Tony Esaias Vaapukka]

Masennus, ikävä kaveri.

Itse olen taistellut kyseisen sairauden kanssa vuosia. Se on tehnyt elämästäni yhtä helvettiä, niin minun kuin lähipiirinikin. Ensimmäisen kerran huomasin masennuksen oireita aloittaessani opinnot joskus 2000- luvun alkupuolella. Kävin lääkärissä, sain masennuslääkkeet ja ajan psykologille. Mitä tein? Uskottelin itselleni, että kyllä tästä selvitään omin voimin. En käynyt juurikaan psykologilla, en syönyt lääkkeitä. Sain tehtyä opintoja kuitenkin jonkin verran, mutta olo oli koko ajan ahdistunut. Elin tässä vaiheessa vielä avoliitossa, mutta ongelmia oli siinäkin. Kesät kävin töissä. Koulu alkoi mennä kokonaisvaltaisesti päin persettä, aloin kyseenalaistamaan opintojen mielekkyyttä. Pyrin uuteen kouluun, pääsin sissän. Tässä vaiheessa olin vielä jonkinlaisessa kuosissa.

Sitten yritin aloittaa uudet opinnot syksyllä. Jonkin verran niitä sain tehtyäkin, mutta oikeastaan hyvin vähän. Tässä vaiheessa erosin myös avopuolisostani. Tässä vaiheessa sitten alkoi kuningas alkoholi tulla enemmän ja enemmän kuvioihin mukaan. En kyllä aiemminkaan ollut kuppiin sylkenyt. No mitä seuraavaksi? Opinnot keskeytyivät, kävin kuitenkin töissä. Työnantaja oli suuri mulkku koko mies ja hän sai imettyä minusta viimeisetkin voimat. Menetin lopullisesti uskoni elämään. Päivät kävin töissä, illat ja viikonloput oikeastaan join. Työt loppuivat onneksi aikanaan.

Töiden loputtua join sitten enemmän, laskut jäi maksamatta, visa vinkui. Huomasin erakoituvani. Kavereitani olivat elokuvat ja kalja. Olin kuitenkin tässä vaiheessa mennyt juttelemaan uuden paikkakuntani psykiatriselle sairaanhoitajalle. Kävin hänen luonaan juttelemassa, käyntejä jäi väliin, mutta hän huomasi sen, miten lopussa olin. Hän tarjosi minulle mahdollisuutta mennä kuukaudeksi päihdekuntoutukseen.

Tässä vaiheessa olin aivan loppu, halusin oikeastaan vain kuolla, mutta en pystynyt kuitenkaan riistämään itseltäni henkeä. Menin päihdekuntoutukseen, kuukausi muuttui kuudeksi viikoksi. Aika siellä varmaan pelasti minut, pääsin hetkeksi pois omasta noidankehästäni. Sain aikaa ajatella, jutella muiden masentuneiden/alkoholiongelmaisten kanssa. Toipuminen alkoi vähitellen, en sitä edes huomannut. Pää alkoi kirkastua, värit alkoi palaamaan elämään ja mikä kaikista tärkeintä, aloin pikku hiljaa uskoa, että sieltä suosta voidaan nousta pikku hiljaa ylöspäin.

Nyt olen ollut reilut neljä kuukautta selvin päin. Olen pikku hiljaa aloittanut kuntoilun ja saanut painoa tippumaan. Olo ei ole vuosiin ollut näin hyvä fyysisesti ja psyykkisesti. Tiedän. että olen vasta alussa toipumisessani, mutta hyvällä alulla. Masennus on oikeastaan osa minua, jonka kanssa opettelen elämään, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Kirjoituksestani jäi paljon asioita pois, paljon oikaisin, mutta raotin oman masennukseni verhoa.

Mitä tällä siis haluan sanoa? Masennus kannattaa ottaa alusta lähtien vakavasti. Syödä ne lääkkeet ja käydä mahdollisesti terapiassa. Oikeiden lääkkeiden löytämiseen saattaa mennä aikaa, mutta kyllä ne lopulta löytyvät.

Mutta mielestäni yksi tärkein asia on se, että masentuneen ihmisen ei oikeasti kannattaisi juoda alkoholia ollenkaan. Minut meinasi viina viedä. Minä vajosin alas, kun en ottanut masennusta vakavasti, mutta nyt täältä pienin askelin noustaan.

Jaksamisia kaikille.

 

[Worrell]

Ihmisen kohtalo...

...Niin pienestä se on kiinni. Sen olen nähnyt ja sitä olen käynyt läpi viimeiset kymmenen vuotta.

Itse olen kärsinyt jonkinlaisesta depressioista kouluikäisestä lähtien. Jännä juttu miten pari lapsuudessa tapahtunutta asiaa voi muuttaa ihmisen elämän lähes täysin..

Olenkin tuonne koulukiusaamista käsittelevään ketjuun (en nyt ketjun nimeä muista) joskus tästä koulukiusaamisesta kirjoittanutkin. Silloin koin elämäni muuttuneen, kun muutaman luokkatoverin kesken minua alettiin kiusaamaan. Ne oli silloiselle lapsi-minälleni henkisesti ja fyysisesti erittäin rankkaa. Pari lukuvuotta kestin tätä kiusaamista jotenkin, mutta sitten asia lopulta eteni siihen, että oksentelin ja voin pahoin kiusaamisen takia. Tämä taas johti siihen, että välttelin koulua välillä todella paljon.

Asia helpotti peruskoulun viimeisenä vuotena, mutta ei se peruskoulun jälkeenkään mihinkään kadonnut, aina joku oli kiusaamassa. Toisen asteen koulutuksen jälkeisen "pimahduksen" jälkeen tilanteeni oli hetken aikaa ihan ookoo, mutta mitä vielä...

Viime vuoden syksyllä masennus alkoi taas nostaa pintaa. Nuori mies uudessa elämän tilanteessa. Tuolloin olin hyvin onnellinen ja innokas, kun pääsin opinnoissa etenemään ja ns. aloittamaan elämää , mutta jostain syystä ei tämäkään mennyt putkeen... Tiettyhen ihmisten kanssa en tullutkaan niin hyvin juttuun erinäisistä syistä. Vetäydyin sitten syrjään ja ratkesin ryyppäämään. Opintoja hoidin parhaani mukaan, mutta pahimmillaan saatoin olla kuutena päivänä viikossa kännissä. Päivisin minua ahisti tilanteet niin paljon, että opintojen päätyttyä oli pakko turvautua johonkin ja se jokin oli alkoholi. Siitä en sitten lähde keskustelemaan oliko se hyvä vaihtoehto vai ei...

Kaiken kaikkiaan tämä tilanne johti siihen, että hain keväällä uuten opinahjoon, kun ei tuo edellinen opiskelupaikka mikään miellyttävä ollut, mutta sisään en päässyt. Tällä hetkellä olenkin siis työtön ja lähes täysin työkyvytön. Päällisin puolin pystyn sukulaisteni ja läheisteni keskuudessa näyttelemään, että kaikki on kunnossa, mutta jos he näkisivät minut sisältäpäin..

Viime talvena hieman helpotti, kun tapasin nykyisen tyttöystäväni. Sain jotenkin lisää energiaa hänestä, mutta sitten kaikki taas tuntui kaatuvan päälle. Olin useamman kuukauden täysin juomatta. Nykyään juon lähinnä kausimittaisesti. Joskus tulee 1-2 kukauden putkia jolloin olen valtaosan ajasta humalassa, välillä taas olen täysin selvä.

Mitään lääkärin diagnoosia en ole taudilleni hankkinut, mutta kyllä se on muutamat vuodet ollu niin vahvasti esillä, että ei tässä oikein mikään ole enää epäselvää.

PS. Alkoholin käytölläni ei ole tarkoitus herättää pahennusta kanssa kirjoittajiin. Haluan vaan tuoda ihmisille julki, mitä tietyt asiat voivat tehdä depressiosta kärsivälle ihmiselle.

PPS. Mikäli kirjoituksessani ilmenee pahoja typoja, niin pahoittelen niitä. Näin pitkästä viestistä niiden seulominen on vähän hankalaa...

Ei mulla muuta...

 

[Uleåborgir]

...Niin pienestä se on kiinni. Sen olen nähnyt ja sitä olen käynyt läpi viimeiset kymmenen vuotta.

Itse olen kärsinyt jonkinlaisesta depressioista kouluikäisestä lähtien. Jännä juttu miten pari lapsuudessa tapahtunutta asiaa voi muuttaa ihmisen elämän lähes täysin.

Lasten aivojen kehityksestä en osaa muuta sanoa kuin sen, että aivojen kehittyminen vihamielisessä ympäristössä näkyy varmasti vanhempana. Monella jo teini-iässä, lopuilla viimeistään kaksvitosena. Kauhajoki, Jokela, sadat nuorten "näkymättömät" itsemurhat...

Olen käynyt läpi saman kiusaamisrääkin. Ja kuten hyvin tiedetään, on meikäläisellä muutamat diagnoosit, päälimmäisenä kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka on kiertoilmaus maanis-depressiiviselle sairaudelle.

- -

.Mitään lääkärin diagnoosia en ole taudilleni hankkinut, mutta kyllä se on muutamat vuodet ollu niin vahvasti esillä, että ei tässä oikein mikään ole enää epäselvää.

Olet sairastunut masennukseen, siitä ei ole epäselvyyttä. En holhoa, mutta ehdotan sinulle jyrkästi mielenterveyspalveluja. Aluksi tilanteesi kartoitetaan. Saat luultavasti joko keskivaikean tai vaikean masennuksen diagnoosin. Näiden lisäksi sinulla diagnosoidaan puheittesi perusteella yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, Generalized Anxiety Disorder eli GAD. Tämä on minullekin tuttu yhdistelmä. Keskivaikea masennus GADilla kaikilla mausteilla.
Lääkehoitoakin luultavasti ehdotetaan, mitä ilmeisimmin tulet saamaan ns. SSRI-kuurin (selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä, selective serotonin reuptake inhibitor).

SSRI toimii siten, että se estää serotoniinin takaisinottoa vaikuttamalla takaisinottoreseptoreihin eli salpaa ne. Näin oma serotoniinitaso ei putoa takaisinoton estämisen ansiosta ja ihminen saattaa jäädä masentumatta ja mieliala alkaa pikku hiljaa kohota. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että SSRI alkoi toimia noin kahden viikon viiveellä sen aloittamisesta ja toimikin hyvin. Loppujen lopuksi ehkä liiankin hyvin... Itselläni oli käytössä Paroxetin Ratiopharm sekä Cipralex.

On myös SNRI-valmisteita, tutuin kaikista varmaan jo perusjampankin tietävä Effexor, josta kuitenkin puhutaan Efexorina. SNRI ei ole vaihtoehto SSRI:lle. Sitä käytetään nimittäin vasta, kun on huomattu, että SSRI on hyödytön. SNRI eli Serotonin and noradrenaline reuptake inhibitor vaikuttaa laajemmin. Se estää sekä serotoniinin että noradrenaliinin takaisinottoa. SNRI-lääkkeillä on ikäviä sivuvaikutuksia, kuten itsemurhaherkkyys ja vaikea vieroitus. SSRI-lääkkeillä näitä ei niinkään ilmene. SSRI ei myöskään reagoi alkoholiin tiettävästi juuri mitenkään.

No, se lääkityksestä. Sitten sananen hoidosta.

Aluksi sinulla lienee edessä pari-kolme kertaa viikossa tapahtuva hoitajan konsultaatio. Sinut hoidetaan pahimman kriisin ohi. Alussa myös lääkäri on monesti mukana. Tässä vaiheessa rehellisyys on kaiken a ja o. Älä vähättele käyttämäsi alkoholin määrää.

...PS. Alkoholin käytölläni ei ole tarkoitus herättää pahennusta kanssa kirjoittajiin. Haluan vaan tuoda ihmisille julki, mitä tietyt asiat voivat tehdä depressiosta kärsivälle ihmiselle.

Ainakaan minussa ei herännyt pahennusta vaan lähemmin ehkä sympatiaa. Olenhan itsekin kurkkuuni kaatanut suuret määrät iloliemiä. Ja varsinkin nykyisin yksikin ryyppyilta aiheuttaa voimakasta ahdistusta ja masennuksen syvenemistä, jota saattaa kestää monta päivää. Vielä viime syksynä rylläsin yhtenään 4 iltaa viikossa ja neliveto päällä. Parisuhde meni katkolle ja koulu päin helvettiä kunnes lopetin väliaikaisesti juomisen. Tilanne parani pienellä viiveellä.

Ei mulla muuta...

Että samassa veneessä ollaan. Ja eiköhän ne airotkin jostakin löydy...

 

[Trenchtown]

SSRI

Cipralexia syön ja annostusta nostettiin jossain vaiheessa 10 mg-> 15mg ja vaikutus on ollut hyvin moniulotteinen. Välillä tuntui, että eihän tämä saatana auta ollenkaan, meni varmasti melkein kaksi kuukautta. Sitten pysähdyin miettimään elämääni ja tajusin, että vaikuttaahan tuo perkele sittenkin, aika paljonkin. Elämäniloa tuli lisää, samoin kuin kykyä käsitellä vaikeita ja ahdistaviakin asioita.

Reilu vuoden on tuota tullut nyt vedettyä. Mieleni tekisi jo kokeilla vähentää annostusta ja vähitellen lopettaa kokonaan, mutta jätän tuon päätöksen kuitenkin psykiatrilleni. Viimeksi kävin hänen kanssaan mielenkiintoisen keskustelun lääkkeen vaikutuksista. Sanoin, että huomaan kyllä lääkkeen tekevän minusta tasapainoisemman ja ehkä onnellisemmankin ihmisen, mutta kuuluuko minun olla kuitenkin sellainen kuin olen ilman lääkkeitä, vai onko ok muokata persoonallisuutta kemikaaleilla hyväksyttävämpään suuntaan.

Mutta joo, vaikeaa masennusta, passiivis-aggressiivista käytöshäiriötä jne. on taustalla. SSRI pelasti sieltä, mutta en tiedä, että viekö se minua parempaan vai huonompaan, tai rehellisempään vai valheellisempaan suuntaan.

 

[TF-79]

Itsekin olen koulukiusaamisesta kärsinyt ja sen seurauksena sairastuin nuoruusiän masennukseen. Välillä tässä meni vuosia hyvin, mutta tänä keväänä iski tauti takaisin. Olin toukokuusta kuusi viikkoa sairaslomalla ja juhannuksen jälkeen sisulla takaisin töihin. Kymmenen viikkoa jaksoin väkisin töissä, nyt olen pari viikkoa ollut sairaslomalla ja pari viikkoa vielä on lomaa. On todennäköistä, että sairasloma tulee siitäkin vielä jatkumaan.
Lääkitys aloitettiin pari viikkoa sitten, mutta vielä en ole tuosta mitään apua huomannut, mutta ehkä se ajanmyötä tehoaa. Keskivaikea masennustila on lääkärin diagnoosi. Kotona on onneksi asiat hyvin ja vaimo, sekä lähiomaiset tukevat ja ymmärtävät tilanteeni, valitettavasti töissä ei ole sama tilanne. Pomolle kun ilmoitin sairaslomasta viestillä, ainoa vastaus oli "just joo..." ja pari työkaveria paukuttaa lähes päivittäin viestiä tyyliin "koska tuut töihin", "mikset tuu jo töihin", "kuinka pitkä loma sulla oikein on" etc...
Sen olen nyt päättänyt, oli suhtautuminen työpaikalla mikä tahansa, aion hoitaa itseni kuntoon, ennen kuin palaan töihin. Hiukan pelottaa pomon suhtautuminen sairasloman jatkumiseen, mutta otetaan vittuilut vastaan sisulla. Alkaa nimittäin kohta pettää fyysinenkin terveys, jos en saa itseäni kuntoon, sydemessä on kaikenlaisia tykytyksiä ja verenpaineet pilvissä.
Vaan eiköhän tästäkin selvitä pikkuhiljaa.

 

[Uleåborgir]

Sanoin, että huomaan kyllä lääkkeen tekevän minusta tasapainoisemman ja ehkä onnellisemmankin ihmisen, mutta kuuluuko minun olla kuitenkin sellainen kuin olen ilman lääkkeitä, vai onko ok muokata persoonallisuutta kemikaaleilla hyväksyttävämpään suuntaan.

SSRI on siitä hauska lääke, että se ei vaikuta suoraan masennukseen kuni vaikkapa Voltaren-geeli kipeään hartiaan. Sen toimintatapa on erilainen. Se antaa ihmisen omalle elimistölle mahdollisuuden toimia kunnolla sen omilla käyttövaroilla, tässä tapauksessa serotoniinilla.

Filosofoisin asian näin, että sinun persoonallisuuttasi ei sinänsä mitenkään muokata kemikaalilla. Persoonallisuutesi ei muutu SSRI:llä. Häiriöt persoonallisuudessasi muuttuvat, ehkä jopa poistuvat. SSRI antaa mahdollisuuden saada se mahdollisesti iloinen ja reipas Trenchtown takaisin kuvioihin. Kun puhutaan persoonallisuutta muuttavista kemikaaleista, puhutaan jo ihan eri magnitudin mömmöistä.

 

[tant gredulin]

SSRI ei myöskään reagoi alkoholiin tiettävästi juuri mitenkään.

SSRI ei vahvista alkoholin vaikutusta, jos sitä tarkoitit. Mutta sen sijaan alkoholinkäyttö 'purskauttaa' serotoniinia, jolloin krapulavaiheessa aivot kärsivät jälleen vajauksesta ja kestää pitkään ennen kuin tasot nousevat taas.

SSRI/alkoholi -asiaa vielä vähän:

"Alkoholi kohentaa hetkeksi käyttäjänsä mielialaa, laukaisee ahdistusta ja auttaa nukkumaan, mutta samalla järkyttää entisestään keskushermoston säätelymekanismeja ja kemiallisesti syventää masentuneisuutta. Samalla se on usein osana monenlaisten psykologisten ja sosiaalisten vaikeuksien vyyhdissä ja ruokkimassa parisuhde-, työ- ja itsetunto-ongelmia. Masennustilaa ei milloinkaan pitäisi ruveta lääkitsemään alkoholilla, biologisessa mielessä voi ajatella. että alkoholi "tuhlaa" sitä samaa välittäjäainetoimintaa, mitä pitkäjänteisellä masennuksen lääkehoidolla yritetään keskushermostossa "säästää" ja normalisoida. Masennustilasta toipumisen yhteydessä (esim. lääkityksen aikana) melko kohtuullinenkin alkoholinkäyttö heikentää hoitotulosta ja tekee sen selvästi epävarmemmaksi. Etenkin masentuneilla miespotilailla huono hoitovaste lääkitykselle liittyy usein turhan suureen alkoholinkäyttöön."

Linkki koko artikkeliin: http://www.introspekt.fi/artikkelit/depress2.html

 

[Trenchtown]

No joo, kemikaali oli ehkä liian negatiivinen sana. Tarkoitin sitä,että onko eettisesti hyväksyttävää muuttaa/muokata persoonallisuuttaan lääkkeillä. Asia pyörii mielessäni,koska tuon cipralexin lisäksi syön miljoonaa muutakin lääkettä, tosin ne eivät muokkaa persoonaa,mutta kuitenkin. Bentsoja jos ahdistaa,nukahtamislääkkeitä jos ei uni tule, Sirdaludia jos on spastisuutta ja niin edelleen. Muokkaan oloani siis lääkkeillä päivittäin ja väkisin sitä alkaa miettiä,että onko tarpeen muokata vielä mieltään SSRI:n avulla.

 

[Uleåborgir]

Lääkitys aloitettiin pari viikkoa sitten, mutta vielä en ole tuosta mitään apua huomannut, mutta ehkä se ajanmyötä tehoaa.

Kyllä, vaikutus vaatii viiveen.

Pomolle kun ilmoitin sairaslomasta viestillä, ainoa vastaus oli "just joo..." ja pari työkaveria paukuttaa lähes päivittäin viestiä tyyliin "koska tuut töihin", "mikset tuu jo töihin", "kuinka pitkä loma sulla oikein on" etc...
Sen olen nyt päättänyt, oli suhtautuminen työpaikalla mikä tahansa, aion hoitaa itseni kuntoon, ennen kuin palaan töihin. Hiukan pelottaa pomon suhtautuminen sairasloman jatkumiseen, mutta otetaan vittuilut vastaan sisulla. Alkaa nimittäin kohta pettää fyysinenkin terveys, jos en saa itseäni kuntoon, sydemessä on kaikenlaisia tykytyksiä ja verenpaineet pilvissä.
Vaan eiköhän tästäkin selvitä pikkuhiljaa.[/QUOTE]

Vihellä pomolle vitut. Me emme ole täällä työtä tai pomoja varten. Totta kai kulttuuriin kuin kulttuuriin kuuluu työ, mutta sen varjolla ei kannata omaa terveyttään pilata. Vittu, mä olisin tuhat kertaa mieluummin työtön ja epämasentunut ja epäahdistunut kuin huippupalkalla ylitöitä paahtava uraohjus burnoutissa, masennuksessa, itsemurha-ajatuksissa ja ahdistuksessa. Tänään tuli uutisissa pätkä ranskalaisten tv-työntekijöiden itsemurha-aallosta. Ei helvetti, ei sen pidä mennä näin! Kun ajattelee nykyaikaista työkulttuuria, niin on se muuttunut vuosikymmenten vilistessä ohi kummasti. Tämä tietenkin luetun perusteella. Ennen pomo johti työvoimaansa edestä ja otti vastuun.

Nyt väellä on perse märkänä tietokonetuolilla. "Leiskaa", taulukkoa ja raporttia pitää rutistaa niin perkeleesti. Nurkan takana on järkeistäminen. Pakko jaksaa saatana. Asuntolaina, autolaina, opintolaina, Millan pikavipit, Julle-Anteron puhelinlasku... Uutta mailia tulee eteen koko ajan. "Kyl sä Horttanainen tän saat tänään, oot vaan kato pari tuntia pitempään ja lähet perjantaina aikasemmin. Mä muuten lähen tästä sorsamettälle, palataan aamulla."

Mitä siihen vastataan? No tietenkin että "Joo, hehe, tottakai, joo. Onnee matkaan!", kun ovi on jo kolahtanut kiinni. Mieli huutaa "Saatanan vittupää tunari, tekisit ite hommas, jotka sulle kuuluu ja vedä mahdollisimman iso vittu päähäs, sellanen varmaan eukoltas löytyy saatanan L-positiivinen paskakasa." Ja IHAN varmasti pääset perjantaina lähtemään kahta tuntia aikaisemmin. Sitä paitsi istuit jo silloin tiistaina viisi tuntia koneen ääressä. Mutta kukapa sen todistaisi. Sermin takana kasvava kirjovehka ei osaa puhua.

Horttanainen kyllä siivoilee pöytäänsä jo siihen malliin, että paikataanpa vähän tuota revennyttä selkänahkaa ja lähdetään kahdelta kotiin.

"Eukon vuoro hakea penskat koulusta. Vois vaikka runkata himassa tunnin aikana pari laakia, kun ei ole tullut pesää kuukausiin. Ja se Sinikan nännilävistys. Jumalauta, se tissi muistuttaa tonttulakkia... Niin ja pitäis siihenkin hakea sitä antibioottisalvaa. Mutta ah!, huomenna hirvimettälle, on sitä ootettukin, voi ristus."

Höpö höpö Horttanainen! Perjantaina tulee puoliltapäivin meili: ! "Uudet deadlinet alaprojektille b12. Horttanainen, Rytkönen ja Mutikainen vastuussa. Horttanainen vanhimpana. Maanantaiksi valmis. Kysyttävää?" Horttanainen seuraa alaleuka pöydällä kun pomo lähtee isolla maastobemarilla jyystämään lisää joukkohysteriaan uskovia lapsosia.

Joopa joo...

Tässä noin 15 vuoden jälkeen, kun on ollut mielenterveysvaivoja, olen laitellut asioita tärkeysjärjestykseen. Se kesällä kirjoittamani maalaisromantiikkaa tihkuva "läppäri järveen" -viesti pohjautui tositapahtumiin. Ja se kaveri, jonka läppäri koki kostean lopun, elää nyt huomattavasti onnellisempana kuin ennen pomon kesälomalla soittamaa puhelua. Ensin terveys, sitten työ.

 

[Uleåborgir]

Muokkaan oloani siis lääkkeillä päivittäin ja väkisin sitä alkaa miettiä,että onko tarpeen muokata vielä mieltään SSRI:n avulla.

SSRI on mitätön pisara meressä jos syöt myös bentsoja. Bentsot ne juuri ihmisestä zombin tekevät ja vaikuttavat luonteeseen. Itse kiroan bentsot syvimpään helvettiin ja annan sellaisen neuvon, että ÄLÄ KÄYTÄ NIITÄ KAHTA VIIKKOA PIDEMPÄÄN.

SSRI on hyvin kiltti lääke. Se ei aiheuta yhteisvaikutusta alkoholin kanssa. Ei vaikuta vireystilaan mitenkään. Ainoa vaikutus sillä on mielialaan ja sen kohenemiseen. Välillisesti SSRI:n vaikutuksen voi pilata ihan itse ottamalla alkoholia. Silloin tapahtuu juuri tuo tg:n mainitsema "serotoniinipurskahdus". Ja kun on taas serotoniinit vähissä humalalla hommatun pulssin jälkeen, on toipuminen tietenkin hitaampaa. Mutta SSRI ei voi vaikuttaa toisin päin. Se ei voi viedä käyttäjäänsä syvemmälle. Suunta SSRI:n kanssa on aina ylöspäin.

Sen toiminta on hyvin hillittyä. Se ei muokkaa ihmisen luonnetta, paitsi kenties palauttaa sen ainakin lähelle sitä luonnetta, joka potilaalla oli ennen masennusta. Se ei aiheuta ihmisessä poikkeavia piirteitä kuten aggressiivisuutta tai harhoja. Itse asiassa se saattaa jopa vaikuttaa aggressiivisuutta vähentävästi, koska serotoniinivarastot eivät monen päivän kännäilyn jälkeen pääse ihan loppumaan. Änkyräkännihän on kemiallisesti tila, jossa ihminen on kännissä ja serotoniinit lopussa. Räkäkänni ilman mielihyvää aiheuttaa esimerkiksi kotimaassamme todella paljon ikäviä asioita.

 

[Trenchtown]

ÄLÄ KÄYTÄ NIITÄ KAHTA VIIKKOA PIDEMPÄÄN.

Kiitos vaan neuvosta, mutta mieluummin mä otan tarvittaessa Opamoxin kun ahdistaa tai Tenoxin kun uni ei tule edes nukahtamislääkkeillä (tällä hetkellä Stillnoct). Näin on jatkunut oikeastaan syksystä 2007 asti, kun sairastuin ensin MS-tautiin ja sen jälkeen ja ilmeisesti sen takia vaikeaan masennukseen.

En mä niitä joka päivä syö, tiedostan kyllä nopean koukuttumisen mahdollisuuden ja otan bentsoja ainoastaan tarvittaessa. Niiden vaarat on kuitenkin helppo konkreettisesti huomata, osaan kyllä sen verran lukea itseäni että tiedän, mistä mikäkin johtuu. Cipralex on siitä juuri pirullinen, kun se salakavalasti muokkaa meikäläisen luonnetta pitkäjänteisempään ja ei-niin aggressiiviseen suuntaan. Eräänlaisia "onnellisuuspillereitä" siis. On kevyempi ja leppoisampi olla.

Tiedän kyllä, että SSRI-lääkkeet eivät ole mitään myrkkyä, enemmänkin mietin muka syvällisiä ja sitä, että onko oikein syödä lääkettä, joka kuin huomaamatta muuttaa/tasoittaa luonnetta. Bentsojen vaikutukset sentään tuntee ja tietää. Vaikka ikävämpi lääkehän se on, ei siinä. Minulle kuitenkin ainoa vaihtoehto, ainakin vielä.

Olen tullut siihen tulokseen, että MS-taudin oireina olevat lihasspasmit, virtsarakon toimintahäiriöt jne. ja niihin syötävät lääkkeet lisäävät itsessään masennusta. Vituttaahan se, kun joka päivä saa nappailla 5-7 reseptilääkettä, plus vielä pistoksina otettava beetainterferoni.

Olenkin sitä mieltä, että suuren osan lääkkeistä, interferonia lukuun ottamatta, voisi korvata luonnonlääkkeillä tai Sativexilla, mutta se ei enää kuulu tähän ketjuun.

 

[Trenchtown]

Kyllä mulla ainakin kaikissa bentsorespoissa on lukenut se "tarvittaessa" ja tarvittaessa olen niitä myös syönyt. Järkevä ihminen osaa rajoittaa ja hallita käyttöään niin, että suurempaa ongelmaa ei synny. Ongelmakäyttäjät ovat sitten asia erikseen.

 

[ms.qvist]

Oman kokemuksen mukaan (Temesta&Opamox) ovat varsin hyviä, jos niitä käyttää vain silloin tällöin, kun ei kertakaikkiaan kestä oloaan ollenkaan. Päivättäinen käyttö on varmaan tuhon tie.

Omalla kohdallani on kokemuksia "iki-ihanasta" temestasta, jota nykyään ei edes kovinkaan mielellään määrätä potilaille sen koukuttavuuden vuoksi, tai ainakin osa lääkäreistä ei määrää sitä kovinkaan mielellään potilaille - ensin kokeillaan muita lääkkeitä ja jos niistä ei ole apua niin sitten ehkäpä turvaudutaan temestaan.

Minulle kävi tuossa viitisen vuotta sitten, että lipsahdin käyttämään temestaa suhteellisen holtittomasti, jopa pienimpään pahanolontunteeseen ja pahimmillaan kyseessä oli suoranaista väärinkäyttöä. Onneksi mukana ei ollut sekakäyttöä, sen myötä homma olisi kenties karannut totaalisesti käsistä. Temestan ongelmakäytöstä oli kuitenkin se seuraus, että lääke otettiin lääkepaletistani kertarysäyksellä pois eikä mitään korvattavaa lääkettä annettu tilalle, jokainen voi arvata mitä siitä seuraa. Viikkojen vieroitusoireet, akuuttihoitoa tms. Onneksi lopulta määrättiin väliaikaisesti korvattava lääkitys ja myöhemmin lääkitystä muokattiin järkevämpään suuntaan - nyt sitä on sitten rukattu useamman kerran kunnolla kun näitä diagnooseja on tullut useampikin.

Tuossa pari vuotta sitten lääkepalettiini otettiin temesta takaisin, koska muutoin koin siitä olevan itselleni hyötyä akuuttitilanteessa. Mutta nyt lääkitys on kontrolloitua, saan reseptin tietyin väliajoin uusittua, jos käytän lääkettä liikaa niin se tietää sitten sitä, että jatkossa ollaan ilman tms. eli vastuu on minulla siitä kuinka lääkettä käytän ja syyllistynkö väärinkäyttöön. Jos ongelmia ilmaantuu niin tiedän, että reseptejä ei tulla enää uusimaan, siis jos sellaisia ongelmia jotka ovat seurausta väärinkäytöstä etc.

Itse olen huomannut sen, että alkoholi ja mt-lääkkeet (likipitäen mitkä tahansa) ovat huonoin mahdollinen yhdistelmä. Kokemuksia on sekakäytöstä ja alkoholin liikakäytöstä (pitkäaikaisesta sellaisesta). Nyt en voi muuta kuin suositella jokaista mt-ongelmaista nauttimaan alkoholia kohtuudella, en tarkoita, että ollaan absolutisteja mutta tarkoitan sitä, että ei juoda niitä useiden päivien putkia - niistä ei loppujen lopuksi ole muuta kuin haittaa vaikka se nousuhumala voi hyvältä tuntuakin. Toisaalta ei kannata syyllistää itseään liian paljon jos joskus lipsahtaa ja menee useampi päivä tai jos tulee juotua enemmän kuin oli aikomuskaan. Toisinaan näin käy minullekin mutta sellaista elämä on - siihen on totuttava, että aina ei voi olla täydellinen.

vlad.

 

[Datsun]

Toisaalta ei kannata syyllistää itseään liian paljon jos joskus lipsahtaa ja menee useampi päivä tai jos tulee juotua enemmän kuin oli aikomuskaan. Toisinaan näin käy minullekin mutta sellaista elämä on - siihen on totuttava, että aina ei voi olla täydellinen.

vlad.

Tämän ajatuksen sisäistäminen on tehnyt itelle todella hyvää. Mulla ei yleensä ole ongelmana usean päivän putket, vaan kerralla vedetyt överit joiden seurauksena sitten krapulassa iskee paniikkihäiriöt ja jonkinlainen lievä masennus unihäiriöineen ja ruokahaluttomuuksineen n. viikoksi. Aiemmin vedin aina ihan törkeät morkkikset kaikesta joka tietenkin ruokki sitten kaikkea edellä mainitsemaani.

Niin kuin tuonne toisaalle kirjoitin jo aikaisemmin niin olen ollut nyt masennuslääkkeetön tuollaiset 5 vuotta (nämä olivat siis paniikkihäiriötä varten.) Muutaman kerran on ollut erittäin lähellä että marssin uudelleen lääkärille ja aloitan uudelleen, mutta toistaiseksi olen selvinnyt ilman.

Alkoholi - sehän se ainakin mulla on kaikkein pahin myrkky. Hullua silti, että silloin kun onnistun kohtuukäytössä (päätän usein etukäteen paljonko aion juoda, ja milloin pistän korkin kiinni) ei depressiosta ole tietoakaan. Päin vastoin, saatan olla ihan täynnä tarmoa...pientä maanisuutta se vaan on, ehkä. Absolutistiksi en silti halua, kun vaan jotenkin pysyisi kohtuudessa.

Useimmiten pysyykin.


Voimia kaikille tähän(kin) ketjuun kirjoittaneille. Jos on halukkuutta voin jatkaa yksityisviestein paniikkihäiriöstä. Vaikka en siihen lääkettä tällä erää syökään ei vaiva ole mihinkään kadonnut.