Se että maassa oli muutaman viikon ajan näitä etelän ihmeitä pääkaupungissa vieraisilla, ei vielä tehnyt minkäänlaista jälkeä kansalliseen kokemukseen muunvärisistä ihmisistä. Varmaa on ettei yksikään heistä puhunut suomea. On siis sinänsä rohkeaa väittää ettei maassamme vuonna -52 edes nykyään selkeän rasistiseksi mielletyn (ja todella useissa tapauksissa selkeän rasistisen) kommentoinnin kohteet mieltäneet termiä rasistiseksi, kuvittelisin että ainakin yhdysvaltalaiset tummemmat henkilöt tiesivät kyllä mihin sanaan tuo suomitermikin perustuu, jos sen kuulivat ja havaitsivat.
Muistan hyvin, kun joskus kauan sitten äitini, joka ei todellakaan ollut mikään aktiivinen rasisti, vaan oman aikansa "kulttuurieliittiin" kuulunut fil. maisteri, vei minut Helsingin reissullamme käymään silloisessa "Fazerin yläkerrassa" (siinä Ateneumin vieressä), koska hän halusi näyttää minulle "niitä mustia miehiä". Kyseisessä kahvilassa päivystävät Helsingin yliopiston afrikkalaisopiskelijat olivat nimittäin nähtävyys, jota uteliaat maalaiset kävivät ihmettelemässä.
Minun äitini on kansakoulun käynyt maaseudun ihminen, mutta hänkin halusi tuottaa minulle vastaavanlaisen kulttuurielämyksen. Tämä tapahtui tosin spontaanisti, ei suunnitellusti, kun olimme perhevoimin käymässä Tampereella. Olin noin 5-6-vuotias tuolloin. Siinä suunnilleen Hämeenkadun Sokoksen kohdalla äitini kumartui puoleeni, osoitti kadun toiselle puolen kädellään, ja virkkoi: ”katsos pikku-Kääpiö, tuolla on neekeri”. Toden totta, kylläpä mies oli hipiältään musta, oikein umpi-n.
www.hs.fi
Taitelijan taulut, jos siis joku pitää niitä rasistisina ja kolonialistisina, voivat hävitä gallerian ripustuksesta vaikka lounaspaussilla. Taitelijan kanssa asiasta ei tietenkään pidä käydä tätä paljon penättyä keskustelua, tai ehkä tämä juuri on hyvä esimerkki siitä "keskustelusta". Galleristin mukaan taas kyseessä oli neljä teosta, jotka teemoitettuun nätttelyyn eivät enää sopineet.
Kuvataide | Helsinkiläisessä galleriassa sattui erikoinen sensuurikiista: Cris af Enehielmin teokset poistettiin seinältä taiteilijan lounastauolla
”Taulut otettiin lupaa kysymättä pois seinältä sillä aikaa, kun kävin lounaalla”, taiteilija Cris Af Enehielm kertoo Galerie Forsblomissa parhaillaan esillä olevan näyttelyn ripustuksesta.
Vaan ei työnantajan silmissä. Nuori nainen on AINA riskipalkkaus, koska hän voi haluta lapsia. Vastikään eräässäkin paikassa palkattiin keskeiseen virkaan n. kolmekymppinen nainen, joka kerkesi olla töissä neljä kuukautta ennen kuin jäi äitiyslomalle raskauden myötä. Siihen päälle koronan tuomat haasteet, niin kyllä tulee kyseinen nainen olemaan ihmeissään kun oletettavasti kahden vuoden jälkeen palaa työpaikalle.
Jokainen ihminen on potentiaalinen riskipalkkaus. Jokaisessa ihmisessä ja sukupuolessa on hyvät ja huonot puolet, ja tilastot tukevat tätä näkemystä. Naiset eivät työllisty miehiä huonommin, koska yritykset tarkastelevat rekrytilanteissa asioita laajemmasta vinkkelistä. On varmasti totta, että jotkut firmat ovat siinä pisteessä, että naisen palkkaaminen on riski mahdollisten äitiyskulujen takia, mutta vastaavasti moni työilmapiiriin ja yhteistyöhön tähtäävä yritys myös preferoi naisia palkkaustilanteessa, koska ovat keskimäärin sovinnaisempia luonteita. Riippuu aina siitä minkälaisia "rakennuspalikoita" yritys on parhaillaan etsimässä. Enkä myöskään jaa väitettä siitä, että juuri äitiys olisi se isoin haitta sukupuolispektrillä, koska äitiyslomalta palaava nainen on usein halukkaampi ankkuroitumaan yrityksen tulevaisuuteen prioriteettien muututtua perhepainotteisemmaksi. Yritykset usein tiedostavat tämän kyseisten haasteiden kääntöpuolena. Esimerkiksi nuorten miesten mahdollinen taipumus syrjäytyä ja suistua itsetuhoiselle tielle voi johtaa todella isoihin kustannuksiin.
Jos mietitään ihan käytännön todennäköisyyksiä, niin kumpaa pidät suurempana riskinä työnantajan näkökulmasta, noin kolmekymppisen naisen raskaaksi tulemista vai hakemaansa työhön valitun nuoren miehen syrjäytymistä ja itsetuhoisuutta?
Mä en pidä raskaaksi tulemista kovin isona kynnyksenä useimmille työnantajille - varsinkin jos yrittävät rekrytoida työntekijää, joka muodostuisi isoksi osaksi firman tulevaisuutta. Naiseus tuo niin paljon hyviäkin asioita pöytään. Ja totta kai raskaus aiheuttaa haasteita myös yritykselle, mutta kun niiden yli tarjoaa tukea, äityislomalta palaa yleensä lojaali työntekijä, jolle urakehitys (varsinkaan muiden yritysten riveissä) ei ole enää niin iso asia. Itsetuhoinen työntekijä sen sijaan on pelkkä haitta.
No tuota, milläs nainen ankkuroituu siihen yritykseen, kun on ollut pari vuotta pois. Voi olla enemmänkin, mutta työelämä ei pysähdy lapsen myötä. Ei hänen osaamisensa enää ole yhtä relevanttia kuin rekryhetkellä.
Nämä on varmasti niitä aitoja haasteita jokaiselle joka palaa työelämään isomman tauon jälkeen, mutta kyllä sieltä toisaalta palaa myös ihminen, jolla on tuoretta virtaa valmiina oppimaan (päästessään pois niiden ipanoiden ääreltä), suhteessa ihmisiin, jotka ovat ilman taukoa tykittäneet viitisen vuotta oravanpyörässä. Mutta tämä ei oikein ole asia, josta haluaisin täällä keskustella, koska en ole nainen, enkä äiti. Rekrytointitilanteessa olen muutaman kerran välillisesti ollut, ja siitä näkökulmasta tutustunut vähän siihen mitä kysymyksillä yritetään kartoittaa, mutta nämäkin on aina subjektiivisia tilanteita riippuen työnantajasta. Olkaamme siis vain eri mieltä siitä, minkälaista arvoa rekrytoija näkee naiseudessa. Ja korostan vielä, etten väitä äitiyden olevan asia, jota yritykset työntekijöistään etsivät. Olen vain sitä mieltä, että naiseuden hyödyt ja haitat ovat yleisesti ottaen tasapainossa työnantajien silmissä. Äitiys ei kallista vaakaa niin paljoa, että se tekisi miehestä automaattisesti paremman työnhakijan. Ja mielestäni siis työllisyystilastot tukevat tätä.
Puheenaiheen keskusteluissa sääntö eikä poikkeus. Mää en tiedä miten ne sen tekee. Joku talismaani niillä juontajilla on, millä saavat keskustelun melkein aina pysymään asiallisena. Vihreiden nuorten Coel Thomas tulee oikeastaan ainoana mieleen joka on käyttäytynyt räukeän hyökkäävästi.
Monesti lähetyksen koko agenda on inttäminen, tietoisesti haetaan polarisoiva näkökulma ja polarisoivaan tapaan keskustelevia osallistujia, joita sitten toimittajat vielä käytännössä yllyttävät. Ehkä tässäkin oli sellaista tapailtu, kun oli ideologisesti vastakkaiset osallistujat, mutta keskustelijat lähtivät täysin eri linjoille, eikä juontajakaan juuri pyrkinyt heittämään bensaa liekkeihin. Tosiaan mukavaa kuunneltavaa, eikä rauhallisuudesta huolimatta mitään tyhjää jutustelua.