Tulee vähän mieleen äitini. Hän vihasi Hämettä ja hämäläisiä ja rakasti kotiseutuaan Savoa. Hän sanoi että sydän alkoi hakata kevyemmin ja sinne saapui lämpö kun tultiin Savoon. Ikinä ei kyllä kyselyistäni huolimatta selvinnyt riittikö Heinolasta Pertunmaalle siirtyminen näihin sydän tuntemuksiin vai pitikö päästä lähemmäksi omia kotiseutuja (Savonlinnan läheltä äiti kotoisin). Äiti haaveili aina että eläkkeellä asuisi sitten vanhempiensa kanssa kotitalossaan. Kuinkas sitten kävikään... Kun eläke koitti niin veli oli juuri alkanut lisääntymään, ystävät olikin Hämeessä ja oikeastaan koko elämä. Ei äitiä yhtään enää huvittanut tylsistyä kotitalossaan (kivuliaan ja hiljaisen) äitinsä kanssa (isä (eli ukkini) oli kuollut ja äitini oli ollut aina isän tyttö). Niin jäi yhtäkkiä kaipuu kotiin ja haaveet siellä elämisistä eikä äitini käy kotipaikallaan enää kuin pari-kolme kertaa vuodessa. No äidin äitikin on nykyään kuollut...
Voi olla että äitini "hämäläis-vihaa" eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä helpotti anopin dementoituminen ja kuolema. Ei ollut helppo ihminen hän (äitini mielestä ja en kyllä täysin kiistä vaikka olikin rakas minulle). Anoppi asui vain reilun kolmen kilsan vanhempieni talosta ja osasi vaatia apua ja vierailuja ja harvoin oli tyytyväinen mihinkään. Ei anoppi kyllä edes ollut hämäläinen vaan karjalainen. Itse olen kiintynyt Hämeeseen ja hämäläiseen hitauteen vaikka olenkin geneettisesti savo-karjalalainen. Päijät-Häme ja Lahti on "henkinen ja fyysinen" kotini. Enkä siis yritä @Sue sanoa että sinun kotiseutukaipuu laantuu kuten äidilläni vaan tuli vain mieleen kirjoituksestasi. En tiedä miltä kotiseutukaipuu tuntuu koska olen elänyt koko ikäni samalla seudulla...
