Eki on tässä kuin Paavo V, sopii huonosti ryhmäpäätöksiä ja yksituumaisuutta korostavaan puolueeseen. Eki on kuitenkin pysynyt demareissa ja pysyy nytkin. Asemoituu Nato-päätöksen jälkeen olemaan joka tilanteessa vastahankainen ja arvostelemaan kaikkea Nato-yhteistyötä leijonan lailla. Mikä on tietysti hänen demokraattinen oikeutensa. Lipposen hallituksessakin Ekin rooli oli suunnilleen tällainen.
Vasemmistolaisilla on erilaisia strategioita kohdata vääjäämätön kauhukuvansa toteutuminen. Joudutaan pysyvästi samaan purkkiin USA:n kanssa. Lissu A:n eilinen esitys oli taas toisenlaista. Hän pyrkii siirtämään Nato-hakemuksen jättämistä sillä, että selvitetään kaikki mahdolliset asiat eri politiikan alueilla. Sitähän toki eduskunta valiokunnissaan nytkin tekee, mutta Lissu kaipaa perusteellisempaa selvitystä. Pitäisi myös tietää, millainen maailma ja Venäjä on 30 vuoden päästä. Että jakaako Putin pian kukkia punaisella torilla hare krishnana konnakaveriensa kanssa. Lissulle toki vastattiin, ettei kukaan voi tätä tietää. Tiedon puutteeseen vetoaminen on yksi tavoista yrittää laittaa vielä jarruja päälle.
Yksi vahva tekijä vasemmistolaisten kannoissa on usko ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen. Koiviston sanojen mukaan "asioilla on taipumus järjestyä". Sota lakkaa aikanaan ja Venäjä palaa entiseen. Hyvä viisas hallitsija nousee uudeksi tsaariksi. Maailma, ainakin Euroopan mitassa, palautuu 90-luvulle. Tässä ihanassa tulevaisuudessa sitten Suomi on kuitenkin nyt, kieltämättä ahdistavassa tilanteessa, mennyt tekemään peruuttamattoman Nato-päätöksensä. Eli Suomi joutuu olemaan pahisten puolella, osallistumaan USA:n maailmanhallintaan, sen operaatioihin, vaikka Suomi-neito mielellään poimisi kukkia kollektiivin niityltä tehden jälleen sitä mitä ennenkin, kaupallista yhteistyötä äiti-Venäjän kanssa.
Marin on myös vasemmistoa, demarien vasempaa siipeä, mutta hänen käsittelytapansa on erilainen. Hän katsoo Venäjää sellaisena kuin se nyt on. Hän ei enää vetoa YYA-viisauteen eikä etsi pakotietä vastuun maailmasta (kunpa vielä hallituksen talouspolitiikkakin muuttuisi tähän suuntaan). Joka tapauksessa, Marin näkee Euroopan sellaisena, että Suomi ei voi olla valitsematta puolta. Nato on ikävä, mutta välttämätön yhteistyöelin, jonka kautta Suomi saa suojaa Venäjän aggressioita vastaan. Marin ei ole niin tietävä kuin Tuomioja, hänellä ei ole niin pitkää pinnaa kuin Ekillä. Hän ei esitä tietävänsä tulevaisuutta, jossa Venäjä taas palaa normaalin valtion rooliin. Marin ymmärtää hyvin, että Ruotsi ei voi taata Suomen turvallisuutta. Ja USA haluaa jotakin takeiden vastineeksi, sitoutumisen Natoon.
Meidän on ymmärrettävä vasemmistoa ja muita Nato-kriitikkoja. Psykologiselle prosessille on annettava aikaa. Jos on koko poliittisen uransa ajan tottunut karttamaan Natoa ja uskonut kaiken sen, mitä Venäjä on meille Natosta syöttänyt ja mitä itse olemme siitä ajatelleet, niin ei tällainen perustava ajattelutavan muutos ole kenellekään helppoa. Todennäköistä on, että jos nyt Eurooppakin palaa rauhantilaan, niin 30 vuoden päästä Nato on suurimmalle osalle kansanedustajistamme niin luonteva asia, että siihen liittymiseen kuulunutta väittelyä ja keskustelua pidetään suurelta osin ajanhukkana.