Viljuri kirjoitti:
Autenttiset todistajalausunnot (eikä siis ns. kuulopuhe tai muu toisen käden tieto, jota tiedotusvälineet ovat julkaisseet uutisina kiitettävällä intensiteetillä) alueella tuolloin olleilta, jättänevät kovin vähän tilaa huhujen salaisille kenttäoikeuksille. Alue on käyty läpi maatutkalla, ja löydetyt haudat/ruumiit eivät tue tarinaa, vaan tarjonevat lähinnä osaselityksen aiemmille luulöydöille (ortodoksinen hautauskalmisto). Jos ammuttujen ruumiita on jossain, niin ei ainakaan Huhtiniemessä.
Ei vielä pidä heittää kirvestä kaivoon sekä ryhtyä vähättelemään todistajalausuntoja. Tänä syksynä alueella tehtiin vain ja ainoastaan koekaivauksia, ja ampumaradan maastossa ei kaivettu lainkaan. Useat todistajat ovatkin kertoneet, että varsinaisen Huhtiniemen alueelta ei pitäisikään löytyä mitään, vaan he ovat alusta pitäen sanoneet, että teloitetut haudattiin lentokentän kiitoradan päädyssä olevaan männikköön sekä 300 m:n ampumaradan näyttösuojan läheisyyteen. Valkealan hautausmaallekin on esille tulleen todistajan (kuhmolainen Aulis Korhonen) mukaan haudattu 10 karkuria, ja tätä tietoa ei ole seurakunnan kirkkoherrakaan kiistänyt.
Samalla pitäisi myös selvitää muutamien salaisessa kenttäoikeudessa väitetysti toimineen tarinat. Kapteeni Eemil Kokko on heistä mielenkiintoisin. Hänen väitetään olleen kenttäoikeuden virallinen syyttäjä. Kokko oli Viipurin viimeinen poliisipäällikkö, joka määräsi yksityiset kesää 1944 koskevat päiväkirjansa haudattavaksi mukanaan. Eemil Kokon vaimo ja tytär kertoivat, että hän oli tietymättömissä kuukauden, eikä hän milloinkaan jälkikäteen puhunut asiasta. Sen tytär tiesi, että hänen isänsä oli Viipurin menetyksen jälkeen määrätty Lappeenrantaan. Eemil Kokon Lappeenrantaa koskevat paperit, kuten siirtomääräykset ovat kadonneet ja kantakortissa on sopiva aukko tuolla kohdalla. Viipurin menettämisen jälkeen miehiä varoitettiin, että "kapteeni Kokolla Lappeenrannassa on erittäin suuret valtuudet karkaamisia vastaan".
Täysin epäuskottavaa on myös tuon paljon puhutun 20.Pr:n miesten kohtalo. "Virallisen" tiedon mukaan vain yksi prikaatiin kuulunut mies olisi teloitettu, hänetkin tuomittiin muissa olosuhteissa tehdystä rikoksesta. On kuitenkin muistettava, että yksikköä johtanut ja viimeisten joukossa kaupungista peräntynyt eversti Kemppi sai 25 vrk arestirangaistuksen ja pataljoonan komentaja majuri Kurt Bäckman sai 8 kk:n kuritushuonetuomion toimistaan Viipurissa. Bäckman hirtti itsensä ja Kempin maine ja sotilasura oli mennyttä noiden tapahtumien seurauksena. Miksi miehiä ei olisi tuomittu, vaikka kokonainen pataljoona lähti juoksuun ennen kuin taistelu oli kunnolla ehtinyt alkaakaan. Ajan tavan mukaisesti miehiä tuomittiin herkemmin kuin upseereita, miksi nyt olisi tehty poikkeus.
Mitä tulee teloitusten salaamiselle, niin sillekin on olemassa selitys. Mannerheimin roolista voidaan olla montaa mieltä, mutta on tärkeää muistaa se, että hän oli toiminut kolme vuotta ensimmäisessä maailmansodassa Galitsian rintamalla. Siellä hän johti menestyksekkäästii armeijakuntaa aina kevääseen 1917 saakka. Venäjän ensimmäisen (helmikuun 1917) vallankumouksen jälkeen armeija alkoi hajoamaan, eli miehiä karkasi rintamalta jopa kymmeniä tuhansia päivittäin. Lopulta koko armeija oli tiessään ja siinä sivussa rivimiehet alkoivat tappamaan upseereita aina luutnantista kenraaleihin saakka. Mannerheim oli todistamassa tätä ja onnekseen kykeni luotsaamaan itsensä takaisin koti-Suomeen. Samoihin aikoihin jääkärit vielä saivat preussilaista oppia Saksassa ja itärintamalla. Keväällä 1918 sekä jääkärit että Mannerheim toimivat kokemustensa mukaisesti. Karkuruutta ei katsottu hyvällä, kuten ei myöskään punikkien toimintaa.
Talvisodassa ja jatkosodan ensivuosina karkuruutta oli verrattaen vähän. Ei karkuruutta esiintynyt laajamittaisesti myöskään Venäjän armeijassa vuosina 1914 -1916. Suurhyökkäyksen aikaansaama Kannaksen läpijuoksu ja 30 000 miehen Saimaan divisioona yllätti niin Mannerheimin kuin Saksassa preussilaiseen kuriin ja järjestykseen totuttautuneet everstit ja kenraalit. Väitän, että ainoa menettelytapa ja vaihtoehto tässä vaikeassa tilanteessa oli se, että karkuruuteen päätettiin puuttua äärimmäisin keinoin. Asiasta ei haluttu tiedottaa laajasti, koska tilanne oli täpärä, ja neuvostotiedustelu olisi voinut hyötyä asiasta. Toisaalta laajamittaisista teloituksista ei ole levitelty sanomaa muissakaan maissa, eikä Manneheim halunnut menettää mainettaan vanhoilla päivillään. Sotien välisenä aikana oltiin tehty paljon sen eteen, että Suomi näyttäisi ulospäin sivistyneenä länsimaana, eikä Aasiaan kuuluvana barbaarivaltiona, kuten kesällä 1918 Suomesta sanottiin.
Tätä taustaa vasten, en usko "viralliseen" lukuun, jonka mukaan kesällä 1944 olisi ammuttu vain 46 miestä. Niitä täytyy olla paljon enemmän.