Tästä juuri on kyse. Kumpi on viime kädessä tärkeämpi intressi - rikokseen syyllistyneen oikeus saada uusi mahdollisuus normaaliin elämään pääsemällä vapaaksi ennemmin tai myöhemmin vai muun yhteisön etu sitä kautta, että tietyt henkilöt on syytä pitää varmuuden vuoksi jopa ikuisesti (tai ainakin nykyistä pitempään) lukkojen takana, koska heidän jäljiltään on haudattu jo riittävästi ihmisiä? Plus tietysti se, että miten tarkkaan ottaen tämän "selkeästi yhteiskuntaan sopimattoman" ihmisryhmän raja määritellään, jos tähän halutaan mennä.
Lähtökohtaisesti jokaiselle pitäisi antaa toinen mahdollisuus. Todella hyvä kysymys on tuo, miten määritellään se ja ollaan varmoja siitä, kuka arvostaa uutta mahdollisuutta ja oppii pitkästä linnareissusta riittävästi, eikä palaa enää rikosten tielle, ja kuka on se, joka tulee ulos, kuukauden päästä lapioidaan taas ihmisiä kasaan ja häkki heiluu jälleen.
Esimerkkinä juuri tämä Nakari.
Mies listii vuoden sisällä vapautumisestaan aina uuden henkilön.
Selkeästi arvostus vapautta kohtaan on vähintäänkin epämääräinen. Ei tuollaisia ihmisiä voi päästää ulos koheltamaan, kun on jo nähty mitä siitä seuraa.
Pitäisikö vaikkapa kolmannen (tai jo toisen?) henkirikostuomion saava henkilö olla mahdollista tuomita elinkautiseen riippumatta siitä syyksiluetaanko tälle tappo vai murha ja/tai: pitäisikö elinkautinen olla mahdollista tuomita jossain tilanteissa ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen vapautumiseen (tai vaikkapa aikaisintaan 20v kuluttua)? Jos kansan enemmistö osoittaa tukensa tällaiselle lainmuutokselle, niin en näe ainakaan mitään moraalista ongelmaa sille, että henkirikoksen uusija eristettäisiin muusta yhteiskunnasta nykyistä pitempään tai tarvittaessa jopa lopullisesti. Eri asia tietysti olisiko tällaisesta lopulta hyötyä yhteiskunnalle vai ei ja tottakai muutos aiheuttaisi myös kuluja yhteiskunnalle. Toisaalta jos ihmishengistä puhutaan, niin kaikkein suurinta moraalittomuutta olisi kai se, jos ratkaisevaksi tekijäksi nousevat lopulta kustannukset.
Murhasta ainoa mahdollinen rangaistus on elinkautinen ja sen voi mielestäni siinä pitääkin. Ehdonalaiseen pääsy pitääkin sitten tarkoin tutkia ja minimoida riskit.
Vapautuksen jälkeen syyni jatkuisi, kunnes toisin todetaan.
Tapon rangaistusasteikkoa nostaisin ylöspäin. Kenties minimi 10 ja maksimi 25 vuotta linnaa.
Jos rangaistus päättyy ja on olemassa suuret riskit, että kohta kolisee, niin psykiatriseen hoitoon ja suljetulle osastolle vankimielisairaalaan.
Kuulostaa ehkä julmalta, mutta jokainen, tai sanotaan 9/10, joka henkirikoksesta meriittiä itselleen poimii, tietää mitä on tullut tehtyä ja siitä on kannettava vastuu.
Omat ongelmansa tuo toki myös pitkä vankeusrangaistus ja eristys ulkomaailmasta. Voin hyvin kuvitella, kuinka hienoa ja helppoa on totuttautua siviilielämään jälkeen linnavuosien.
En minäkään näe minkäänlaista moraalittomuutta sulkea joku laitokseen vuosikymmeniksi/loppuiäkseen toistuvien henkirikosten jälkeen.
Kustannuksia se toki valtiolle tuo ja se varmasti on yksi syy, miksi tässä maassa vankeusrangaistuksia tuskin kovennetaan, ainakaan ratkaisevasti.