Kisat ovat Suomelta ohi, joten yhteenvetoa urheilumme nykytilasta. Seuraavanlaisia reaktioita on todennäköisyysjärjestyksessä odotettavissa runsaasta mitalisaaliista (2) ja sijoituksesta mitalitaulukossa (82.):
1) Vaimeaa kritiikkiä, jonka jälkeen huomataan, että Suomihan paransi Riosta. Tehdään vielä joitakin kosmeettisia uudistuksia, puhutaan toiminnan tehostamisesta yms. ja taas kaikki on hyvin.
2) Suurta tyytyväisyyttä, mitaleja puolet enemmän ja niin ja niin moni urheilija ylsi kauden parhaaseensa. Suomi on yhä huipulla! Samaa rataa vaan.
3) Kovaa kritiikkiä, jonka johdosta koko urheilujärjestelmäämme uudistetaan rankalla kädellä. Luodaan urheilijapalkkajärjestelmä ja keskitytään vain harvoihin avainlajeihin. Näet unta, ei toteudu.
4) Tää oli tässä, tehdään Ihanit. Suomi ei pärjää, joten miksi tuhlata rahaa tuloksettomaan toimintaan. Sitä paitsi, olympialaiset ovat muutenkin kärsineet moraalisen vararikon.
Jonnet varmaan näkevät tämän joskus toteutuvan, Suomi on ensimmäisten joukossa niistä, jotka jättävät koko roskan. Mutta ei vielä. Itsekin kannatan olympialajien rahoituksen voimakasta leikkausta. On turhaa maksaa tyhjästä. Joskus sitten sanotaan heipat koko touhulle.
Se, mitä pitäisi tehdä tai olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, on myöskin selvää. Olisi keskitytty muutamiin suhteellisen pieniin avainlajeihin, joissa oltaisiin maailmanhuipulla. Urheilijoille olisi luotu kunnollinen toimeentulomalli, jolloin ei kenenkään tarvitsisi vipata rahaa elämiseen. 10 mitalin salaisuus on yksinkertainen: ollaan yhdessä pienessä lajissa huipulla ja saadaan muutama huippu muihin lajeihin. Satunnaisesti menestytään vaikkapa yleisurheilussa.
Muistutettakoon vielä, että Suomi on saanut mitaleita melonnassa, soudussa, ammunnassa, jousiammunnassa, kr.painissa, nyrkkeilyssä, purjehduksessa, voimistelussa, painonnostossa, uinnissa – olisi ollut varaa valita näistä se suomalaisten ikioma menestyssampo. Olisi ollut perinteitä ja kovalla työllä olisi kivuttu maailman huipulle jossakin lajissa.
Syyt, miksi näin ei ole käynyt, heijastavat suomalaisen urheilujärjestelmän massiivista epäonnistumista, välinpitämättömyyttä, havaintokyvyttömyyttä, yhteistyön puutetta, johtajuuden puutetta. Tappion siemenet kylvettiin jo Helsingin olympiakisojen jälkeen. Oltiin tehty mahtavaa tulosta vuonna 1952 ja yleisurheilu ei enää ollut menestystekijä. Suomi olisi siis voinut lähteä vahvalle voittouralle ja ottaa ne 10 mitalia kesäkisoista keskimäärin.
Toisin sanoen, ymmärrettiin, että yleisurheilussa ei ole pakko ottaa mitaleja, ehkäpä meidän saumat olisivat olleet ihan muualla.
Mutta ei, Suomi teki tavallaan nokiat ennen Nokiaa. Oltiin ylimielisiä, ei osattu uudistua, ei panostettu oikeisiin asioihin.
Suomen tilanne on sikälikin traagisempi, koska meidän ei tarvitsisi välittää joukkuelajeista mitään, loistavakin joukkue tuo vain yhden mitalin. Ja yleisurheilusta ei tarvittaisi välttämättä mitaleja lainkaan, joskus voitaisiin nauttia yllätysmitalista siinä, mikäs sen parempaa!
Yleisurheilu on muutenkin urheilumme mastodontti, joka syö resursseja järkevästä toiminnasta. Suomen ei olisi pakko panostaa turhiin toimintoihin: esimerkiksi se, että pikajuoksuun panostetaan niin paljon, on lopultakin turhaa, koska suomalaiset eivät kuitenkaan pääse olympiafinaaliin tai edes EM-finaaliin. Urheilijalahjakkuuksia tuhlataan hyödyttömään toimintaan, nyt 10. suomalainen juoksee 100 m 10,60, mikä on kova aika pikajuoksumme historiassa, mutta sillä ei ole mitään tekoa kv.kisoissa. Mahdottomuus ei muutu mahdolliseksi, koska hyviä haltijoita ei vain ole olemassa.
Tuntuu siltä, että Suomi-Ruotsi-maaottelun kaltainen aikansa elänyt instituutio pitää yleisurheilua panttivankinaan: on pakko ylläpitää kohtalaisen kovaa yleistasoa, kun muuten menee pisteitä maaottelussa. Esimerkiksi Tanska ja Norja ovat Suomea huonompia yleisurheilun tasossa, mutta näyttääpi ainakin Norjasta riittävän huippuja ihan olympialaisiin asti. Yleisurheiluun riittäisi hyvin yksi tai kaksi tähteä, ja sitten jos junnuista nousee joku todellinen lahjakkuus, tuetaan sitä. Eikä pidetä yllä kallista koneistoa, joka jauhaa ruumenia keskinkertaisesta materiaalista. Tuhlataan monen urheilijan ura katteettomiin lupauksiin.
Suomalaisen olympiaurheilun julkisuuskuva on ollut huiputusta pitkän aikaa: on ollut keulakuva, vaikkapa Pitkämäki, jonka varjolla sitten peitetään se, että tosiasiassa olemme olleet jo pitkään olympiaurheilun kehitysmaa. Sekö, että joku pitkämäki tuo joskus mitalin, muka kertoo siitä, että huipulla ollaan.
Johtopäätöksenä ei kuitenkaan ole se, että “tarttis tehdä jotakin”. Ei tehdä yhtään mitään, jatketaan vaan samalla linjalla. Ei se Titanickaan sekunnissa uponnut. Suomalaisen urheilujärjestelmän uusiminen ei onnistu kuitenkaan, sillä siinä pitäisi toimia ihan muulla kuin kvartaalilogiikalla. Veisi 10-15 vuotta viedä joku kohtalaisen paljon mitaleja tuova laji maailman huipulle. Jos esimerkiksi valittaisiin melonta, sehän nostaisi soutajat takajaloilleen ja niin edelleen.
En itse asiassa toivo, että Suomi jäisi ilman mitalia ja sitten shokin jälkeen päästäisiin uudistamaan järjestelmää. Sitä ei vain tapahdu. Suomi ei ole Norja eikä täällä osata rakentaa enää toimivaa järjestelmää niin kuin 70-luvulla yleisurheiluun sellainen luotiin lääketieteen avustuksella. Suuri yleisö on jo totutettu surkeuteen, joten miksi siis uudistaa systeemiä ja panostaa todelliseen menestykseen.
Tai jos taattaisiin urheilijoille perustulo, niin sehän suututtaisi kaikki ne, joiden mielestä valtion ei tule maksaa kenellekään sellaiselle, joka tekee jotakin, yhtään mitään. Olisi taas perustuslakivaliokunnalla töitä.
Nukkukaa rauhassa, urheilupomot. Ns. urheilutoimittajat sumuttavat jälleen suurta yleisöä väitteillään, että Suomi on muka joku hyvä urheilumaa ja auttavat teitä mediassa: 50 km kävelyhän taas todisti Suomen suuruuden. Suomihan on hyvä, koska on mukana, toiset taas ovat mukana voittamassa mitaleja. Kukin tyylillään, jee.
Muuta ei juuri tarvitakaan. Suomi ei ole hyvä urheilumaa, mutta asialle ei mitään voi. Täältä tähän.