Näyttäisi hieman siltä, että tähän keskusteluun osallistuneista jopa suurimman osan mielestä Suomen huippu-urheilu voi edelleen hyvin, tai ainakaan ei saa ääneen sanoa, että suoritustaso oli melko heikko. Roikutaan lillukanvarsissa ja laskeskellaan, että pärjäsikö 70- vai jopa 71-prosenttia urheilijoista hyvin.
Minua vain hiertää edelleen sen romahtaneen tulostason lisäksi se, jos tähtäimenä on esimerkiksi ollut Lontoo ja tuloksena on tämä nyt nähty. Ei se kovin hyvää kuvaa anna valmennuksen tai harjoittelun tasosta, eikä liioin meidän urheilijoidemme lahjakkuudesta.
Meidän huippumme on kapea ja myös kansallinen taso on muutamaa lajia lukuunottamatta aika mitäänsanomaton. Syiksi on tarjottu jo vaikka mitä mutta olennaisinta on, että tämä tilanne on todellinen.
Koska huippu on kapea niin mitalitkin jäävät tietysti vähiin, koska tuskin koskaan tulee kisoja joissa jokainen tähti onnistuu. Joskus meillä on ollut samaan aikaan mitalitoivoja useammissakin lajeissa, eikä tästä ole edes kovin kauaa. Näissä kisoissa realistiset toiveet olivat ammunnassa, purjehduksessa ja keihäänheitossa. Siten voisi kai sanoa, että kisoissa onnistuttiin niin kuin pitikin.
Se mikä minua risoo on juuri tuo huipun tasoittuminen, eli, että ne potentiaaliset mitaliurheilijat ovat niin vähissä. Ja vielä enemmän se repii, että on lajeja joissa on ihan lähihistoriassakin vielä kansainvälistä menestystä mutta ne opit on onnistuttu hukkaamaan jonnekin. Kaikki ei johdu siitä, että toiset ovat vain parempia kuin ennen.
Jos tässä ketjussa mainittu Tero Pitkämäki on urallaan pystynyt yli 87-metrin keskiarvoon (eikös se sitä luokkaa ollut?) mutta tällä hetkellä paras on maksimissaan 85 metriä, niin jotainhan siinä on tapahtunut. Ja puhutaan yhdestä heitosta jälkimmäisen kohdalla, ei edes keskiarvosta.
Samalla, kun Pitkämäen paras taso on laskenut niin myös koko Suomen taso on tullut alas. Tämäkin johtuu ihan siitä, ettei ole kasvanut uutta tähteä tilalle. Ennen niitä tuli aina, nyt on ollut hiljaisempaa. Ja kun mietitään, että tällainen kehitys on tapahtunut lajissa joka on ollut meikäläisten leipää jo 50-luvulta asti, niin mitä se on sitten muissa lajeissa, joissa se huippu ja tietotaito ei ole alunperinkään ollut samaa tasoa?
Esimerkiksi Jonathan Åstrandin aika oli suomalaisittain hyvä, 20,73. Jos asia ajatellaan siltä kantilta, että urheilija harjoittelee vuosia olympialaisiin ja jää lopulta ennätyksestään kaksi kymmenystä, niin oletteko tyytyväisiä? Todella moni kuitenkin myös tekee niitä uusia ennätyksiä. Ja mikäli useampi tällainen urheilija nauttii valtiontukea ja sponsorirahaa koko sen ajan, niin pitääkö sitä tukea ehdoin tahdoin jatkaa, vai saako vaatia myös tuloksia?
Itse olen sitä mieltä, että kunnon reality check olisi paikallaan. Siksi kannatan sitä, että ainoastaan A-rajan ylittäneet urheilijat sekä erittäin lupaavat B-rajan ylittäjät lähetettäisiin kisoihin. Se kertoisi suoraan missä Suomi oikeasti menee. Nyt tämä vähän hämää, kun edelleen lähetetään suht iso joukkue kisoihin mutta sinnekin mahtuu vielä aivan liikaa "kisaturisteja".
