Itselleni 80-luvun kansanrintamahallitukset, suomettuneisuus ja riippuvaisuus idänkaupasta tuovat paljon enemmän mieleen "sosialistisen dystopian" kuin nykyinen Suomi, joka on kansainvälinen, innovatiivinen, omaa monipuolisen talouden sekä huippuosaamista. Ikärakenteen muutos on tietysti yksi niistä haasteista, jotka vaikuttavat suuresti nykypäivän sosiaalimenoihin. Eniten rahaa meillä menee vanhusten terveydenhuoltoon, "pummien" hyysääminen muodostaa kuluista murto-osan. Toki se menee eniten tunteisiin, minkä ymmärrän hyvin.
Olen samaa mieltä suomettuneisuudesta ja idänkauppariippuvuudesta, joten ei niistä sen enempää. Tarkoitin tuolla viittauksella 80- ja 90-lukuihin vain julkisen sektorin kokoa ja verotuksen tasoa. Muuten ne eivät todellakaan olleet mitään ihanneaikaa.
On selvää, että vanhustenhoidon menot ovat suuri ja kasvava osuus julkisen sektorin menoista. Tämän luonnollisen ja vääjäämättömän menojen kasvun vastapainoksi pitäisikin sitten tarkastella kaikkia julkisen sektorin menoja kriittisesti ja etsien säästöjä - silloinkin kun säästöt näyttävät koko luokaltaan merkityksettömiltä.
Otanpa nyt konkreettiseksi esimerkiksi ministerien avustajat. Kun on selvää näyttöä siitä, että puolet pienemmälläkin määrällä pärjäillään, ei ole mitään erityistä syytä pitää veronmaksajien palveluksessa komppaniaa ylimääräisiä ideologisia elättejä (ja tämä on kantani myös siinä tapauksessa, että Kokoomus olisi seuraavassa hallituksessa ja jatkaisi samaa kaveria ei jätetä vaikka hän putoaisi eduskunnasta -linjaa). Kaksikymmentä ylimääräistä erityisavustajaa maksaa (jos käytetään arviona 10 000 euron totaalikustannuksia per politrukki per kuukausi, joka on varsin varovainen arvio) veronmaksajille 200 000 kuussa tai 2,4 miljoonaa vuodessa tai 9,6 miljoonaa vaalikaudessa. Summa toki on pieni suhteutettuna valtion n. 56 miljardin vuosibudjettiin (siis tuo on se normaalitaso, ei tämän hallituksen jaetaan omille intressiryhmille kaksin käsin kun vielä ehditään korona-alibin avulla taso). Sen sijaan jos sitä verrataan vaikka tieteen 30 miljoonan summaan, jonka hallitus olisi leikannut ilman negativiisen julkisuuden luomaa painetta, on kyse merkittävästä rahasta.
Isompi merkitys syntyy sitten kumulatiivisesta vaikutuksesta. Kymmenen edellä kuvatun kaltaista esimerkkiä eri hallinnon aloilta tuottaisikin jo 100 miljoonaa hallituskauden aikana (tutun kuuloinen summa, ai niin, sehän oli se summa jolla julkisen talouden epätasapainoa piti korjata ennen budjettiriihtä Saarikon mukaan - mitään ei tietenkään tehty).
Joku sanoo, että melko laihoiksi tulokset jäävät jos tuohon loppuu mielikuvitus julkisen talouden säästöjen osalta. Totta, siksi heitänkin tähän vielä yhden esimerkin: Perutaan tuo EU:n elvytysrahaston luomisneuvotteluiden yhteydessä maataloudelle saatu 300 miljoonan lisämaataloustuki ja siirretään se valtion velkojen leikkaamiseen. Samalla voidaan perua suoraan koronatukeen liittyviä 400 miljoonaa lukuunottamatta kaikki kehyksen ylittävä rahan jakelu budjetista. Siten budjetti olisi vain 400 miljoonaa alijäämäinen ja (tulevien) veronmaksajien kukkarolla käytäisiin 6,5 miljardia vähemmän (+ tietenkin korot).
Perutaan saman tien myös toisen asteen maksuttomuus, jonka mahdolliset hyödyt koskevat maksimissaan joitakin kymmeniä ihmisiä. Tässä säästyisi vuosittain valtion rahaa 110 miljoonaa + kuntien rahaa n. 70 miljoonaa (valtio laskee kustannuksien olevan 110 megaa, todellisuudessa ne ovat vähintään 180 megaa ja erotus jää tietenkin kuntien eli kuntaveron maksajien maksettavaksi).
Näillä toimilla jo päästäisiin aika pitkälle veronmaksajiin kohdistuvan paineen kohtuullistamisessa.