Olin eilen ylittämässä jalankulkijana suojatietä taajamassa, tiessä on yksi kaista molempiin suuntiin.
Vasemmalta oli tulossa auto, joka pysähtyi ennen suojatietä ja antoi minulle tilaa jalankulkijana ylittää suojatien. Oikealta noin parinkymmenen metrin päässä tuli ehkäpä 25 vuotias trikootorpedo-nainen joka ajoi varmaankin höyhenen kevyellä monen tuhannen euron hiilikuitukilpapyörällään autotiellä. Lähdin ylittämään suojatietä ja tietysti oletin että pyöräilijä jarruttaa ja väistää minua, olinhan minä selkeästi jo ylittämässä suojatietä kun parit askeleet olin jo ehtinyt suojatiellä ottaa. Olin suojatien puolivälissä kun pyöräilijä suhahti yllättäen nenäni edestä parinkymmenen sentin päästä aikamoista vauhtia ohi. Oli lähellä, että ei kolahtanut. Pyöräilijä karjaisi kohdallani ”Väistä saatana!” kuola ja hiki suusta valuen, ja jatkoi tuhatta ja sataa paahtamista eteenpäin liikennesäännöistä välittämättä.
Tästä vähän säikähtäneenä hyppäsin vaistomaisesti hieman taaksepäin. Vasemmalta tullut auto, joka oli minulle antanut tilaa, oli lähtenyt jo hitaasti ryömittäen liikkeelle, koska olinhan jo suojatien puolivälissä, ja varmasti myös autoilija oletti että pyörä antaa jalankulkijalle tilaa ja auto pääsee jatkamaan matkaa. Kun hyppäsinkin pyöräilijän takia vähän taaksepäin, joutui auto lyömään jarrut pohjaan, että ei olisi ajanut minun päälleni. Onneksi auton nopeus oli kuitenkin hyvin alhainen, niin mitään ei ehtinyt käymään.
Autoilijan kanssa katsoimme toisiamme, pudistelimme päitämme, osoittelimme pyöräilijän suuntaan ja levittelimme käsiämme. Mitäs muuta tuollaisessa tilanteessa pystyy tekemään?
Sinne auringonlaskun suuntaan katosi hikoileva trikoomulkku, oman elämänsä Lance Armstrong. Toivottavasti kaaduit seuraavassa mutkassa ja toivon, että viime yönä joku paikallinen nisti on käynyt pöllimässä sun vitun hienon kilpapyörän!
