Jokainen kaupungissa pyöräilevä on varmasti joskus "törmännyt" takaraivo menosuuntaan etenevään vastaantulijaan. Törmään tähän ilmiöön jatkuvasti, ja otan siitä sitten kierroksia tarpeettoman paljon. Eilisellä työmatkalla todistin minuutin sisään kolmesti tilannetta, jossa selvästi merkitylle pyöräkaistalle lonnii joku onneton, tietenkin katse lähes päinvastaisessa suunnassa menosuuntaan nähden.
Ensimmäinen oli ehkä seitsemänvuotias poika, joka ryntäsi auton takaa suoraan eteeni takaraivo minuun päin. Tämän nyt voi vielä antaa anteeksi. Toinen oli elämää suurempi katumaasturi, joka lipui hiljalleen pyöräkaistan päälle. Kuskin katse oli tietenkin täysin päinvastaiseen suuntaan, eikä tämä ilmeisesti huomannut minua, vaikka hiljensin kävelyvauhtiin auton vieressä ja huidoin käsilläni, että mene helvettiin siitä. Kolmas tapaus minuutin sisään oli koiraa ulkoiluttava täti, joka hiippaili pyöräkaistalle suoraan eteeni takaraivo minua kohti.
Miten tällaiset ihmiset ovat selvinneet hengissä tähän päivään asti, kysynpähän vaan. Tuossa ei minusta ole edes kyse siitä, ettei olisi tottunut pyöräkaistoihin, vaan siitä, että on täydellisen pihalla tilanteissa, joissa pitäisi vähintääkin katseen kohdistamisella pystyä viestittämään muille liikkujille omat aikeet. Sujuvasta kommunikaatiosta seuraa sujuva liikenne, ja takaraivo edellä kulkeminen tuhoaa sujuvuuden täysin.
Ehkä tämä sitten joskus helpottaa, kun pyöräkaistat ovat vallanneet koko Helsingin. Hähää.