Tässä korkeassa työttömyyskorvauksessa on vielä sellainen puoli, että se on yksi potentiaalinen kannustinloukon aiheuttaja. Kuten aikaisemmin mainitsin niin minun mielesäni keltään työttämältä ei voida edellyttää, että hän ottaisi vastaan pätkätyön, jonka takia tulotaso ei nouse koska sen myötä menettää myös kaikki tuet. Mitä korkeampi on työttömyyskorvaus niin sitä isompi on myös kynnys, että joku työ kannattaa ottaa vastaan.
Toisaalta jos työttömyyskorvausta alennetaan, se on aina pois kaikilta - myös niiltä muilta. Onkohan tällainen tarkkaan tukimäärää laskeva porukka kuitenkaan valtava? Toisaalta voihan ajatella sitä paitsi toisinkin päin. Jos pitkäaikaisen työnsä joukkoirtisanoutumisten takia menettänyt ihminen saa valtiolta edes jonkin näköisen tuen, hän on valmiimpi etsimään töitä kuin vajoamaan esimerkiksi alkoholismiin. Toki, pelkkä yhteiskunnan laaja tukiverkko ei takaa ihmisten vastuullisuutta, kysymys on siitä, miten niitä tukia käytetään. Se että yhteiskunta kantaa vastuuta, ei kuitenkaan aina tarkoita, että yksilö muuttuisi samassa vastuuttomaksi.
Yhteiskunta ei varmaan saisi ikinä antaa sitä kuvaa ettei työnteko kannata. Mutta onko oikea keino panna yksilö pakkotilanteeseen vai tähdätä pienituloisten matalaan verotukseen ja aktiiviseen työllisyyspolitiikkaan. Ja kun sitä työtä ei joka tapauksessa valitettavasti kaikille ole. Pitäisikö esimerkiksi valtion luoda tehokkaammin paikkoja julkiselle sektorille, nyt kun huoltosuhdekin aiheuttaa monien alojen työvoimaniukkuuden? On aika kaksinaamaista ajaa politiikkaa, jossa ei tähdätäkään mihinkään mahdollisimman suureen työllisyysasteeseen mutta samalla ajaa alempaa työttömyyskorvausta.
dana77 kirjoitti:
Pohjoismaisilla hyvinvointiyhteiskunnilla on hyvä enemmissä määrin sellainen ongelma edessään, että ne ovat osa globaalia taloutta, halusivat ne sitä tai eivät. Ei siis riitä, että vaikka tulot olisivat maan sisällä oikeudenmukaisessa suhteessa toisiinsa. Nokia on esimerkiksi ollut siitä huolissaan, että he eivät saa houkuteltua ulkomaalaisia osaajia Suomeen, koska verotus on niin korkea. Pahimmillaan tuollainen voi aiheuttaa sen, että pääkonttori siirretään johonkin matalamman verotuksen länsimaahan.
Niin ja tätä uhkaa käytetäänkin monesti ihan omien poliittisten tarkoitusperien ajoon, vaikka se olisikin todellisuudessa pienempi. Totta kai vastuuttomien monikansallisten yritysten kannattaa uhata maasta lähdöllä ja yrittää näin saada verot mahdollisimman alas. Todellisuudessa kynnys lähteä Suomen vakailta ja osaavilta työllisyysmarkkinoilta voikin olla suurempi. Toki nythän on nähty, että mitään eettisiä pidäkkeitä tälle ei ole. Yhdysvaltalaistutkijat Evelyne Huber ja John D. Stephens argumentoivat vuonna 2001 ilmestyneessä erinomaisessa tutkimusteoksessaan "Development and Crisis of the Welfare State" (sosialidemokratiaa puolustava kirja on ironista kyllä, Chicagon yliopiston kustantama), että pohjoismainen malli on mahdollista toteuttaa globalisaation haasteista huolimatta.
Mielenkiintoista, että monikansallisten yritysten ahneudesta saadaan utilitaristisesti yhtäkkiä suorastaan hyväntekeväisyyttä. Jos nyt vähän suurempaa kuvaa ajatellaan, niin miettikääpä huviksenne minkälainen este esimerkiksi raaka-aine tuotantoon keskittyvien ulkomaisten yhtiöiden toiminta on nimenomaan kehitysmaiden omaehtoisen tuotannon kehitykselle.
Kyllä taloudellinen globalisaatio on saanut esimerkiksi Kiinassa aikaan utilitaristisesti paljon positiivista, mutta eri asia on, kysyä auttaako se kehitysmaita pitkällä tähtäimelle nousemaan omaehtoisesti köyhyydestä. Monikansalliset yrityksethän lähtevät pois heti, kun huomaavat työllisyyskustannusten olevan jossain muualla paremmat.
Onko oikein, että muutamat ihmiset määräävät, mihin luodaan työpaikkoja ja mihin ei. Entä onko pitkällä tähtäimellä hyväksi, että luodaan "yritysKORPORATISTINEN" (kirosana) kulttuuri, jossa ihmisten työolot painetaan niin alas kuin mahdollista. Nimenomaan kehitysmaissahan näin voidaan toimia, kun työlainsäädäntöä ei ole. Tästä syystä esimerkiksi pienyrittäjyyden nostaminen uuteen arvostukseen niin meillä kuin kehitysmaissa, voisi olla tuotantorakenteita mullistavaa. Markkinatalous on osoittautunut käytännössä parhaaksi talousjärjestelmäksi, mutta kuinka paljon sitä olisi eettisesti ja toiminnallisesti suotavaa ottaa
demokraattiseen kontrolliin, on eri asia. Hyvinvointivaltioiden esimerkit puhukoot puolestaan.
Viljurilta en malta vielä olla kysymättä, miten hän määrittelee oikein uusliberalismin suhteen fasismiin ja korporatismiin. Jos päätökset tehdään muutamien henkilöiden kovien arvojen pohjalta ja niitä lobataan oikein rahalla ja resursseilla useimpien maailman hallintojen sisäpiirissä ja kyseessä on siis...