Arvostan hoitajien duunia todella paljon. Itsestäni ei siihen duuniin olisi, monestakin eri syystä.
Itse näen hoitajien (ja ylipäätään julkisen puolen) suurimmaksi ongelmaksi huonon johtamisen ja töiden huonon suunnittelun. Käytännön työtä tekeviltä ihmisiltä ei kysytä, miten he itse tekisivät duuninsa, vaan joku muu päättää niistä. Mukaan suunnittelemaan ”ja tuomaan käytännön kokemusta” tuodaan korkeintaan joku tehottomasti duunit muutenkin hoitava liitto-aktiivi, joka ei kykene hahmottamaan kokonaisuutta ja joka on monta vuotta tehnyt asiat muiden mielestä ”vähän väärin”. Mutta koska hän on tunnettu hahmo oikeissa piireissä, hän pääsi palkintona mukaan suunnittelukomiteaan.
Rahaa on aina liian vähän. Hoitoalalla on ”aina” ollut ”paskat palkat”. Kyllä sen kaikkien pitäisi tietää. Jos palkka nousee 500€/kk, mutta olosuhteet tehdä työtä pysyvät samana, puolen vuoden päästä vituttaa taas. Raha motivoi tiettyyn pisteeseen asti, mutta se ei poista ongelmia, jos työtä on vaikea tai jopa mahdotonta tehdä. Mitä sitten tehdään? Nostetaan taas liksoja? Jos joka päivä vituttaa mennä duuniin, pitää miettiä, onko ala oikea ja mistä se vitutus johtuu. Kaikki haluaa lisää liksaa, mutta osa ei halua lisää vastuuta. Ne, jotka haluavat vastuuta lisää, kouluttautuvat yleensä lisää ja hakeutuvat vaativimmille paikoille. Ne, jotka eivät alasta pidä muutenkaan, lähtevät menemään. Kolmivuorotyökään ei voi tulla yllätyksenä ja sen vaikutukset elämään pitää tiedostaa ennen alan valintaa. Ihmisen pitää ottaa itse vastuuta valinnoistaan ja jos tekee väärän valinnan tai vajavaisilla tiedoilla, ei se mitään haittaa. Se ei kuitenkaan ole kenenkään muun kuin henkilön itsensä vika.
Hoitajien suurimmaksi ongelmaksi, ”juurisyyksi” työn raskaudelle, katsonkin siis olevan itse työn sisällöstä johtumaton turhautuneisuus. Se aiheuttaa vitutusta. Työkaverit ovat usein mahtavia, paitsi ne, jotka eivät ole. Ja ne paskat työkaverit ovat niitä, jotka ovat epäpäteviä, hitaita, huolimattomia, epäluotettavia ja vähän tyhmiäkin. Näiden tyyppien lusmuilut revitään jo entisestään tiukoilla olevien työntekijöiden selkänahasta. Näistä huonoista työntekijöistä vain ei yleensä pääse eroon ennen kuin jotain suurempia laiminlyöntejä on sattunut, jos silloinkaan.
Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että terveydenhoitohenkilöstö hoitaa sairaita. Se on heidän duuninsa. Ei heitä huvin ja urheilun vuoksi ole siihen koulutettu. Aina pitää tiedostaa worst case scenario: jos tänne esim. tulee 9/11-tyyppinen tilanne ja paska osuu tuulettimeen, silloin joutuu venymään ja he joutuvat näkemään kamalia asioita. Etulinjassa työskenteleville voisi tällöin hyvinkin maksaa jonkun bonuksen, kuten nyt voisi korona-aikanakin. Olkoot se sitten vaikka joku erikoisvarustelisä tms. tai vaikka könttäsumma. Mutta kyseessä ei voi olla palkankorotus, mikä jatkuu maailman tappiin asti, kun tilanne on jo ohi.
Itse tunnen hoitajia, jotka ovat olleet ulkomailla duunissa ja palanneet Suomeen. Totta kai heitäkin harmittaa huonommat tulot, mutta eniten heitä ottaa päähän se, etteivät he pysty tekemään työtään niin hyvin kuin osaisivat, koska aikaa menee kaikkeen pakolliseen, mutta työn kannalta lopulta ihan turhaan paskaan. Rahaa käytetään järjettömästi tietojärjestelmiin yms., mitkä eivät helpota työntekijöiden työtä, pikemminkin päinvastoin. Resursseja kohdistetaan siis väärin. Sillä samalla rahalla olisi voitu saada paremmat järjestelmät ja tyytyväisemmät ja paremmin jaksavat työntekijät, jos oikea käsi tietäisi, mitä vasen käsi tekee. Vaikea myöskään kuvitella, että yksityisellä sektorilla kukaan kehtaisi toimittaa paskoja ohjelmistoja ilman minkäänlaisia jälkiseurauksia. Asiakas ei ainakaan laskua maksaisi, jos tuote ei vastaa tilausta, vaan sitä fiksattaisiin ohjelmistokehittäjän kustannuksella, kunnes se vastaa tilattua. Julkisella näin voi kuitenkin käydä. Kun ei ole kenenkään omat rahat kyseessä ja kokkeja on liikaa.
Laittaisivat olosuhteet ja johtamisen kuntoon pikimmiten, niin moni ongelma poistuisi tai ainakin helpottuisi huomattavasti. Eikä aina tarvita mitään miljardipanostuksia. Usein riittää, että kuunnellaan niitä työntekijöitä. Ja ollaan tasapuolisia. Mikään ei syö motivaatiota ja energiaa niin paljon kuin epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo. Kaikkia ei voi tietenkään aina miellyttää ja jotkut ihmiset ovat hankalia eikä niille kelpaa ikinä mikään, mutta suurin osa ihmisistä joustaa ja ymmärtää, jos säännöt ovat kaikille samat ja ollaan tasapuolisia. Noista voi aloittaa ja katsotaan tilannetta vuoden päästä uudestaan. Uskallan luvata, että tilanne on parempi ja kustannukset varsin maltillisia.
