Tässä nyt yksi yleisluontoinen esitys elvytyspaketista Suomen ja nelikon osalta, eikä tuo nyt näytä erityisen suurelta epäonnistumiselta mihinkään suuntaan.
Ei se sitä olekaan. Pikemminkin kädenlämpöinen kompromissi, joka näyttää huonolta lähinnä siksi, että muutama Pohjois- ja Länsi-Euroopan maa sai Suomea enemmän "hyvää".
Suomi lähti neuvotteluihin seuraavilla kärjillä:
- Avustusten osuutta on vähennettävä (tässä käytännössä onnistuttiin)
- Tuet on sidottava oikeusvaltioperiaatteen noudattamiseen (osittainen onnistuminen, selviää myöhemmin)
- Maatalouden tuista on pidettävä kiinni (onnistuttiin)
Jos tarkastelee sekä monivuotista rahoituskehystä että tätä rahoituspakettia, niin Suomen suhteellinen asema säilyi lähes ennallaan. Olemme nettomaksajia, joskaan emme aivan siellä kärkipäässä.
Sekin tuntuu aktiivisesti unohtuvan, että esim. Italia on ollut vuosikaudet merkittävä nettomaksaja EU:n budjettiin. Sillä on myös takanaan katastrofaalinen koronakriisi, merkittävät ongelmat maahanmuuton kanssa sekä vuosikymmenten vaikeudet sopeutua euroon. Kun moni tuntee kateutta holtitonta rahankäyttöä kohtaan, jätetään huomioimatta, että Italia tekee jatkuvasti alijäämäistä budjettia korkomenojen takia. Tätäkö toivotaan Suomelle? Onko Italian julkinen talous aidosti sellainen asia, josta pitää olla kateellinen? Minusta näin ei ole. Italiassa on kyllä rikkaita ihmisiä, mutta tavallisen kansalaisen on vaikea luottaa poliittiseen järjestelmään tai julkiseen sektoriin. Tuloerot etelän ja pohjoisen välillä ovat merkittäviä.
Moni tuntuu myös olettavan, että neuvotteluita kävivät Sanna Marin ja Angela Merkel. Sen sijaan neuvottelijoita oli 26, joista jokainen haluaa rutistaa maksimaaliset edut itselleen. Ei Suomi voi silloin sanella kaikkea; on fokusoitava tiettyihin asioihin, joista neuvoteltiin sisäisesti suuren valiokunnan istunnossa. Marinilla oli määrätty mandaatti, ei hän vetänyt lonkalta.
Toki Suomi olisi voinut lähteä vahvemmin "hansa-liittoon" tai tähän uuteen nimihirviöön, nuivaan nelikkoon. Ehkä siten olisi saatu rutistettua parisataa miljoonaa enemmän? Voi olla, mutta toisaalta Suomi olisi tällöin asemoitunut hankalaksi neuvottelijaksi ja syönyt toimivaltaa muista teemoista ja tulevista neuvotteluista. Eikä näitä maita voi sikälikään verrata täysimääräisesti, että nuiva nelikko on BKT/capita -mittarilla kovimpia nettomaksajia. Sekin vaikuttaa lähtöasetelmiin.
Joku totesi, että Suomessa on paskat poliitikot ja muualla paljon paremmat. Onko tämä sellainen väite, joka elää ajassaan? Vai voiko kysyä, miksi nämä huippupoliitikkojen tehdasjalostamot ovat neuvotteluidenkin jälkeen nettomaksajatilaston kärkipäässä?
EU-neuvotteluissa on kuitenkin viime kädessä kyse myös sisäpolitiikasta. Mainitussa maanelikossa on kaikissa vahvat populistiset liikkeet, jotka käytännössä pakottavat hallituskoalitiot tyynnyttelemään kohdeyleisöään. Suomessa on viiden puolueen enemmistöhallitus, jonka suosio on korkeimmissa lukemissa 2000-luvun aikana. Takana on kansan mielestä erinomaisesti hoidettu terveyskriisi ja ylipäänsä vahva mandaatti. Paine euromääräisiin alennuksiin oli maltillinen.
Tällä en tahdo sanoa sitä, etteikö Suomen pitäisi huolehtia eduistaan siinä missä kaikkien muidenkin. Opponoin lähinnä tuota some-hysteriaa, jossa neuvottelutulos tyrmätään paskimmaksi ikinä. Tavanomaiseen tapaan maallikkoasiantuntijat ja löhötuolimutuilijat ovat kroonisesti pettyneitä kaikkeen. Näin on hallituksen väristä riippumatta.