Romaanit - kirotut mannet?
Niin se aina on, että oli sitten valkolainen, romaani tahi venäläinen, niin tietyt kusipäät pilaavat paikoin koko kulttuurin maineen. Viikonlopun aikana kuulin tapauksen, jossa mannet pistivät ranttalin pystyyn. Heitä piti palvella kuin orja, mikään ei kelvannut, kaikkea piti saada lisää, ei maksettu kuin parista ensimmäisestä tuotteesta, sutataan paikat, haistatellaan, käsketään pyytämään anteeksi polvillaan ja kaiken kukkaraksi ladotaan tappouhkauksia. Kuten sanottua, en ollut itse todistamassa tätä episodia, mutta tositilanne toukokuulta 2005 tosiaan kyseessä.
Nämä tietyt järjenjättiläiset sitten luulevat, että laki ei koskea heitä. Saavutaan humalassa autolla paikalle, ja jos olisi mahdollisesti poliisille ilmoittanut asiasta, olisi ollut mora kyljestä sisällä. Suku kun puolustaa näitä mätäpaiseitakin. En tiedä sitten, että kuinka yleisestä romaanien varastelu on, mutta kaikkia keinoja koitetaan tässä edellä viitatussa paikassakin. Harhautukset eivät onneksi aina tehoa, kun osataan jo tarpeen tullen varautua.
Sitä en ole koskaan jaksanut ymmärtää, että miksi julkisella paikalla pitää olla äänessä aina niin suuret desibelit, että varmasti selviää kaikki epäoleellinenkin. Sen kuulee jo parin korttelin päästä, koska muutaman romaanin joukkio on saapumassa. Toki valkolainenkin osaa tehdä sen, mutta enimmäkseen humalassa. Suomalainenhan on tunnetusti enemmin se hiljainen hissukka, joka vasta väkijuoman oton jälkeen pistää puukkoa heilumaan, jos siihen pisteeseen yltyy. Tosin kuin romaanien äkkipikaisuus on omassa luokassaan. Tuntuu, ettei heitä edes uskalla katsoa päin, ettei ihmetellä, että mikä nyt on.
Perehtymiseni tähän kulttuuriin on jäänyt vain omiin ja kuultuihin kokemuksiin. Omat kokemukset ovat pieniä, ja kuulemani jutut yleensä lähes tulkoon negatiivisia. Silti väkisinkin pistää aina kummastuttamaan heidän käytöksensä, kun kadulla tai kaupassa näkee. Ei voi mitään, mutta itse en ole varsinaisen hyvää kuvaa lopulta heistä saanut. Harvassa on ne, joille voisi kymmenen pistettä ja papukaijamerkin antaa.
Kaikesta huolimatta fiksujakin toki on. Harvat heistä ovat töissä, mutta silloin ovat sitäkin kohteliaampia. Miksei siis sukupolvien ajan jyllänneet perinteet voisi heittää romukoppaan, ja palata koko suvun voimin (kirjaimellisesti) työelämään. Se se sitä jotain on.