Petteri Sihvonen – kiekkomedian virallinen totuus

[J.Grönvall]

Oikea palaute ko. pojalle valmentajalta kuuluisi osapuilleen näin: "hienoa, että uskalsit yrittää pallon pitämistä hallussa. Me emme koskaan halua luovuttaa palloa ilmaiseksi vastustajalle. Mutta olisiko joku muu ratkaisu ollut parempi kuin harhautus noin vaarallisessa paikassa?". Kyllä sieltä sitten aika nopeasti pelaajalta itseltään nousee vastaukseksi syöttäminen, liikkuminen pois prässin alta, jne.

Hyvin sanottu! Ja samalla opettaa muillekin pojille miten autetaan joukkuekaveria tuollaisessa tilanteessa.

Pelin kannalta, jos puhutaan aikuisten/huipputason pelaajista, tuollainen tilanne, että harhautus on pakko tehdä on vähintään poikkeuksen poikkeus. On tietenkin eroa sillä ajautuuko pelaaja tahtomattaan tähän tilanteeseen, vai tekeekö yksinkertaisesti väärän ratkaisun. Lähtökohta on ainakin omasta mielestäni se, että alin pelaaja ei ala koskaan harhauttelemaan ja pelin kannalta rajasta yli potkaisu on yleensä oikea ratkaisu.

Kai sen voisi tiivistää jotensakin niin, että tällaisissa poikkeustilanteissa (alin pelaaja joutuu harhauttamaan) marginaalit ovat aina pienemmät ja virheen sekä pallonmenetyksen mahdollisuus kasvaa jo huomattavan paljon.

 

[Mänizeri]

Tärkeintähän tuossa Watsonin kuvaamassa tilanteessa on se, että nuori pelaaja uskaltaa yrittää omaa ratkaisua, joka pitää pelivälineen oman joukkueen hallussa, sen sijaan, että luovuttaisi pallon suosiolla vastustajalle. Epäonnistunutta harhautusta parempia vaihtoehtoja on tietysti lukuisia, mutta mitäs, jos se harhautus olisikin onnistunut? Silloin kyse olisikin yhtäkkiä ollut pelirohkeasta, oman joukkueen peliä edistävästä, hallitusta riskinotosta, jolla saatiin aikaan ylivoimatilanne laidalle. Varmasti tuo (kuvauksesta päätellen totaalisen typerä) valmentajakin olisi silloin suitsuttanut pojan taitoa. Sivurajan yli potkimisen oppii helposti vielä aikuisenakin, mutta pelitaitojen herkkyyskaudella hukattuja mahdollisuuksia kehittymiseen ei saa koskaan enää takaisin. Oikea palaute ko. pojalle valmentajalta kuuluisi osapuilleen näin: "hienoa, että uskalsit yrittää pallon pitämistä hallussa. Me emme koskaan halua luovuttaa palloa ilmaiseksi vastustajalle. Mutta olisiko joku muu ratkaisu ollut parempi kuin harhautus noin vaarallisessa paikassa?". Kyllä sieltä sitten aika nopeasti pelaajalta itseltään nousee vastaukseksi syöttäminen, liikkuminen pois prässin alta, jne.

Jep, ja yritin vain viedä asian yleisemmälle tasolle irti tästä kyseessä olevasta jutusta, joka tapauksena on jälleen osoitus siitä typeryydestä joka junioireissa aika ajoin nostaa päätään. Lapset ovat lapsia, se pitäisi muistaa ja rajoja pitää saada kokeilla. Miten voi ikinä onnistua, jos ei koskaan ole tehnyt virheitä?

Totta kai pitää myös kannustaa pelirohkeuteen. Eikä sivurajan yli kannata aina potkia. Toisaalta, olen sitä mieltä myös, että siinäkin tapauksessa että harhautus olisi onnistunut, niin olisi syytä ottaa asiaan kiinni ja tehdä se selväksi että noin toimimalla pitkässä juoksussa tilanteista voi selvitä sen kerran kymmenestä, tai harvemmin. Voi olla, että 9vee-sarjoissa se toimii useammin, jossa vastustajien kirjo on mitä moninaisin ja antaa jätkien (/likkojen) pitää palloa. Mutta sitten, kun ollaan siinä iässä, että prässääjäkin osaa jo laittaa painetta oikeampaan aikaan ja oikeassa kulmassa, niin todennäköisyys pallon pitämiseen harhauttelemalla vastustajia, pienenee.

Mitä olen seurannut esim. futiksen toista divisioonaa, niin siellä näkee paljon mm. laitapelaajien haastamisia joissa pallo menetetään 9 kertaa 10:stä. Toki se on hienoa, että kun se kaveri kerran sieltä puolustajasta ohi tulee, niin hyökkäyksestä tulee näyttävä soolo. Toisaalta 9 kertaa omat joutuvat juoksemaan turhaan ylös ja vielä kovempaa alas, kun se pallo on menetetty vaikka vaihtoehtona olisi ollut pelata esim. hidastamalla ja laittaa helppo syöttö esim. omalle laitapuolustajalle. Viihdyttäväähän tämä on ei siinä mitään, peli aaltoilee jne. Ja samalla katsomosta kehutaan sitä laitapelaajaa, kuinka "se on taitava ja uskaltaa haastaa, se uskaltaa sitä ja tätä". Jossain toisessa maassa tällaista pelaajaa saatettaisiin kutsua tyhmäksi ja hänet otettaisiin pois kentältä... Mutta ehkä tällainen sallittakoon alasarjoihin, sitähän se kiekossakin on.

Tämä lienee sellainen junnuvalmentajan linjanvetoasia, paljonko sallitaan näitä (huipputasolle yltiöpäisiä) ratkaisuja. Ei nollatoleranssia (kuten esimerkkitapauksemme), mutta joku järki olisi syytä pitää mukana. Enemmän kannattaisi vaatia ottelutilanteissa toimimaan siten, että osaa toimia myös "kestävämmältä pohjalta". Harjoitukset ja höntsät ovat sitten eri juttu.

 

[P.Sihvonen]

On pelikirjaakin korkeampi asti: seura-identiteetti

Jos jatketaan futiksen puolelta, niin Ilveksessä (ehkäpä Suomen ykkösseura ikäluokissa 99 - 06) pelaajille opetetaan jo ensimmäisenä edustusjoukkuevuonna (Taitokoulussa), minkälaista jalkapalloa Ilves pelaa ja mitkä arvot Ilveksen pelissä korostuvat. Kaikissa ikäluokissa - kenttäpelaajien määrästä riippumatta - painotetaan pallokontrollia, uskallusta pitää pelivälinettä hallussa, syöttöpeliä ja aktiivista prässiä heti pallonmenetyksen jälkeen. Jo 5 vs. 5 -pelissä on selvät pelipaikkaroolit (kärki, laidat, pohja, mv), joiden mukaista pelaamista kaikki pääsevät vuorollaan harjoittelemaan myös sarjaotteluissa. Pelin avaamiseen ja prässin alta ulos pelaamiseen on selkeät ohjeet, kuten myös sijoittumiseen ja prässijärjestykseen vastustajan avatessa. Erikoistilanneroolit määrittyvät pelipaikkojen mukaan riippuen siitä, millä kentän alueella ollaan. Pelin ohjaamisessa korostuu juniorien oivalluttaminen (valmentaja ei huuda valmiita ratkaisuja, vaan kehottaa lukemaan peliä) ja pelirohkeudesta kehuminen.

Tässä on kokonaisuudessaan esimerkki siitä, mitä on junioreissa niin kutsuttu pelikirjavalmentaminen.

Hienoa on se, että tässä Ilveksen esimerkissä on tavallaan vielä yksi kunkin valmentajan pelikirjaakin isompi ja pyhempi asia, se on SEURAN IDENTITEETTI. Jalkapalloidentiteetti. Eli futis-Ilveksen itseymmärrys ja -tuntemus siitä, millaista jalkapalloa halutaan pelattavan. Tästä identiteetistä sitten johdetaan pelikirja, ja tuo pelikirja ohjaa jokaikistä peliä, treeniä ja palaveria, jonka joukkue käy.

Johtava

 

[P.Sihvonen]

Tämä lienee sellainen junnuvalmentajan linjanvetoasia, paljonko sallitaan näitä (huipputasolle yltiöpäisiä) ratkaisuja. Ei nollatoleranssia (kuten esimerkkitapauksemme), mutta joku järki olisi syytä pitää mukana. Enemmän kannattaisi vaatia ottelutilanteissa toimimaan siten, että osaa toimia myös "kestävämmältä pohjalta". Harjoitukset ja höntsät ovat sitten eri juttu.

Olen tässä asiassa samoilla linjoilla.

Tyttäreni viulunsoiton myötä olen päässyt sivusta ja tuntumalta seuraamaan sitä, miten orkesterit harjoittelevat ja elävät.

Jousiorkesteri (ja muut pienemmät orkesterit), jos mikä, on taiteen tekemistä lapsista aikuisiin. Olen päässyt käsitykseen, että se luovuus orkesterissa ei kärsi tippaakaan, päinvastoin, siitä, että jouku ei yhtäkkiä päästä soittimestaan jotain aivan käsittämätöntä ääntä. Aivan alusta asti pyritään soittamaan enemmän tai vähemmän "pelikirjan" mukaan.

Johtava

 

[mjr]

No, minusta on aika selvää, että jos Suomessa on löydetty viisasten kivi poikkeuslahjakkuuksien löytämiseen ja kasvattamiseen niin asia on erittäin ok. Jotenkin tuntuisi siltä, että Ruotsi, meihin kaikkein parhaiten, ylivoimaisesti parhaiten, verrattavissa oleva maa on jo löytänyt tehokkaan järjestelmän, meidän järjestelmäämme järkyttävästi tehokkaamman, mutta jos ajatellaan, että 4-7 -vuotiaiden systemaattinen ohjaaminen nöyrään pelikirjapelaamiseen on avain onneen niin sittenhän tulemme näyttämään kaikille taivaan merkit. Myös Ruotsille. Kuten "Johtava" on sanonut niin NS on jo historiaa eikä tässä ole kuin taivas rajanamme 1. kierroksen varauksia tuottaessamme opetettuamme heidät 5-vuotiaina Meidän Peliin.

 

[eagle]

Mitä olen seurannut esim. futiksen toista divisioonaa, niin siellä näkee paljon mm. laitapelaajien haastamisia joissa pallo menetetään 9 kertaa 10:stä. Toki se on hienoa, että kun se kaveri kerran sieltä puolustajasta ohi tulee, niin hyökkäyksestä tulee näyttävä soolo. Toisaalta 9 kertaa omat joutuvat juoksemaan turhaan ylös ja vielä kovempaa alas, kun se pallo on menetetty vaikka vaihtoehtona olisi ollut pelata esim. hidastamalla ja laittaa helppo syöttö esim. omalle laitapuolustajalle. Viihdyttäväähän tämä on ei siinä mitään, peli aaltoilee jne. Ja samalla katsomosta kehutaan sitä laitapelaajaa, kuinka "se on taitava ja uskaltaa haastaa, se uskaltaa sitä ja tätä". Jossain toisessa maassa tällaista pelaajaa saatettaisiin kutsua tyhmäksi ja hänet otettaisiin pois kentältä... Mutta ehkä tällainen sallittakoon alasarjoihin, sitähän se kiekossakin on.

Tämä lienee sellainen junnuvalmentajan linjanvetoasia, paljonko sallitaan näitä (huipputasolle yltiöpäisiä) ratkaisuja. Ei nollatoleranssia (kuten esimerkkitapauksemme), mutta joku järki olisi syytä pitää mukana. Enemmän kannattaisi vaatia ottelutilanteissa toimimaan siten, että osaa toimia myös "kestävämmältä pohjalta". Harjoitukset ja höntsät ovat sitten eri juttu.

Minä taas olen katsonut Suomen maajoukkuetta ja siellä ei haasteta käytännössä koskaan 1vs1. Koska ei riitä uskallus, ei taito, eikä nopeus. Sen sijaan pelataan varmempaa syöttöä alaspäin/poikittain ja usein sekin sitten epäonnistuu ja taas vastustaja pääsee palloon. Suomen maajoukkueessa ei ole tällä hetkellä YHTÄKÄÄN pelaajaa joka haastaisi peleissä 1vs1 pääsemällä ohitse tilanteesta. Erittäin huolestuttavaa, joskaan ei ainoa ongelma toki.

Siispä jos näen kentällä(omassa tai vastustajan) joukkueessa pelaajan joka oikeasti pystyy haastamaan 1vs1 tilanteessa vastustajan kuin vastustajan sekä ohittamaan hänet, niin ilman muuta olen iloinen. Kuitenkin jalkapallossa on tavoite tehdä maali ja jos et vähintään osaa pelata jalkaasi vapaaksi aikuisissa, niin vaikea on peliä pystyä edistämään. Se on sitten aina seuraava askel 1vs1 pelaamisesta mennä 2vs1/2vs2 pelaamiseen, missä mietitään että milloin haastaa, milloin syöttää. Sitten miettiä mihin syöttää, jos syöttää, sitten lisää pelaajia mukaan yhtälöön jne. Mutta jos alunperin 1vs1 et saa sitä jalkaa vapaaksi, niin heti on kauhean iso osa pelistä mihin et koskaan pääse "käsiksi". Samoin jos heti prässin alla luovut pallosta, niin vaikea sitä on aikuisenkaan oppia pelaamaan prässin alla tai pienessä tilassa. Siitä tulee turhan helppo tapa päästä "ongelmista pois".

Tuossa esimerkkitilanteessa mielestäni pitäisi tietää paremmin tilanne, mutta jos tilanteessa olisi 9-vuotias voinut syöttää kaverille esim. laitaan, joka oli vapaana, niin sitten se olisi varmasti ollut suositeltava vaihtoehto. Samoin jos maalivahdin kautta olisi voinut kierrätää/pelata itsensä pelattavaksi, niin sekin olisi ollut hyvä vaihtoehto. Jos taas muut omat pelaajat pelasivat päin peetä ja eivät pelanneet itseään pelattavaksi, niin ennemmin haluaisin nähdä että se alin kaveri yrittää pelata jalan vapaaksi/ohittaa vastustajan, kuin luovuttaa pallon ehdon tahdoin pois.

Itse yritän pitää ehdottomat käskyt pois omasta valmennuksestani, mutta kyllä aika ehdoton on sellainen että koskaan ei palloa anneta suosiolla vastustajalle, vaan loppuun saakka sitä yritetään pitää omilla. Jos et pysty syöttämään, etkä haastamaan, niin sitten vaikka suojaat palloa sen aikaa että oma kaveri tekee itsensä pelattavaksi.

HN, äläs nyt liioittele kuitenkaan, Ilves on varmaan top-5 jengi Suomessa junioreissa(noissa ikäluokissa missä puhuit), muttei kuitenkaan paras. Edellä ainakin HJK, KäPa ja sitten samoissa TPS:ää jne. Kehitys kyllä sinänsä todella merkittävää, että 10-vuotta sitten Ilves oli todella kaukana Suomen kärjestä. Nopeasti voi tapahtua paljon, tästä vielä parempi esimerkki tuo KäPa.

Ja jotta ei pelkästään jalkapallosta, niin mielestäni tuo esimerkki mitä Ilves edustaa jalkapallossa olisi hyvä jääkiekonkin puolelle. Selvä yhtenäinen linja, jossa korostetaan pelirohkeutta ja sitä, että jos menetät pelivälineen, niin voita se heti takaisin. Ja kun voitat, niin mieti jo valmiiksi mikä on seuraava ratkaisu pelivälineen kanssa.

edit:Kuriositeettina sovittiin aikanaan poikien kanssa että 5vs5 fudiksessa/futsalissakaan ei oteta palloa käteen, kun oma pelaaja syöttää pallon maalivahdille, vaikka tämä sääntöjen mukaan olisi mahdollista. Tämä sitten voi aiheuttaa joskus vaaratilanteita, jopa maaleja vastustajalle, mutta eipä se mitään haittaa. Siinäpähän huomataan mitä virheitä tehty, esim. liian hiljainen syöttö/ei ole tehty itseä pelattavaksi, jne. Samalla maalivahtina pelaava kaveri oppii pelaamaan paineen alla jaloin ja katsomaan jo ennakkoon mihin palloa avata. Lopputuloksena varmaankin 1-2 maalia tuon takia kauden aikana omiin, mutta valtavasti oppimista tärkeistä asioista.

 

[P.Sihvonen]

Helmiä - mutta ei sioille

Esimerkiksi Ilveksessä yhden ikäluokan pojat jaetaan peliryhmiin tyypillisesti näin: yksi peliryhmä pelaa vuotta vanhemman ikäluokan Piiriliigaa, yksi vanhemman ikäluokan Piiridivaria ja kaksi oman ikäluokan Piiriliigaa. Näin kaikille saadaan haastavia otteluita, joissa kuitenkin saadaan myös paljon onnistumisen elämyksiä ja voidaan yhdistää voitosta pelaaminen tasaiseen peliajan jakamiseen.

Hyvä näin. Vaan nyt olemme sellaisen keskustelun ytimessä, jonka tiimoilta nöyrästi toivon, että "harrastetason ihmiset" ja harrastetason nimimerkit eivät siihen osallistuisi.

Kun oli "kaikki pelaa" ja "puolen pelin takuu", alkoi tapahtua kummia. Fiksut aikuiset alkoivat järjestää lapsia ja nuoria kykynsä mukaan ja välillä jopa järjestelmää kiertäen tasoryhmiin.

Otan kuvitteellisen ja asetelmaa avaavan esimerkin futiksesta. Oletetaan 20 junioripelaajaa. Ennen Nuori Suomi -aikaa 10-13 poikaa pelasi enemmän ja noin 7-10 poikaa istui enemmän tai vähemmän penkillä. Kas, tuli puolen pelin takuu. Maintsemani fiksut aikuiset järjestivät asian niin, että perustettiin kaksi 10 pelaajan joukkuetta, ja, kas, kaikki saivat pelata yllin kyllin - omalla tasollaan.

Nyt tulee helmiä (myös sioille): Kun kaikille on luvassa peliaikaa omalla tasollaan, emme ole enää urheilun piirissä. Urheilun eetokseen kuuluu, että peliajasta pitää KILPAILLA. Kun pelaaja sai 10 ylhäällä, 10 alhaalla -mallissa pelata yllin kyllin, hän oli koko ajan varma peliajastaan. Korostan: Se ei ole urheilua. Se ei johda pelaajan kannalta maksimaaliseen suoritukseen.

Kuvitellaan, että joukkueessa pelaa 10 pelaajaa ynnä veskari. Silloin siinä PITÄÄ olla, jos kyse on urheilusta, vähintään 14 kenttäpelaajaa ja kaksi veskaria KILPAILEMASSA siitä, ketkä pääsevät pelaamaan. On oltava terve asetelma, jossa 14:sta noin 7 nukkuu yönsä huonosti siksi, että huomenna on peliin valmistava treeni, jonka perusteella valitaan pelaamaan 10+1. Vain ankara kilpailu panee lapsen ja nuoren ja aikuisen urheilussa lyömään aivan kaiken likoon. Ja sitähän urheilu on, kaiken ja enemmänkin likoon lyömistä.

Urheilu ei ole sitä, että aikuiset järjestävät kaikille lapsille ja nuorille peliaikaa.

Jos edellä kuvaamaani tematiikkaa ei ymmärrä, on uhreilun suhteen "harrastetason ihminen" (Jani Sievisen termi, muuten).

Johtava

 

[Salama15]

Jos edellä kuvaamaani tematiikkaa ei ymmärrä...

Jotta ei tule väärinymmärryksiä; mitä ikäryhmää tarkoitat kuvaillessasi tätä tematiikkaa?

 

[Moderaattorit]

Vaan nyt olemme sellaisen keskustelun ytimessä, jonka tiimoilta nöyrästi toivon, että "harrastetason ihmiset" ja harrastetason nimimerkit eivät siihen osallistuisi.

Taas kerran muistutuksena kaikille ja erityisesti P.Sihvoselle, että me Moderaattorit päätämme siitä kuka saa kirjoittaa ja mihinkin ketjuun. Eikä tässä asiassa ole mitään keskustelun varaa.

Nimimerkki P.Sihvonen kuittaa itselleen varoituksen itsemoderoinnista. Samalla kehotamme kertaamaan sääntöjen 6 ja 12 § myöskin.

Moderaattorit

 

[RonSwanson]

Ymmärrän tuon ajatuksen hyvin, ja siinä piilee totuuden siemen, MUTTA (ja tässä tulee tuon "KäPan-mallin" nerokkuus)...

Tavoitteellisimmat juniorit - ne, jotka touhuavat pelivälineen kanssa suuren osan ns. vapaa-ajastaankin ja laskevat maalit ja syöttöpinnat välituntihöntsyissäkin, eli ne, joista kasvaa tulevaisuuden euroliiga- ja NHL-pelaajia - eivät tyydy pelaamaan seuran kakkos- tai kolmosjoukkueessa! Löytäessään pelipaikkansa muualta kuin siitä kovinta mahdollista kilpasarjaa pelaavasta jengistä he ensin tyrmistyvät, sitten pettyvät ja hyvin pian aloittavat hurja-asenteisen, määrätietoisen työskentelyn noustakseen kärkiryhmän mukaan. He alkavat vetää harjoituksissa jokaisen suoritteen ns. satakympillä ja jättävät niissä kakkos- tai kolmostason peleissä joka viikko kaikkensa kentälle, kunnes valmentajalle ei kerta kaikkiaan jää muuta mahdollisuutta kuin nostaa ykkösryhmään. Se kehitys ja kasvaminen nimenomaan urheilijana, joka tämän prosessin aikana tapahtuu, on huikeaa.

Kyllä kyllä, mutta P.Sihvonen yritti luullakseni puhua siitä, että myös seuran ykkösjoukkueen sisällä pitäisi olla kilpailutilanne. Eli ei niin, että ykkösjoukkue olisi 10+1 seuran lahjakkainta , jolloin kaikki tietävät olevansa avauksessa tulevassa pelissä. Lempinimellä puhuttaessa tämä olisi juuri sekä ero Juha-Matti Aaltosen ja Teukka Salaman välillä: lahjakkaita joo,mutta mites se reenimoraali jne. jne.

 

[TosiFani]

Kyllä kyllä, mutta P.Sihvonen yritti luullakseni puhua siitä, että myös seuran ykkösjoukkueen sisällä pitäisi olla kilpailutilanne. Eli ei niin, että ykkösjoukkue olisi 10+1 seuran lahjakkainta , jolloin kaikki tietävät olevansa avauksessa tulevassa pelissä. Lempinimellä puhuttaessa tämä olisi juuri sekä ero Juha-Matti Aaltosen ja Teukka Salaman välillä: lahjakkaita joo,mutta mites se reenimoraali jne. jne.

P. Sihvosen viimeisin viesti on hänen epätoivoinen yritys pelastaa kasvonsa Nuori Suomi -keskustelussa, kun kentältä tulee hienoja esimerkkejä siitä miten kilpa- ja harrasteurheilu voidaan yhdistää järkevästi.

Kuten HN sanoi, ryhmät ovat dynaamisia, näin pitäisi toimia jääkiekossakin. Valitettavasti jääkiekkoliitto vaikeuttaa tätä erilaisilla siirtosäännöillä pikkujunnuissa, jotka johtuvat yksittäisten joukkueiden valituksista ja vaatimuksista.

Tavoitteellinen urheilu ja harrastaminen on mahdollista samassa seurassa, mikäli seuran päättäjät näin haluavat. Ja täytyy muistaa, että tuosta kakkosjoukkueestakin tulee tulevaisuudessa seuralle tärkeitä ihmisiä, valmentajia, toimihenkilöitä, lajiin positiivisesti suhtautuvia yritysjohtajia jne.

 

[Mänizeri]

Otan kuvitteellisen ja asetelmaa avaavan esimerkin futiksesta. Oletetaan 20 junioripelaajaa. Ennen Nuori Suomi -aikaa 10-13 poikaa pelasi enemmän ja noin 7-10 poikaa istui enemmän tai vähemmän penkillä. Kas, tuli puolen pelin takuu. Maintsemani fiksut aikuiset järjestivät asian niin, että perustettiin kaksi 10 pelaajan joukkuetta, ja, kas, kaikki saivat pelata yllin kyllin - omalla tasollaan.

Nyt tulee helmiä (myös sioille): Kun kaikille on luvassa peliaikaa omalla tasollaan, emme ole enää urheilun piirissä. Urheilun eetokseen kuuluu, että peliajasta pitää KILPAILLA. Kun pelaaja sai 10 ylhäällä, 10 alhaalla -mallissa pelata yllin kyllin, hän oli koko ajan varma peliajastaan. Korostan: Se ei ole urheilua. Se ei johda pelaajan kannalta maksimaaliseen suoritukseen.

Kuvitellaan, että joukkueessa pelaa 10 pelaajaa ynnä veskari. Silloin siinä PITÄÄ olla, jos kyse on urheilusta, vähintään 14 kenttäpelaajaa ja kaksi veskaria KILPAILEMASSA siitä, ketkä pääsevät pelaamaan. On oltava terve asetelma, jossa 14:sta noin 7 nukkuu yönsä huonosti siksi, että huomenna on peliin valmistava treeni, jonka perusteella valitaan pelaamaan 10+1. Vain ankara kilpailu panee lapsen ja nuoren ja aikuisen urheilussa lyömään aivan kaiken likoon. Ja sitähän urheilu on, kaiken ja enemmänkin likoon lyömistä.

Urheilu ei ole sitä, että aikuiset järjestävät kaikille lapsille ja nuorille peliaikaa.

Mitä pahaa siinä on jos voi olla varma peliajasta, kunhan sitä tulee jossain, kun se pelaaminen on koko homman suola? Millä tavalla se kehittää 7 -14 vuotiasta, että hän esimerkiksi kaksi vuotta tekee kaikkensa, on esimerkillisesti koko ajan mukana ja sitten istuu penkillä sen ajan? Missä niitä harjoituksissa opittuja asioita voi sitten jalostaa, jos ei missään vaiheessa pääse ottelutilanteeseen? Ja sitten kun pääset, pitää onnistua heti tai muuten joudut takaisin vilttiin? Ajatellaan vaikka maalivahtia, joka on istunut penkillä ensin puoli vuotta, hoetaan koko ajan että ei riitä, sitten valmentajat heittävät kaverin kehiin yht'äkkiä, ilman minkäänlaista pelituntumaa ja sitten sanotaan, että olet juuri niin hyvä kuin viimeinen pelisi...Pohjat ovat niin hatarat, että tällainen kaveri harvoin on sinut tilanteensa kanssa. Jos taas toinen vaihtoehto on pelata siellä kakkosjoukkueessa, osoittaa siellä hyvää virettä ja saada se mahdollisuus ykkösessä siksi, että on pelannut hyvin, tietää taisteelleensa paikkansa ylhäällä. On aika paljon helpompaa ottaa se paikka näin, kun ei tarvitse kuin tehdä se mitä on koko kauden tehnyt. Ja toisaalta se toinen maalivahti näkee pudotessaan kakkoseksi, että tuossa on uusi mittari, haalarit päälle ja hommiin. Mutta samalla tietää, että pääsee pelaamaan, joskin pykälää alemmalla tasolla, mutta kuitenkin. Tilanne on taas sama, tietää että antamalla näytöt siellä, voi ottaa paikkansa takaisin.

Tai puolustajaa, jolla on vähän vaikeuksia sijoittumisen kanssa, mutta omaa muuten riittävät taidot. Olet puoli vuotta penkillä (jokainen valmistava treeni päättyy penkkikomennukseen) ja sitten osaat sijoittua oikein? Tai pelaat siellä kakkosjoukkueessa ja valmennus korjaa tätä virhettä systemaattisesti? No ehkä en vain ymmärrä.

Mielestäni parempi vaihtoehto on tehdä ne kaksi joukkuetta, jossa ykkösjoukkueesssa pelaa ne parhaat, sinne päästäkseen pitää olla sillä hetkellä paras. Vähän niin kuin edustus - farmi - asetelma. Ykkönen on se mittari, sinne pitää pyrkiä. Ei tämä estä sitä, etteikö ne parhaalla asenteella liikkeellä olevat voisi silti treenata keskenään, jolloin treenien tasokaan ei pahasti romahda. Mutta samalla ne jotka tekevät rajusti hommia, mutta eivät mahdu ykköseen pelaamaan, pääsevät kehittämään itseään ottelutilanteissa siellä ns. kakkosjoukkueessa. Ja jos siellä onnistuu pelaamaan hyvin, niin palkinnoksi saa paikan ykkösestä. Helpottaahan se valmentajaakin, kun voi perustella asioita peliesitysten kautta. Miten ihmeessä voit pelkästään treenien kautta nousta niiden ohi, jotka saavat arvokasta kokemusta otteluista? Junioireissa kun tasoeroa tulee ihan jo henkisestä ja fyysisestä kasvusta. Toiset saavat valtavaa etumatkaa jo tätä kautta ja sementoivat paikkaansa myös tulevaisuutta varten, jolloin kilpailu itse asiassa vähenee, vai?

Kyllä sitä kilpailuasetelmaakin kannattaa miettiä, että se repii oikeasti kavereista parhaan irti. Ettei se ole vain sitä että valmentajan silmän perusteella mennään, kuka saa pelata, vaan perustuu myös johonkin konkreettiseen. Onhan se ihan eri sanoa ykkösen kavereille, "Että siellä kakkosesta nousee tätä menoa pari kaveria ykköseen, ovat kehittyneet vauhdilla ja tehneet hommia, pelanneetkin erinomaisesti. Tiedoksi vain, että jotkut teistä hakevat kohta vauhtia alhaalta, jos tämä tahti jatkuu. Mutta se ei ole maailmanloppu, ottakaa siitä kaikki irti". Mutta mistä minä mitään tiedän.

Terveisin, harrastelija.

 

[Mänizeri]

Minä taas olen katsonut Suomen maajoukkuetta ja siellä ei haasteta käytännössä koskaan 1vs1. Koska ei riitä uskallus, ei taito, eikä nopeus. Sen sijaan pelataan varmempaa syöttöä alaspäin/poikittain ja usein sekin sitten epäonnistuu ja taas vastustaja pääsee palloon. Suomen maajoukkueessa ei ole tällä hetkellä YHTÄKÄÄN pelaajaa joka haastaisi peleissä 1vs1 pääsemällä ohitse tilanteesta. Erittäin huolestuttavaa, joskaan ei ainoa ongelma toki.

Siispä jos näen kentällä(omassa tai vastustajan) joukkueessa pelaajan joka oikeasti pystyy haastamaan 1vs1 tilanteessa vastustajan kuin vastustajan sekä ohittamaan hänet, niin ilman muuta olen iloinen. Kuitenkin jalkapallossa on tavoite tehdä maali ja jos et vähintään osaa pelata jalkaasi vapaaksi aikuisissa, niin vaikea on peliä pystyä edistämään. Se on sitten aina seuraava askel 1vs1 pelaamisesta mennä 2vs1/2vs2 pelaamiseen, missä mietitään että milloin haastaa, milloin syöttää. Sitten miettiä mihin syöttää, jos syöttää, sitten lisää pelaajia mukaan yhtälöön jne. Mutta jos alunperin 1vs1 et saa sitä jalkaa vapaaksi, niin heti on kauhean iso osa pelistä mihin et koskaan pääse "käsiksi". Samoin jos heti prässin alla luovut pallosta, niin vaikea sitä on aikuisenkaan oppia pelaamaan prässin alla tai pienessä tilassa. Siitä tulee turhan helppo tapa päästä "ongelmista pois".

Tuossa esimerkkitilanteessa mielestäni pitäisi tietää paremmin tilanne, mutta jos tilanteessa olisi 9-vuotias voinut syöttää kaverille esim. laitaan, joka oli vapaana, niin sitten se olisi varmasti ollut suositeltava vaihtoehto. Samoin jos maalivahdin kautta olisi voinut kierrätää/pelata itsensä pelattavaksi, niin sekin olisi ollut hyvä vaihtoehto. Jos taas muut omat pelaajat pelasivat päin peetä ja eivät pelanneet itseään pelattavaksi, niin ennemmin haluaisin nähdä että se alin kaveri yrittää pelata jalan vapaaksi/ohittaa vastustajan, kuin luovuttaa pallon ehdon tahdoin pois.

Näistä detaljeista olisi kyllä mielenkiintoista vääntää jossain toisessa ketjussa. Onko täällä jotain sen tyylistä, nimenomaan futikselle?

Mutta vielä siihen pelin opettamiseen liittyen ja oikeastaan tavallaan tuohon yllä olevaan. Jotenkin tuntuu että ei meiltä välttämättä sitä tietoakaan kauheasti sinänsä puutu, mutta sitten on se vastaanottava puoli, eli pelurien alut. En tosiaan tiedä paljonko esimerkiksi jääkiekossa tänä päivänä junioreille opetetaan pelistä teoriapuolta? Jos sitä tällaiseksi voi kutsua. Miten ratkotaan erilaisia tilanteita jne. Esimerkiksi Pohjola-leireillä voisi aivan hyvin olla sitä ja siihen päälle jonkinlainen testi tai kysely siitä, mitä opetettiin, miten itse ratkaiset tilanteen? Samalla liitto saisi arvokasta tietoa siitä, mitä eri ikäluokkien pelaajat ajattelevat pelitilanteissa. Onhan jopa ajokorttia ajaessakin yksi testi (ainakin ollut) valokuvasarja, jossa pitää kertoa saako kääntyä sinne tai tänne, kuka väistää jne. Paljonko pelaajia tänä päivän patistetaan elämään ja ajattelemaan sitä mitä tekee? Vai onko se tunnin treeni ja that's it?

Luulisin että yksi syy siihen miksi esim. Koivut, Lehkoset ja muut isä-poika-suhteet ovat johtaneet poikien läpimurtoon huipputasolle, on se, että nuoresta alkaen nämä jätkät ns. elävät ja ajattelevat urheilua ja pallopelejä. Tällaisiin kavereihin ohjattukin harjoittelu myös uppoaa ihan eri tavalla, koska he ovat paitsi fyysisesti valmiita, he todennäköisesti ovat uhranneet melkoisesti ajatustyötä eri tilanteiden ratkaisemiseen. Siis paljon yksityiskohtaisemmin, kuin pelitapahaut tai vastaavat. Jos olet putkimiehen poika ja isän kanssa työmailla kierrellyt, kesätöitä tehnyt, niin luulisi kynnyksen oppia samat asiat koulussa olevan melko paljon matalampi, kuin sellaisella joka ei ole asiasta millään tasolla perillä. Uskoisin, että sama logiikka pätee myös urheilun puolella.

 

[J.Grönvall]

Minä taas olen katsonut Suomen maajoukkuetta ja siellä ei haasteta käytännössä koskaan 1vs1. Koska ei riitä uskallus, ei taito, eikä nopeus. Sen sijaan pelataan varmempaa syöttöä alaspäin/poikittain ja usein sekin sitten epäonnistuu ja taas vastustaja pääsee palloon. Suomen maajoukkueessa ei ole tällä hetkellä YHTÄKÄÄN pelaajaa joka haastaisi peleissä 1vs1 pääsemällä ohitse tilanteesta. Erittäin huolestuttavaa, joskaan ei ainoa ongelma toki.

Tämä on kyllä ihan totta mutta onko tähän oikea lääke rohkaista haastamaan alimpana pelaajana? Uskon kyllä, että sinäkin eagle koutsina näkisit/näet punaista jos tuollaista tehdään toistuvasti, kun palloa menetetään samalla jatkuvasti.

En malta taas ottamatta esiin sitä nuorta Perparim Hetemaj'ta jolla riitti kyllä luonne haastamaan, haastoi jopa liikaa. Hänelläkin ongelma oli henk.koht. taktiikassa ja pelitaidossa, ja selvimmin sen silloin huomasi verrattaessa toiseen samoissa kisoissa pelanneeseen "taitopelaajaan", Mezut Öziliin. Eli piti ihan paikkansa se väittämä, että teknisessä taidossa ei hävitä varmaan tänäkään päivänä yhtään. Özilin ei silloinkaan tarvinnut riplailla ja hiplailla, hän oli dynaaminen peliä eteenpäin vievä pelaaja, Hetemaj ei, vaikka näytti siltä, että dominoisi kenttää.

Sitä olisi rikas mies, kun keksisi viisasten kiven tuohon pelitaidon opettamiseen. Suomalaisilta kun puuttuu sellainen tietynlainen rauhallisuus ja itsevarmuus, koitetaan korvata sitä kovalla tsempillä ja sähinällä. Itse koen, että syy on osittain siinä ettei ole kollektiivista ymmärrystä pelistä tai konsensusta siitä miten juuri suomalaista futista pitäisi pelata. Kenttä on liikaa levällään.

Maajoukkueessakin on minun mielestäni kasassa enemmänkin kokoelma eri koulukunnan pelaajia kuin 11 suomalaista pelaajaa. Ero jääkiekkoon ja Leijoniin on merkittävä tässä suhteessa.

 

[TosiFani]

Tämä on kyllä ihan totta mutta onko tähän oikea lääke rohkaista haastamaan alimpana pelaajana? Uskon kyllä, että sinäkin eagle koutsina näkisit/näet punaista jos tuollaista tehdään toistuvasti, kun palloa menetetään samalla jatkuvasti...

Minusta tässä kohtaa tehdään valmentajasta turhan tärkeä ihminen, kyllä pikkujunnutkin oppivat virheistään, eivätkä toista niitä jatkuvasti. Kyse siitä mitä saa tehdä ja se on turhaa kahlitsemista.

Oppimisen kannalta tärkeintä on opettaa pelin lainalaisuuksia, kertoa esim. että alimpana miehenä on vaarallista menettää pallo, koska se johtaa usein vastapuolen maalitilanteeseen. Jos pikkujunnu tästä huolimatta yrittää haastamista, mitä sitten? Suurinosa porukasta oppii kerralla, että sormi palaa, jos sen laittaa kynttilän liekkiin. Turha haastamista on kieltää, kyllä lapset oppii.

 

[J.Grönvall]

Minusta tässä kohtaa tehdään valmentajasta turhan tärkeä ihminen, kyllä pikkujunnutkin oppivat virheistään, eivätkä toista niitä jatkuvasti. Kyse siitä mitä saa tehdä ja se on turhaa kahlitsemista.

Oppimisen kannalta tärkeintä on opettaa pelin lainalaisuuksia, kertoa esim. että alimpana miehenä on vaarallista menettää pallo, koska se johtaa usein vastapuolen maalitilanteeseen. Jos pikkujunnu tästä huolimatta yrittää haastamista, mitä sitten? Suurinosa porukasta oppii kerralla, että sormi palaa, jos sen laittaa kynttilän liekkiin. Turha haastamista on kieltää, kyllä lapset oppii.

Kuka oppii, kuka ei. Ymmärräthän, että tämä on vain ääriesimerkki. Valmentamisen vaikeus ja suuri haaste tulee juuri siinä mihin puutut ja miten.

Itse olen sen verran kentälläkin tahkonnut, että voin ihan helposti sanoa ettei tämä asia ole Suomessa uusi, eikä se ole kehittynyt vuosien saatossa. Tavallaan meidän kaikki alasarjamme, ja tavoitteellisimmat harrastesarjat jopa, ovat läpileikkaus sekä juniorituotannon tasosta noin laajemmin, että myös pelin ymmärryksestä laajemmin.

Tietenkin huippuyksilöitä tarkastellaan omassa viitekehyksessään ja samat ongelmat paistavat sielläkin. Olemme Suomessa tavallaan opetelleet ulkoa miten futista kuuluu pelata mutta emme ole osanneet sitä sisäistää.

Käytän aina itse vertailukohtana keihäänheittoa jossa löytyy varmaan sata ukkoa heti kertomaan miten heitetään vastatuuleen, sateeseen, missä kulmassa jne. Me osaamme sen lajin ehkä parhaiten maailmassa. Futista luulemme osaavamme.

 

[TosiFani]

Kuka oppii, kuka ei. Ymmärräthän, että tämä on vain ääriesimerkki. Valmentamisen vaikeus ja suuri haaste tulee juuri siinä mihin puutut ja miten...

Mikäli pelaaja yrittää samaa kikkaa toistuvasti ja menettää lähes aina pallon, pelitavan oppiminen tulee olemaan hänelle erittäin vaikeaa, vaikka valmentaja opettaisi häntä kädestä pitäen. Tämä sillä kokemuksella, mikä minulla on erilaisista oppimisvaikeuksista. Jos puhutaan huippupelaajatuotannosta, peliälykkyys ja oppimiskyky on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista.

Tero Konttinen on hyvä esimerkki pelaajasta, joka ei oppinut pelaamaan "oikein" koskaan. Ominaisuudet SM-liigatason kiekolliseksi pakiksi ovat olemassa, lukuunottamatta peliälykkyyttä. Valmentajat opettivat ja opettivat mitä kentällä kannattaa tehdä, mitä ei. Tästä huolimatta Tero yritti toistuvasti harhauttaa alimpana miehenä.

Ville Uusitalo on vähän saman tyylinen pelaaja tullessaan Poriin, mutta hän taas on "peliälykäs", lopetti ryntäilyt ja ymmärsi mitä osaa ja mitä ei.

 

[Wäinö#16]

Nyt tulee helmiä (myös sioille): Kun kaikille on luvassa peliaikaa omalla tasollaan, emme ole enää urheilun piirissä. Urheilun eetokseen kuuluu, että peliajasta pitää KILPAILLA. Kun pelaaja sai 10 ylhäällä, 10 alhaalla -mallissa pelata yllin kyllin, hän oli koko ajan varma peliajastaan. Korostan: Se ei ole urheilua. Se ei johda pelaajan kannalta maksimaaliseen suoritukseen.

Oikeastaan aika käsittämätöntä, että tällaista tekstiä kirjoittaa varsin meritoitunut junnuvalmentaja. Isoon osaan ihmisistä on aika lailla sisäänrakennettuna voimakas kilpailuvietti ja totta kai kaikki haluavat olla parhaita ja pelata mahdollisimman paljon. Tämä tarkoittaa tasojoukkueissa sitä, että kaikilla on tavoite olla sen ykkösjoukkueen ykkösketjulaisia ja ns. luottopelaajia. Valmentajan tehtävä on motivoida ja kannustaa pelaajia parhaimpaansa ja jatkuvaan kehittymiseen. Jossain vaiheessa tulee toki sekin taso, että pelaaja voi olla erittäin ylpeä pienestäkin roolista joukkueessa, kun tietää, että sekin on ollut erittäin kovan työn ja kilpailun takana. Mutta ei kai minkään joukkueen tarkoituksena ole se, että ikään kuin rangaistuksena paskuudesta laitetaan pojat katsomoon syömään poppareita. Joskus näinkin toki tapahtuu pakotettuna, mutta ei siellä katsomossa ole mitään järkeä istuttaa poikia ikään kuin automaattisesti ja varsinkaan pitkiä aikoja, vaan sitten etsitään pojille pelipaikka jostain muualta, alemmalta tasolta. Välillä nostetaan haistelemaan ilmapiiria siihen kokoonpanon rajoille jne. Näinhän toimitaan kaikilla tasoilla jo nyt. Jos ei paikka aukea liigasta, niin sitten junnuista tai mestisjoukkueesta jne. Jos ei taso ja motivaatio riitä mihinkään joukkueeseen, niin sitten voi alkaa harrastelemaan tai vaikka siirtyä penkkiurheilijaksi.


Aikamoista soopaa johtavalta, kaikin käytettävissä olevin mokomin.

 

[Powerplay]

Nyt tulee helmiä (myös sioille): Kun kaikille on luvassa peliaikaa omalla tasollaan, emme ole enää urheilun piirissä. Urheilun eetokseen kuuluu, että peliajasta pitää KILPAILLA. Kun pelaaja sai 10 ylhäällä, 10 alhaalla -mallissa pelata yllin kyllin, hän oli koko ajan varma peliajastaan. Korostan: Se ei ole urheilua. Se ei johda pelaajan kannalta maksimaaliseen suoritukseen.

Pointti onkin miten tuon hoitaa. Me järjestimme pojat kolmeen eri ryhmään, jotta jokainen pystyy pelaamaan ja pitävät pelivälinettä. Kilpailua syntyy TOTTAKAI, koska pojat haluavat päästä ylempään ryhmään. Välilä ylemmästä ryhmästä tulee pelaaja alempaan ryhmään tuomaan haastetta ja välillä kaveri nousee ylempään ryhmään. Meillä tuo toimi aivan helvetin hyvin.

Ymmärtääkseni Sihvoska toimii jo sen ikäisissä, missä kyseessä on jo kilpaurheilua puhtaasti. Meidän pojat olivat sen verran nuoria, että tuon tarkoituksena oli saada kaikista paras potentiaali ulos, koska lapset toki kehittyvät omaan tahtiinsa.

 

[P.Sihvonen]

"Jos tunnet vain yhden uskonnon, että tunne sitä yhtäkään"

Saan palkkani kirjoittamalla, mutta tuntuu, että en osaa kansantajuista tekstiä tuottaa tänne.

Monikaan nimimerkki ei saa kiinni, kun toivon, että Suomessa urheilu palaisi urheiluun.

Silloin, kun urheilu sijaitsee urheilussa, ei tarvitse vääntää tasojoukkueista, peliajasta ja niin edelleen.

Moniko nimimerkki on itse urheillut tosissaan silloin, kun urheilu vielä sijaitsi urheilussa? Eli ennen noin aikaa ennen vuotta 1995. Silloin, 1995, Jääkiekkoliitto haksahti Nuori Suomi -ideologiaan. Ja pian Palloliitto perässä.

Saatteko kiinni siitä yksinkertaisesta ajatuksesta, että ennen vuotta 1995 ei tarvinnut keskustella peliajoista eikä tasojoukkueista eikä tasosarjoista? Urheilu hoiti omalta yksinkertaiselta osaltaan tuon kaiken.

Ennen vuotta 1995 urheiluseuroissa oli helppo nauttia urheilusta, koska siellä yksinkertaisesti vain urheiltiin.

Vai olenko minä liian vanha nimimerkki käymään tätä keskustelua? Olen syntynyt 1968. Aloitin pelaamaan jääkiekkoseurassa 1975. Isäni kannusti, kuljetti ja kustansi. Hänen ei tarvinnut paini-, judo- ja pesäpallomiehenä päättää joukkueeni ja veljeni joukkueiden "pelisäännöistä". Onneksi, sillä eihän hän olisi vielä tuolloin, etenkään siellä alussa, voinut ottaa kantaa siihen, miten jääkiekkojoukkue järjestää elonsa. No, isä sittemmin ryhtyi joukkueenjohtajaksi, huoltajaksi, toimitsijaksi ja toimi myös jossain määrin meidän fysiikkakoutsinamme.

Mutta siis eikö oikesti täällä ole nimimerkkejä, jotka olisivat pelanneet tai valmentaneet ennen 1995? Ja parasta olisi, jos olisi nimimerkkejä, jotka ovat olleet puikoissa ennen ja jälkeen 1995. Mutta sellaisia ei taida olla?

Jos tuntee urheilusta vain yhden aikakauden - ei tunne yhtään aikakautta. Minä tunnen nahoissani jääkiekkoilussa kaksi aikakautta, ennen ja jälkeen 1995. Kyse on siitä, että osaa verrata, on perspektiiviä suhteuttaa.

Johtava

 

[Waqu]

Saan palkkani kirjoittamalla, mutta tuntuu, että en osaa kansatajuista tekstiä tuottaa tänne.
...

Kirjoitat kyllä kansantajuista tekstiä, mutta suhtaudut asioihin välillä niin ehdottoman mustavalkoisesti, et suostu käymään välttämättä keskustelua kun vastapuolella on selkeitä argumenttejä.
Edelleenkään en ole NS-asiastakaan kanssasi kuin osalta samaa mieltä, NS:n kohdalla oli edelleen kyse väärästä toteutuksesta, ei niinkään heikosta ajatuksesta. Kilpailu pitää pitää, koska urheilu on urheilua.

En lähde kanssasi nyt väittelemään, jätän sen muille nimimerkeille, mutta täytyy tästä kansantajuisesta tekstistä sanoa, että on ylipäätänsä erittäin kunnioitettavaa että urheilutoimittaja tänne kirjoittaa. Harvoin olen tekstiesi kanssa samoilla linjoilla ja pidän niitä välillä jopa täysin huomionhakuisina, mutta on sinulla munaa tulla niitä puolustamaan tai kertomaan omat mielipiteesi. Heität periaatteessa itsesi aika kovasti likoon, tietäen että paskaa sataa niskaan varmasti. Respektiä täältä toiminnallesi, suoraselkäinen analyytikko voisi sopia sinulle paremmin kuin johtava analyytikko ;)

 

[Wäinö#16]

Silloin, kun urheilu sijaitsee urheilussa, ei tarvitse vääntää tasojoukkueista, peliajasta ja niin edelleen.

En ymmärrä kyllä alkuunkaan tätä kantaasi tasojoukkueiden haitallisuudesta. Olisiko optimitilanne siis se, että Suomessa olisi vain yksi sarja, jossa olisi vaikkapa 10 joukkuetta? Olisipahan ainakin helvetillinen kilpailu pelipaikoista. Vähän niin kuin Suomen rugby-sarjassa. Jos junnusarjojakin pitää pyörittää, niin laitetaan vaikkapa kolme sarjaa, alle 20-vuotiaat, alle 15-vuotiaat ja alle 10-vuotiaat. Ja ei sitten liikaa joukkueita, ettei helvetillinen kilpailu kärsi. Jos oikeasti halutaan palauttaa urheilu urheiluun, niin yksi sarja vain pystyyn ja lopetetaan koko junnutoiminta.

 

[Askaisten Visa]

Saan palkkani kirjoittamalla, mutta tuntuu, että en osaa kansantajuista tekstiä tuottaa tänne.

Monikaan nimimerkki ei saa kiinni, kun toivon, että Suomessa urheilu palaisi urheiluun.

Silloin, kun urheilu sijaitsee urheilussa, ei tarvitse vääntää tasojoukkueista, peliajasta ja niin edelleen.

Moniko nimimerkki on itse urheillut tosissaan silloin, kun urheilu vielä sijaitsi urheilussa? Eli ennen noin aikaa ennen vuotta 1995. Silloin, 1995, Jääkiekkoliitto haksahti Nuori Suomi -ideologiaan. Ja pian Palloliitto perässä.

Saatteko kiinni siitä yksinkertaisesta ajatuksesta, että ennen vuotta 1995 ei tarvinnut keskustella peliajoista eikä tasojoukkueista eikä tasosarjoista? Urheilu hoiti omalta yksinkertaiselta osaltaan tuon kaiken.

Ennen vuotta 1995 urheiluseuroissa oli helppo nauttia urheilusta, koska siellä yksinkertaisesti vain urheiltiin.

Vai olenko minä liian vanha nimimerkki käymään tätä keskustelua? Olen syntynyt 1968. Aloitin pelaamaan jääkiekkoseurassa 1975. Isäni kannusti, kuljetti ja kustansi. Hänen ei tarvinnut paini-, judo- ja pesäpallomiehenä päättää joukkueeni ja veljeni joukkueiden "pelisäännöistä". Onneksi, sillä eihän hän olisi vielä tuolloin, etenkään siellä alussa, voinut ottaa kantaa siihen, miten jääkiekkojoukkue järjestää elonsa. No, isä sittemmin ryhtyi joukkueenjohtajaksi, huoltajaksi, toimitsijaksi ja toimi myös jossain määrin meidän fysiikkakoutsinamme.

Mutta siis eikö oikesti täällä ole nimimerkkejä, jotka olisivat pelanneet tai valmentaneet ennen 1995? Ja parasta olisi, jos olisi nimimerkkejä, jotka ovat olleet puikoissa ennen ja jälkeen 1995. Mutta sellaisia ei taida olla?

Jos tuntee urheilusta vain yhden aikakauden - ei tunne yhtään aikakautta. Minä tunnen nahoissani jääkiekkoilussa kaksi aikakautta, ennen ja jälkeen 1995. Kyse on siitä, että osaa verrata, on perspektiiviä suhteuttaa.

Johtava

Onhan täällä.
Itse aloitin 1974 ja yllätytkö, jos kerron, että meilläpä oli tuolloin tasojoukkueet, peräti 2-3 kautta. Kyseessä on iso seura Länsirannikolta.
En muista millään, miten tuolloin peluutettiin, mutta ainakaan nauhoja meillä ei ollut ;) Mutta sen jälkeen mentiinkin 15 vuotta melko lujaa. Kilpaillen.
Olen toki kovasti kuin samaa mieltä kanssasi NS:n määrätynlaisesta "otteesta". Ja vaikka olen valmentanut vuodesta 1994, en ole kertaakaan pyynnöstä huolimatta valmentanut nauha- ja katkopeli-ikäluokkia. En vaan pystynyt, koska mielestäni se oli väärin, että peli puhalletaan poikki esim. kesken läpiajon.

Mutta pointtini on: Mitä sitten? Itse olen jo unohtanut moisen hölmöilyn ja keskityn tähän hetkeen ja huomiseen. Mitä hyötyä siitä olisi sinulle tai vaikkapa suomalaiselle jääkiekkoilulle, mikäli NS:n vastuuhlöt naulattaisiin Olympiastadionin penkkeihin varpaistaan?
Pidetään vaan huoli, ettei se toistu enää koskaan.

Omasta mielestäni kuitenkin suurin suomalaista jääkiekkoa koskeva häpeä on osallistua diktatuurisen Valko-Venäjän skaboihin. Noin niinkuin globaalinen häpeä.

Ja btw, jätit sen "La Masia" vertailun kesken, koska ne eivät ole missään mittakaavassa vertailukelpoisia suomalaisen juniorijääkiekkoilun kanssa, vaikka se ihanaa ja kaunista olisikin.

 

[Mänizeri]

Silloin, kun urheilu sijaitsee urheilussa, ei tarvitse vääntää tasojoukkueista, peliajasta ja niin edelleen.

Moniko nimimerkki on itse urheillut tosissaan silloin, kun urheilu vielä sijaitsi urheilussa? Eli ennen noin aikaa ennen vuotta 1995. Silloin, 1995, Jääkiekkoliitto haksahti Nuori Suomi -ideologiaan. Ja pian Palloliitto perässä.

Saatteko kiinni siitä yksinkertaisesta ajatuksesta, että ennen vuotta 1995 ei tarvinnut keskustella peliajoista eikä tasojoukkueista eikä tasosarjoista? Urheilu hoiti omalta yksinkertaiselta osaltaan tuon kaiken.

Ennen vuotta 1995 urheiluseuroissa oli helppo nauttia urheilusta, koska siellä yksinkertaisesti vain urheiltiin.

En tiedä kiusaatko välillä tahallasi, jotta saat porukan kirjoittamaan vastineita, joissa päädytään kiertämään kehää ja itse asia taas katoaa? Esitin yllä useamman konkreettiseen elämään helposti rinnastettavan kysymyksen, joihin ei tullut yhtään vastausta. Teit taas väistön, ja kissat alkavat kiertää kuumaa puuroa... Taito tämäkin.

Mutta sen verran oma muisti kantaa, että ainakin Turussa on ollut tasojoukkueita, ainakin TPS:ssä ja TuTossa, ennen vuotta 1995. Ihan varmaksi en voi sanoa, milloin esim. Tepsiin nämä tulivat, ehkäpä Mr. Fox nimimerkki löytäisi vanhoja junnujen kausikirjoja hyllystään, (niitä joissa on kaikkien joukkueiden joukkuekuvat) josta saataisiin joku aikajana aikaiseksi. (Ja näiden tasjojoukkueiden ansiosta aika moni voi sanoa pelanneen paikallispelin elämänsä aikana, hieno muisto varmaan monille, tosin olisi pitänyt nähdä metsä puilta.)

Ja sitten kysymys liittyen kenties kovimpiin eurooppalaisiin futisjoukkueisiin: miksi näillä seuroilla on reservijoukkueet? Miten tämä sopii urheilun eetokseen?

 

[P.Sihvonen]

Herätys!

Mutta sen verran oma muisti kantaa, että ainakin Turussa on ollut tasojoukkueita, ainakin TPS:ssä ja TuTossa, ennen vuotta 1995. Ihan varmaksi en voi sanoa, milloin esim. Tepsiin nämä tulivat, ehkäpä Mr. Fox nimimerkki löytäisi vanhoja junnujen kausikirjoja hyllystään, (niitä joissa on kaikkien joukkueiden joukkuekuvat) josta saataisiin joku aikajana aikaiseksi. (Ja näiden tasjojoukkueiden ansiosta aika moni voi sanoa pelanneen paikallispelin elämänsä aikana, hieno muisto varmaan monille, tosin olisi pitänyt nähdä metsä puilta.)

Taitoni kirjoittaa ja ilmaista itseäni on heikko. Totta helvetissä on ollut tasojoukkueita esimerkiksi 1974 (Alavajärven Urhon todistus tuolta vuodelta ja omani vuodesta 1975 lähtien). Mutta ne eivät herättäneet mitään keskustelua. Imatran Ketterässä perustettiin 1975 ykkösjoukkue ja 1976 kakkosjoukkue, kun poikia pyrki mukaan lisää yli neljän ketällisen. Eli oli tasojoukkueet 7- ja 8-vuotiaista lähtien. Niin kuin urheilussa pitääkin olla. Sitten 1995 alkoi se keskustelu ja vellonta Jääkiekkoliitto versus alueet. Jääkiekkoliiton mukaan tasosarjoja sai järjestää vasta 12-vuotiaille. Jotkut nokkelat alueet kiskoivat tasosarjoja jo 10-vuotiaissa (esim. pääkaupunkiseutu). Syntyi jako ekslussiiviseen ja esoteeriseen juniorijääkiekkoiluun, mikä tarkoittaa aina yhteisön sairastumista.

Urheilussa urheillaan aina heti siitä hetkestä asti, kun liitytään urheiluseuraan. Nuori Suomi -urheilussa urheilu aloitettiin jossain iässä, iässä, josta aikuiset kävivät kiistoja. Se oli verinen vääryys.

1975 ei ollut "kaikki pelaa" eikä "puolen pelin takuuta" ynnä siitä muuta älytöntä härpäkettä. Ei ollut keskusteluja tasojoukkueista. Ei ollut keskusteluja tasosarjoista. Ei ollut vanhempainkokouksia joukkueen pelisäännöistä. Silloin urheilu sijaitsi urheilussa. Pojat ja tytöt urheilivat, kilpailivat, niin kuin urheilussa kilpaillaan peliajasta ja kaikesta muusta oikeudesta joukkueen asioihin.

Kysyn yhä: Ketkä nimimerkit ovat kokeneet KÄYTÄNNÖSSÄ ajan ennen ja jälkeen 1995? Alvajärven Urholta tuli asiaan selvä vastaus. Ymmärrän nimimerkkejä, jotka eivät ole urheilleet (tai valmentaneet), että ne eivät ymmärrä, mitä on urheilu. Heille annetaan anteeksi typeryydet asian tiimoilta.

Johtava

PS. Tänään hyvä jääkiekkoystäväni Jarkko Savijoki (vyöllä satoja liigaotteluja) kertoi Niko Kapasen kertoneen, miten Venäjällä -06 syntyneet pojat harjoittelevat. Taitaa Nikolla olla -06 syntynyt poika, jos oikein ymmärsin. Harjoittelevat jäällä KUUSI kertaa viikossa. Perkele. Meillä on yhä suosituksia, että -05 ja -04 syntyneiden olisi suotavaa treenata maksimissaan kaksi kertaa viikossa...!?

Meillä Suomessa on pärjätty viimeisen 10 vuoden sisään hyvin uinnissa ja taitolustelussa. Miksi? Ne ovat liki ainoat lajit, joissa MÄÄRÄLLISESTI harjoitellaan riittävästi.

Oikeasti. On aika herätä todellisuuteen. Urheilun todellisuuteen. Asiassa ei voida enää edetä harrastetason ihmisten (Jani Sievisen termi) ehdoilla.