Näenkin että olennaisempaa kuin opettaa tietty pelitapa on muokata pelitapa junioreissa sellaiseksi että se tukee juuri tuota ylläolevaa. Eli pelaajan tulee pystyä analysoimaan erilaiset tilanteet mahdollisimman hyvin. Pelaajan ei tule ulkoa oppia, että kun Petteri syöttää mulle, niin syötön Janille. Vaan kun Petteri syöttää, olen jo havainnoinut mihin seuraavaksi liikun kiekon kanssa/liikutan kiekkoa. Samoin jos vastustajalla on kiekko, niin ei voi olettaa että aina teen täysin saman asian joka kerta kiekottomana, vaan jälleen mietin että miten muut ovat sijoittuneet, miten vastustajat ovat sijoittuneet, miten kiekko on hallussa, konen hallussa se on, jne.
Kysytäänpä, kun tiedän, että olemme aiemminkin eaglen kanssa tästä keskustelleet, miten minun teoriani nähdään. Eli kuten eagle toteaa niin olisi tärkeää pystyä opettamaan juniorille peliä kokonaisuutena, ja edelleen olen täysin samaa mieltä siitä, että parhaat pelaajat ovat mainio esimerkki tuosta pelin kokonaisvaltaisesta ymmärtämisestä (pystyvät siis sopeutumaan uusiin vaatimuksiin).
Vaan itseäni hämmentää lähinnä se miten tämä saadaan juniorille iskostettua. Eli kuinka hän oppii pelin nimenomaan kokonaisuutena.
Peilaan tätä vähän suomalaisiin futaajiin sekä osittain myös lätkänpelaajiin. Olen huomannut, että varsinkin jalkapallossa yksi iso ongelma on pelitilanteiden tunnistaminen ja niihin reagointi, jopa maajoukkuetasolla. Veikkausliigan osalta ongelma on vieläkin helpommin nähtävissä.
Oma teoriani siitä, että olisi olemassa ns. suomalainen pelitapa joka opetettaisiin periaatteessa jokaiselle juniorille on saanut negatiivista palautetta sen vuoksi, että sen nähdään juuri yksipuolistavan pelaajaa (vrt. eaglen kommentti opituista malleista).
Itse taas olen vuosien varrella tullut siihen tulokseen, että nimenomaan tuon tietyn pelikirjakurin puute on ajanut pelaajatuotannon siihen pisteeseen jossa tuloksena on lähinnä sillisalaattia selkeästi tunnistettavan suomalaisen pelaajatyypin sijaan.
Koen asian niin, että opettamalla yksi pelitapa (olkoon se tässä tapauksessa mikä tahansa) annetaan paremmat eväät oppia tuota kokonaisvaltaista ymmärtämistä.
No miksi näin?
Oman kokemukseni perusteella juuri tällöin pelaaja oppii hahmottamaan kentän pikkuhiljaa. Eli osansa on tietenkin osaavalla valmentajalla, joka osaa syöttää tietoa tavallaan riittävän hitaassa tahdissa ja ennen kaikkea loogisesti. Samoin vastuuta on myös pelaajalla itsellään, sillä etenkään huippupelaajaksi ei tulla, jos peliä ei oma-aloitteisesti ajattele ja analysoi. (Toisaalta, juuri rivipelaaja lienee valmentajalle se paras todistuskappale pelikirjansa toimivuudesta/toimimattomuudesta).
En ymmärrä esimerkiksi sitä miten pelaaja voi oppia oikeat ratkaisumallit, ajoitukset ja vastaavat muuta kuin pelaamalla. Ja tähän liittyen se pitäisi mielestäni aloittaa jopa orjallisestikin, jotta luodaan automaatiota tiettyihin tilanteisiin. Tästä pikkuhiljaa myös pelaajan ymmärrys pelistä paranee ja voidaan ottaa mukaan vaikeampia variaatioita sekä muuttuvia tilanteita.
Kaiken takana kuitenkin täytyy olla konsensus, yhtenäinen malli jonka mukaan pelaajia halutaan kehittää.
Kun monesti sanotaan, että pelaajan luovuus tapetaan kovalla pelikirjakurilla niin siinä on kyse enemmänkin valmentajan kyvyttömyydestä roolittaa pelaajiaan. Mielestäni pelikirjakuri on juuri avain luovuuden "oppimiseen" sekä pelipaikkakohtaisen toiminnan oppimiseen.
Tämän keskustelun toinen ulottuvuus on tietenkin siinä millainen tuon pelikirjan sitten tulisi olla. Mutta omasta mielestäni, ja varsinkin futiksen puolella, luovuus on ymmärretty väärin ja sitä ehkä opetetaan väärin.
Itse olen mm. Mika Lehkosuota haukkunut milloin mistäkin mutta hänellä vaikutti olevan vinha pointti FC Hongassa aikanaan sen suhteen, että esimerkiksi avaukset pelattiin AINA lyhyenä. No kesti aikansa kunnes vastustajat sen oppivat ja Honka ajautui vaikeuksiin mutta tässä nyt juuri tullaan siihen kokonaisuuden hahmottamiseen, pelaajan ja valmentajan osalta. Syy miksi Lehkosuo ehkä joutui aikoinaan tekemään itsestään pellen, olikin mahdollisesti juuri siinä, että aikuisille pelaajille piti opettaa pelitavan alkeet alusta pitäen!
Juuri tämä olisi mielestäni tärkeintä opettaa junioripelaajalle, eli vaikka joukkueensa pelaa aina voitosta, niin valmentajalla on aina ns. iso kuva taustalla. Voitaisiin mennä ehkä kokonainen vuosi FC Hongan tavalla ja seuraavana vuonna tuoda sitten yksi variaatio lisää jne.
Minä näen, että tällöin pelaajilla olisi kristallinkirkkaana mielessään se milloin ja miten pelataan lyhyet avaukset, ja toisaalta miten juuri siinä rytmissä reagoidaan muuttuviin tilanteisiin (1 vs 1 prässi, ylimiehitys, tilanteko jne).
No, pitkä lässytys, mutta miten näette, että tuota kokonaisvaltaisuutta parhaiten valmennetaan/opetetaan, tiukalla pelikirjakurilla vai mahdollisimman löysällä? Onko kurinalaisuus huono asia juniorivalmennuksessa ja pelin opettamisessa?
PS. Ja erilaisiin harjoitteluihin liittyen, miten pelaajalle opetetaan perustaitoja, pystyykö sen tekemään ikäänkuin pelitavan/pelikirjan sisällä?
