Se on sitten eri asia että kuinka kauan meidän peliä liitossa edes jaksetaan, itse veikkaan että tästä ei oikeasti tule Suomalaista pelillistä identiteettiä pitkässä juoksussa vaan on enemmänkin Jalosen varassa. No avasin siitä oman ketjunkin, mutta jo nyt muutamat nimitykset näyttävät suuntaa, esimerkiksi Helmisen, joka ei mielestäni meidän peliin voimallisesti pyrkinyt, nimittäminen ja Uraman nimittäminen tätä koko hommaa johtamaan.
Tämä mietityttää itseänikin. Meidän pelistä jauhetaan nyt ainakin täällä ja jossain studiossa enemmän mutta se on vaikeaa juurruttaa syvemmälle, jos johdossa ei riitä ymmärrystä tai halua ajaa sisään suomalaista peli-identiteettiä. Tarkoitan sitä, että nimitetään vaikkapa Raimo Helminen nuorten päävalmentajaksi, vaikka Raipe on selkeästi tällainen old school-kiekkomies (tai ainakin 90-luvun kasvatti). Nyt sitten Rauli Urama perii Jukka Rautakorven paikan, vaikka on käynyt suhteellisen selväksi, ettei Uramalla ole ymmärrystä kunnollisesta kiekkokontrollijääkiekosta tai näkemystä miten peli kehittyy ja mihin sitä pitää itse kehittää. Sen osoittaa jo poukkoilu Tapparassa ja Lukossa.
Jos mietitään Jukka Jalosta ja Jukka Rautakorpea niin molemmathan ovat olleet jo reilun kymmenen vuotta ihan eturivissä joka kerta, kun pelin moderni aalto on pyyhkäissyt yli. Jalonen tosin sillä tavalla poikkeaa, ettei hän koskaan lähtenyt siihen totaalijääkiekon kelkkaan, toisin kuin Rautakorpi joka voitti sillä kaksi hopeaa ja kultamitalin. Valmentajan siis pitää osata luoda nahkansa uudestaan ja uudestaan mutta hänen pitää ymmärtää mitä silloin tekee, ja se on selkeä ero Uraman ja näiden maestrojen välillä. Erkka Westerlundin voi toki huoletta nostaa vielä samaan kategoriaan ja laskisin vielä jopa Hannu Aravirran mukaan joukkoon, vaikka Aralta on menestys jäänyt saavuttamatta Kärpissä.
Se on kuitenkin mielekiintoinen ajatus, kun miettii miten Jukka Jalonenkin on vähän puolivahingossa noussut siihen gurun asemaan. Tämä siksi, että Jalonen oli silloin 2000-luvun alussa valmentaja joka vihasi Tapparan norsukiekkoa ja halusi filosofisista ja ehkä esteettisistäkin syistä valmentaa jo tuolloin kiekkokontrollia, tai vähintäänkin sen esiastetta. Rautakorpi meni ehkä enemmän sen modernin pelin vaatimusten mukaan, minkä osoittaa hänen täydellinen muodonmuutoksensa vuosien 2003-2005 välillä. Jukka Jalosenkin peli toki jalostui mutta pääperiaate pysyi koko ajan voimakkaasti kiekollisessa pelissä.
Nollatoleranssin tultua oli Jalonen jo sitten yhtäkkiä vuosien etumatkalla suomalaisiin kollegoihin nähden ja vuonna 2006 tuli kruunu sille jästipäisyydelle. Etenkin sen vuoden 2003 välierätappion kuvittelisi syöneen rajusti Jalosta, mutta hän piti päänsä eikä tehnyt Uramalaista täyskäännöstä pelikirjassaan. Kerhossa ei menty anti-jääkiekon kelkkaan, vaan sitkeästi haluttiin pelata peliä ja kuten tiedämme niin vuonna 2011 se tuotti hedelmää.
Koska pelitapoja ja pelikirjoja on yhtä paljon kuin on koutsejakin, on välillä melko vaikea hahmottaa keskustelua omasta yhteisestä peli-identiteetistä. Keskustelu ajautuu helposti sivuraiteille ja menee lopulta tappeluksi siitä kannattaako pelata noin vai näin. Itse näen sen kuitenkin erittäin tärkeänä, että on olemassa se oma pelillinen kulttuuri, oli se sitten mitä tahansa. Varsinainen Meidän peli-termikään ei tarkoita pelikirjaa, vaan yhteneväisiä käytäntöjä, termejä ja toimintatapoja Jääkiekkoliitossa ja myös (toivottavasti) Suomen jääkiekossa.
Sikäli Meidän peli identiteettinä ja pelikirjana on toki hivenen ristiriitainen, että meidän vahvin pelillinen kulttuurimme muodostui ehkä juuri siinä 90-luvun menestysvuosien aikana. Se peli oli hyvin erilaista verrattuna tähän nykyiseen joka ottaa vaikutteensa Ruotsista ja tavallaan myös Venäjältä. 90-luvulla olimme ehkä enemmän kallellaan Kanadaan ja Tshekkeihin, arvostettiin fysiikkaa ja kovuutta sekä vastaiskupelaamista.
Paradoksi tulee siinä, että tuo 90-luvun kulttuuri näkyy edelleen joka puolella suomalaista kiekkokenttää ja on juurtunut syvälle. Mutta se ratkaiseva askel otettiin tuolla positiivisella, rohkeutta ruokkivalla "ruotsalaisella" Meidän pelillä. Jollain tavalla olemme edelleen jossain siinä kynnyksellä, että muljahdammeko takaisin 90-luvulle vai kohti 2010-lukua.
Muutamia huippuvalmentajia lukuunottamatta suomalaisen jääkiekon johtajat tuntuvat olevan edelleen 90-luvun kulttuurin lapsia. Se ajattelu näkyy tietenkin helposti jäällä mutta tärkeämpänä pidän sitä virheellistä ajattelumallia, että jääkiekkoa kuuluu pelata vain yhdellä tavalla. Tästä jälkimmäisestä on kertakaikkiaan päästävä eroon välittömästi.
En malta olla jossittelematta menneillä nuorten MM-kisoilla ja niiden pelillisellä kaarella. Helminen teki loistotyötä siinä, että sai käyrän periaatteessa nousevaksi aina välieriin asti. Samalla siinä tulee kuitenkin se sama 90-luvun kompastuskivi eli välierissä Suomi jäi matkustajan asemaan. Tietenkin on selvää, että Ruotsilla oli ja on paljon kovempi materiaali kauttaaltaan, mutta Suomellakin oli lähes historiallinen määrä taitoa ja johtajuutta, koska viimeksi on miesten maailmanmestari johtanut pikkuleijonien ykkösketjua?
Mikäli aisoissa olisi ollut ns. moderni valmentaja, niin Suomi olisi voinut olla vieläkin parempi. Moderni siis siinä mielessä, että olisi ymmärrys, halu ja kyky ajatella peliä kokonaisuutena jossa on muitakin pelitapoja kuin se yksi. Suomi oli lähellä finaalipaikkaa mutta taas niillä vanhoilla lääkkeillä, eli kovalla taistelulla ja ilmiömäisellä maalivahdilla. Se ei ole Jukka Jalosen jääkiekkoa ja siinä näen sen pienen ongelman.
Tietenkin pitää myös muistaa, että jos vaadin tässä sitä, että joukkue pystyy pelaamaan monella eri pelitavalla turnauksen ja ottelun sisällä, niin yhtä hyväksyttävä voitto on silloin myös se, jossa maalivahti torjuu 60 laukausta. Jos se voitto on otettava sillä tavoin niin sitten se otetaan sillä tavoin. Eli ei tietenkään tule hirttäytyä siihen yhteen ja oikeaan, vaikka se olisi kuinka Meidän peliä. Voittaminen on se asia.
Voitot jääkiekossa ja kaikessa urheilussa tulevat kuitenkin aina positiivisen pelaamisen kautta. Uskalla olla rohkea, luota omiin taitoihisi, uskalla yrittää, uskalla tulla pois mukavuusalueelta. Siksi Meidän peli on hyvä lähtökohta ja pelitapana hyvä pohja, se kannustaa ja pakottaa pitämään kiekkoa ja tekemään itse ne peliä edistävät ratkaisut ja sellainen pelitapa ruokkii huipputaitoa. Meidän peliäkin pitää kehittää ja jalostaa siten, että on olemassa kiekkokontrollivalmius, nopean käännön valmius, prässi ja ohjauspeli, miesvartiointi, aluepuolustus ja näiden yhdistelmä. Joukkueen pitää pystyä olemaan ns. fleksiibeli, tai joustava niin, että kaikkeen ollaan valmiita.
Toinen paradoksi tulee sen myötä, että vaikka pelillinen kulttuuri on ehdoton asia niin tavallaan menestyvän joukkueen pitäisi olla kulttuuriton. Jokainen pelillinen kulttuuri kuitenkin sisältää rajoituksensa. Tai miksei se identiteetti voisi rakentua myös sen myötä, että sitä ei olekaan? Jos Suomi tunnettaisiinkin vuosien päästä kameleonttijääkiekkoa pelaavana maana, joka pystyy muuttumaan tänään Ruotsiksi ja huomenna Tshekiksi.
PS. Tappara ja Ilves pelasivat eilen 90-lukulaista jääkiekkoa. Tähän on molemmilla perusteltu syy: rajallinen pelaajamateriaali sekä sarjatilanne. Tässä ottelussa voitettiin alueita, MUTTA jopa näin kategorisessa pystysuunnan kiekossa nähtiin kaikuja kiekkokontrollista. Se kertoo siitä, että peli muuttuu ja valmentajat miettivät näitä ihan samoja asioita päissään ja selvinpäin.