Arto Terosen mainio blogikirjoitus aiheesta:
Jääkiekon kahdet kasvot
Mielestäni Teronen on hienosti löytänyt sen todellisen ytimen tästä asiasta, eli jääkiekon kaksinaismoralismin jossa toisaalla vastustetaan väkivaltaa samalla kuitenkin puolustaen sitä.
Ei tavallaan ole kyse tappeluista ja niiden luonteesta vaan juurikin siitä asenneilmapiiristä ja opituista käyttäytymismalleista. Jääkiekossa on vuosikymmenet opetettu esimerkiksi, että "saa" lyödä mailalla käsille. Mukamas siis ei saa, koska se on rangaistavaa ja väkivaltaista mutta siltikin se ymmärretään mikäli kohteena on ollut vaikka vastustajan tähtipelaaja. Miesten pelissä pitää pienet kirvesiskutkin kestään. Ja jos oletkin niin tehnyt niin hanskat tiputtamalla olet sovittanut syntisi, jopa siinä tapauksessa, että toinen pelaaja vaikkapa murtaa kätensä.
Tietenkin on naiivia ajatella myös niin, että jääkiekossa oltaisiin jotenkin pumpulissa sen suhteen, että ihmiset ovat ihmisiä. Joskus ihmiset pimahtavat ja näkevät mustaa. SM-Liigan kautta aikain törkeimpiä tapauksia oli Pauli Levokarin poikittainen maila Harri Suutarisen selkään jälkimmäisen tekemän maalin jälkeen. Suutarinen löi naamansa ylärimaan, mursi leukansa ja lopulta lupaavan pelaajan urakin loppui sitten nopeasti. Levokari sen sijaan edelleen hiihtelee tuolla jäällä.
Kokonaan "onnettomuuksista" ei pääse eroon, se on aivan selvä asia. Mutta minä toivoisin hartaasti, että tulisi vielä ottelusarja jossa toinen joukkue sikailee ja tappelee minkä kerkiää, toisen pelatessa kylmästi lätkää ja tiputtamalla tuo vastustaja. Tosin, nähtiinhän tuo jo oikeastaan vuoden 1999 SM-Liigan finaaleissa joissa HIFK sekoili minkä kerkisi, hävisi mestaruuden ja sai aikaan lopulta ison muutoksen ajattelussa mitä tulee pelaajien vahingoittamiseen.
Hannu Jortikka totesi erään voitetun mestaruuden jälkeen siihen suuntaan, että jääkiekon Suomen mestaruudesta on tullut liian iso asia, tarkoittaen siis tavallaan sitä, että tarvittaessa vaaditaan lähes vastustajan tappamista kunhan tarkoitus on pyhä. Se sama pätee edelleen, vaikka sitä HIFK-sirkusta ei olekaan sen koommin enää playoffeissa nähty, eikä tietenkään nyt ihan niin nihilistisellä pohjalla olla kuitenkaan.
Jääkiekko on kaiken kaikkiaan kasvanut liian isoksi Suomessa. Maajoukkueen pelaajat saavat esiintyä aivan säädyttömässä kunnossa valtakunnan mediassa, tappelukeskusteluun ei saisi osallistua "ulkopuolelta" ja jääkiekon täytyy itse saada määritellä mikä on oikein ja mikä yhteiskunnan tulee vain hyväksyä.
Onhan se aivan naurettavaa, että yhden maailmanmestaruuden jälkeen kaikki on sallittua. Siis aivan kaikki. Joo, rento meininkin ja niin edelleen mutta en minä kyllä suomalaisena kokenut mitenkään suurta ylpeyttä siitä, että teinipoika oli kännissä telkkarissa tai Nokian suuri mies sylki nuuskaa ympäri Pohjanlahtea. Johtokuntaa myöten kaikki aivan helvetinmoisessa siivussa pakoilemassa hommiaan, kuten pahimmat paskahousut normaalissa duunipaikassa, mutta ehei, nää on sankareita kaikki.
Nyt sitten maailmanmestaruuden jälkeen, siis sen jälkeen kun suuri ja uljas jääkiekko on pelastanut maailman, onkin pidettävä suu supussa jos ei satu pitämään tappelukulttuurista tai näkee sen lähinnä idioottimaisena. Halliinhan ei ole pakko mennä jos ei diggaa, totta, eikä siellä tule muutenkaan käytyä, kun sisältö ei vastaa hintaa edes päiväunissa. Jääkiekko ei ole myöskään kukkahattusetien leikkikenttä, humanistit eivät tajua saatana sentään tätä lajia jossa ollaan luvallisesti brutaaleja ja ihmisiä "aidoimmillaan". Petu Matikainenkin riisui itsensä munasilleen Bluesin kopissa mutta se oli äijämäinen teko, kun jossain muussa kontekstissa Matikainen olisi äärihomo.
Joten eiköhän lätkäjätkät nyt pistetä oikein piiri pystyyn ja yhdessä päätetä, että katsos vaan, tuollahan on tuo oikeakin maailma ja voi jopa olla, etteivät ne ymmärrä tai pidä siitä, että kaukalossa tapellaan. Aina sitä sanotaan, että peliä pelataan yleisölle (no, Petteri Sihvonen tietenkin varmaan sanoo, että pelaajat pelaavat pelille ja itselleen sen pelin kautta, koska ilman peliä ei ole pelaajia eikä ilman pelaajia ole peliä) mutta jos yleisö kehtaa olla jotain mieltä jostain niin sehän on aivan pöyristyttävä ajatus.
Norsunluutornit on hyvä kaataa välillä, niin saadaan aikaa rakentaa taas uusia tilalle.