Silitysrauta-Mike kirjoitti:
Pakarisen Hockeyblogissa kommentoitiin tänään Sihvosta. Ihan hauskasti.
Koko juttu:
http://www.finnjewel.com/hockeyblog/2006/04/viikon-sitaatti_08.html
Risto Pakarinen osoittaa taas olevansa yksi Suomen parhaista ja analyyttisimmistä jääkiekkokirjoittajista. Hänen ajatuksiinsa kannattaa tutustua tarkemminkin.
Jossain mediassa, olisiko ollut nyt telakalla oleva Riston toimittama Hockey-pokkari, kerrotaan Pakarisen ja Sihvosen olleen pelikavereita Joensuun junioriajoillaan. Risto selvästi tuntee tuon "vihaisen" toimittajakolleegansa ja pystyy lähestymään Sihvosta myös persoonan kautta. Huippujunioripelaajana Pakarisella on myös riittävä lajituntemus jääkiekosta.
Aivan tarkasti ei Pakarinen kerro omaa kantaansa siihen, onko Ässien menestyminen sitä kuuluisaa porilaista hulluutta. Vai onko menestyksen takana mahdollisesti Mika Toivolan pelikirjalliset, taktiset muutokset joukkueen eteen, mitä Sihvonen pitää pääasiallisena Ässien yllättävän hyvän pelin takeena.
Juhani Tammisen ansioista näyttäisi veljeksillä olevan eri näkemykset. Sihvonen pitää Tammista erinomaisena, jopa Suomen parhaana jääkiekko kommentaattorina televisiossa. Pakarinen minun tulkintani mukaan väheksyy Tamin kommentaattori taitoja?
Mielenkiintoista ja tärkeää on Pakarisen sivaltelu siitä, mikä olisi hyvää kiekkojournalismia. Onko se Riston mielestä "Petterin tyylistä yhden miehen kolumnointia ilman lähteitä, ilman tunteita, ilman minkäänlaista kosketusta ulkopuoliseen maailmaan"? Vai olisiko se "teräväkatseista analyysia kaikkeen muuhun jääkiekkoon liittyvään: asenteeseen, suuriin tarinoihin, pelaajien ja seurojen kohtaloihin"?
Vai olisiko näitä jotenkin mahdollista yhdistää?
Minun mielestäni parhaan tarinansa jääkiekkoilmiöistä kertoi Risto Pakarinen kesän 2004 Hockey-lehden numerossa. Siellä on lukemisen arvoinen juttu Hardy Nilssonista. Se sisältää kertomuksen Hardy Nilssonin mielenkiintoisesta jääkiekkotaipaleesta pelaajana ja valmentajana.
Tärkein anti minulle tuossa jutussa alkaa otsikolla:" Torpedokiekkoa ja filosofiaa". Siitä lähtee todellinen Hardy Nilssonin peliä analysoiva ja sitä jatkuvasti kehittävä iso kertomus. Hardy Nilssonin pelifilosofia sekä erilaiset jatkuvasti kehittyvät pelikirjat käsitellään Pakarisen jutussa ansiokkaasti. Nilssonin pelifilosofia haki vauhtia 1950-luvun jääkiekosta ja 1970-luvun jalkapallosta, jota hallitsivat Franz Beckenbauer ja Johan Cruyff. Nilsson kehitti pelikirjojaan jatkuvasti.
Pakarisen ansiokkaasta jutusta selviää Nilssonin ajatukset oman pelin rakentelusta, hyökkäyspelaamisesta, karvauksesta, kahden keskushyökkääjän käyttämisestä, puolustajien antamasta tuesta hyökkäyksiin, pelaajien vapauksista, Nilssonin mielestä tylsääkin tylsemmästä suomalaisten suunnanmuutospelistä jne, jne.
Pakarisen jutun Nilssonista aikoinaan luettuani, ymmärsin pelikirjojen ja niiden jatkuvan kehittämisen merkityksen olevan joidenkin jääkiekkoon intohimoisesti suhtautuvien valmentajien tehtävänä. Muut seuraavat jäljessä ja toteuttavat jo valmiiksi kehitettyjä ja hyviksi havaittuja pelitaktiikoita. Suomestakin löytyy näitä kehittäjiä: Raimo Summanen, Erkka Westerlund ja Juhani Tamminen. Nyt tähän kehittäjien joukkoon ovat tunkeutuneet myös Jukka Jalonen, Jukka Rautakorpi ja Mika Toivola.
Pakarinen kuuluu itse näihin harvoihin jääkiekkokirjoittajiin, jotka pystyvät analysoimaan peliä ja terävällä kynällä myös kirjoittamaan niistä muille. Olisiko Joensuun aikojen junioripelien sentterikaksikolla Pakarinen/Sihvonen jotain yhteistä annettavaa jääkiekkojournalismille? Toivottavasti ainakin keskustelu, erimielinenkin, veljien kesken saisi jatkoa.