Petteri Sihvonen – kiekkomedian virallinen totuus

[Ramchester]

Minä pidän psykologisen puolen valmentamista enemmän tai vähemmän epäolennaisena juttuna. Tällä tarkoitan sitä, että urheilulajista vähemmän tietävät psykiatrit/psykologit/kasvatustieteilijät alkaisivat omilla opeillaan nostamaan pelaajien itsetuntoja tai joukkueiden henkeä.

Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta onhan tuo nyt täysin järjenvastaista väittää, että esim. paremmalla kiekollisella taidolla varustettu pelaaja pystyisi paremmin suhtautumaan esim. joukkueen yllättävään tappio-/johtoasemaan kuin huonommalla kiekollisella taidolla varustettu pelaaja. Näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ei kerta kaikkiaan mitään.

 

[LaTe_Show]

Mitä nuorempana aloitat ja mitä enemmän harjoittelet alle 12-vuotiaana yleis- ja lajitaitoja, niin sitä parempi itseluottamus ko. junioripelaajalle syntyy automaattisesti.

Tuossa iässä lapsen itsetunto ja itseluottamus - niin itseensä ihmisenä kuin pelaajana - koostuu ennenkaikkea kaukalon ulkopuolisista asioista.

Minä pidän psykologisen puolen valmentamista enemmän tai vähemmän epäolennaisena juttuna. Tällä tarkoitan sitä, että urheilulajista vähemmän tietävät psykiatrit/psykologit/kasvatustieteilijät alkaisivat omilla opeillaan nostamaan pelaajien itsetuntoja tai joukkueiden henkeä.

Juniorivalmennuksessa tämä psykologinen puoli on äärimmäisen tärkeää, sillä - halusivat nämä juniorivalmentajat tai eivät - heidän on huomioitava se kasvatuksellinen vastuu heidän valmennuksessa.

 

[Mänizeri]

Kirjoitin jo aiemmin tänne oman käsitykseni siihen asiaan, että mistä syntyy pelaajan itseluottamus pääosin. Se syntyy siitä, että pelaaja hankkii lapsesta lähtien riittävän taidon ja kyvyn pelata. Mitä paremmin pelaaja pystyy lajiaan pelaamaan sitä suurempi on hänen itseluottamuksensa.

Itse olen sitä mieltä että se kovien otteluiden itseluottamus tulee aikuisiän suorituksista.

Valmentajan harjoittamalla pelitavalla ja sen noudattamisella on sen jälkeen suurin merkitys pelaajan itseluottamukselle.

No joo, case Summanen-Niinimaa voisi olla ihan mielenkiintoinen tässä suhteessa.

Minä pidän psykologisen puolen valmentamista enemmän tai vähemmän epäolennaisena juttuna. Tällä tarkoitan sitä, että urheilulajista vähemmän tietävät psykiatrit/psykologit/kasvatustieteilijät alkaisivat omilla opeillaan nostamaan pelaajien itsetuntoja tai joukkueiden henkeä.

Tällaisia voi puhua ainoastaan sellainen henkilö, joka on elänyt ongelmattoman elämän. Jos taas on asunut suomalaisessa "ongelmalähiössä", joihin itseni lasken, voin kertoa että paljon on sinulta jäänyt näkemättä ja oppimatta.

Suomalainen koulujärjestelmä on tällä hetkellä viimeinen jotenkin toimiva linnake, joka estää sen ettei näiden lähiöiden kaikista nuorista tule ongelmanuoria ja -aikuisia. Paljon olen nähnyt vaikeuksia ja onnettomia tarinoita. Osa luokkakavereistani kasvaa tällä hetkellä koiranputkea siksi, että heitä ei autettu. He ajautuivat sivuraiteille, koska 90-luvun alun lama iski juuri siihen, mitä nämä kaverit olisivat eniten tarvinneet. Ohjausta, tukea ym. sellaista, joita suomalainen tosimies ei myönnä tarvitsevansa.

Siksi minua suututtaa suuresti tämä ajatus, että lapsen ja nuoren henkinen puoli kestäisi ihan mitä tahansa!

Jos kotona on riittävästi ongelmia, se näkyy varmasti kentällä ja siinä yhtälössä kilpailutuksen ja "v***umaisten" valmentajien kuvio ei toimi. Pitää ottaa huomioon lasten erilaiset lähtökohdat, kaikki eivät asu omakotitaloissa, kaikilla ei ole rikkaita vanhempia ja jokainen yksilö on melko erilainen. Toki jääkiekon harrastaminen alkaa olla pikkuhiljaa harvojen ja valittujen (lue: keskituloisten vanhempien lasten) harrastus, joten tässä mielessä ns. "ongelmanuoria" ei enää pian tarvitsekaan sietää.

Tosin erityisopetuksen määrä kasvaa koko ajan ja tilastot osoittavat, että tätä porukkaa tulee kaikista tuloluokista, joten ei jääkiekkopuoli voi täysin pestä käsiään ja ajatella, etteikö lasten harrastus vaikuuttaisi myös henkisen puolen kasvuun. Ihan kaikkea lapsi ei kestä, varsinkaan jos kotiasiat eivät ole kunnossa. Ja harvoin sitä valmentajille edes kerrotaan.

 

[Major Julli]

Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta onhan tuo nyt täysin järjenvastaista väittää, että esim. paremmalla kiekollisella taidolla varustettu pelaaja pystyisi paremmin suhtautumaan esim. joukkueen yllättävään tappio-/johtoasemaan kuin huonommalla kiekollisella taidolla varustettu pelaaja. Näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ei kerta kaikkiaan mitään.

Asiat ovat teknisesti toisistaan riippumattomia, mutta uskon kyllä itse siihen, että taitavimmilla pelaajilla on keskimäärin parempi itseluottamus kuin vähemmän teknisillä, jollain asiat korreloivat hyvinkin voimakkaasti. Taitavammat pelaajat ovat olleet joukkueissaan aina niitä, joihin luotetaan hädän hetkellä ja jotka itsekin tietävät pystyvänsä ratkaisemaan pelejä eivätkä tuijota mitä se vieressä istuva kaveri tekee vaan tarttuvat itse hommaan.

Suomalainen systeemi osaa kasvattaa näitä hyviä ja nöyriä joukkuepelaajia, muissa maissa näköjään osataan kasvattaa myös itseensä luottavia ratkaisijoita. Tuo Suomen saldo eri kiekkokisojen finaaleista niin joukkue- kuin yksilötasolla on niin huikaisevan huono (ja tuntuu huononevan vaan koko ajan), että asiaa pitäisi aivan tosissaan alkaa miettimään.

 

[Ramchester]

Asiat ovat teknisesti toisistaan riippumattomia, mutta uskon kyllä itse siihen, että taitavimmilla pelaajilla on keskimäärin parempi itseluottamus kuin vähemmän teknisillä, jollain asiat korreloivat hyvinkin voimakkaasti.

Minä en usko ollenkaan, että tästä nyt on ollenkaan kyse. Kyllä esim. maajoukkuetason pelaajat uskovat varmasti omiin kykyihinsä. Kyse onkin juuri siitä, miten suhtaudutaan yllättäviin ja itsestä riippumattomiin tilanteisiin. Miten pelaajat suhtautuvat esim. vastustajan "vääryydellä" hankittuun maaliin tai oman maalivahdin imurointeihin.

Joukkueurheilun pahin vihollinen on hermokontrollin menettämien tällaisissa tilanteissa ja siitä saimme hienoja näytteitä puolivälierässä. Ensin tehdään virhe ja sitten muutama pelaaja yrittää korjata syntynyttä virhettä nopeasti vielä suuremmilla virheillä. Sama kaavahan toimii myös ihan normaalielämässä. Ensin tehdään moka, sitten sitä yritetään paikata mahdollisimman nopeasti, ettei kukaan vaan huomaa tapahtunutta virhettä. Ja kun paikkaus on tehty nopeasti tunteen palolla ilman järjen hiventäkään, niin jälki on yleensä myös sen näköistä eli vituiks meni. Sen jälkeen ei yleensä ole paluuta edes siihen ensimmäisen virheen jälkeiseen tilanteeseen vaan katastrofi on valmis, mopo keulii ja poliisi on ovella. Kaukalossa se onneksi tarkoittaa vaan tappiota, mutta kyllähän sekin jälkeenpäin vituttaa varsinkin, kun ymmärtää sen, että pienellä harkinnalla ja hermokontrollilla homma olisi pysynyt omissa käsissä.

Hermojen hallintaan niitä kallonkutistajia tarvitaan. Ei nyrkkeilijäkään voi tällin jälkeen lähteä yltiöpäiseen tunteen laukaisemaan hyökkäykseen "nyt jumalauta mää tapan sut"-asenteella. Tai voi mutta sen jälkeen sitä löytää itsensä kanveesista melko nopeasti.

 

[Maple Leaf]

Minä pidän psykologisen puolen valmentamista enemmän tai vähemmän epäolennaisena juttuna.

Mielipiteesi on johdonmukainen, jos ja kun näet pelaajat (junioritkin) vain jääkiekkoa (ja/tai pelikirjaa) suorittavina koneina. Kuitenkin, kun viimeksi jääkiekkoa katsoin, oli kaukalossa keskenään hyvinkin erilaisia ihmisiä.

 

[Wäinö#16]

Kun täällä on puhuttu pelaajien itseluottamuksesta, niin mielestäni se on valitettavasti pitkälle kulttuurisidonnaista. Ruotsissa on pitkät perinteet pelille, joka perustuu taidokkaaseen kiekon hallintaan ja syöttelyyn, pelisilmään ja -käsitykseen ja tälle pohjalle viimeksi Gustafssonin on ollut hyvä rakentaa toimivaa pelitapaa. Siinä mielessä olen siffan kanssa kerrankin samaa mieltä, että itseluottamuksen pohja on toki ihan näissä perustaidoissa.

Sihvonen tuntuu ajattelevan, että kaikki lähtee valmentajan pelilärpäkkeestä, mutta unohtaa lärpäkettä toteuttavat ihmiset. Ei Gusse peluuttaisi Suomea ikinä samalla tavalla kuin Ruotsia, koska suomalaisilla ei yksinkertaisesti riitä syöttötaito ja kiekonhallinta samalle tasolle kuin länsinaapurissa. Toisaalta Gustafsson voisi olla melko huonokin valmentaja Suomen puikoissa. Ainakaan pelitavan muuttaminen ei kävisi hetkessä. Ruotsin vahvuus on pitkät perinteet tälle pelilliselle identiteetille ja tämän takia saman profiilisia taitopelaajia tulee jatkuvasti niin maailman huippuseurajoukkueiden kuin maajoukkueen käyttöön. Kun on pitkät perinteet, seuloutuu myös lahjakkuus tehokkaammin ja tätä ruotsalaista identiteettiä omaavat yksilöt osataan tunnistaa varmaankin jo hyvissä ajoin.

Mikä on sitten se suomalainen identiteetti? Jukka Jalosen ajatuksissa se on varmaankin hivenen ruotsalaistyyppinen viisikkopeli yhdistettynä suoraviivaisuuteen ja fyysisyyteen. Oikein hyvä tavoite minunkin mielestä. Tällä hetkellä vain tuntuu, että vielä ollaan aikamoisessa sekametelisopassa. Taitoa on hyvin rajallisesti, erityisesti laukaisu- ja syöttötaitoa, ylipäänsä hyvää pelikäsitystä. Nopeus ja fyysisyys lienevät kuitenkin yksi selkeä vahvuus. Suomalaisia prototyyppeja ovat esim. Hagman, Bergenheim, Rita ja Hentunen kaikki vähän yhden pelityylin kavereita ja liiga on sitten pullollaan heidän huonompia kopioita. Taitavat syöttelijät ovat sitten useimmiten oman tiensä kulkijoita ja suuria poikkeuksia. Esim. Raipe oli ruotsalaisempi pelityyliltään kuin ruotsalaiset itse.

Itse toivoisin, että suomalainen pelillinen identiteetti lähentyisi enemmänkin ruotsalaista pelitapaa unohtamatta suoraviivaisuutta ja fyysisyyttä. Se on kuitenkin pitkä tie ja vaatisi ennenkaikkea osaavia juniorivalmentajia ja heidän koulutustaan, jotta lahjakkuutta osataan seuloa ja opettaa. Niin kauan kuin pelillinen identiteetti on epäselvä, ei henkisellä valmennuksellakaan voi juuri muuta tehdä kuin vähäksi aikaa paikata kumeja. Toki ei sitä kannata kokonaan unohtaakaan.

 

[Maple Leaf]

Niin kauan kuin pelillinen identiteetti on epäselvä, ei henkisellä valmennuksellakaan voi juuri muuta tehdä kuin vähäksi aikaa paikata kumeja.

Aivan, sillä henkisen valmennuksen tehtävä on vapauttaa urheilijaa saamaan itsestään irti enemmän jo osaamaansa, pääsemään lähemmäksi todellista tasoaan. Ei henkinen valmennus ole mikään oikotie onneen, se on yksi (tosin Suomessa vielä valitettavan aliarvostettu) työkalu lisää onnen tavoitteluun.

 

[mjr]

Mielipiteesi on johdonmukainen, jos ja kun näet pelaajat (junioritkin) vain jääkiekkoa (ja/tai pelikirjaa) suorittavina koneina. Kuitenkin, kun viimeksi jääkiekkoa katsoin, oli kaukalossa keskenään hyvinkin erilaisia ihmisiä.

Tämä tekee valmentamisesta ja joukkueen johtamisesta sangen helpon jutun: syötetään pelikirja-ohjelma kovalevyille ja laitetaan koneet jäälle... Ongelma on lähinnä siinä, mitä sitä valmentaja tekisi runsaana vapaa-aikanaan. Tosin tästä näkökulmasta voi johtua, se ettei Sihvonen olekaan maailmanhistorian menestyksekkäin valmentaja. Mene ja tiedä.

 

[Fordél]

Minä pidän psykologisen puolen valmentamista enemmän tai vähemmän epäolennaisena juttuna. Tällä tarkoitan sitä, että urheilulajista vähemmän tietävät psykiatrit/psykologit/kasvatustieteilijät alkaisivat omilla opeillaan nostamaan pelaajien itsetuntoja tai joukkueiden henkeä.

Voisitko hieman perustella tätä väitettä?

Summanenhan hyödynsi maajoukkueaikanaan henkistä valmennusta, mutta et näe tällä olleen mitään merkitystä Summasen menestymisessä?

 

[Maple Leaf]

Summanenhan hyödynsi maajoukkueaikanaan henkistä valmennusta, mutta et näe tällä olleen mitään merkitystä Summasen menestymisessä?

Nimimerkki siffalle Juri Hanin lienee vain mitätön alaviite Summasen-Westerlundin maajoukkueaikakaudella.

 

[Fordél]

Nimimerkki siffalle Juri Hanin lienee vain mitätön alaviite Summasen-Westerlundin maajoukkueaikakaudella.

Jos näin on niin siffa on pihalla kuin se kuuluisa lumiukko.

 

[TosiFani]

Kun puhutaan lahjakkuudesta, pitää muistaa, että on monia erilaisia lahjakkuuden muotoja. Itseluottamus tai oikeammin oikea itsetunto ja minäkuva, on yksi lahjakkuuden muoto. Tämä lahjakkuuden muoto tuskin korreloi taitavuuden tai fyysisen lahjakkuuden kanssa. Muutenhan esimerkiksi Jesse Niinimäki pelaisi NHL:ssä ja Ville Nieminen ei olisi koskaan siitä sarjasta haaveillut.

Jokainen meistä voi kertoa huippulahjakkaasta junnusta, josta olisi tullut tosi kova jääkiekkoilija, jos olisi vaan pää kestänyt ja olisi harjoitellut. Jos Siffa olisi oikeassa, näistä kaikista olisi tullut huippuja...

 

[Major Julli]

Kun puhutaan lahjakkuudesta, pitää muistaa, että on monia erilaisia lahjakkuuden muotoja. Itseluottamus tai oikeammin oikea itsetunto ja minäkuva, on yksi lahjakkuuden muoto. Tämä lahjakkuuden muoto tuskin korreloi taitavuuden tai fyysisen lahjakkuuden kanssa. Muutenhan esimerkiksi Jesse Niinimäki pelaisi NHL:ssä ja Ville Nieminen ei olisi koskaan siitä sarjasta haaveillut.

Jokainen meistä voi kertoa huippulahjakkaasta junnusta, josta olisi tullut tosi kova jääkiekkoilija, jos olisi vaan pää kestänyt ja olisi harjoitellut. Jos Siffa olisi oikeassa, näistä kaikista olisi tullut huippuja...

Noinkin, mutta niistä huipuista, joista tuli huippuja, on kaikilla itseluottamus kohdillaan, sen sijaan ei-huippujen joukossa on sekä niitä, joilla on taitoa muttei itseluottamusta, itseluottamusta muttei taitoja ja niitä joilla on molempia hiukan vähemmän. Sisäsyntyisesti ne eivät korreloi, mutta se putki jossa juniorista tulee pelimies karsii ja ohjaa väkisinkin siihen suuntaan.

Niemisestä ei olisi koskaan voinut tulla todellista huippua, sen sijaan Niinimäestä kyllä.

 

[siffa]

Voisitko hieman perustella tätä väitettä?

Olen mielestäni oman käsitykseni täällä jo useaan kertaan kirjoittanut. Tärkeintä jääkiekkoilijan itseluottamukselle jääkiekon pelaajana niin juniori-iässä kuin aikuisenakin on osata pelata jääkiekkoa. Jääkiekkoa oppii pelaamaan harjoittelemalla sitä. Mitä enemmän harjoittelet sitä paremmin osaat pelata. Mitä paremmin osaat pelata sitä parempi itsetunto sinulla on pelaajana jääkiekkopelissä.

Muussa elämässä itsetunto saattaa olla hyvinkin heikko, vaikka jääkiekkoilijana olisit huipputaitava ja pystyt pelaamaan hankkimasi huipputaidon vuoksi hyvällä itseluottamuksella. Itsetunto rakentuu jo hyvin varhaisessa iässä siinä ympäristössä, missä lapsi elää. Mikäli itsetunto rakentuu heikoksi, niin silloin tarvitaan myöhemmässä iässä esim. terapiaa.

Nyt kysyisinkin sinulta ja muilta psykologisen valmennuksen puolestapuhujilta, että miten käytännössä psykologisin keinoin kehitetään jääkiekkopelaajan itsetuntoa siten, että hänen pelipanoksensa parantuu.

 

[Tiityy]

Nyt kysyisinkin sinulta ja muilta psykologisen valmennuksen puolestapuhujilta, että miten käytännössä psykologisin keinoin kehitetään jääkiekkopelaajan itsetuntoa siten, että hänen pelipanoksensa parantuu.

Offtopicia tämä, mutta en käsitä, miten Jääkiekko olisi niin erilainen urheilumuoto kuin muut, ettei psykologisella valmistautumisella saataisi pelaajaa pelaamaan paremmin.

Paremmin jääkiekossa pärjänneet voivat kertoa, miten se siellä tapahtuu, mutta ainakin uinnissa tehtiin säännöllisesti ns. mielikuvaharjoitteita, joissa käytiin aiemmin koettu tai kuviteltu kilpailutilanne läpi. Eli koko kilpailu lämmittelystä voittoisaan maaliintuloon asti, uudestaan ja uudestaan. Juha Väätäinen aikanaan kuvitteli harjoituslenkkiensä lopulla tulevansa maaliin Euroopan Mestarina ja lenkki päättyi aina käsien ylösnostoon, mestarina.

USA:n koripalloa jonkin verran seuranneena, heillä on erilaisia koulutus- ja treeniohjelmia myös näistä asioista (koeta vaikka Basketball +Mental training Googleen). Otan koripallon tähän, koska 90-alkupuolella herätti huomiota tutkimus, jossa ihmisiä oli pyydetty tekemään vapaaheittoja. Sen jälkeen heidät oli jaettu neljään ryhmään: 1=harjoitteli vapaaheittoja. 2=Katseli videoita omista onnistuneista suorituksistaan. 3= teki molempia. 4=Ei tehnyt mitään. Tulokset: 3. ryhmä paranti eniten, mutta huom! seuraavaksi paras oli ryhmä 2. Valitettavasti en enää muista otosmääriä, joten tämä jääköön irralliseksi heitoksi, mutta kyllä esim. NHL-piireissä tätä videoiden katselua käytetään yhtenä psykologisena valmistautumiskeinona.

 

[Fordél]

Nyt kysyisinkin sinulta ja muilta psykologisen valmennuksen puolestapuhujilta, että miten käytännössä psykologisin keinoin kehitetään jääkiekkopelaajan itsetuntoa siten, että hänen pelipanoksensa parantuu.

Vastaatko vielä tuohon Summaskysymykseen, jonka sinulle esitin.

Millaisena näet Juri Hanin roolin Summasen menestyksessä?

 

[TosiFani]

... Mitä paremmin osaat pelata sitä parempi itsetunto sinulla on pelaajana jääkiekkopelissä...

Eli sinun mielestäsi ammattitaito tuo hyvän itsetunnon. Näin ollen hyvä oppilas yläkoulussa omaa hyvän itsetunnon ja minäkuvan?? Tai hyvä työntekijä on itsevarma??

Omasta kokemuksesta ja koulutukseni puolesta, joudun olemaan erimieltä kanssasi. Itsetunto ja minäkuva rakentuvat osaltaan osaamisen kautta, mutta siihen vaikuttavat monet muutkin yksilön kokemukset ja perimä.

Mielstäni Siffa olet väärässä.

 

[tant gredulin]

Nyt kysyisinkin sinulta ja muilta psykologisen valmennuksen puolestapuhujilta, että miten käytännössä psykologisin keinoin kehitetään jääkiekkopelaajan itsetuntoa siten, että hänen pelipanoksensa parantuu.

Yksi tapa tutkailla itseluottamusta on se, kuinka hyvin pelaaja tuntee itsensä – omat hyvät ja huonot puolensa. Tämän tiedon vieminen joukkuepeliin asti, ikään kuin yhteiseen käyttöön, edellyttää määrättyä kypsyyttä ihmisenä ja yksilönä. Olla oma itsensä vaatii rohkeutta ja rehellisyyttä, koska siihen kuuluu omien huonojen puolien ymmärtäminen ja lopulta hyväksyminen. Mutta olemalla oma itsesi tuot joukkueen yhteiseen ’ominaisuuspankkiin’ lisän, jonka annat muiden käyttöön, ja josta itse voit ’nostaa’ silloin kun joukkue on kypsä ja yhtenäinen.

Raimo Summanen kirjoitti THT-mallista kirjassa ’Meidän päivä’ ja todennäköisesti Juri Haninin myötämieleisellä avustuksella. Tähän malliin peilaten on omasta mielestäni melko harva pelaaja sillä kypsyystasolla, jota huipulla tarvitaan, ja siksi ainakin minä puhuin ’fyysisestä itseluottamuksesta’, joka tulee riittävien harjoitusten tuloksena. Eli kysymys voisi olla luottaako älyynsä ratkaista aina uusi tilanne, vai laukaukseensa joka on sadoissa harjoitteissa hiottu ja hyväksi kehuttu?

Ja sitten tullaan jo uuteen kysymykseen: Pelätäänkö meillä epäonnistumista liikaa? Jos yllämainittu laukaus epäonnistuu, koko joukkue lamaantuu? Huippupelaajalle ei mikään ratkaisu ole epäonnistuminen, koska siitä seuraa aina seuraava tilanne, ja siitä seuraava - ollaan koko ajan 'mahdollisuuksien' tilassa. Siihen asti kunnes pilli soi.

Se mitä yritän tässä sanoa on että tuetaan pelaajan henkistä kehitystä ja itsetuntemusta enemmän kuin sitä, että koutsi sanoo 'sulla on hyvä laukaus'. Pahimmassa tapauksessa kehitys pysähtyy siihen, että pelaaja uskoo omaavansa hyvän laukauksen, ja that's it.

 

[TosiFani]

...Nyt kysyisinkin sinulta ja muilta psykologisen valmennuksen puolestapuhujilta, että miten käytännössä psykologisin keinoin kehitetään jääkiekkopelaajan itsetuntoa siten, että hänen pelipanoksensa parantuu.

Ensimmäiseksi joukkueeseen pitää luoda avoin ja keskusteleva ilmapiiri, jossa pelaajat uskaltavat tuoda mielipiteensä esille, mutta samaan aikaan kunnioittavat valmentajan auktoriteettiä tehdä lopulliset päätökset. Tämän dialogin lisäksi joukkueessa pitää olla epäonnistumisen oikeus, mutta samalla kunnioitus joukkueen tavoitteita kohtaan.

Itsetunnon kehittäminen ei ole mitään salatiedettä vaan normaalia älyllistä toimintaa, jossa pyritään samaan joukkueeseen positiivinen voittamista haluava, ei häviämistä pelkäävä ilmapiiri.

 

[LaTe_Show]

Nyt kysyisinkin sinulta ja muilta psykologisen valmennuksen puolestapuhujilta, että miten käytännössä psykologisin keinoin kehitetään jääkiekkopelaajan itsetuntoa siten, että hänen pelipanoksensa parantuu.

Se, että tosissasi kysyt tätä, kertoo miten kujalla olet. Mutta tässä on mm Juhani Tammisen muutamia kommentteja tästä asiasta:

”Hyvä” valmentaja hyödyntää joukkueen psyykkiset vahvuudet ja kompensoi heikkoudet. Ihmissuhdetaitojen ja tunneälyn avulla, valmentaja pysyy tunnetilanteiden ajan tasalla. Haettaessa parasta mahdollista suoritusta, on aina tärkeä muistaa, että ihmiset reagoivat ensin useimmiten sydämellään ja sen jälkeen vasta järjellään, joten valmentajalle on tärkeää ymmärtää, miltä pelaajasta tuntuu. Pelaajan fyysinen kapasiteetti ei auta vähääkään, jos pelaajalla ei ole tarpeeksi henkistä voimaa. Psyykkinen kapasiteetti mitataan varsinkin uran alkuvaiheessa, kun huipulle on pitkä matka. Toisen kerran psyykkinen kapasiteetti testataan, kun henkilö on huipulla. Näin ollen joukkueen henkinen valmentaminen vaatii äärimmäistä tarkkuutta ja keskittymistä. Valmentajan täytyy olla kokoajan hereillä, sillä väärin hoidetut tilanteet voivat vahingoittaa joukkuetta pitkään.

Pelaajien tunteminen ja minä-sinä -suhteen luominen pelaajien kanssa tuo henkilökohtaisuutta suhteisiin ja näin ollen pelaajien viihtyvyys ja turvallisuus lisääntyvät. Pelaaja-valmennussuhde perustuu luottamukselle, jossa myös pelaajat tuntevat valmentajansa. Tällainen suhde ilmenee läheisenä henkilökohtaisena kontaktina. Näin ollen valmennussuhteesta tulee avoimempi.

Valmentajan tulisi usein kannustaa pelaajia, antaa paljon myönteistä palautetta ja välttää kielteisiä kommentteja. Valmentajan antaman palautteen on todettu vaikuttavan urheilijan itsetuntoon, koettuun pätevyyteen ja motivaatioon. Tamminen painottaa negatiivisten reaktioiden välttämistä ja positiivisen asenteen löytämistä.

Lisäksi tuosta linkin takaa löytyy paljon enemmän tästä aiheesta.

 

[siffa]

Yksi tapa tutkailla itseluottamusta on se, kuinka hyvin pelaaja tuntee itsensä – omat hyvät ja huonot puolensa. Tämän tiedon vieminen joukkuepeliin asti, ikään kuin yhteiseen käyttöön, edellyttää määrättyä kypsyyttä ihmisenä ja yksilönä. Olla oma itsensä vaatii rohkeutta ja rehellisyyttä, koska siihen kuuluu omien huonojen puolien ymmärtäminen ja lopulta hyväksyminen. Mutta olemalla oma itsesi tuot joukkueen yhteiseen ’ominaisuuspankkiin’ lisän, jonka annat muiden käyttöön, ja josta itse voit ’nostaa’ silloin kun joukkue on kypsä ja yhtenäinen.

Tämä on hienoa teoriaa, joka voi parhaimmillaan toteutua määrättyjen elämän kriisitilanteiden kautta. Terapioissa tai vertaistukiryhmissä voidaan päästä alkuun itsetutkistelun saralla. Perusteellisesti ja rehellisesti tehty itsetutkistelu on käsittääkseni hyvin harvinaista parhaassa peli-iässä olevilla joukkuepelaajilla. Niin tärkeää kuin omien heikkouksien ja vahvuuksien tuntemus pelaajille olisikin.

Miten sinusta tälläinen itsetutkistelu on mahdollista tehdä joukkuepelaajille? Riittääkö ammattitaitoa, aikaa ja, mikä tärkeintä, halua tämäntyyliseen itseluottamusta nostavaan toimintaan jääkiekkojoukkueissa?

 

[TosiFani]

...Miten sinusta tälläinen itsetutkistelu on mahdollista tehdä joukkuepelaajille? Riittääkö ammattitaitoa, aikaa ja, mikä tärkeintä, halua tämäntyyliseen itseluottamusta nostavaan toimintaan jääkiekkojoukkueissa?

Ilmeisesti et ole ollut tekemisissä valmentamisen kanssa tai työelämässä johtamisen kanssa.

Pelaajien, oppilaiden tai työntekijöiden itseluottamuksen/ minäkuvan kehittäminen pitää olla normaalia, jokapäiväistä toimintaa joukkueessa, luokassa tai työpaikalla. Sinä puhut henkisenpuolen kehittämisestä irrallisena asiana, vaikka se tapahtuu muun toiminnan mukana. Työpaikalla on työnohjaukset, luokassa keskusteluhetket ja joukkueessa erityyppiset palaverit. Ei ole kysymys mistään Veltto Virtasen luennoista tai terapia hetkistä. Valmentaja, yhdessä muun johtoryhmän kanssa luo joukkueelle sellaisen ilmapiirin, jossa pelaaja saa itsestään parhaan irti.

SM-liigavalmentajalla on jonkin verran tietoa henkisestä valmentamisesta tai oikeammin johtamisesta. Mutta jos homman haluaa hoitaa kunnolla, rinnalle palkataan alan ammattilainen, joka pystyy konsultoimaan valmentajia tämän alan asioissa. Aivan kuten työpaikalla käytetään työnohjaajaa.

 

[Pula-ajan Tretjak]

...

Siffan lisäksi Summanen se vasta kujalla onkin!

En itse usko tuohon hölynpölyyn aivan samalla tavalla, vaan tulkitsen enemmän Tammista ilman sen kummempaa psykologiaa. Uskon pelaajien kasvavan ilman erillisiä psykologisia valmennuksia huipulle niin yksilönä kuin joukkueena. Joukkueen sisällä pienestä asti koetut tilanteet ja tuntemukset tulevat sitten tukena tuossa psykologiassa. Tamminen tekee kuten kuka tahansa motivoija ja haistelee mitä kyseinen yksilö/joukkue tarvitsee sillä hetkellä kuulla. Sen saa ajatella psykologiana, mutta itse olen jokaisessa joukkueessa pistänyt sen vain hengen luonnin piikkiin. Sitähän se kansankielellä on ja uskonpa suurimman osan valmentajista sen käsittävän samalla tavalla.

Faktaa kuitenkin on, että mikäli olet harjoitellut asiat selkäytimeen ja vieläkin pidemmälle, niin ei tarvita mitään ihmeellisiä psykologisia valmennuksia ollaksesi henkisesti vahva. En usko hetkeäkään, että Venäläiset, Kanadalaiset, USAlaiset tai vaikkapa Suomalaiset sen kummemmin treenaavat jotain "henkistä kanttia". Se kehittyy matkan varrella, jos on kehittyäkseen. Yleensä huippuhyvät yksilöt ovat vieläpä tarpeeksi itsekkäitä tajutakseen, että heidän joukkueensa häviö ei välttämättä johdu heistä vaan kokonaisuudesta. Ei siis välttämättä tarvita edes joukkueen onnistumisa, kun yksilö voi niitä jo saada.

 

[TosiFani]

Siffan lisäksi Summanen se vasta kujalla onkin!

En itse usko tuohon hölynpölyyn aivan samalla tavalla, vaan tulkitsen enemmän Tammista ilman sen kummempaa psykologiaa...

Tulee mieleen Eppu Normaalien laulu Sarvikuonojen maasta...

Jos ei terva, viina ja sauna auta, tauti on kuolemaksi. Tämähän on vanha suomalainen kansanviisaus terveydenhuollon alalta. Tämä ajatus ja vanhat metsurikämpät tulee mieleen kun lukee näitä viestejä, jossa henkinen valmennus on hölynpölyä.

Erikoista silti, että erittäin suuri osa maailman huippu-urheilijoista käyttää henkistä valmennusta.