Kun täällä on puhuttu pelaajien itseluottamuksesta, niin mielestäni se on valitettavasti pitkälle kulttuurisidonnaista. Ruotsissa on pitkät perinteet pelille, joka perustuu taidokkaaseen kiekon hallintaan ja syöttelyyn, pelisilmään ja -käsitykseen ja tälle pohjalle viimeksi Gustafssonin on ollut hyvä rakentaa toimivaa pelitapaa. Siinä mielessä olen siffan kanssa kerrankin samaa mieltä, että itseluottamuksen pohja on toki ihan näissä perustaidoissa.
Sihvonen tuntuu ajattelevan, että kaikki lähtee valmentajan pelilärpäkkeestä, mutta unohtaa lärpäkettä toteuttavat ihmiset. Ei Gusse peluuttaisi Suomea ikinä samalla tavalla kuin Ruotsia, koska suomalaisilla ei yksinkertaisesti riitä syöttötaito ja kiekonhallinta samalle tasolle kuin länsinaapurissa. Toisaalta Gustafsson voisi olla melko huonokin valmentaja Suomen puikoissa. Ainakaan pelitavan muuttaminen ei kävisi hetkessä. Ruotsin vahvuus on pitkät perinteet tälle pelilliselle identiteetille ja tämän takia saman profiilisia taitopelaajia tulee jatkuvasti niin maailman huippuseurajoukkueiden kuin maajoukkueen käyttöön. Kun on pitkät perinteet, seuloutuu myös lahjakkuus tehokkaammin ja tätä ruotsalaista identiteettiä omaavat yksilöt osataan tunnistaa varmaankin jo hyvissä ajoin.
Mikä on sitten se suomalainen identiteetti? Jukka Jalosen ajatuksissa se on varmaankin hivenen ruotsalaistyyppinen viisikkopeli yhdistettynä suoraviivaisuuteen ja fyysisyyteen. Oikein hyvä tavoite minunkin mielestä. Tällä hetkellä vain tuntuu, että vielä ollaan aikamoisessa sekametelisopassa. Taitoa on hyvin rajallisesti, erityisesti laukaisu- ja syöttötaitoa, ylipäänsä hyvää pelikäsitystä. Nopeus ja fyysisyys lienevät kuitenkin yksi selkeä vahvuus. Suomalaisia prototyyppeja ovat esim. Hagman, Bergenheim, Rita ja Hentunen kaikki vähän yhden pelityylin kavereita ja liiga on sitten pullollaan heidän huonompia kopioita. Taitavat syöttelijät ovat sitten useimmiten oman tiensä kulkijoita ja suuria poikkeuksia. Esim. Raipe oli ruotsalaisempi pelityyliltään kuin ruotsalaiset itse.
Itse toivoisin, että suomalainen pelillinen identiteetti lähentyisi enemmänkin ruotsalaista pelitapaa unohtamatta suoraviivaisuutta ja fyysisyyttä. Se on kuitenkin pitkä tie ja vaatisi ennenkaikkea osaavia juniorivalmentajia ja heidän koulutustaan, jotta lahjakkuutta osataan seuloa ja opettaa. Niin kauan kuin pelillinen identiteetti on epäselvä, ei henkisellä valmennuksellakaan voi juuri muuta tehdä kuin vähäksi aikaa paikata kumeja. Toki ei sitä kannata kokonaan unohtaakaan.