Tuttuja muistoja edellä kirjoiteltu. Vuoden 2008 finaalitappio on tosiaan yksi vaikeimmin nieltävistä pitkän sarjan ja vähintäänkin kuuman taisteluparin Heikkinen-Mäkelä osalta. Olihan finaalisarja muutenkin tietynlainen revanssi vuodesta 2006 jolloin Jymy kukisti PattUn niin ikään viidennessä finaalissa. Tuon vuoden 2008 Pattijoen joukkue oli kyllä yksi kovimmista Superin historiassa. Nimilistasta löytyi mm. herrat Haapakoski, Kosonen, P. Mäkelä, Kokko, Kemilä, Rasinkangas, Jussila, Ahola. Vuoden 2009 osalta raahelaisten kohtaloksi koitui tuon vuoden Itä-Lännen tapahtumat. Muuten he olisivat mitä todennäköisimmin marssineet vähintään finaaleihin saakka.
Muut kaksi ikävintä finaalitappiomuistoa itselle olivat vuoden 1992 paikanpäällä Linnalassa todistettu häviö sekä niin ikään Pihkalassa seurattu Tahkon juhliin päättynyt peli vuonna 2007.
Sotkamo juoksi tuolloin miinaan nimeltä Riku Rantanen. Rantasen uran huippuvuodet kulminoituivat tuohon kauteen ja Jymyä vastaan mies nousi vielä uuteen ulottuvuuteen. Pahin syömäase nokkelan lukkarityöskentelyn ohella olivat kerrostalon korkuiset tolpat, joilla mies tylsistytti Jymyn etenijät yksi toisensa jälkeen. Jymyssä comebackin tehnyt Kari Hakkarainen miehistöineen ei vain löytänyt aseita tuohon. Sama ilmiö koitui aika lailla Jymyn kohtaloksi myös vuoden 2010 välierissä Vimpeliä vastaan jolloin ViVen lukkarina ollut Hietakangas viljeli samaa myrkkyä.
Mieleenpainuvin yksittäinen suoritus minulle on ollut ehkä vuoden 2004 ratkaisevan finaalin Kitee-Sotkamo supervuoropari, jolloin Jymyä edustanut Jarkko Kokko löi kakkospuolelta pallon maisemiin ja voitontanssit Rantakentällä alkoivat. Se oli mahtava hetki.
Jani Komulainen sai tuolloin aika kovaa kritiikkiä lukkaroinnistaan, mies vastasi seuraavalla kaudella nappaamalla vuoden lukkarin ja vuoden pesäpalloilijan tittelit. Taisipa iskeä ylemmässä loppusarjassa ja pudotuspeleissä kahdeksan kunnariakin, mutta syksyllä 2005 se ei vielä lohduttanut.
Tuo vuosi oli todellakin Jani Komulaisen uran paras kausi. Mies oli aivan pitelemätön niin sisällä kuin ulkonakin. Esim. tuo kahdeksan kunnaria 15 otteluun on aivan käsittämätön saldo !
Laitetaan tähän perään muutama itselle kolahduttava muisto, toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään näistä jymyläisittäin mukavien hetkien kertomisista.
Mestaruus 1990 - Jymyn nuori joukkue oli hiljattain (-88) noussut takaisin mestaruussarjaan ja lajin valtikkaa heiluttaneet Imatran Palloveikot sekä kaksi edellistä mestaruutta voittanut Alajärven Ankkurit olivat nuoren pojanklopin silmissä sen aikakauden pesäpallon ruumiillistumat. Ankkurit olivat hallinneet siis 80-luvun loppua ja näytti siltä, että IPV:n aikakausi oli tuloillaan. Jostain tuli kuitenkin piskuinen seura nimeltä Sotkamon Jymy. Sotkamo pelasi hienon runkosarjan tullen toiseksi Alajärven dominoidessa runkosarjaa. Ankkurit tippuivat kuitenkin sensaatiomaisesti runkosarjan 8:nneksi sijoittuneele Tahkolle jo puolivälierissä. Yhden pronssi Ankkurit pystyivät vielä nappaamaan vuonna 1992, jonka jälkeen uudelleentulemista ollaan edelleen odoteltu.
Jymyn keskeisimmän pelaajarungon muodostivat nimet Sami Sirviö, Janne Vuorinen, Kari Hakkarainen, Jorma Parviainen,
Olli Hartikainen sekä legendaarinen superjokeri Unto Väisänen. Finaaleissa kohtasivat Sotkamo ja IPV. IPV:n riveissä pelasi muuan sotkamolainen Perttu Härkönen, joka lähti Jymystä aikanaan ovet paukkuen todeten, että "Sotkamo ei tule
koskaan voittamaan Suomen mestaruutta". Lause jäi elämään omaa legendaansa ja vuoden 1990 finaalikohtaaminen oli senkin vuoksi sotkamolaisille erittäin tärkeä.
Finaalisarja oli kutkuttavan jännittävä ja voitoissa edettiin vuorotahtiin. Ensin Sotkamo voitti niukasti vieraissa, jonka jälkeen IPV tuli tasoihin niin ikään tiukassa ottelussa. IPV:n ase oli tänä päivänäkin tunteita herättävä pomppupeli, joka oli joukkueen kantava teema sisäpelissä ja aiheutti Sotkamolle todella pahan haasteen. Tätä noitui eniten isänsä suusta kuultuna Jymyn nuori 1-vahti Marko Kähkönen. Viimeinen 3:s finaali pelattiin Sotkamossa ja tuohon aikaan Jymyn pelejä selosti vieraspelejä myöten Radio Kajauksessa nuori toimittajanalku Mikko Hannula. Peli näytti kääntyvän Jymylle jo ottelu puoliväliin mennessä ja muistan kun kentälle tulvi pelin aikana ihmisiä aivan valtoimenaan. Ottelun lopun periferisen infernaalinen huutomyrsky ja ihmismeri velloi jo aivan kaaren takana - ihmiset istuivat siis maassa, kun katsomoissa ei ollut tilaa. Väitän, että tuossa ottelussa rikottiin epävirallisesti Jymyn katsojaennätys (6374 katsojaa vuoden 1993 ratkaisevassa finaalissa SoJy-IPV), kun iso osa katsojista tuli porttien läpi kesken ottelun.
Ottelu päättyi Jymyn 11-5 voittoon ja vaikka harva tuolla hetkellä ajatteli, että tulevien vuosikymmenten dynastia sai silloin alkunsa jotain merkittävää kuitenkin tapahtui. Mestaruus oli pienelle kainuulaispitäjälle niin suuri asia, että laji sai jatkossa todella merkittävän aseman paikallisen urheilun kulmakivenä. Olihan kyse vielä kansallispelistä ja mestaruuden toi kylän oma joukkue.
Tulevina vuosina Jymyn kanssa finaaleita ovat ratkoneet keskenään IPV:n lisäksi Kitee, Tahko, PattU, Kouvola, Vimpeli ja ehkä Tiikereiden jälkeen väkisimmin koottu joukkue Kinnarin Pesis.
Mestaruus 2009 - Suuri ******* oli ottanut jälleen Suomen mestaruuden, joka oli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kuudes ja finaaleista kaikkiaan yhdeksäs tuon kymmenen vuoden aikana. Kaksi edellistä vuotta olivat päättyneet historiallisiin finaalitappioihin niin Hyvinkäälle kuin Pattijoelle. Muistan kun palstoilla tämäkin ml. hehkutettiin kuinka Sotkamon dynastia näytti vihdoin loppumisen merkkejä. Kauden 2009 runkosarjakin meni vielä Jymyltä alakanttiin, kun joukkue sijoittui neljänneksi niukan kotiedun turvin. Pudotuspeleissä Sotkamo kuitenkin eteni murskaavalla tavalla finaaleihin saakka häviämättä peliäkään (Kitee 4-0, Raahe 3-0) ja vastaan asettui Toni Kohosen johtama Kouvolan Pallonlyöjät. Finaaleissa Jymy oli parempi voitoin 3-1 ja paluu kultakantaan oli jälleen selviö. Olin Kouvolassa seuraamassa otteluita ja muistan kuinka hienosti ja herrasmiesmäisesti Koplan kannattajat käyttäytyivät. Ehkä edellisen vuoden rimanalta menneet käyttäytymiset painoivat vielä mieltä, mutta jotenkin kouvolalaisyleisön puolelta hehkui aito kunnioitus lajia, finaaleita ja pelaajia kohtaan.
Mestaruus 2011 - edellisen vuoden mestaruuskrapula oli päättynyt ikävällä 1-3 välierätappiolla sen kauden mestarille Vimpeli Vedolle. Mikko Lahtinen oli päättänyt ripustaa räpylän naulaan ja Jymy tarvitsi lukkarin sekä vahvistusta etukentälle loukkaantumisten myötä. Edellisen visiitin Sotkamossa tehnyt ja puolison tuolta reissulta löytänyt Toni Kohonen puki jälleen Jymyn paidan ylleen todeten jo tuossa vaiheessa, että tulee pelaamaan Sotkamossa uransa loppuun. Jymyn etukenttä sai toisen persoonan Jimi Heikkisen rinnalle, kun Oulun Lipon surullisen kuuluisista raunioista Sotkamoon matkasi Aki Orava.
Edellisten vuosien aikana pesäpallon eliittiin noussut Vimpeli oli puolustava mestari ja kaikkien mielissä oli tuo vuoden 2010 välieräsarja. Oltiin jälleen tilanteessa, jossa Jymy oli laitettu polvilleen ja uutta dynastiaa leivottiin pesäpallokartoille kun Vedossa mestaruuden voittaneet Haapakoski, Puputti, Kuusisto, Dahlström ja kumppanit olivat kokeneet mitä voittaminen vaatii.
Finaalisarja oli todella ikimuistoinen ja poikkeuksellinen. Neljä ensimmäistä peliä olivat päättyneet vierasvoittoihin ja edettiin ratkaisevaan viidenteen finaaliin. Tässä finaalisarjassa nähtiin omasta mielestäni kuitenkin kaikkien aikojen huikein momentumin kääntyminen ottelussa nro. 4. ViVe oli voittanut kolmannen taiston Hiukassa ja lähti mestaruus
katkolla kotikentälleen. Tupa oli Saarikentällä jälleen täynnä ja ainekset trilleriin olivat kaikin puolin esillä. Jymyn vaikeudeksi finaaleissa olivat koituneet ykköskärjen toimimattomuus, kun kentällemenossa oli vaikeuksia. Ykkösenä pelannut Hartikainen kaipasi rinnalleen lisää etenijöitä Komulaisen eteen, mutta nuoren ja kokemattoman jokerikaksikon Niko Korhonen-Jarkko Tuikka edesottamukset saivat jo Pron studioselostajatkin hyvin epäileviksi. Monet monet palaset näyttivät Vimpelin mestaruusputken jatkolle suotuisia merkkejä, mutta palataan tuohon neljänteen finaaliin. Vimpeliläiset siirtyivät ottelussa jo 2-0 johtoon ja viimeistään tässä vaiheessa ei voi olla kuvittelematta niin ViVen pelaajien kuin ylesönkin makustelleen mielessä Pojan nostamista. Jakson lopulla esiin astui kuitenkin Jymyn pelinjohtaja Mikko Kuosmanen. Peliasetelma Jymyn sisäpelissä muuttui siten, että herrat Jani Komulainen ja Roope Korhonen saivat paikkansa. Numeronvaihtoepisodista näytti aluksi tulevan sekundaa, mutta lopputulos oli Jymyn kannalta ratkaiseva. Komulaisen ja Korhosen lyönneillä Jymy tuli kuin tulikin tasoihin ja toinen jakso alun dramaatisine etenkin Huuskosen jäätymisineen olikin sitten historiaa. Olin todistamassa viidettä finaalia Hiukassa ja vieläkin silmissä näkyy Komulaisen ensimmäisen jakson kolmosrajaleikkuri, joka naksautti selkärangan lopullisesti.Juhlimiset kentällä Poika kädessä ja jatkot Katinkullassa jättivät pysyvän muiston mieleen.
Tiedän ja tunnistan, että Jymyn menestys on vuosien saatossa synnyttänyt epämiellyttäviä tunteita pesistä seuraavien keskuudessa. Itse palaan kuitenkin aina tuolloin vuoteen 1990 jolloin tämä menestys saaga sai alkunsa ja tuolloin seuraa ei noteerannut vielä kukaan. Nyt kolmatta vuosikymmentä käyvä Jymyn systemaattinen ja pitkälle hiottu kokonaisuus on osoitus ennen kaikkea pitkäjänteisyydestä, vahvuuksien ylläpitämisestä ja aidon pesäpallokulttuurin vaalimisesta. Suon mielelläni mestaruuksia muille, koska tiedän mitä se voi parhaimmillaan luoda. Toivon, että laji jatkaa suosion kasvattamistaan ja mm. tänään ratkeava ViVe-PattU -sarja on siihenkin mitä hienoin mahdollisuus.
Pesis on ihmeellinen laji !
Edit: lisäyksiä kursivoituna