Perustoimeentulon turvan tason määrittelyssä otetaan huomioon yhteiskunnan taloudelliset voimavarat. Nyt ollaan esimerkiksi kestämättömällä tasolla kaikella tavalla, ja oikeastaan vain se seikka, että työmarkkinoiden ajatellaan korjaavan "itse itsensä" tulevan kaikentasoisen työvoiman ylikysynnän vuoksi on estänyt sen, ettei radikaaleihin muutoksiin ole Lipposen hallitusten tapaan lähdetty. Toisaalta tiedetään, että jos kaikki maailmalla menee päin prinkkalaa (niin sanottu double-dip), niin mitkään meidän toimemme täällä eivät riitä "varautumiseksi", sitten aletaan todellakin purkamaan koko yhteiskuntaa, ei vain julkista sektoria.
Indeksiin on muuten sidottu:
1) kansaneläke ja sen perusosat
2) rintamalisät
3) perhe-eläkkeet
4) eläkkeensaajien asumistuki
5) lapsen hoitotuki, vammaistuki ja eläkkeensaajien hoitotuki
6) lääkkeiden yms. vuotuinen omavastuuosuus
7) peruspäiväraha, työmarkkinatuki, koulutuspäiväraha ja kuntouttamistuki
8) toimeentulotuki (perusosa)
9) sotilasavustus
10) sairausvakuutuksen päivärahan perusteet
11) nuorten kuntoutusraha
12) lapsilisä
13) lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuki
14) yleinen asumistuki
Muutamia mainitakseni. Kysymys on siitä, että jos vaikka perussuomalaisella on hyvä tahto ja maailmanrauha mielessään, niin miten perussuomalainen osaa luovia tuossa viidakossa, että voisi edes teoriassa edistää mahdollisten äänestäjiensä etua? Emmehän me edes tiedä, että mikä on äänestäjien etu ja että pitäisikö eduskuntaan suhtautua jonakin edunvalvontaorganisaationa? Missä on humaanisuus, missä on sivistys?
Perusturvan ja viimesijaisen toimeentuloturvanosalta ei ole olemassa yhtä taikatemppua. Ei vaikka vihreät näin esittävät. Miten hommaan saadaan lisää järkeä, liittyy turvan tarveharkinnan kehittämiseen, etuusjärjestelmien keskinäiseen ja työelämään yhteensovittamiseen, turvan kannustavien elementtien lisäämiseen ja myös vastikkeellisuuden lisäämiseen. Passiivisuuteen johtavat, ongelmia kroonisoivat elementit on poistettava. Leipäjonot ovat huonointa kuviteltavissa olevaa sosiaaliturvaa.
Tiettyjä perusetuuksia on myös korotettava ja koko lastenhuollon konseptia olisi mietittävä uudestaan, mutta moniongelmaisuuden oikeaksi ratkaisemiseksi on toimittava ihan eri päässä, koulutukseen ja työelämään panostamalla.
Opintososiaalisten etuuksien osalta on todettava, että opintotuen reaalinen ostovoima on mitä se on, mutta opintojakaan ei ole tarkoitettu elinkeinoksi. Vaikka sivistyksen hankkiminen onkin hyvä asia myös sivistyksen itsensä takia (että ymmärtäisi sosiaaliturvajärjestelmästä edes jotakin), niin heikoimmassa asemassa elämänhallintansa takia opiskelijat eivät tässä yhteiskunnassa ole. Opiskeleminen pitää ymmärtää sijoitukseksi tulevaisuuteen yksilön omasta näkövinkkelistä, ei viihteeksi. Kannustavat elementit opiskelussa olisivat jo nykyjärjestelmässä kyllä kunnossa, kunhan työmarkkinat vain vetävät ja väärille aloille kouluttamiseen puututaan entistäkin voimallisemmin. Yksi tekijä tässä oli yliopistouudistus, joka muuttaa vuosikymmenten aikana paikalleen jämähtäneet asenteet varmemmin kuin kevät seuraa talvea.
