Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Antti Rinne kertoi aiemmin lauantaina julkaistussa Uutissuomalaisen haastattelussa olevansa huolissaan suomalaisen äärioikeiston liikehdinnästä.
www.hs.fi
Rinteeltä täysin kuranttia analyysia. Käytännössä tuon huolen allekirjoittavat kaikki muut paitsi perussuomalaiset.
Halla-ahon taktiikka tulee hyvin esille tuosta haastattelusta. Puran sen nyt osiin (avainkohdat korostettu ja selitetty alle):
Halla-aho kuvaa Rinteen vihjailuja ala-arvoisiksi.
”Kun puhutaan vastakkainasettelun välttämisestä ja luottamuksesta kansanvaltaisiin instituutioihin, niin pidän aika huolestuttavana [1] sitä, että perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja [2] kyseenalaistaa laillisia tavoitteita laillisesti edistävän oppositiopuolueen[3] legitimiteetin ja vihjailee, että kyseinen puolue ja sen puoli miljoonaa äänestäjää[4] edustaisivat jonkinlaista ääriliikettä”, Halla-aho sanoi Uutissuomalaiselle lauantaina päivällä.
Halla-aho sanoo tietävänsä, että Rinteellä ”joskus suu juoksee ajatuksen edellä” [5].
”Tässä mielessä jätän ehkä nämä hänen ala-arvoiset vihjailunsa omaan arvoonsa [6], joka on erittäin vähäinen, enkä kommentoi niitä sen enempää.”
1. Käännä muiden huoli omaksi huoleksesi; sen sijaan, että pelättäisiin äärioikeistoa, pitäisi pelätä Antti Rinteen puheita.
2. Vetoa väitteen esittäjän asemaan; oikeastaan hän ei saisi tästä asemasta arvostella ketään.
3. Vetoa legitimiteettiin; koska jokin taho toimii lain näkökulmasta oikein, sitä ei voi syyttää esim. moraalin nojalla.
4. Muistuta, että puolellasi on paljon ihmisiä; suuret ihmisjoukot eivät voi olla väärässä.
5. Langeta epäilys puhujan uskottavuudelle; Rinne on aiemmin puhunut höperöitä, joten häneen ei voi luottaa.
6. Jätä kommentoimatta itse aihetta, sillä muuten joutuisit ottamaan kantaa asiaan, joka on kannaltasi epäedullinen.
Eli taaskaan ei saatu kuulla yhden ainutta varsinaista argumenttia, jolla Halla-aho kommentoisi yhteiskunnallisesti tärkeää aihealuetta. Sen sijaan saatiin kuulla näennäisesti älykästä saivartelua sekä semanttista kikkailua, jolla huomio vietiin toisaalle.
Halla-aho on samanlainen keskustelija kuin Jordan Peterson: nokkela väistelijä, joka reagoi vastapuolen argumentteihin jonkinlaisina henkilökohtaisina hyökkäyksinä, jotka on välittömästi kontrattava.
Sama on toistunut kaikissa haastatteluissa ja vaaliväittelyissä. Halla-aholle on tärkeää ennen kaikkea se, ettei häntä saa kiinni valheesta. Se on itse asiassa yllättävänkin helppoa, kunhan ei sano mitään konkreettista. Pelkkä olosuhteiden kuvailu ja akateeminen asioiden pyörittely jättää aina pakoreitin; syytetty voi esimerkiksi kyseenalaistaa syyttäjän uskottavuuden tai väittää, että hän ei kysy relevantteja kysymyksiä. Aina pääsee karkuun.
Jos Halla-aholta kysyy konkreettisia talouspoliittisia toimia, hän saattaa puhua ensimmäiset kaksi minuuttia siitä, kuinka Suomen taloudella voisi itse asiassa mennä vielä huonommin, mikäli vihreät saisivat päättää. Jos häneltä kysytään ratkaisua soteen, hän saattaa todeta, että sote liittyy itse asiassa budjettipolitiikkaan, joka taas liittyy maahanmuuttoon, jota oikeastaan pitäisi kitkeä. Koskaan ei päästä niihin varsinaisiin ehdotuksiin. Tai jos päästäänkin, niin ne ovat ympäripyöreitä latteuksia.
Tiedän, että moni pitää Halla-ahoa älykkäänä. Voin hyväksyä, että Halla-aho on jokseenkin taitava sanankäyttäjä ja nopea reagoija; hänellä on siis monia poliitikolle hyödyllisiä ominaisuuksia. Hän on kuitenkin erittäin kaukana ominaisuudesta, jota kutsuisin viisaudeksi. Siihen tarvitaan sivistystä, sosiaalista tunneälyä, elämän tuomaa kokemusta ja empatiaa.
