Pelitapakeskustelu

  • 604 976
  • 4 156

Cobol

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalainen jääkiekko
Se on tavallaan ihan mielenkiintoinen ajatusleikki jos antaisi matsiin vain otsikkotason ohjeen/ohjeet ja pelaajat itse valitsisivat aina harjoitelluista kuvioista ne parhaat. Päävalmentajan tehtäväksi jäisi silloin ainoastaan katsoa, että fokus on oikeissa asioissa.

Meinaatko että näin ei jo toimittaisi? Merkittävä osa kiekkojoukkueista ja valmentajista toimii juuri näin. Lyhyt kommentti koska telefooninäppis.
 

Wäinö#16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Ducks, Red Wings, Griffins
Pitäisi ensin ihan oikeasti selventää mitä tarkoitetaan reagointipelillä ja rohkealla tai nopealla reagoinnilla. Mulla on sellainen arvaus että niiden perään huutelee ennen kaikkea ne jotka eivät joko ymmärrä kiekosta pelitapamielessä riittävästi tai seuraa kiekkoa riittävästi. Jos katsotaan maailman parhaiden seurajoukkueiden peliä erittäin ratkaisevassa tappioasemassa, niin eihän ne pelaa rohkeammin ja nopeammin. Siis todellisuudessa. Ne pelaavat juuri päinvastoin eli kiekkokontrollia enemmän korostaen, viivelähdöt, jätöt omallakin alueella ja useita pakki-pakki syöttöjä joilla haetaan oikeaa hetkeä iskeä oikealla tavalla vaikka aika on loppumassa.

Tarkennan vielä mitä itse tarkoitan rohkeammalla reagoinnilla. Tarkoitan sillä yksinkertaisesti sitä, että kiekkokontrolli ei ole itsetarkoitus, joka pahimmillaan johtaa jatkuvaan kulmissa pyörimiseen ja pelin ulkopuolella hyrräämiseen, vaan että kun tilaisuus avautuu hyvään hyökkäykseen, uskalletaan käyttää tilanteet hyväksi. Luotetaan omaan intuitioon ja uskalletaan pelata selkäytimestä. Toki sinne selkäytimeen on hyvä saada myös ne pelimallit, joissa tarvittaessa osataan palauttaa, eikä pusketa alivoimaisia hyökkäyksiä väkisin. Näen, että parhaat NHL-joukkueet pyrkivät juuri tähän. Pelataan fiksusti, mutta myös uskalletaan pelata suoraviivaisesti ja intuitiolla pienistäkin väleistä ja siten luoda puolustukselle painetta ja luoda maalipaikkoja. Jos joukkueella on paljon yksilötaitoa, niin paras hyöty siitä saadaan rohkeasti haastamalla ja ikään kuin pakottamalla vastustaja koko ajan varpailleen.

Kun katsotaan nyt Suomen maajoukkuetta, niin Jukka Jalosella on toki omat huikeat ansionsa ja toki oppimisprosessi vaati pelaajille suurta ajatusmallien muutosta. Ehkä osin Jalonen epäonnistui filosofiansa sisäänajamisessa, etenkin NHL-pelaajien suuntaan, mutta kommenttien perusteella myös monelle europelaajalle, etenkin maajoukkueuran alussa, mutta joka tapauksessa uutta ajatusmallia ajettiin varsin menestyksellisesti sisään. Toki varmasti Jalonen kehittyi myös opettajana maajoukkueuransa aikana ja mielestäni homma tuntui sujuvan koko ajan paremmin. Sinänsä sääli, että projektia ei jatkettu vielä Sotsiin asti.

En usko, että Westerlund tulee muuttamaan Jalosen isoja periaatteita kovinkaan radikaalisti, vaikka retoriikka onkin hivenen erilaista. Kiekkoa kuitenkin pyritään pitämään omalla joukkueella ja vältetään alivoimaisia hyökkäyksiä. Ehkä viivelähtöjä tullaan näkemään aiempaa vähemmän. Nyt kun kiekkokontrolliteot löytyvät jo aika hyvin suomalaispelaajien työkalupakista, on hyvä keskittyä hyökkäyspelin tehokkuuden lisäämiseen.
 
Suosikkijoukkue
Suomi
Chicago vs Boston, Game 6 ja Stanley Cupin finaalit mallia 2013. Chicago on tappiolla ottelussa 1-2 ja pelikello on jo ylittänyt 58 minuutin rajan.
Tai on juuri ylittämässä. Vaihdon alussa, aloituksessa, kellossa on 2:14 jäljellä.

Jos nyt uskotaan näitä ”rohkeammin” ja ”nopeammin” juttuja niin Chicagon pitäisi ”reagoida nyt nopeasti ja rohkeasti” jotta päästään ”nopeasti ja rohkeasti” Bostonin puolustusalueelle ja rakennetaan maalipaikkaa. Mutta mitä tekeekään Chicago?
Kun itse asettaa väitteen, se on helpompaa kumota.

Joukkue lähtee ottelun lopulla, tappiolla ollessaan hyökkäykseen omalta alueeltaan hitaalla pakki-pakki syötöllä oman maalin takaa. Ei mitään kiirettä, joten seuraava syöttö on pakki-pakki, nyt oman maalin edestä. Vieläkään ei näy paikkaa oikealle avaukselle Bostonin ryhmittäessä jo keskialueen joten kolmas syöttö omalla alueella on pakki-pakki. Sitten tapahtuu, neljäs syöttö on suhteellisen lyhyt pakin avaus keskustaan josta lähdetään rakentamaan maalitilannetta. Tilanne tulee, ei maalia.
Tai sitten Roszival laittaa huonon syötön selän takaa toiseen kulmaan, missä Keith ei ole enää odottamassa syöttöä, vaan joutuu hakemaan sen sieltä. Keith lähtee saman tien ylöspäin, mutta hyökkääjien haku on pielessä - ja kaista tukossa - koska he odottivat syöttöä Roszivaltilta toiselta puolelta. Keith levittää takaisin Roszivalille, mutta se, että Roszival antaa kiekon takaisin Keithille näyttää kakkosratkaisulta, koska kaksi hyökkääjää hakee ihan Roszivalin viereen, tarjoten syöttöpaikkaa, mutta kiekko ei tule. Keithin syöttö menee muuten oman siniviivan alta metrin vastustajan siniviivan yläpuolelle, eli koko keskialueen yli.

Aikaa on vähän yli minuutti ja taas lähdetään omalta alueelta. Mutta miten? Nopeasti – aikahan loppuu? Rohkeasti – aikahan loppuu? Ei, ei ja ei. Chicago lähtee erittäin, erittäin hitaasti. Pakki hakee hitaasti kuin valuen luistellen eteenpäin avaussyöttöä keskustaan mutta se on tukossa joten hän nousee kiekon kanssa omalle siniselle ja antaa jätön taakse. Loppu on historiaa. Chicago tasoittaa pelin harkitulla pelaamisella (ja totta kai itse maalissa on myös onnea) kun vähän yli minuutti on jäljellä lukemiin 2-2.
Niin, Boston heittää kiekon päätyyn ja Keith hakee sen sieltä, mutta tietää, ettei ole kiire, koska joukkueilla on vaihto kesken. Hän hakee kiekon, kiertää maalin - ei jää odottelemaan maalin taakse - nostaa pelin viivan tuntumaan ja takaa tulee Kane, joka (jälleen kerran) vie kiekon sisään kuljettamalla sen ensin koko keskialueen yli. Maalin synnyn kannalta ratkaisevaa on Chicagon kulmapeli. (Keith esimerkiksi ajaa hyvin syvään auttamaan).

Joukkue voittaa ottelun lopulta 3-2 ja tämä tapahtui vielä varsinaisella peliajalla.
Ja se maali lähti siitä, että Hjalmarsson piti oman viivan, nimenomaan ei kääntynyt alaspäin, vaan nosti kiekon rystyllä nopeasti keskialueelle. Eli mitä opimme?

Pointti tässä on se, että Chicago ei missään vaiheessa ollessaan tappiolla aivan ottelun lopussa muuttanut pelitapaansa ”rohkeammaksi” tai ”nopeammaksi” vaan hidasti sitä entisestään.
Ymmärrän, että käytit loppuhetkiä esimerkkinä, mutta ei Chicago näyttänyt peliään hurjasti hidastaneen.

Voi sanoa että pelaaminen kiekkokontrollin mukaan sen sijaan että olisi ajan käydessä todella vähiin pelattu nopeasti (riski pitkästä kiekosta) tai heitetty vaan kiekko Bostonin kulmaan tai ristikulmaan, osoittautui oikeasti teoksi.
Aika ei ehtinyt käydä "todella vähiin", sillä esimerkiksi Crawford lähtee maalilta, kun Kane vie kiekon alueelle. Kellossa on silloin 1:28 jäljellä. Se on jääkiekossa paljon, vai mitä?

On vaikea katsoa paria vaihtoa ja vetää siitä suuria johtopäätöksiä. Patrick Kane kuljetti kiekon samalla tavalla omalta siniviivalta päätyyn ainakin puolen tusinaa kertaa samassa ottelussa. Tietysti, jos tietää oikean vastauksen ennen kuin esittää kysymykset, analyysi on helpompaa.
 

Cobol

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalainen jääkiekko
Jukka Jalonen halusi kontroloida pelaamista selvästi Westerlundia enemmän. Hänen johtamisfilosofiansa nojasi vahvoihin rakenteisiin, pelitapaan, johonka pelaajat sijoitettiin. Westerlund taas luottaa pelaajiin selvästi enemmän, hän rakentaa pelitapaa enemmän pelaajalähtöisesti.

Näistä kahdesta valmentajasta Westerlund on Jaloseen verrattuna kontrollifriikki. Jo yksin sen takia Westerlund ei ole ns. pelaajalähtöinen valmentaja jos sillä tarkoitetaan yksilön erityisosaamisen ja kehitystarpeiden huomioimista sekä päivittäisessä valmennuksessa, pelaajavalinnoissa että joukkueen pelaamisessa. Tiivistäen: jokainen valmentaja on ja kukaan ei ole pelaajalähtöinen valmentaja. Erot Westerlundin ja Jalosen pelitavassa ovat muualla. Palataan siihen aikanaan. Lyhyt kommentti telefooninäppiksen vuoksi.
 

Cobol

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalainen jääkiekko
On vaikea katsoa paria vaihtoa ja vetää siitä suuria johtopäätöksiä.

Kerroin sen miten Chicago pelasi loppuhetket. Ne voi jokainen katsoa videolta ja vetää sitten johtopäätöksen pelasiko Chicago kuten kerroin vai ei. Pointtihan ei ollut miten maalit lopulta syntyivät vaan se miten Chicago omalta puolustusalueelta lähdöissä pelin rakensi ollessaan 1-2 tappiolla ottelun lopussa.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Näistä kahdesta valmentajasta Westerlund on Jaloseen verrattuna kontrollifriikki. Jo yksin sen takia Westerlund ei ole ns. pelaajalähtöinen valmentaja jos sillä tarkoitetaan yksilön erityisosaamisen ja kehitystarpeiden huomioimista sekä päivittäisessä valmennuksessa, pelaajavalinnoissa että joukkueen pelaamisessa. Tiivistäen: jokainen valmentaja on ja kukaan ei ole pelaajalähtöinen valmentaja. Erot Westerlundin ja Jalosen pelitavassa ovat muualla. Palataan siihen aikanaan. Lyhyt kommentti telefooninäppiksen vuoksi.

Jalosen johtamiseen kuului valmiin pelitavan tuominen joukkueelle, kun taas Westerlund rakentaa pelitapaa enemmän pelaajien kanssa. Olen tehnyt nämä päätelmät mediassa olleiden haastetteluiden ja juttujen perusteella, pidätän oikeuden muuttaa mielipidettäni, mikäli uutta tietoa ilmenee.
 

Cobol

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomalainen jääkiekko
Jalosen johtamiseen kuului valmiin pelitavan tuominen joukkueelle, kun taas Westerlund rakentaa pelitapaa enemmän pelaajien kanssa.

Molemmat valmentajat tuovat valmiin pelitavan joukkueelle. Westerlund on ehkä Suomen paras puolutsuspään valmentaja. Ja vaativin. Vittuilua tulee heti jos ei toimi. Hän kuitenkin epäonnistui Jokereissa hyökkäysvalmentamissa ja kertoi itse syyksi "loukkaantumiset ja kädettömyyden" kun muutti hyökkäyspään pelaamisen jo viimeisen kautensa alkuopuolella. Kirjoitin siitä heti kun se tapahtui Jatkoaikaan Westerlundin kommentteineen ja löytyy varmasti haulla. Jos Westerlund olisi kysellyt asiasta pelaajilta, he olisivat seisoneet aiemman takana. Nyt vaan luodaan myyttiä Westerlundista jonain pelaajalähtöisenä hymyilevänä kiekkoguruna.
 

J.Grönvall

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Newcastle United, Philadelphia Eagles
Jukka Jalonen halusi kontroloida pelaamista selvästi Westerlundia enemmän. Hänen johtamisfilosofiansa nojasi vahvoihin rakenteisiin, pelitapaan, johonka pelaajat sijoitettiin. Westerlund taas luottaa pelaajiin selvästi enemmän, hän rakentaa pelitapaa enemmän pelaajalähtöisesti.

Jalosen mallissahan oli sellainen paradoksi, että hän pelikirjavalmentajana halusi pitää tiukat raamit pelille mutta samaan aikaan pelaajilta vaadittiin nimenomaan voimakasta reagointia ja pelitilanteen tunnistamista, jotta se pelitapa olisi toiminut parhaiten. Eli siinä oli tällainen, sanotaanko nyt westerlundilainen, ulottuvuus myös olemassa.

Tästähän voi perustellusti vetää kahta eri linjaa: 1. Syy oli Jalosen joka halusi peluuttaa liian "vaikeaa" jääkiekkoa, 2. Syy oli pelaajien joiden peliäly ei riittänyt puhtaaseen reagointijääkiekkoon.

Täytyy kuitenkin muistaa, että Suomi voitti maailmanmestaruuden Jalosen opeilla, joten täysin opetettavissa ja opittavissa se pelikirja on, sehän on kuitenkin erittäin looginen loppujen lopuksi.

Mitä tulee taas mm. kevään MM-kisoihin niin siellä taas näkyi selvästi se, että kun ihan ykköspelaajamme eivät olleet mukana niin juuri tässä reagointipelissä jäimme jälkeen. Ja tämä tapahtui vielä niin, että hyökkääminen kärsi ja esimerkiksi Venäjää vastaan joukkue pelasi niin kuin sitä oli nuorena opetettu, puolusti ja vastahyökkäsi.

Tämä on keskeinen asia ymmärtää kritiikkiä esitettäessä, eli kuinka paljon ongelmat kulloinkin johtuvat pelaamiseen laadusta (= pelaajien suoritukset) ja kuinka paljon taas pelikirja (= pelin teoria). Jos vika on pelikirjassa niin silloinhan se pelin logiikka ei toimi ja se näkyy kentällä parhaiten pelin virtauksessa. Jos kyse on pelaamisen laadusta niin tällöinhän jo yksi heikko syöttö (tai väärä syöttö) aiheuttaa jo kumulatiivisen efektin.

Tästä syystä eri pelitapoja vertailtaessa on lähdettävä siitä oletuksesta, että pelaamisen laatu on kunnossa. Koska vain tällöin päästään näkemään se logiikka eli mitä haetaan.

Eli nyt teoriatasolla voi miettiä sitä miten pelin virtaus muuttuu tässä Westerlundin näkemyksessä vs. Jalosen 2013-pelissä. Miten hitaiden ja viivelähtöjen radikaali vähentäminen muuttaa peliä ja mitä vaatimuksia se asettaa esim. tälle reagoinnille. Onko palautuksen jälkeinen vaihtoehto aina nopea/puolinopea ja miten esimerkiksi viisikko pysyy kasassa jos ajatellaan, että tämä tilanne toistuu usein?

TosiFanin näkemyksen mukaan pelin kategorinen nopeuttaminen vaatii nopeampaa reagointia (tilanteen tunnistamista). Itse koen taas niin, että TosiFanilla on tässä looginen ajatteluvirhe, tai sitten hän ymmärtää reagoinnin niin eri tavalla, että tästä ei tolkun keskustelua saa aikaan.

Minusta taas vaihtoehtojen pudottaminen nimenomaan helpottaa (ja "hidastaa") reagointia pelkästään jo siksi, että vaihtoehtoja on vähemmän. Olen tässä ajattelussa ehkä hivenen enemmän Westerlundin linjalla sikäli, että on aina parempi mitä vähemmän ratkaisumalleja annetaan. Onhan sielläkin hyvin todennäköisesti harjoitellut kuviot taustalla, eli mitään selkäydinjääkiekkoa (pihahöntsyä) se ei sentään ole.

Siinähän on tavallaan se, että vaikkapa nyt puolustaja hakee kiekkoa omista selkä kentälle päin ja samalla vähän kurkkii olan yli, että tuleeko painetta. Tästähän on verrattain helppoa jatkaa peliä jos tiedät, että vaihtoehtoja on kaksi, eli levität pakki-pakin ja ylös, tai käännät itse suoraan ylös.

Samoin hyökkääjän pitäisi pystyä käytännössä samalla haulla olemaan aina oikeassa rytmissä.

Jalosen pelitapa ei ole saanut kaikkien suomalaisten huippupelaajien varauksetonta hyväksyntää, mikä näkyi ja kuului edellisten olympilaisten aikana. Nyt valmentajana on pelaajalähtöinen Westerlund, jonka pelitapa on selkeästi erilainen.

Pitääkö valmentajan miellyttää pelaajia? Ei tietenkään, mutta ei pidä myöskään polttaa siltoja, tyytymättömästä huippupelaajasta ei ole valmentajalle hyötyä. Ja menestyäkseen olympialaisissa Suomi tarvitsee jokaisen huippupelaajan ja heille sopivan pelitavan.

Vancouverin osalta pääsemme toiseen mielenkiintoiseen aiheeseen. Itse koen, että silloinen kritiikki oli tavallaan kulttuurien tai sukupolvien yhteentörmäyksen seurausta. Vanhan liiton huippupelaajamme eivät olleet maajoukkueessa kenties tottuneet Jalosen valmennustapaan ja pelikirjakeskeiseen lähestymiseen. Pelaajat jollain tavalla kapinoivat (onko tämä sitten yleensä edes pelaajan tehtävä...).

Toisaalta näen itse, että uuden aallon pelaajista esimerkiksi Mikko Koivu edustaa jo ihan erilaista ajattelutapaa ja 2011 nähtiin sekin, että hän oli valmis sitoutumaan Meidän peliin täysin. Nyt kun väistämättä vanha sukupolvi poistuu areenoilta niin kannattaako heidän mölinöitään määräänsä enempää kuunnella, vai keskittyä siihen mitä uusi sukupolvi on mieltä?

Lienee selvää, että myös NHL:ssä on tapahtunut ja tulee jatkossakin tapahtumaan muutosta ns. modernimpaan suuntaan mikä taas muokkaa myös näistä pelaajista erilaista. Teemu Selänne, Saku Koivu, Olli Jokinen ja muut ovat jo pitkälle 90-lukulaisia pelaajia ja tottakai heidän ajattelussaan heijastelee se miten heille on jääkiekkoa opetettu.

Monesti kriitikot sanovat, että juuri tämän Meidän peli ja sen "kannattajat" sortuvat yhden totuuden toitottamiseen mutta esimerkiksi juuri Jokisen ja Selänteen lausunnot kielivät tasan samasta ajattelusta, eli siitä, että olisi olemassa vain yksi "oikea" jääkiekko.
 
Viimeksi muokattu:

J.Grönvall

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Newcastle United, Philadelphia Eagles
Meinaatko että näin ei jo toimittaisi? Merkittävä osa kiekkojoukkueista ja valmentajista toimii juuri näin. Lyhyt kommentti koska telefooninäppis.

Ajattelin sen niin, että valmentaja antaisi vain ohjeen: "Tänään voitetaan tilaa". Loppu tapahtuisi puhtaasti tilanteiden tunnistamisella ja oikealla reagoinnilla.

Siitä olen samaa mieltä, että matsin aikana "valta" luovutetaan pelaajille ja pakkokin on, koska he siellä kuitenkin ratkaisut tekevät. Oikeat ja väärät.
 

Fordél

Jäsen
Jalosen mallissahan oli sellainen paradoksi, että hän pelikirjavalmentajana halusi pitää tiukat raamit pelille mutta samaan aikaan pelaajilta vaadittiin nimenomaan voimakasta reagointia ja pelitilanteen tunnistamista, jotta se pelitapa olisi toiminut parhaiten. Eli siinä oli tällainen, sanotaanko nyt westerlundilainen, ulottuvuus myös olemassa.

Tästähän voi perustellusti vetää kahta eri linjaa: 1. Syy oli Jalosen joka halusi peluuttaa liian "vaikeaa" jääkiekkoa, 2. Syy oli pelaajien joiden peliäly ei riittänyt puhtaaseen reagointijääkiekkoon.

Täytyy kuitenkin muistaa, että Suomi voitti maailmanmestaruuden Jalosen opeilla, joten täysin opetettavissa ja opittavissa se pelikirja on, sehän on kuitenkin erittäin looginen loppujen lopuksi.

Jalosen pelitapa oli varmasti haastava, koska pelitapa perustui tosiaan korostetusti reagointiin. Vei muutaman kauden ennen kuin saatiin niin yksilöt kuin koko viisikko tunnistamaan tilanteet ja reagoimaan niihin Jalosen pelitavan mukaisesti sekä yhtenäisesti. Haastavuutta lisäsi se, että Jalonen ei ollut maajoukkueuransa alkutaipaleilla erityisen karismaattinen valmentaja ja johtamistaidoissa oli paljon kehitettävää. Oli varmasti vaikea sitouttaa etenkin kokeneempia pelaajia pelitapaan.

Mielenkiintoinen kysymys onkin, että jos Jalonen olisi lähtenyt Leijona-taipaleelle yksinkertaisemmalla pelitavalla, jossa pelaajalle olisi annettu valmiimmat ratkaisut, olisiko tulosta tullut nopeammin? Entä olisiko tällainen pelitapa sitten riittänyt maailmanmestaruuteen asti? No onneksi liitossa oltiin kärsivällisiä. Uskottiin omaan ja käsittääkseni vähän muita erilaiseen tekemiseen. Kun Jalonen kehittyi itse valmentamisen eri osa-alueilla, sai taustatukea entistä monipuolisemmasta valmennusryhmästä ja pelaajat sisäistivät yhä paremmin Jalosen pelitavan, alkoi Jalosenkin pelitavalla tulla tulosta. Kaikki huipentui lopulta maailmanmestaruuteen.

Jalosen mestaruuteen huipentuneesta ajanjaksosta kehkeytyi kaiken kaikkiaan hieno kehitysprosessi, josta on vaikea erottaa pelitavan ja muiden osa-alueiden merkityksiä. Näen niiden tässäkin kohdin kietoutuvan tiukasti yhteen.
 
Suosikkijoukkue
KalPa
Minä nään jopa jotain järkeä Westerlundin pelitavassa. Erkkahan on projektihommissa kun Sotshiin on pakko hilata vielä kerran vanhojen äijien porukka koska Suomelta puuttuu ainakin yksi sukupolvi laadukkaita pelaajia.

Nämä Selänteet ja Timoset kun ei vaan osaa meidän peliä, ja siksi piti ottaa Erkka hoitamaan kisat vanhojen ukkojen kanssa ja silloin on pakko pelata pelitapaa joka konkareilla on selkäytimessä.

Tässä pelitavassahan on vaan se ongelma, että kun tulee vastaan parempien pelaajien joukkue, ei Suomella ole pelitavallista asetta jolla pitää kiekko itsellä ja ottaa pelin hallinta itselle. Esim olympialaisissa Venäjää vastaan ei ole minkäänlaista saumaa jos pelataan koko ajan pystyyn ja Venäjän taitureita ei saada turhautumaan kiekottomuuteensa näillä paljon vihatuilla hitailla lähdöillä ja palautuksilla jotka kuuluvat meidän peliin.

Sinällään on kyllä mielenkiintoista nähdä millä pelitavalla maajoukkue pelaa kun K. Jalonen astuu remmiin.
 

J.Grönvall

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Newcastle United, Philadelphia Eagles
Jalosen pelitapa oli varmasti haastava, koska pelitapa perustui tosiaan korostetusti reagointiin. Vei muutaman kauden ennen kuin saatiin niin yksilöt kuin koko viisikko tunnistamaan tilanteet ja reagoimaan niihin Jalosen pelitavan mukaisesti sekä yhtenäisesti. Haastavuutta lisäsi se, että Jalonen ei ollut maajoukkueuransa alkutaipaleilla erityisen karismaattinen valmentaja ja johtamistaidoissa oli paljon kehitettävää. Oli varmasti vaikea sitouttaa etenkin kokeneempia pelaajia pelitapaan.

Haastavuus alkaa tulla nimenomaan tuossa, että perusasioiden oppimisen jälkeen se pelin kehittäminen alkaa vaatia enenevissä määrin pelaajien oikeita ratkaisuja. Ja tämä taas jatkaen parantaa pelinopeutta ja sellaista tietynlaista valmiutta reagoida oikein jokaiseen tilanteeseen, viisikkotasolla.

Ja vastaavasti tämä reagointi luo viime kädessä pelin virtausta jota ylläpitämällä hallitaan peliä. Kollektiivi luo sen kaiken mutta toimiakseen se vaatii koko ajan saumatonta yhteistyötä yksilöiltä.

Mielenkiintoinen kysymys onkin, että jos Jalonen olisi lähtenyt Leijona-taipaleelle yksinkertaisemmalla pelitavalla, jossa pelaajalle olisi annettu valmiimmat ratkaisut, olisiko tulosta tullut nopeammin? Entä olisiko tällainen pelitapa sitten riittänyt maailmanmestaruuteen asti?

Ihan valideja kysymyksiä molemmat. Itse näen, että Jalonen on dogmaatikko ja haluaa, että jääkiekkoa pelataan tietyllä tavalla. Hänen ajattelussaan on 2000-luvun alusta asti korostunut hyökkääminen ja jääkiekon "pelaaminen". Kontrastihan oli räikeimmillään silloin vuosituhannen vaihteen prosenttilätkän aikakautena.

Jälkimmäiseen sanoisin, että ei olisi riittänyt. Jalonen oli hyvä muutos siihen kohtaan, selkeästi erilainen kuin vaikkapa edellinen menestysvalmentaja Erkka Westerlund tai hänen edeltäjänsä Raimo Summanen.

Jalosen mestaruuteen huipentuneesta ajanjaksosta kehkeytyi kaiken kaikkiaan hieno kehitysprosessi, josta on vaikea erottaa pelitavan ja muiden osa-alueiden merkityksiä. Näen niiden tässäkin kohdin kietoutuvan tiukasti yhteen.

Olen sen aiemminkin sanonut, että yksi suurimpia saavutuksia mitä Jukka Jalonen oikeastaan toi maajoukkuetason jääkiekkoon oli pelirohkeuden sisäänajo. Se Leijonajoukkue joka oli usein totuttu näkemään vähän varovaisena ja varman päälle pelaavana olikin loppuhetkillä ja finaalissa entistäkin rohkeampi ja aloitteellisempi.

Minusta juuri tuo seikka oli lopulta ratkaisevin maailmanmestaruuden voittamisessa. Jostain syystä samalle tasolle ei sittemmin enää päästy.
 

J.Grönvall

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Newcastle United, Philadelphia Eagles
Tässä pelitavassahan on vaan se ongelma, että kun tulee vastaan parempien pelaajien joukkue, ei Suomella ole pelitavallista asetta jolla pitää kiekko itsellä ja ottaa pelin hallinta itselle. Esim olympialaisissa Venäjää vastaan ei ole minkäänlaista saumaa jos pelataan koko ajan pystyyn ja Venäjän taitureita ei saada turhautumaan kiekottomuuteensa näillä paljon vihatuilla hitailla lähdöillä ja palautuksilla jotka kuuluvat meidän peliin.

Sinällään on kyllä mielenkiintoista nähdä millä pelitavalla maajoukkue pelaa kun K. Jalonen astuu remmiin.

Näin paperilla ajateltuna pelin kategorinen nopeuttaminen luo juurikin tuon ongelman, eli kun vastaan tuleva laatu paranee potenssiin niin miten Suomi vastaa siihen. Mehän jäämme myös huippupelaajien vertailussa pahasti jalkoihin ja onko oikea lähtökohta pelata Kanadaa ja USA:ta vastaan heidän omaa jääkiekkoaan?

Mutta, pieni kaukalo on eri ympäristö ja Jalosen pelikirjalla sellaisenaan olisi tullut ongelmia.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
...TosiFanin näkemyksen mukaan pelin kategorinen nopeuttaminen vaatii nopeampaa reagointia (tilanteen tunnistamista). Itse koen taas niin, että TosiFanilla on tässä looginen ajatteluvirhe, tai sitten hän ymmärtää reagoinnin niin eri tavalla, että tästä ei tolkun keskustelua saa aikaan.

Minusta taas vaihtoehtojen pudottaminen nimenomaan helpottaa (ja "hidastaa") reagointia pelkästään jo siksi, että vaihtoehtoja on vähemmän. Olen tässä ajattelussa ehkä hivenen enemmän Westerlundin linjalla sikäli, että on aina parempi mitä vähemmän ratkaisumalleja annetaan. Onhan sielläkin hyvin todennäköisesti harjoitellut kuviot taustalla, eli mitään selkäydinjääkiekkoa (pihahöntsyä) se ei sentään ole.

Siinähän on tavallaan se, että vaikkapa nyt puolustaja hakee kiekkoa omista selkä kentälle päin ja samalla vähän kurkkii olan yli, että tuleeko painetta. Tästähän on verrattain helppoa jatkaa peliä jos tiedät, että vaihtoehtoja on kaksi, eli levität pakki-pakin ja ylös, tai käännät itse suoraan ylös.

Samoin hyökkääjän pitäisi pystyä käytännössä samalla haulla olemaan aina oikeassa rytmissä...

Viime syksynä Karri Kivi antoi jonkun pelin jälkeen turhautuneena lausunnon, jossa hän kritisoi jatkuvaa puolustajien kiekottelua. Suurin syyllinen Kiven turhautumiseen oli pakkipari Uusitalo - Sammalkangas, jolla oli tuohon aikaan suuria vaikeuksia pelin avaamisen kanssa.

Uusitalon toiminta viime syksynä on mielestän erittäin hyvä esimerkki reagoinnin arkuudesta ja hitaudesta. Hänen pääasiallinen ratkaisu oli pakki - pakki syöttö, jota seurasi usein maalintaakse vetäytyminen. Joulun tienoilla Ässien pelaaminen muuttui ja lähdettiin pelkästään nopeasti. Keväällä palattiin askel takaisin ja lopullinen muotoutui. Kivi kertoi, että syksyllä Ässien pelaamisesta tuli liian arkaa ja hän halusi pelitavan muutoksella rohkaista pelaajia rohkeampiin ratkaisuihin.

Jos pelaajalla on vaihtoehtona ns. turva (palautus), niin on vaara että reagointi hidastuu ja ratkaisuista tulee arkoja. Näin kävi viime syksynä varsinkin Uusitalolle, hän vetäytyi toistuvasti maalin taakse vaikka hyökkääjät loivat hyvää syöttötarjontaa.

Ja korostan vielä yhtä asiaa, en ole kritisoinut Jalosen pelitapaa, kysymys on pohdiskelusta. Minusta hitaat lähdöt ja palautukset kuuluvat jääkiekkoon yhtenä vaihtoehtona.
 

Fordél

Jäsen
Olen sen aiemminkin sanonut, että yksi suurimpia saavutuksia mitä Jukka Jalonen oikeastaan toi maajoukkuetason jääkiekkoon oli pelirohkeuden sisäänajo. Se Leijonajoukkue joka oli usein totuttu näkemään vähän varovaisena ja varman päälle pelaavana olikin loppuhetkillä ja finaalissa entistäkin rohkeampi ja aloitteellisempi.

Minusta juuri tuo seikka oli lopulta ratkaisevin maailmanmestaruuden voittamisessa. Jostain syystä samalle tasolle ei sittemmin enää päästy.

Samaa mieltä ja korottaisin vielä toteamalla pelirohkeuden kasvattamisen etenkin hyökkäyspelaamisessa olleen Jalosen suurin anti. Etenkin hyökkäämisessä uskallettiin tehdä aloitteita eikä vain siinä kohtaa peli, kun peliä on pari minsaa jäljellä. Tällöin ei ole mitään muuta vaihtoehtoa eikä oikein mitään menetettävää, joten jopa suomalainen pelirohkeus taipui aloitteellisuuteen.

Jalosen kasvattaman pelirohkeuden myötä peliä uskallettiin pelata jo silloin, kun avaimet olivat vielä omissa käsissä, mutta samalla oli myös hävittävää. Tämä näkyy ehkä parhaiten siinä Bratislavan finaalin kolmannessa erässä, miksei jo Immosen 1-1 tasoituksessa. Eittämättä tämä seikka oli ratkaisevin maailmanmestaruuden voittamisessa.
 

erku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Jalosen pelitapa oli varmasti haastava, koska pelitapa perustui tosiaan korostetusti reagointiin. Vei muutaman kauden ennen kuin saatiin niin yksilöt kuin koko viisikko tunnistamaan tilanteet ja reagoimaan niihin Jalosen pelitavan mukaisesti sekä yhtenäisesti. Haastavuutta lisäsi se, että Jalonen ei ollut maajoukkueuransa alkutaipaleilla erityisen karismaattinen valmentaja ja johtamistaidoissa oli paljon kehitettävää. Oli varmasti vaikea sitouttaa etenkin kokeneempia pelaajia pelitapaan.

Mielenkiintoinen kysymys onkin, että jos Jalonen olisi lähtenyt Leijona-taipaleelle yksinkertaisemmalla pelitavalla, jossa pelaajalle olisi annettu valmiimmat ratkaisut, olisiko tulosta tullut nopeammin?

Jalosen ensimmäisellä kaudella Suomi voitti pitkän tauon jälkeen Euro Hockey Tourin kokonaiskilpailun. Toisena vuonna Suomi saavutti hienon pronssimitalin olympialaisissa. Molempina vuosina MM-kisoissa toki pelit jäivät puolivälieriin, mutta eipä se materiaalikaan ollut kaksinen, kun parhaat NHL-pelaajamme järjestään jäivät pois MM-kisoista. Vuoden 2011 kisoihin saatiin sitten kaksi huippupelaajaa NHL:stä eli Koivu ja Ruutu ja tulos oli sitten huikea. Joku voi nähdä, että Jalosen pelitapa kehittyi ja johtamistaidot paranivat, mutta itse näen suurimpana asiana sen, että vuosien 2009 ja 2010 MM-joukkueista Suomelta puuttui hyökkäyspäästä ratkaisuvoimaa ja toisaalta joukkueista puuttui myös karismaattiset johtajat tyyppiluokkaa Ville Peltonen, Saku Koivu, Mikko Koivu. Itse näen nuo asiat merkityksellisempänä kuin Jalosen kehitysvaiheen. Kyllä EHT:n kokonaisvoitto ekalla kaudella oli mielestäni jo näyttö siitä, että Jalonen kyllä kykenee menestymään heti ja pelikirja toimii.
 

Wäinö#16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Ducks, Red Wings, Griffins
Näin paperilla ajateltuna pelin kategorinen nopeuttaminen luo juurikin tuon ongelman, eli kun vastaan tuleva laatu paranee potenssiin niin miten Suomi vastaa siihen. Mehän jäämme myös huippupelaajien vertailussa pahasti jalkoihin ja onko oikea lähtökohta pelata Kanadaa ja USA:ta vastaan heidän omaa jääkiekkoaan?

Mutta, pieni kaukalo on eri ympäristö ja Jalosen pelikirjalla sellaisenaan olisi tullut ongelmia.

Pelataanko Sotsissa pienessä kaukalossa?

Täytyy muistaa, että 2006 Torinossa Westerlundin alaisuudessa Suomen pelitapa ei ollut kuitenkaan niin radikaalisti erilainen kuin Jalosen pelitapa. Suurimmat erot näiden valmentajien välillä syntyivät varmaankin ihan retoriikasta ja toimintatavoista. Westerlund osasi toimia paremmin huippupelaajien kanssa kuin mitä Jalonen ainakin vielä 2010. Pelitavoissa ei kuitenkaan ollut kovin merkittäviä eroja ihan Jukka Jalosenkaan mukaan.

Suomen vanhan polven pelaajat eivät ole mitenkään kategorisesti pelkän pystysuunnan pelaajia, vaan ovat pelanneet parinkymmenen vuoden aikana jo monenlaisilla pelityyleillä niin NHL:ssä kuin maajoukkueessa.

Nyt menneessä EHT-turnauksessa Suomi ei myöskään pelannut kategorisesti pystysuuntaan, vaikka peliä pyrittiinkin kääntämään aina tilaisuuden tullen. Kyse oli mielestäni nimenomaan tästä, että ne kääntöpaikat pyrittiin käyttämään tehokkaammin hyödyksi, eikä niin helposti palautettu alas kuin mitä ehkä aiemmin olisi tehty. Kriteereitä ylöspäin pelaamiselle oli siis höllennetty. Minusta tämä on ainakin hyvä ratkaisu etenkin harkkaturnauksessa. Saadaaan hyvin dataa siitä, kuinka näitä tilanteita pystytään käyttämään hyödyksi henkilökohtaisten taitojen suhteen ja pelaajat saavat myös rohkeutta yrittää vaikeampiakin ratkaisuja ja haastoja. Kriteereitä on sitten helppo tarvittaessa kiristää reagointimallien suhteen tilanteen niin vaatiessa. Toisin päin se on hankalampaa, jos koskaan ei olla edes yritetty.
 

Nwoke

Jäsen
Suosikkijoukkue
SAINTS salibandy, Spiral-liiga, Tampere
Jalosen pääidea on siis kehittää pelaajien pelinäkemystä ja opettaa tunnistamaan jokaiselle pelitilanteelle paras mahdollinen ratkaisu. On toisaalta hienoa, että Jalosen kaltainen valmentaja on ollut näkyvimmällä mahdollisella paikalla, mutta toisaalta voi hyvin kyseenalaistaa onko maajoukkue oikea paikka opettaa pelaajia tuolle ajattelutavalla, etenkin jos he ovat koko aikaisemman uran pelanneet aivan erilaista jääkiekkoa. Kaunis ajatus sekin, mutta vaikea yhtälö toteuttaa etenkin näiden hiukan isomman egon omaavien änäripelaajien kanssa.

Sitten ne turhanpäiväset löpinät sikseen ja itse pointtiin. Itse näkisin Jalosen arvokkaimman perinnön junioritasolla, en välttämättä itse jäällä jokapäiväisessa harjoittelussa, vaan tilanteissa jossa nuori jääkiekkoa harrastava pelaaja katselee hokia joko katsomosta tai telkkarin kautta. Katsomosta katseltuna, kun pelin eri tilanteet pystyy analysoimaan hieman paremmin ja jos tämä nuori kaveri alkaisi miettimään näitä eri ratkaisumahdollisuuksia peliä seuratessaan. Ei sieltä sohvalta tietenkään huipulle nousta, mutta uskon että sen pelinäkemyksen kehittäjänä se on yksi parhaista harjoituksista, jos vain tämä nuori oppisi hyvissä ajoin katselemaan pelin eri osa-alueita.

En ole valmentaja, mutta usein kuultu sanonta on että - tähtipelaajia kannattaa seurata - mikä onkin varmasti täysin totta. Mutta kuinka usein nyky juniorivalmentajat kehoittavat ja opettavat pelaajia seuraamaan näitä pelin eri osa-alueita ja nimenomaa erilaisten tilanteiden tunnistamista. En vaadi mitään päivittäisiä videopalavereja juniorijoukkueisiin, vaan ajattelutavan pienoista muuttamista. Moni junnu seuraa aktiivisesti miesten sarjoja ja uskon että niistä voisi nykypäivänä saada paljon enemmän irti kuin todellisuudessa tapahtuu. Ei tietenkään ole helppo asia saada teini-ikäisen mielenkiintoa johonkin tylsiin pelitilanteisiin, joissa kyse on enemmän pelin virtausta tuottavista asioista kuin itse maalipaikoista.

Jääkiekkoliitto on ilmeisesti ohjeistanut juniorivalmennusta tämän "meidän peli" teeman aikakaudella, onko jollakin mahdollisesti tietoa onko katsomo-oppiminen millään tapaa tuossa mukana?
 
Suosikkijoukkue
Leijonat, Jokerit
...Kyllä EHT:n kokonaisvoitto ekalla kaudella oli mielestäni jo näyttö siitä, että Jalonen kyllä kykenee menestymään heti ja pelikirja toimii.

Jos oikein muistan, niin voi pojat tuli kiroiltua Jalosen ekan EHT-turneen aikana. Jokaiseen turnaukseen otettiin näitä tasonsa jo todistaneita veteraaneja ja pelaajavalintojen riskit oli minimissä verrattuna esim. viime vuosiin. Pikku hiljaa onneksi alkoivat nämä santalat ja rikuhahlit jäädä pois ja tilalle alkoi tulla uuden sukupolven pelaajia.

Eli minulle on jäänyt sellainen muistikuva, että Jalonen taisi alkuun hieman liian tosissaan jahdata EHT-voittoja, vaikka koko homman pointti on pelaajien kehittäminen ja scouttaus, sekä valmistautuminen MM-kisoihin.
 

erku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Suomen vanhan polven pelaajat eivät ole mitenkään kategorisesti pelkän pystysuunnan pelaajia, vaan ovat pelanneet parinkymmenen vuoden aikana jo monenlaisilla pelityyleillä niin NHL:ssä kuin maajoukkueessa.

Jos Selänteelle viivelähdöt ovat omien sanojensa mukaan ihan kiinaa, niin siinä tapauksessa lienee selvää, että aika lailla pystysuunnan jääkiekon miehestä on kyse. Toki Lindströmin, Aravirran, Summasen ja Westerlundin valmennuskausilla oli erilaisia taktisia painotuksia, mutta kaikille oli yhteistä se, että keskityttiin puolustamiseen, karvaamiseen ja erikoistilannepelaamiseen. Tasaviisikoin hyökkäämiseen ei hirveästi kiinnitetty huomiota eikä etenkään missään vaiheessa pyritty tietoisesti kontrolloimaan kiekkoa monipuolisilla syöttösuunnilla.

Nyt menneessä EHT-turnauksessa Suomi ei myöskään pelannut kategorisesti pystysuuntaan, vaikka peliä pyrittiinkin kääntämään aina tilaisuuden tullen. Kyse oli mielestäni nimenomaan tästä, että ne kääntöpaikat pyrittiin käyttämään tehokkaammin hyödyksi, eikä niin helposti palautettu alas kuin mitä ehkä aiemmin olisi tehty. Kriteereitä ylöspäin pelaamiselle oli siis höllennetty. Minusta tämä on ainakin hyvä ratkaisu etenkin harkkaturnauksessa. Saadaaan hyvin dataa siitä, kuinka näitä tilanteita pystytään käyttämään hyödyksi henkilökohtaisten taitojen suhteen ja pelaajat saavat myös rohkeutta yrittää vaikeampiakin ratkaisuja ja haastoja. Kriteereitä on sitten helppo tarvittaessa kiristää reagointimallien suhteen tilanteen niin vaatiessa. Toisin päin se on hankalampaa, jos koskaan ei olla edes yritetty.

Itse näen eri tavalla. On helpompaa siirtyä vahvemmasta kiekkokontrollipelaamisesta pystysuunnan kiekon suuntaan, koska pystysuunnan ratkaisut tulevat valtaosalla pelaajista kuitenkin enemmän luonnostaan kuin kiekkokontrolliteot. Ei ole mikään helppo yhtälö, että kausi ollaan pelattu sellaista jääkiekkoa, jossa yli 80% hyökkäyksistä ovat olleet puolinopeita tai nopeita ja sitten tosipaikan tullen ruvetaan lisäämään kiekkokontrollielementtejä. Omasta mielestäni prosessin toteuttaminen toisin päin olisi helpompaa.

Tosin ylipäätään olen sitä mieltä, että kyllä Leijonien päävalmentajalla pitäisi alle puoli vuotta ennen olympialaisia olla jo aika kirkkaana mielessä, millaista jääkiekkoa kauden päätapahtumassa aiotaan pelata. Siinä mielessä nämä Erkan lausunnot siitä, että haetaan sitä jääkiekkoa, jolla voidaan menestyä, ovat jossain määrin outoja ja jopa huolestuttavia.
 

Wäinö#16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Ducks, Red Wings, Griffins
Jos Selänteelle viivelähdöt ovat omien sanojensa mukaan ihan kiinaa, niin siinä tapauksessa lienee selvää, että aika lailla pystysuunnan jääkiekon miehestä on kyse. Toki Lindströmin, Aravirran, Summasen ja Westerlundin valmennuskausilla oli erilaisia taktisia painotuksia, mutta kaikille oli yhteistä se, että keskityttiin puolustamiseen, karvaamiseen ja erikoistilannepelaamiseen. Tasaviisikoin hyökkäämiseen ei hirveästi kiinnitetty huomiota eikä etenkään missään vaiheessa pyritty tietoisesti kontrolloimaan kiekkoa monipuolisilla syöttösuunnilla.

Kyse on tässä enemmänkin retoriikasta, sillä Selänne, Koivu, Timonen ja co pelasivat kaikki Torinossa, jossa Suomen pelitapaan jo kuului pelin rytmittäminen ja myös viivelähdöt. Termit ja painotukset saattoivat olla erejä, mutta itse asiassa ei ollut kuitenkaan radikaaleja eroja. Jalonen painotti sitten jo puheessaankin hitaita lähtöjä jne. ja veikkaan, että oli yksi syy törmäyskurssille. Jääkiekon terminologiassa ja kulttuureissa on vielä niin suuria eroja liigojen ja maiden välillä, että sekaannusta tulee jo tästä.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Molemmat valmentajat tuovat valmiin pelitavan joukkueelle. Westerlund on ehkä Suomen paras puolutsuspään valmentaja. Ja vaativin. Vittuilua tulee heti jos ei toimi. Hän kuitenkin epäonnistui Jokereissa hyökkäysvalmentamissa ja kertoi itse syyksi "loukkaantumiset ja kädettömyyden" kun muutti hyökkäyspään pelaamisen jo viimeisen kautensa alkuopuolella. Kirjoitin siitä heti kun se tapahtui Jatkoaikaan Westerlundin kommentteineen ja löytyy varmasti haulla. Jos Westerlund olisi kysellyt asiasta pelaajilta, he olisivat seisoneet aiemman takana. Nyt vaan luodaan myyttiä Westerlundista jonain pelaajalähtöisenä hymyilevänä kiekkoguruna.

Totta kai valmentaja tuo valmiin pelitavan tullessaan, enemmänkin kysymys on pelaajien sitouttamisesta ja ihmisjohtamisesta. Olen edelleen siinä käsityksessä, että Westerlund osaa ottaa kokeneempia pelaajia paremmin mukaan päätöksentekoon kuin Jalonen.
 
Suosikkijoukkue
KalPa
Näin paperilla ajateltuna pelin kategorinen nopeuttaminen luo juurikin tuon ongelman, eli kun vastaan tuleva laatu paranee potenssiin niin miten Suomi vastaa siihen. Mehän jäämme myös huippupelaajien vertailussa pahasti jalkoihin ja onko oikea lähtökohta pelata Kanadaa ja USA:ta vastaan heidän omaa jääkiekkoaan?

Mutta, pieni kaukalo on eri ympäristö ja Jalosen pelikirjalla sellaisenaan olisi tullut ongelmia.

Tämähän se ongelma onkin. Kun on pakko käyttää vanhoja pelaajia jotka ei vaan millään suostu opettelemaan viisaampaa pelitapaa, niin sitten mennään huonommalla pelitavalla.
Ilmeisesti on mietitty että paremmat pelaajat vanhalla pelitavalla on parempi kuin nuoret, mutta huonommat pelaajat paremmalla pelitavalla.
 

J.Grönvall

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Newcastle United, Philadelphia Eagles
Jos pelaajalla on vaihtoehtona ns. turva (palautus), niin on vaara että reagointi hidastuu ja ratkaisuista tulee arkoja. Näin kävi viime syksynä varsinkin Uusitalolle, hän vetäytyi toistuvasti maalin taakse vaikka hyökkääjät loivat hyvää syöttötarjontaa.

Ja korostan vielä yhtä asiaa, en ole kritisoinut Jalosen pelitapaa, kysymys on pohdiskelusta. Minusta hitaat lähdöt ja palautukset kuuluvat jääkiekkoon yhtenä vaihtoehtona.

Tämähän on ihan totta ja siksi tekeekin valmentamisesta haasteellista, jos haluaa kaikki viisi rytmiä pitää mukana. Tuossa puhutaan kuitenkin jo ihan sellaisista asioista kuten itseluottamus, mikä siis parhaassa tapauksessa vie terää koko viisikon pelistä.

Väärä palautus tai viiveen ottaminen on yhtälailla siis väärää pelaamista -> huonoa reagointia. Kun kirjoitin, että vaaditaan intutitiota niin se näkyy usein juuri mainitunkaltaisissa tilanteissa, pelaaja on siis opetellut ulkoa uuden pelitavan mutta ei ole sitä sisäistänyt. Ja juuri tämän ilmiön vuoksi ns. reagointiin perustuva jääkiekko on niin vaikeaa.

Wäinö#16 kirjoitti:
Täytyy muistaa, että 2006 Torinossa Westerlundin alaisuudessa Suomen pelitapa ei ollut kuitenkaan niin radikaalisti erilainen kuin Jalosen pelitapa. Suurimmat erot näiden valmentajien välillä syntyivät varmaankin ihan retoriikasta ja toimintatavoista. Westerlund osasi toimia paremmin huippupelaajien kanssa kuin mitä Jalonen ainakin vielä 2010. Pelitavoissa ei kuitenkaan ollut kovin merkittäviä eroja ihan Jukka Jalosenkaan mukaan.

Suomen vanhan polven pelaajat eivät ole mitenkään kategorisesti pelkän pystysuunnan pelaajia, vaan ovat pelanneet parinkymmenen vuoden aikana jo monenlaisilla pelityyleillä niin NHL:ssä kuin maajoukkueessa.

Nimenomaan. Jalosen pelikirja voidaan katsoa Torinon seuraavaksi (ja luonnolliseksi) kehitysvaiheeksi. Minä itse pidän edelleen Torinoa Leijonien kaikkien aikojen kovimpana suorituksena. Samoin väläyteltiin paljon tuota, että Westerlund mm. lähetti videopelikirjat pelaajille ja antoi näille ketjutasolla päätäntävaltaa. Taitavasti sitoutti siis pelaajat omaan pelikirjaansa.

Vanhan polven pelaajista vielä sen verran, että en tarkoita etteivätkö he tajuaisi viivelähtöjä tai Meidän pelin ajatusta, mutta he ovat olosuhteiden muokkaamia. Kansainvälinen jääkiekko on sekin muuttunut koko ajan. Jos olet 20 vuotta tehnyt asioita tietyllä tavalla ja tullut siinä hyväksi, niin vaikea on lähteä muuttamaan sitä tai perustelemaan tällaiselle henkilölle jotain radikaalisti erilaista tapaa tehdä.

Ja en siis tarkoittanut, että pystysuuntaan pelkästään vaan siis kategorisesti nopeammaksi (viidestä rytmistä käytössä vaikkapa vain kolme). Näen itse asian niin, että Suomen etu olisi näitä vauhtijengejä vastaan nimenomaan se, että pelistä tehdään mahdollisimman tylsää.

Nwoke kirjoitti:
Jalosen pääidea on siis kehittää pelaajien pelinäkemystä ja opettaa tunnistamaan jokaiselle pelitilanteelle paras mahdollinen ratkaisu. On toisaalta hienoa, että Jalosen kaltainen valmentaja on ollut näkyvimmällä mahdollisella paikalla, mutta toisaalta voi hyvin kyseenalaistaa onko maajoukkue oikea paikka opettaa pelaajia tuolle ajattelutavalla, etenkin jos he ovat koko aikaisemman uran pelanneet aivan erilaista jääkiekkoa. Kaunis ajatus sekin, mutta vaikea yhtälö toteuttaa etenkin näiden hiukan isomman egon omaavien änäripelaajien kanssa.

Tämäkin on yksi hyvä sivujuonne. Mikä on sen maajoukkueen päävalmentajan rooli? Minusta päävalmentaja ottaa aina myös ns. poliittisesti kantaa siihen millaista jääkiekkoa maassa tulisi pelata. Oletuksena siis on, että siellä valmentaa edistynein valmentaja.

Tämän dilemman pointti on minun mielestäni siinä, että suomalaista peli-identiteettiä lähdettiin muokkaamaan rajustikin rohkeampaan suuntaan. Se toi maailmanmestaruuden mutta jotenkin Jaloseen kyllästyttiin. Se yhdistettynä aika köykäiseen materiaaliin viime kisoissa oli sitten viimeinen naula arkkuun.
 

Rannari

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pata
Minun mielestäni Jalosen pelikirja oli korostetusti puolustajien osaamiseen ja pelirohkeuteen sitoutettu pelikirja. Siinä ei hyökkäyksiinlähtöjen osalta vaadittu loppujen lopuksi hyökkääjiltä kovinkaan paljoa pelin ns osaamista, vaan orjallista rintamahaun ajoittamista kolmen pelaajan kesken, joiden hakuun piti taas puolustajan osata ajoittaa oma ulostulonsa maalin takaa ja antaa useimmiten se hyvä kohtalaisen lyhyt syöttö sentterin lapaan. Näin se on yksinkertaisimmillaan hitaassa lähdössä, jota usein kritisoidaan. Viiveet ja palautukset ovatkin sitten jo jotain muuta.

Katsoisin tämän olevan syyn siihen, että aikaisemmin yleensä meidän kiekkohallintaa harjoittavat pelaajat (hyökkääjät) eivät olleet tyytyväisiä pelitapaan, koska heidän kiekollinen pelinsä muttui aika paljon kiekottomana luistelemiseksi ja näinollen sitoutumisen taso laski oleellisesti.

Eli puolustajien pelin tunnistamisen vaikeudet ovat/olivat Jalosen pelikirjassa ongelma numero yksi hitaissakin lähdöissä ja heidän epävarmuutensa loi paineita pelin toteuttamiselle nopeasti, varsinkin jos ohjeistus oli, että kiekkoa ei menetetä vaan sitä hallitaan.

Korkin Topedolle sen verran, että ainakaan minä en pysty kertomaan mikä on toinen toistaan parempi, huonompi tai viisaampi pelitapa. Minulle paras pelitapa on sellainen pelitapa, jolla tulee voittoja. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Erkan vetämä peli on lähes täysin ylivoimaista tulosten valossa. Yksi pieni kauneusvirhe Tsekkiä vastaan, joka teki turnauksen ainoan maalin Suomen verkkoon. Koska Suomi on pelannut näin ylivoimaista jääkiekkoa? Toki myönnän, että otanta on kovin lyhyt, vain kolme peliä, mutta lähes 100 % puolustuspeliä. Kovin pitkälle luullakseni mennään, eikä vastaassa ollut kuitenkaan mitään pilipalimaita.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös