Jukka Jalonen halusi kontroloida pelaamista selvästi Westerlundia enemmän. Hänen johtamisfilosofiansa nojasi vahvoihin rakenteisiin, pelitapaan, johonka pelaajat sijoitettiin. Westerlund taas luottaa pelaajiin selvästi enemmän, hän rakentaa pelitapaa enemmän pelaajalähtöisesti.
Jalosen mallissahan oli sellainen paradoksi, että hän pelikirjavalmentajana halusi pitää tiukat raamit pelille mutta samaan aikaan pelaajilta vaadittiin nimenomaan voimakasta reagointia ja pelitilanteen tunnistamista, jotta se pelitapa olisi toiminut parhaiten. Eli siinä oli tällainen, sanotaanko nyt westerlundilainen, ulottuvuus myös olemassa.
Tästähän voi perustellusti vetää kahta eri linjaa: 1. Syy oli Jalosen joka halusi peluuttaa liian "vaikeaa" jääkiekkoa, 2. Syy oli pelaajien joiden peliäly ei riittänyt puhtaaseen reagointijääkiekkoon.
Täytyy kuitenkin muistaa, että Suomi voitti maailmanmestaruuden Jalosen opeilla, joten täysin opetettavissa ja opittavissa se pelikirja on, sehän on kuitenkin erittäin looginen loppujen lopuksi.
Mitä tulee taas mm. kevään MM-kisoihin niin siellä taas näkyi selvästi se, että kun ihan ykköspelaajamme eivät olleet mukana niin juuri tässä reagointipelissä jäimme jälkeen. Ja tämä tapahtui vielä niin, että hyökkääminen kärsi ja esimerkiksi Venäjää vastaan joukkue pelasi niin kuin sitä oli nuorena opetettu, puolusti ja vastahyökkäsi.
Tämä on keskeinen asia ymmärtää kritiikkiä esitettäessä, eli kuinka paljon ongelmat kulloinkin johtuvat pelaamiseen laadusta (= pelaajien suoritukset) ja kuinka paljon taas pelikirja (= pelin teoria). Jos vika on pelikirjassa niin silloinhan se pelin logiikka ei toimi ja se näkyy kentällä parhaiten pelin virtauksessa. Jos kyse on pelaamisen laadusta niin tällöinhän jo yksi heikko syöttö (tai väärä syöttö) aiheuttaa jo kumulatiivisen efektin.
Tästä syystä eri pelitapoja vertailtaessa on lähdettävä siitä oletuksesta, että pelaamisen laatu on kunnossa. Koska vain tällöin päästään näkemään se logiikka eli mitä haetaan.
Eli nyt teoriatasolla voi miettiä sitä miten pelin virtaus muuttuu tässä Westerlundin näkemyksessä vs. Jalosen 2013-pelissä. Miten hitaiden ja viivelähtöjen radikaali vähentäminen muuttaa peliä ja mitä vaatimuksia se asettaa esim. tälle reagoinnille. Onko palautuksen jälkeinen vaihtoehto aina nopea/puolinopea ja miten esimerkiksi viisikko pysyy kasassa jos ajatellaan, että tämä tilanne toistuu usein?
TosiFanin näkemyksen mukaan pelin kategorinen nopeuttaminen vaatii nopeampaa reagointia (tilanteen tunnistamista). Itse koen taas niin, että TosiFanilla on tässä looginen ajatteluvirhe, tai sitten hän ymmärtää reagoinnin niin eri tavalla, että tästä ei tolkun keskustelua saa aikaan.
Minusta taas vaihtoehtojen pudottaminen nimenomaan helpottaa (ja "hidastaa") reagointia pelkästään jo siksi, että vaihtoehtoja on vähemmän. Olen tässä ajattelussa ehkä hivenen enemmän Westerlundin linjalla sikäli, että on aina parempi mitä vähemmän ratkaisumalleja annetaan. Onhan sielläkin hyvin todennäköisesti harjoitellut kuviot taustalla, eli mitään selkäydinjääkiekkoa (pihahöntsyä) se ei sentään ole.
Siinähän on tavallaan se, että vaikkapa nyt puolustaja hakee kiekkoa omista selkä kentälle päin ja samalla vähän kurkkii olan yli, että tuleeko painetta. Tästähän on verrattain helppoa jatkaa peliä jos tiedät, että vaihtoehtoja on kaksi, eli levität pakki-pakin ja ylös, tai käännät itse suoraan ylös.
Samoin hyökkääjän pitäisi pystyä käytännössä samalla haulla olemaan aina oikeassa rytmissä.
Jalosen pelitapa ei ole saanut kaikkien suomalaisten huippupelaajien varauksetonta hyväksyntää, mikä näkyi ja kuului edellisten olympilaisten aikana. Nyt valmentajana on pelaajalähtöinen Westerlund, jonka pelitapa on selkeästi erilainen.
Pitääkö valmentajan miellyttää pelaajia? Ei tietenkään, mutta ei pidä myöskään polttaa siltoja, tyytymättömästä huippupelaajasta ei ole valmentajalle hyötyä. Ja menestyäkseen olympialaisissa Suomi tarvitsee jokaisen huippupelaajan ja heille sopivan pelitavan.
Vancouverin osalta pääsemme toiseen mielenkiintoiseen aiheeseen. Itse koen, että silloinen kritiikki oli tavallaan kulttuurien tai sukupolvien yhteentörmäyksen seurausta. Vanhan liiton huippupelaajamme eivät olleet maajoukkueessa kenties tottuneet Jalosen valmennustapaan ja pelikirjakeskeiseen lähestymiseen. Pelaajat jollain tavalla kapinoivat (onko tämä sitten yleensä edes pelaajan tehtävä...).
Toisaalta näen itse, että uuden aallon pelaajista esimerkiksi Mikko Koivu edustaa jo ihan erilaista ajattelutapaa ja 2011 nähtiin sekin, että hän oli valmis sitoutumaan Meidän peliin täysin. Nyt kun väistämättä vanha sukupolvi poistuu areenoilta niin kannattaako heidän mölinöitään määräänsä enempää kuunnella, vai keskittyä siihen mitä uusi sukupolvi on mieltä?
Lienee selvää, että myös NHL:ssä on tapahtunut ja tulee jatkossakin tapahtumaan muutosta ns. modernimpaan suuntaan mikä taas muokkaa myös näistä pelaajista erilaista. Teemu Selänne, Saku Koivu, Olli Jokinen ja muut ovat jo pitkälle 90-lukulaisia pelaajia ja tottakai heidän ajattelussaan heijastelee se miten heille on jääkiekkoa opetettu.
Monesti kriitikot sanovat, että juuri tämän Meidän peli ja sen "kannattajat" sortuvat yhden totuuden toitottamiseen mutta esimerkiksi juuri Jokisen ja Selänteen lausunnot kielivät tasan samasta ajattelusta, eli siitä, että olisi olemassa vain yksi "oikea" jääkiekko.